Chapter 2

Uhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa edessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo nuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen sielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina, kuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä murhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan, mitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen peittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä sydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän niiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli vaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja hurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä pakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta tilaa. Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin kyllä pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.

Emännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista hakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta suosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle saatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista voiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.

Kun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja synkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän sydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.

Vaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän kuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa vietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti, ja nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.

Hartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin puhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti olevan hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että emäntä oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen sairaana ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista iloisempi ja leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut, ja alati kuului naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat yhteen.

Silloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei paljoa puhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi aikonut nukkua.

Kun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä yhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä kunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.

Mutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen kynttiläin valaisemana säteili kaukaa.

Siellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä oikeita sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei koskaan kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.

Uuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken puhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi murehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin kauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt talosta; niin hellä oli hän emännällensä.

IV.

Leikkuu-aika.

Kun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä Uotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa että näin oli laita.

Isäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon suuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin ainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan huomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista ja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi Uotilan tuville.

Sen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata muutokseksi isännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa, useammin kuin ennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti itsekseen. Niinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa emäntäänsä valmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän penkissään järkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin sanoja kuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin, lauloi Laurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen voimakas äänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan monisävelisiä ja vapisevia ääniä -- nyt kuului Laurin ääni heikommalta ja vähän epäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä liiankin selvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.

Ja tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus, joka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja useinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän: milloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.

Olihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa odottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta. joka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa, hänen oman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen ja tuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja tahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta näitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja kun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin ennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä syvemmin siihen juurtuneina.

Kun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja kiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat niihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla tehtävää työtä varten.

Siellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat työskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen tähden, että ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän mielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian ylpeä köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin oli nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että köyhä tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun tyhjistä kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja isännälle niin kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori, vain kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä mielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa vaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat sangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat hänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon ja seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä rauhattomuudesta.

Tulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein rukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo hupaisa ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin puheisiin. Eri saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot toistensa kanssa, mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja useimmiten tapahtui, että siellä, missä Harttu ja Liisa leikata häärivät, ensiksi saatiin tehtävä tehdyksi. Silloin kävi väki pellon pientarelle istumaan, ja kun siinä levättiin ja odoteltiin, että muutkin valmistuisivat uusilla saroilla kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa kerskailla ripeistä ja kauniista tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä kilpatyössä voittamaan. Vanhat kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän voimastansa ja uutteruudestaan päättää, niistäkö vastaisuudessa pariskunta syntyisi. Silloinpa aina kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä mainittavan. Harttu yhtyi leikkiin, mutta Liisa nauroi vain ja otti sirppinsä, taas työhön ruvetakseen. Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja hän hymyili kummallista hymyä, jota ei itsekään voinut oikein selittää.

Ruistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt pelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia tepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.

Kerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja astui vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle maantielle johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö, sitä ei voitu tietää.

Näin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa tanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä taloa olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen äänen, jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.

Lauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli vieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä voinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta selvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi kuunnellen.

Ne, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa toisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat hiljentää ääntänsä.

Niihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen äänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: "Kyllähän se niin on, ettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä syntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen."

"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele", vastasi Liisa tyynesti.

Taas vallitsi äänettömyys. Sitten kuului toinen ääni jatkavan:

"Kenties joku rikkaampi poika tulee ja kutsuu sinut luoksensa."

"Kyllähän se on mahdollista", vastasi Liisa, ikäänkuin tuntien oman arvonsa, mutta salainen suru värähteli hänen äänessänsä.

"Niin, se kyllä saattaa tapahtua -- ja silloin pääset sinä omaan valtaasi", sanoi toinen vitkaan.

"Hyvä on köyhän tytön, jolla ei mitään maailmassa ole, tulla omaan valtaansa ja päästä palelemasta", vastasi Liisa.

Sen jälkeen oli hyvän aikaa aivan hiljaa vajassa. Laurikin oli vaiti, eikä uskaltanut hengähtääkään. Vihdoin sanoi toinen, joka sanan pontevasti lausuen, mutta ikäänkuin hän olisi tahtonut panna sanoihin jonkinlaista leikillistä mieltä:

"Jos mulla vain olisi rahaa, kyllä sinut silloin ottaisin."

"Sen kyllä uskon", sanoi Liisa vakavasti, "ja hyvä se olisi. Mutta Jumala ei sitä salli."

Nyt puhe taas keskeytyi. Kuului vain kuinka tupakkapiipusta muutamat savut vedettiin ja sitä sitte pari kertaa hiljaa ja vakaasti koputettiin pölkyn päähän. Hetken kuluttua sanoi Liisa:

"Tuletkos nyt tanssimaan?"

"Tulen", vastasi toinen.

Lauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja astui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki Lauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän heti oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän ylpeästä astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan poikki, oli luullut tuntevansa.

Kun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa vielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän puoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski, ollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen kanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen tähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja sitä iloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille Uotilan reimassa talkoossa.

Mutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan muutamat nuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan houkutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän kävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka milloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä. Mutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan. Lauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei ylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun tanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa oluttaan, kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa vinguttelivat ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla jutellen.

Koko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa syvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: "Mutta Jumala ei sitä salli", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka miltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan sydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan ankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä sanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja tuuli, joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan ikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt näytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut samoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin messinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen viimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä kirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun ovet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo sanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti, ruumista hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä laulaen: Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja ylimielisesti hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin pappi olisi kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen katsellen sanonut: Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja Laurista näytti kuin hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana ja kuullut naisen itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai toinenko, mutta hän olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi nainen itki, kun hän oli iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja hänen täytyi jäädä ulkopuolelle.

Näin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut tuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja väsyttävästä työstä.

V.

Ristimäen metsässä.

Rukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja muutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin oli jo ruvettu leikkaamaan.

Uotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista pelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan muutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä talosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s. Järvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.

Isäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei niin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se innokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se epävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä, halu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli auttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta. Tyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin sydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä kasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen rauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.

Ja tämä sana, ja se ajatus, joka siinä oli, oli kuitenkin niin outo Laurin omalle sydämelle! Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu korteen, sen heikkoutta huomaamatta.

Kun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli hän häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli sanova Liisaa omaksensa. Ja samalla tunsi hän vaimoansa kohtaan, jolla ei kaikesta tästä ollut haimiakaan, sitä hellyyttä, mikä on verrattava siihen tunteeseen, jota usein vastoin tahtoammekin tunnemme erotessamme jostakin paikasta, vaikkapa se meistä arvotonkin on. Eroaisihan Laurikin hänestä. Leenan oli lähteminen pois antaakseen sijaa Laurin nuorelle onnelle, joka ei voinut eikä saanut viihtyä tämän naisen nuhtelevain silmäin varjossa.

Käytöksessäänkin osotti Lauri selittämätöntä, milloin suoraa, milloin miltei arkaa ystävyyttä Leenaa kohtaan. Hän tosin ei katsonut Leenaan, kun häntä puhutteli, mutta äänensä oli sula ja hellä, kuin heikkoa ja kivuloista lasta puhutellessa. Uotilan yleensäkin tasainen ja rauhaisa jokapäiväinen elämä ei koskaan ollut kulunut rauhallisemmin kuin juuri tähän aikaan.

* * * * *

Syksy oli alkanut hyvin sateisena, mikä suuresti viivytti leikkuutyön loppua. Erittäin sateinen oli se päivä, jona isäntä oli määrännyt että kaura oli leikattava Järvenpääpelloilla, ja sen tähden täytyikin lykätä tämä työ vastaiseksi. Rajusti tulvaileva sade oli maantiehen kaivanut vakojen tapaisia ojia ja veteen upottanut noromaat.

Erittäin hävitellen oli raju-ilma kulkenut sen maantien-osan yli, jota Uotilan oli kunnossa pitäminen. Tätä tien-osaa oli yleensä vaikea pitää voimassa, se kun, osaksi malkasiltaa myöten, kulki hyvin rämeisen ja vetisen maan poikki.

Vähemmän osan tuota siltaa oli rankkasade ja vedentulva turmelleet, ja se vaati pikaista korjaamista. Mädänneet puut olivat painuneet ja tie oli sen tähden arveluttavalla tavalla laskeutunut.

Malkasillan korjaaminen ei tosin vaatinut kovin suuria työvoimia, mutta tämä työ oli nyt varsin vaivoiksi, kun kaikki väki hyvin tarvittiin salopelloilla, että tavan mukaan saataisiin yhdessä päivässä vilja siellä leikatuksi.

Isäntä otti korjaus-työn tehtäväkseen.

Se päivä, joka tuota ankaraa sade-ilmaa seurasi, oli selkeä ja suloinen syyspäivä. Sadepisarat kimaltelivat maassa, raitis tuuli lennätteli keveitä hattaroita taivaalla.

Isäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu Järvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti kuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja seuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli vietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.

Osa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä iltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja herkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli Lauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli toimelias isäntäväki kaikki valmistanut.

Iltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen metsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä oli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain talo itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.

Lauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä, jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota puoleensa.

Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.

Oikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset, joiden alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita hakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja suosammaleista. Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta varten, retkotteli kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja sammaltuneitten kivien välillä.

Lauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja luonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän ajatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan rakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä, jolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.

Näistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa tieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa, sillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas vanhaa hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden notkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat. Variksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa metsässä; tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi hiljaisuutta siellä.

Luonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle ihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun yksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä ihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään. Puolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet männyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat päivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa levisi kamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.

Kun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime pyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei Jumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan tahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta tyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä ilmoittaa Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei voinut pitää, kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja vastoinkäymisessä. Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus on ja kuinka rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille runsaaksi siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja onnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut lapsilla siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään vanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka kuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä ovat kasvaneet.

Tätä ajatellessaan oli hän joutunut syvälle metsään, joka nyt synkkänä ja tiheänä kasvoi kummallakin puolen juuri tuon kapean ja mutkaisen tien vieressä.

Oikealta tuli toinen tie hämärästä metsästä ja yhtyi siihen, jota Lauri ajoi. Korkea ja tuuhea kuusi seisoi siinä, jossa nämät tiet yhtyivät toisiinsa. Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia, pelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa.

Nämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden hiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku kymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta.

Missä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan toiselle puolelle.

Aitaa ei nyt enää näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja kolkkoa. Vain nuo suuremmaksi osaksi nurmettuneet raitiot todistivat, että ihmiskäsi oli puuttunut luonnon ylevyyteen ja alkuperäiseen jylhyyteen.

Syyttömään sydämeen olisi tunkenut aavistus Jumalan korkeudesta ja kaikkivallasta, nähdessä sitä sanomattoman juhlallista näkyä, jota tuo ikivanha metsä tarjosi, kun tie suikerteli kuusten synkkäin tyvien välitse ja tiheät vihreät havulatvat olivat sen holvilakena ja hiljaisuus oli niin syvä ja rauhaisa. Lauri oli vaipunut hämärään sydämeensä eikä huomannut mitä hänen ympärillänsä oli.

Joskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka rankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat näpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas miehen sulki synkkään varjoonsa.

Tie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka kummallakin puolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää. Täällä laaksossa kävi tie vetiseksi ja tukalaksi kulkea, jonka tähden Laurin taas täytyi tarkemmin pitää silmällä, kuinka hevonen astui tuota koleaa, kivistä tietä.

Yht'äkkiä teki tie milt'ei ympyrän mutkan toista kangasviertä kohti, jossa raitiot luikertelivat kivien lomitse ja vihdoin päättyivät syvänteeseen, josta monta aikaa takaperin oli otettu hiekkaa ja jossa nyt kasvoi varsin hyvä metsä.

Tähän pysähtyi Lauri, riisui hevosen valjaista ja pani sen rauhassa syömään. Itse etsi hän malkasiltaan sopivia puita, jonka tehtyään hän rupesi työhön.