Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

UOTILAN ISÄNTÄ

RIKOSJUTTU SUOMESTA

E. Nervander

Suomennos

Ensimmäisen kerran julkaissut K. E. Holm 1870. Digitalisoitu vuonna 1906 ilmestyneestä toisesta painoksesta.

ESIPUHE TOISEEN PAINOKSEEN.

_Tähän kertomukseen on aiheen antanut eräs synkkä tapahtuma, joka tapahtui kuudettakymmentä vuotta sitten Etelä-Suomessa ja jonka pääpiirteet sittemmin tämän kirjan tekijälle suullisesti esitettiin. Kertomus syntyi ruotsiksi, mutta julkaistiin ensiksi suomeksi v. 1869, joihin aikoihin salanimenä käytin unkarinkielistä sanaa: *Emlékyl*, joka suomeksi merkitsee: muistoksi._

_Suomennoksen toimitti hyväntahtoisesti eräs ystäväni. Sen tunnustivat meidän silloiset parhaimmat kielentuntijamme kuuluvaksi etevimpien teosten joukkoon, mitkä silloisella suomenkielen kehityskannalla voitiin aikaansaada. Kielen puhtaus, sujuvuus ja rikkaus hankkivat tälle pienelle kertomukselle sen kunnian, että sitä ruvettiin käyttämään suomenkielen opinnoissa Unkarin pääkaupungin yliopistossa. -- "Uotilan isännän" osaksi on tullut sekin etu, että Kansanvalistusseura v. 1883 suositti sitä maamme kansankirjastoihin sopivana luettavana otettavaksi._

_Tästä jo aikoja sitten loppuun myydystä kertomuksesta ilmestyy nyt uusi painos, jonka kieliasua ensimäisen painoksen suomentaja on korjaillut suomenkielen nykyisen kehityskannan vaatimusten mukaan. Minun velvollisuuteni on nyt julkilausua sulimman kiitokseni tälle nuoruuteni ystävälle, joka, suomentamalla "Uotilan isännän" sekä "Honkain tarinat" nimiset kuvaelmani, oli ensimäinen "sillanrakentaja", joka minun saattoi suomenkielisen kirjallisuuden alueelle._

*_E. Nervander._*

I.

Uotilan isäntäväki.

Uotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta-maantietä kaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona, mutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä hallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.

Maantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua, kahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin korkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle johdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä moniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen edustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla talon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja jylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon kuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.

Nykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan tyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä paitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä, kolmekymmen-vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun poika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin kuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle talolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän talonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.

Tässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin kuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet keskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain vaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä, kun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä- ja vastoinkäymiset, kun arvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta, olivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja ystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.

Emäntä, nyt kuusikolmatta-vuotias Leena oli alati työssä, osottaen palkollisille reipasta esimerkkiä. Ensimäisenä aamusilla ja viimeisenä iltasilla askaroitsi hän tuvassa, ja häntä pidettiinkin sen vuoksi syystä pitäjässä perheen-emännän esikuvana. Hänen karjansa oli parhaimmassa kunnossa. Ei pappilakaan lähettänyt niin kiiltäviä ja uhkeita lehmiä laitumelle kuin ne olivat, jotka joka aamu sorkottelivat Uotilan kujaa, ja tasaisempia kankaita sai etsiä kaukaa, kuin ne olivat, joita valkaistiin tämän kelpo talon nurmilla. Ahkerasta työstä oli hän tosin jotenkin aikaisin vanhentunut, ja mitä vähän kauneutta luonto oli hänelle nuoruudessa suonut, se oli jo aikaa kadonnut. Sen sijaan oli astunut tyven, vaikka vähän kylmäkiskoinen ja jäykkä ilme, joka ei koskaan jättänyt yksivakaisia kasvoja.

Kun näki hänen ja Laurin rinnatusten, kun he sunnuntaisin pyhävaatteissa ja komeissa kiesissään ajoivat kirkkoon, olisi luullut Lauria Leenan pojaksi, niin hilpeältä ja nuorelta näytti hän. Isän eläessä Lauri ei ollut suuresti huolinut työnteosta, vaan enimmiten noudattanut iloista mieltänsä ja seudun nuorison kanssa huvitellut, kun vain niin sovistui. Hän kävi rikkaan miehen pojasta, ja kauniiseen ja pulskaan poikaan oli moni pitäjän tytöistä luonut lempeitä silmäyksiä, kun hän teikaroitsi kirkonmäellä tai otti osaa kylän tanssihuvituksiin. Lauri puoleltaan ei näyttänyt suosivan toista enemmän kuin toistakaan, vaan laski rohkeasti leikkiänsä kaikkien kauniitten neitosten kanssa, ja kun hän viimein aikoi naimiseen, valitsi hän omaksensa naapuripitäjästä tytön, jota tuskin kukaan oli huomannut, eikä suinkaan erittäin kaunista. Tämä oli kyllä ensi alussa saattanut Uotilan uudelle emännälle vähän pitäjäläisten nurjuutta, mutta kateus unohtui pian, ja kaikki yhtyivät kiittämään hänen vilpasta ja kunnollista olentoansa. Vaan Lauri oli isänsä kuoltua suuresti muuttunut. Näytti kuin hänestä olisi toinen ihminen tullut, kun tiesi että hänen yksin tuli vastata talon hoidosta. Yhtäkkiä loppui häneltä sen tähden juoksu kylissä, ja emännän taloon hankittuansa kääntyi hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi, ettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen nuoruutensa.

Ne, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon siitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän herrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja ymmärtäväiseksi pariskunnaksi.

Kuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei mikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään iloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa liikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti, ettei hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita varojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille. Yksinäisillä hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen mieltä, mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos vaimo olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään puuttunut hänen rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.

Pyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa. Syystyöt olivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä askareita toimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin, jotka jäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon. Sitä enemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli uusi palvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle kannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän ulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon askareisiin. Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa Laurille mitä hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.

Näiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän kotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka olivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja ahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi, antanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa oli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela vastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta piioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se, joka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties huomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut ykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori punaposkinen Liisa sinne muutti.

Emäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa tälle nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa rukkinsa äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.

Isännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen palvelijaansa. Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta kodista ja hänen ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin piippuansa ja loi vain silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun tämä notkeasti astuskeli pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen. Välistä hän kuunteli Liisan iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski pilapuheitansa yhdelle talon uusista rengeistä, nuorelle Hartulle, joka näytti häntä erinomaisella mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä isäntä näki taikka kuuli, ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli, ei hän mitään virkkanut, nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä kehui uutta palvelijaansa, köyhää ja kaunista Liisaa.

II.

Nuorten rakkaus.

Aika kului nyt tavallisissa syystöissä. Rengit harjoittivat ulkotöitä, vetäen pelloille lantaa talon tanhualta. Piiat kehräsivät lankaa kudottavia kankaita varten.

Näin olivat Liisa ja Harttu hyvin harvoin yhdessä. He kohtasivat toinen toistansa vain iltasilla ja aterian aikoina, jolloin monta iloista kompasanaa tokaistiin Liisalle siitä suosiosta, jolla hänen usein nähtiin kohtelevan hilpeää Harttua.

Liisa oli kyllä sukkela niihin vastaamaan, mutta eipä hän näyttänyt juuri valjuin silmin katselevan sitä, että Harttu kuuli kuinka häntä tällä ujosteltiin. Kun he joskus olivat kahden kesken, poisti hän taas naurullansa pojalta sen luulon, että hän pitäisi hänestä enemmän kuin muistakaan rengeistä.

Emännän mielestä oli tuo puhe, jota pöydässä lasketeltiin, vain liedon nuorison tavallista leikkiä, ja Lauri istui ääneti pöydän päässä eikä näyttänyt kuulevan nuorten leikillistä lörpötystä.

Eräänä aamuna, kun uudet palkolliset olivat lähes kuukauden olleet Uotilassa, alkoi työ kuin ainakin. Yöllä oli lunta satanut vähäisen, ja pakkanen oli jotenkin kova aamupuhteella.

Lauri oli mennyt katselemaan riihtänsä, joka oli vähän matkaa talosta maantielle päin, mikä vei myllykylään.

Vanhemmat rengit olivat jo täyttäneet kuormansa ja lähteneet tanhualta. Harttu, joka viimeiseksi oli tullut taloon, oli viimeinen työssäkin ja jäi vähäksi aikaa yksin pihalle. Mutta pian oli hänenkin kuormansa täytetty, ja kun oli pannut kintaat käteensä ajoi hän hiljaa kujasta myöten, heleällä äänellä laulellen erästä renkutusta, jota siihen aikaan niillä seuduin hyvin suosittiin ja jossa kerrotaan pojasta, joka kosi yhtä tyttöä ja kutsui hänet hyvään ja varakkaaseen taloonsa.

Hän pääsi maantielle, jonka vieressä tuo Uotilan eteinen havumetsä oli, laulaessaan seuraavat värssyt:

Kylä on täynnä Tyttöjä, neitoja vaan. Yks niistä onkin Kuin kaunihin ruusu.

Kun mä sen näen, Sykkii mun sydämein. Tän' iltana jo Taas kylähän lähden.

Kun minä sitten Kultani armahan nään, Niin hältä heti Näin kysyä mielin:

Kun tähän kohtaan renkutustansa oli ehtinyt, herkesi hän yht'äkkiä laulamasta, nykäisi vähäisen ohjaksista ja hoputti laiskaa hevostansa, joka juuri oli poikkeemaisillaan sille tielle, joka metsän halki oli raivattu taloon.

Siinä seisoi Liisa, jonka emäntä oli lähettänyt jollekin asialle vähän enemmän kuin peninkulman päässä olevaan myllykylään.

Naurusuin odotti hän Hartun tuloa ja kysyi:

"No, mitäshän Harttu poika mielisikään kysyä häneltä?"

Harttu ajoi vain eteenpäin ja sanoi vähän ajan päästä, vakavasti katsellen tyttöä, joka astuskeli hänen takanansa, muutama askele hänestä.

"Ei mitään."

"No miksikäs niin? Harttu ei varmaankaan uskalla kysyä", vastasi Liisa pilkaten.

"Ei hän juuri pelkää", sanoi Harttu ja katseli tyttöä miehuullisesti, antaen hevosen astua hiljemmin, jotta hän tulisi Liisan rinnalle. "Ei hän pelkää", toisti hän, "mutta hän ei tarjoa tytölle mitä hänellä ei ole."

"Kyllä se niin on", sanoi Liisa totisemmin kuin ennen. "Parempi on rikkaus kuin köyhyys", lisäsi hän iloisemmin, vetäytyen tiepuolessa olevan pehmeän lumen tähden likemmäs rekeä, joka kulki ajetuissa jäljissä.

Naurusuin katseli Harttu tuota kaunista tyttöä ja sanoi:

"Mutta köyhän miehen sopii käskeä tyttönsä ajamaan, ettei hänen tarvitse kävellä." Sen sanottuansa, seisahdutti hän hevosen hetkeksi, Liisa nousi rekeen ja istui Hartun viereen kuorman yli levitetylle niinimatolle. Harttu läiskähytti hevosta ohjaksilla ja reki luisti sukkelaa menoansa, Hartun toistamiseen laulellessa:

Kylä on täynnä Tyttöjä, neitoja vaan. Yks niistä onkin Kuin kaunihin ruusu.

Ja tällä kertaa lauloi hän laulunsa loppuun asti.

Kun hän nyt alkoi laulun uudestaan, ajoivat he juuri riihen ohitse, jossa Lauri oli. Ovi oli longallaan, ja Laurin tarkka korva oli tuon kirkkaan aamun hiljaisuudessa kuullut hyvän osan korkealla äänellä lausuttua puhetta.

Vaivuttuansa tavallista syvempiin ajatuksiin, sanoi hän itsekseen:

"Kylläpä hän kutsuisi tuon tytön Uotilaan, jos talo olisi hänen omansa."

Lauri katseli oven ra'osta kuinka Harttu ja Liisa aika vauhtia ajoivat eteenpäin, Hartun yhä lauluansa laulellessa, ja kuinka hän avatulla veräjällä, joka vei pellolle, seisahdutti hevosen. Siinä nousi Liisa re'estä ja jatkoi matkaansa myllykylään päin, mutta Harttu ajoi kuormansa lumen peittämälle pellolle.

Kun ei Liisaa enää näkynyt, läksi Lauri riihestä ja alkoi astua vastakkaista suuntaa kirkonkylään päin, joka oli jotenkin kaukana. Hän meni sinne neuvottelemaan erään talollisen kanssa muutamista yhteisistä ja sekavista asioista. Siellä viipyi hän hämärään asti ja palasi sen tähden vasta myöhemmin illalla Uotilaan.

III.

Emännän sairaus

Kotimatkalla kirkosta oli Hartun ja Liisan aamuinen puhe johtunut isännälle mieleen, ja paljon ajatteli hän, kuinka onnellisia nuoret kuitenkin ovat, vaikka ei heillä olekaan mitään maallista omaisuutta. Sitten tuli hän myös ajatelleeksi, kuinka tyhjältä ja kolkolta hänen oma iso talonsa usein kyllä tuntui hänestä. Vielä autiommalta ja halvemmaltahan se oli tuntuva hänen vanhoilla päivillään, kun ei enää ollut hänellä voimia tehdä työtä.

Ensimäistä kertaa tunsi hän tyytymättömyyttä osaansa ja melkeinpä tylyyttä vaimoaan kohtaan, ja raskaalla mielellä tuli hän vihdoin Uotilan taloon.

Kun hän astui tupaan, liikkuivat kaikki siellä tavallista hiljaisemmin ja varovammin.

Hän koputti lumen jaloistansa ja pani pois lakin luotansa.

Kun hän sitten katsahti ympärilleen lieden ja leimuavien päreitten tulesta huonosti valaistuun tupaan, ei hän voinut nähdä emäntää. Pöydälle oli jo kuitenkin kannettu iltaruoka ja lieden ääressä seisoi jo Liisa huuruvaa puuroa padasta vatiin ajamaisillaan.

Oli kuin olisi outo ajatus nyt äkkiä noussut isännän päähän, ja liedestä kääntyneenä kysäsi hän masennetulla äänellä eräältä palvelijaltansa, missä emäntä oli.

Toimeliaasti astui silloin esille vanha Kaisa, joka oli ollut neljäkymmentä vuotta talossa, ja laihoja kuihtuneita käsivarsiansa silitellen kertoi hän kielevästi, kuinka alati hilpeä ja terve emäntä vähäistä ennen lounasta äkisti oli alkanut valittaa huonoa vointia, josta hänen pian täytyi vaipua vuoteelle. Sitten oli kova kuume hänet vallannut ja pannut hourailemaan. Houraillessaan oli emäntä usein kysynyt isäntää. Kun ei häntä kuulunut, sanoi emäntä hänen kuolleen. Sanoi että nyt oli toimitettava isot pidot, mutta että häneltä itseltään siihen voimia puuttui. Tahtoi että hänen vanhempansa kutsuttaisiin hautajaisiin, ja kun muistutettiin, että molemmat jo olivat kuolleet, sanoi hän, että hän itsekin oli kuollut, arvellen, kenhän nyt Uotilan emännäksi. -- Talolaiset olivat kyllä ehdittäneet hänelle kylvyn ja vieneet sairaan emännän saunaan, parannusta siitä kuitenkaan ilmaantumatta. Illempana oli emäntä nukkunut ja nukkui nyt levotonta unta. Jumala yksin tiesi, oliko tämä tauti elämäksi vai kuolemaksi, sillä niin ankarasti oli se emäntään iskenyt. Liisa oli nyt Kaisan käskystä ja heti myllykylästä palattuaan ryhtynyt emännyyteen.

Kaisan laveasti kertoillessa emännän taudista, kuunteli Lauri, kuten näytti, tarkasti joka sanaa muijan suusta, vaan todellisesti oli hän niistä vain ymmärtänyt sen, että emäntä oli hyvin sairas ja suuri muutos Uotilan oloissa ehkä oli tapahtuva.

Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut, otti isäntä pari kertaa miettiväisesti otsaansa ja meni sitten katsomaan vaimoansa, joka levottomassa unessa viskahtelihe vuoteellansa.

Se runsas puna, jonka kuume oli ajanut emännän poskille, sai hänet terveeltä näyttämään; hän ei ollut moneen vuoteen ollut niin nuoren näköinen, kuin nyt. Lauri seisoi hetken katsellen häntä, ja muisteli nyt kuinka vaimonsa aina oli ollut hänelle hyvä ja avulias ja uskollisesti hoitanut isoa taloutta. Ystävällisillä tunteilla häntä kohtaan palasi Lauri siis tupaan.

Hänen tullessansa kantoi Liisa juuri puurovatia pöydälle, ja kaikki istahtivat iltaselle.

Lauri söi kauan, mutta ei näyttänyt ruoka hänelle oikein maistuvan, vaikk'ei hän sitä tahtonut näyttää. Hän ei myöskään ottanut osaa muiden puheeseen, jotka kertoilivat mitä onnettomuuksia he elämässään olivat saaneet kärsiä, eikä ollut heissä yhtään, jolla ei jotakin kerrottavaa.

Tänä yönä ei tahtonut uni ummistaa Laurin silmiä. Hänestä tuntui kuin olisi emännällä ollut jostakin häntä nuhdella, mutta mitä se oli, siitä ei hän päässyt perille. Hän ajatteli koko sitä aikaa, jona olivat eläneet yhdessä aina siitä, kun hänet Uotilaan toi ja tähän hetkeen saakka. Tiesihän aina olleensa hyvä, malttava häntä kohtaan ja Leenan uskolliseksi ja toimevaksi vaimoksi. Kuinka ajattelikin, eivät voineet ajatuksensa muodostua syytökseksi häntä itseänsä vastaan. Jos vaimonsa nyt kuolisi, kyllä antaisi hän hänelle anteeksi mitä häntä vastaan ehkä oli rikkonut, sillä eihän sitä paljo ollut.

Vihdoin nukkui hän.

Unet ovat usein niiden ajatusten lapsia, jotka päivällä tahdomme sulkea sydämeemme. Ehdottomasti esiintyvät ne yöllä ivaillen ja kummallisina sielumme silmälle. Semmoisiako kuvia päivän ajatuksista olivat ne, jotka tänä yönä Laurin sielulle esiintyivät?

Hän näki unissaan vaimonsa kuolleena ja tuli nyt muun hautajaisväen kanssa pois hänen haudaltansa. Tullessa Uotilan pihaan, kuului sieltä soittoa vienosti kajahtelevan. Huoneen rappusilla seisoivatkin pitäjän tunnetut pelimannit, ja ne menivät häntä vastaan ja heidän kanssaan hänen oma vaimonsa, jonka hän äsken oli luullut haudanneensa. Hän oli morsiuspuvussaan, tarttui hänen käteensä, ja nyt menivät he papin eteen, joka uudelleen luki heille vihkimissanat.

Mutta etäällä suuressa salissa luuli Lauri näkevänsä kuinka Liisa seisoi itkien, vaikka ei sitä voinut nähdä muut, kuin hän. Hän ei enää kuunnellut papin sanoja, vaan katseli tuota itkevätä tyttöä, ihmetellen minkä vuoksi hän itki. Kuta kauemmin hän katseli, sitä raskaammaksi kävi hänen oma rintansa ja oli kuin olisi hänkin ollut itkeä.

Vihdoin hävisi tyttö hänestä yhä etemmäs, väliin hiljaa huutaen isäntää.

Silloin heräsi Lauri.

Aamukoitteen vienossa valossa näki hän todellakin Liisan vuoteensa vieressä. Hän oli hänet herättänyt.

Äkisti kavahti Lauri tilaltansa ja kysyi vielä melkein unen horroksissa:

"Onko hän kuollut?"

Liisa ei kuullut hänen sanojansa, vaan sanoi hiljalleen:

"Emäntä tahtoo teitä puhutella", jonka jälkeen hän meni pois.

Lauri astui siihen kamariin, jossa emäntä makasi.

Hän oli aamupuolella yötä herännyt unestansa ja herättänyt Liisan, joka makasi hänen luonansa, ja kysynyt isäntää. Hän näytti olevan päästään aivan selvä, vaikka muuten hyvin heikko.

Kun Lauri istahti vuoteen laidalle, sanoi Leena vienolla äänellä hänelle, että Jumala luultavasti oli lähettänyt hänelle kovan taudin, koska hän niin äkkiä oli käynyt niin heikoksi ja voimattomaksi. Kauan tullee hän olemaan kykenemätön emännyyttä pitämään. Paljon oli hän tahtonut lähestyviin joulupyhiin varustaa, mutta se täytyi muiden nyt toimittaa. Ja kun hänellä nyt oli terveempi hetki, tahtoi hän määrätä Liisan hoitamaan taloutta hänen sairautensa ajaksi. Hän sanoi kuinka se ja se oli tehtävä talon tavan mukaan.

Lauri istui äänetönnä ja vakaana, ja kuunteli tarkasti emännän sanoja. Hänkin katsoi soveliaaksi, että Liisa sai talon emännyyden huostaansa, ja oli mielissään, että emäntä itse niin sääsi. Emännän vaiettua, lupasi isäntä, että kaikissa oli meneteltävä niinkuin hän tahtoi.

Pitkän puhumisen perästä oli emäntä väsynyt ja pyysi nyt isäntää hänelle pyhästä raamatusta lukemaan.

Lauri otti kirjan esille, istuutui vähän etemmäs Leenasta ikkunan viereen, josta hämärä valo yhä enemmin vaaleten tuli, ja luki selvällä, vakaalla äänellänsä Luukkaan evankeliumin viidennentoista luvun, joka kertoo tuhlaaja-pojasta.

Kauan ennen kuin Lauri lopetti lukemisensa oli kuume taas yltyvällä voimalla vallannut emännän, joka ummistunein silmin makasi tilallansa.

Vaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä enemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä tuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin, niin olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.

Lukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän ja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen läsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen ajatuksensa näyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta, jota hän luki.

Kun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka vielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut Laurista niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin kuunteli noita vaienneita sanoja.

Liisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut monta sanaa, ja sanoi huolestuneena: "Voi, jos emäntä nyt kuolee!"

Lauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä emäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi kaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.

Kohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven auki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.

Laurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän viipynyt poissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan isoa ja kallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.

Tässä työssä oli hän sitten kauan tuvassa.

Monta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti askaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta tuolle yhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän kumminkin talon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi Lauri hänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin olisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.

Mutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin useasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.

Ja kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin hän älysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan voisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan kun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten kanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän äitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta nuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan hänen nöyrä, kaino luontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä hän huomasi Laurilla olevan häneen.

Lujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun hän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento tunkeusi hänen sydämeensä.