Part 9
-- Me olisimme heti tarjonneet... mutta emme rohjenneet... sillä tavallisesti eivät lakeijat... isäntäväen läsnäollessa...
-- Hän ei ole lakeijani... -- vastasi Untuva nauraen -- hän on minun hoitajani... Tulehan juomaan hoitajani!...
Ukko Jean tuli lähemmäksi:
-- Minäpä en kieltäydykään... -- sanoi hän ihastuneen näköisenä -- sillä minun on hirveästi jano... Janottaahan teitäkin, neiti Coryse, vai kuinka?...
-- Jos teille maistuu lasillinen... niin älkää kursailko... -- ehdotti pulloa pitelevä työmies.
-- Maistuupa hyvinkin... -- sanoi Untuva, ojentaen kätensä.
--... Vartokaahan hetkinen... Lasi on ensiksi huuhdottava...
Hän juoksi tehtaan sisäänkäytävän vieressä sijaitsevan kaivon luo ja palasi hetken kuluttua kysyen:
-- Haluatteko olutta vai viiniä?...
-- Viiniä...
Untuva kohotti lasinsa sanoen kirkkaalla äänellä:
-- Terveydeksenne!... Työmiehet nousivat seisomaan:
-- Ennemminhän tässä olisi juotava tuon herran terveydeksi, joka tarjoaa meille... -- huomautti muuan miehistä osoittaen kreivi d'Axenia.
-- Minä puolestani... -- vastasi prinssi -- ehdotan juotavaksi teidän ehdokkaanne terveydeksi!...
-- Mainiota!... -- huusi Untuva vallattomasti. -- Marc-sedän terveydeksi siis!...
Eräs työmiehistä kysyi:
-- Kas vaan... Oletteko te niin muodoin herra de Brayn veljentytär?...
-- Olen!... -- virkkoi Untuva katsoen prinssiin, joka nauroi hänen hajamielisyydelleen.
Työmies lisäsi:
-- Oi!... Kyllä me tunnemme teidät!... mutta meillä ei ollut aavistustakaan teidän nimestänne!... Kaupunkilaiskakarathan tuntevat teidät parhaiten...
Ja kääntyen kreivi d'Axenin puoleen hän jatkoi: -- Nähkääs, tällä neidillä on aina ratsastaessaan lantteja taskussaan heitä varten... Ja jouluna hän toi heille leikkikaluja kukkurapäisen vaunullisen... niin että he saivat enemmän kuin jaksoivat rikkoakaan...
Hänen pienet, kovat silmänsä heltyivät hieman, kun hän lopetti:
-- Jos kaikki rikkaat olisivat sellaisia kuin neiti ja herra... niin kävisi kaikki paremmin kuin nykyjään!... Mutta onpa niitäkin, jotka eivät tahdo tietää mitään kurjuudesta... Minä ainakin tunnen monta sellaista...
-- Tunnen minäkin!... virkkoi Untuva ajatellen vaistomaisesti äitiään.
Sitten hän kääntyi heti kreivi d'Axenin puoleen kysyen:
-- Aikooko Armoll... herra d'Axen palata Pont-sur-Sartheen?...
-- Aion... Sallitteko minun ratsastaa osan matkasta seurassanne?...
-- Mielelläni...
Ja Untuva ehdotti äkkiä:
-- Emmekö kuitenkin siinä tapauksessa seuraisi metsäpolkua... Täällä on niin paljon irtonaisia kiviä...
Heidän peittyessään metsään kuuli Coryse jonkun työmiehen selittävän:
-- Eivätköhän vain nuo lapsukaiset ole kihlaantuneita!...
Untuva kääntyi nauraen prinssiin:
-- He taitavat puhua meistä, Armollinen herra!... Prinssi kumarsi kohteliaasti:
-- Valitan suuresti, että he erehtyvät...
-- Valitatteko te sitä?... No, kylläpä kohteliaisuus sentään on aika kaunista!... Voitteko kuvitella, miltä minä näyttäisin kuningattarena?... Kuinka hassua!... Oi! Herra Jumala!... Mitä te tekisitte minulla?...
Ja hetken kuluttua hän jatkoi:
-- Ja mitä minäkään tekisin teillä?... Prinssi purskahti nauramaan:
-- Kuinka vanha te olette, neiti Coryse?...
-- Täytin kuusitoista vuotta toukokuun keskivaiheilla... Entä te Armollinen herra?...
-- Tulen kahdenkymmenenneljän vuoden vanhaksi kahdeksan päivän kuluttua.
Hän tunsi äkkiä omantunnonvaivoja ja kysäisi:
-- Sanokaapa!... Salliiko markiisitar teidän ratsastella nuorten miesten seurassa?...
-- Oi, ei suinkaan!...
-- Mutta nythän minä...
-- Tekö!... Oi! Tehän olette prinssi... Prinssi ei ole mikään nuori mies!... Hän ei merkitse mitään!...
Tyttö punastui ja paransi änkyttäen: -- Toisin sanoen... Tarkoitan, että hän merkitsee liian paljon... merkitäkseen jotakin...
Ja haluten vaihtaa keskustelunaihetta hän uteli:
-- Sanokaapa, Armollinen herra... Ettekö pelkää tulevanne pidätetyksi ja lähetetyksi rajan yli... ajaessanne näin... vaikka olette muukalainen... vastustuspolitiikkaa?...
-- Oi!... Minun vastustuspolitiikkani on kovin vaaratonta!... Olen vain sanonut työmiehille, että heidän sijassaan äänestäisin setäänne...
-- Vähätpä siitä, mitä te olette sanonut!... Mutta teidän sijassanne olisin varovaisempi!... Olisin iloinen, jos herra d'Aubières palaisi... Hän voisi sanoa teille, mitä teidän tulisi tehdä tai jättää tekemättä... Minun mielestäni te olette joka tapauksessa hieman liian nuori!...
-- Välitättekö te siis minun puuhistani?... -- kysyi prinssi nauraen sydämensä pohjasta.
-- Sekä välitän... että en välitä...
-- Onhan sekin jo jotakin!... Kylläpä ihminen voi erehtyä!... Olisin voinut vannoa, -- ja minulla on kuitenkin aika tarkka "vainu", jos niin saa sanoa, -- että te ette suhtautunut minuun ainoastaan välinpitämättömästi, vaan suorastaan vihamielisestikin...
-- Se on totta!... -- huudahti Coryse suorasukaisesti. -- Aivan totta!... Tähän päivään asti... jolloin te yhdellä iskulla muutuitte minun silmissäni oikein kelpo pojaksi...
-- Olemmeko siis nyt ystäviä?...
-- Olkaamme vaan... Mutta hän korjasi heti:
-- Olemme, Armollinen herra!... Suokaa anteeksi... Minä en osaa puhutella teitä sopivasti...
-- Osaattepa!...
-- Enpä osaa!... En sano tarpeeksi usein: Armollinen herra... enkä koskaan: Teidän Korkeutenne...
-- Älkää huoliko siitä!... Mutta koska me siis nyt olemme ystäviä, niin ettekö tahtoisi selittää minulle, miksi me emme olleet sitä aikaisemmin?... tai oikeammin, miksi te ette ennen pitänyt minusta... sillä minä puolestani olen aina ollut mieltynyt teihin...
-- Oi... Kerron sen mielelläni... Kas, asianlaita on se, että minä aina epäilen vaistomaisesti ulkomaalaisia... ja inhoan protestantteja... ja te olitte kumpaakin... joten ymmärrätte kai?...
-- Ymmärränhän toki... Mutta sanokaapa, mistä te oikeastaan syytätte ulkomaalaisia?
-- No... Vain siitä, että he eivät ole ranskalaisia...
-- Entä protestantteja?...
-- Vaikka mistä!... Minusta he ovat juonittelevia, valheellisia, tekopyhiä... vieläpä itaroitakin!... Luonnollisesti on kuitenkin poikkeuksia...
-- Luonnollisesti... Kuten minäkin, esimerkiksi...
Untuva naurahti:
-- Muita myöskin... Mutta minä puhunkin koko protestanttien joukosta... tai lähemmin määriteltynä Ranskan protestanteista... sillä enhän tunnekaan muita...
-- Ja minä kun luulin... nähdessäni, miten vihamielisesti te suhtauduitte minuun... teidän pitävän minua vakoojana...
-- Kaikkea vielä, Armollinen herra!... Kylläpä te erehdyitte!... Tietäkää... etten minä ylipäänsä suurestikaan usko noihin vakoojiin... sillä usein he eivät loppujen lopuksi olekaan vakoojia... Miltei sama juttu kuin nuo vesikauhuiset koirat, joita poliisit tappavat saadakseen tapporahoja... ja jotka eivät ole sen vesikauhuisempia kuin minäkään, eläinparat!...
Ja palaten asiaan, joka eniten kiinnitti hänen mieltänsä, Untuva lausui:
-- Joka tapauksessa... teette te jumalattoman kauniisti... puuhaillessanne Marc-sedän puolesta!...
-- Ei kannata kiittää minua siitä... sillä minun on tunnustettava teille, että kuulemanne keskustelu johtui aivan sattumasta... Nuo miehet olivat huolehtineet hevosestani käydessäni tehtaalla... enkä minä oikein tietänyt, kuka heistä oli pidellyt sitä... jonkatähden pelkäsin aikaansaavani taistelun palkitsemalla yhtä heistä... ja menin päätien varrella olevaan majataloon ja tuotin sieltä heille syötävää ja juotavaa... Sitten he pyysivät minuakin juomaan... ja siinä juodessani heidän kanssaan juttelin ehdokkaista, joiden julistukset olivat naulatut tehtaan seinille... Ettekö siis myönnä, ettei minun kiihoitustyöni niinmuodoin ollut suurenkaan arvoinen?...
-- Onhan se kuitenkin jotakin!... Ja pian saatte itse nähdä, kuinka mainio mies tuo Marc-setä on!... Olen varma siitä, ettei teillä nyt hänen palattuaan enää tule olemaan niin kamalan kuivaa meillä kuin tähän asti...
-- Mutta... -- yritti prinssi vastustaa -- Eihän minulla milloinkaan...
Untuva keskeytti hänet.
-- Älkää huoliko!... Ette te kuitenkaan saa minua uskomaan, ettei teillä muka olisi ollut ikävä!... Mutta eikö Marc-sedän sosialistinen julistus siis todellakaan loukkaa teitä?... Sillä onhan se kovasti sosialistinen...
-- Mutta minähän olen itsekin sosialisti!...
-- Niinkö!... -- virkkoi tyttönen ihmeissään. -- Mutta älkää vaan levittäkö sitä tietoa liiaksi Pont-sur-Sarthessa... Se vahingoittaisi teidän mainettanne!... Mutta jos te siis olette sosialisti... niin ettekö pelkää sen tulevaisuudessa hieman häiritsevän hallitustoimianne?...
-- Toivon, ettei toki niin hullusti sentään käyne!... Mutta jos se häiritsee, niin voinhan luopua hallituksesta... Ymmärrättekö?...
-- Ymmärrän, Armollinen herra...
-- Se on varsin helppoa!... sillä minulla on kuusi veljeä!... Mutta ettekö tekin... neiti Coryse... ollut paraikaa vaalikiertueella, kun minä kohtasin teidät?...
-- En ollutkaan!... Minut oli lähetetty Barfleureille sanan viejänä!...
-- Vai niin!... Eikö herra de Barfleur ole muuan lyhyt ja hyvin hoikka herrasmies?
-- Oi! On... hoikka hän ainakin on...
-- Ja näyttää perin englantilaiselta?...
-- Pont-sur-sarthelais-englantilaiselta...
-- Omistaahan tuo herra komean linnan?...
-- Hyvin komean... Tai oikeastaan se on hänen äitinsä...
-- Onko äiti sitten miellyttävä?...
-- Voi! Ei suinkaan!... Hän on suuri ja teeskennelty... ja laiha!... ja majesteettinen nainen!... Hän näyttää pysyväisesti haikeamieliseltä... aivan kuin häntä olisi kohdannut suuri onnettomuus... Minua haluttaa aina puhellessani hänen kanssaan äkkiä huutaa hänelle: "Senkin kovaonninen ruhtinatar"... ja tuota pikku herraa nimitetään näillä seuduin "_Voikimpaleeksi_"...
Kun kreivi d'Axen rupesi nauramaan, selitti Untuva:
-- En ole ilkeä enkä pilkanhaluinen, tietäkää se!... en ensinkään... Mutta minä en voi sietää Barfleureja!...
-- Onko heitä muitakin kuin äiti ja poika?...
-- Hyvät ihmiset!... Eikö se muka riitä?...
-- Minä kai saan tavata heidät rouva äitinne toimeenpanemissa tanssiaisissa kilpa-ajopäivänä?...
-- Varmasti... mutta, mitä te siitä välitätte?...
-- Olen utelias näkemään... Pariisin jälkeen... seuraelämää maaseudulla...
-- Kylläpä te silloin tulette pettymään!... Jospa te tietäisitte, kuinka se on pikkumaista... ja juoruilevaa... ja kuolettavan ikävää!... Mutta tehän olettekin tuon kaiken yläpuolella...
-- Enhän minä ole minkään yläpuolella...
-- No, ulkopuolella sitten, jos niin tahdotte... Ja kuulkaa... Luulen sittenkin olevan parasta, ettette te Armollinen herra, kerro kellekään meidän ratsastelleen näin kahdenkesken...
-- Ah, pelkäättekö te juoruja?...
-- Oi! Kaikkea vielä!... Mutta pelkään saavani toruja äidiltäni, jos hän saa kuulla tästä!...
-- Mitä minun siis tulee tehdä?...
-- Vaieta... Minä puolestani kerron vain, jos minulta kysytään... Ja koska minulta ei tulla kysymäänkään... niin...
-- Ei tosiaankaan ole luultavaa, että kukaan arvaa meidän kohdanneen toisemme...
-- Jos he sen arvaavat... niin silloin meidän on tunnustettava:
-- Silloin meidän on tunnustettava...
-- Päätetty!... Ja nyt täytyy meidän erota, ennenkuin metsä loppuu!... Pyydän siis vielä kerran anteeksi Armollinen herra, kaikkia hairahduksiani keskustelun kuluessa!...
Ja hän lopetti nauraen:
-- Ja sitten on minulla kunnia mitä nöyrimmin tervehtiä Teidän Korkeuttanne...
Pikku prinssi paljasti päänsä suurella liikkeellä ja vastasi myöskin naurusuin:
-- Kunnioittavin tervehdykseni, neiti Untuva!...
X.
Seuraavan viikon kuluessa ei Untuva voinut ottaa askeltakaan tapaamatta pikku Barfleuria. Varakreivi kävi päälle päätteeksi vielä yhtäpäätä Brayien luona muka äitinsä asioilla. Eräänä iltana tullessaan alas päivällisille Untuva näki taas tuon herrasmiehen seisovan heidän salissaan herra ja rouva de Brayn välissä. Untuva oli tosin huomannut hänen kuuden aikaan saapuvan pienissä vaunuissaan, mutta oli luullut vieraan sittemmin lähteneen, joten hän nyt jäi hämmästyneenä seisomaan ovensuuhun.
-- Herra de Barfleur on ystävällisesti suostunut syömään päivällistä kanssamme... -- sanoi markiisitar, joka näytti olevan mainiolla tuulella. -- Me viemme hänet illalla kotiin vaunuissamme...
Herra ja rouva de Braylla oli tapana kesäiseen aikaan lähteä päivällisen jälkeen pienelle ajelulle vaunuissaan, joihin usein sijoitettiin näitä retkiä vihaava Untuvakin. Istuessaan vaunuissa vastapäätä vanhempiaan ei hän uskaltanut peuhata eikä nauraa, vaan kökötti siinä jäykkänä ja ikävissään kuten aina äitinsä läsnäollessa ja odotti peljättyä kohtausta.
Pikku Barfleurin ilmestyminen näytti hämmästyttävän sisään astuvaa Marc de Braytakin niin suuresti, että Corysea rupesi naurattamaan. Ja markiisittaren kulkiessa varakreivin käsikynkässä ruokasaliin, kuiskasi Untuva Marc-sedälle, joka oli käynyt todellakin synkän näköiseksi:
-- Oliko tämä sinullekin yllätys, Marc-setä?... Setä vastasi välittämättä lainkaan veljensä huolestuneista silmäyksistä:
-- Kas vaan, kuuluuko _Voikimpale_ nykyjään perheeseen?...
-- Ei vielä!... -- virkkoi Untuva nauraen -- mutta siihen hän pyrkii!...
Marc-setä pysähtyi paikalla:
-- Mitä sinä tarkoitat?... -- kysyi hän jyrkästi.
Herra de Bray rukoili puoliääneen tyrkkien heitä edellään:
-- Menkäähän toki sisään, lapseni... menkää, menkää!...
-- Mitä tämä merkitsee?... -- virkkoi markiisitar terävästi viitaten tuolinsa vieressä seisovaan vieraaseen. -- Miksi te viivyttelitte?... Herra de Barfleurin on jo täytynyt odottaa teitä...
Varakreivi, joka oli asetettu istumaan Corysea vastapäätä, alkoi heti inhoittavan itsepäisesti ihastuneena ahmia tyttöä silmillään. Untuva, joka oli likinäköinen, ei huomannut sitä ensinkään, mutta Marc de Brayta kiusasi tämä teeskentely. Hänen hermostuneisuutensa tuli ajan pitkään niin ilmeiseksi, että hänen vieressään istuva Untuva, joka tarkasti seurasi setänsä kasvojenilmeitä, kysäisi äkkiä:
-- Mikä sinua vaivaa tänä iltana, setä?... Sinä näytät niin äkäiseltä!...
Marc vastasi kiivaasti:
-- Ei minua vaivaa mikään... Tai ehkä minulla on päänsärkyä...
Mutta huolimatta tästä luulotellusta päänsärystään hän alkoi niin innokkaasti laverrella veljentyttären kanssa, ettei tämä enää ehtinyt kertaakaan kääntää päätänsä muuanne.
Markiisitar oli hyvin tyytymätön Untuvan käytökseen, jota hän piti suojattinsa tahallisena laiminlyömisenä, ja yritti useampia kertoja saada tytärtänsä ottamaan osaa yleiseen keskusteluun, mutta tyttö väisteli taitavasti. Huomatessaan, etteivät tällaiset keinot auttaneet teki rouva de Bray avoimen hyökkäyksen:
-- Coryse!... Sinä käyttäydyt perin sopimattomasti!... Tehän nauratte niin, ettemme me voi kuulla omaa puhettamme!...
Tyttönen vaikeni jättäen alkamansa lauseen kesken eikä enää avannut suutansa. Markiisitar selitteli:
-- Enhän minä kiellä sinua puhumasta... vastaamasta herra de Barfleurille, joka sanoo...
Untuva vastasi lempeästi ja kohteliaasti:
-- Herra de Barfleur puhuu vain metsästyksestä ja kilpa-ajoista... ja minä inhoan sellaista enkä ymmärrä niitä lainkaan...
-- Mistä te sitten haluaisitte puhella, neiti Coryse?... -- kysyi pikku Barfleur kärkkäästi.
Tyttö vastasi yhä edelleen kainosti ja sävyisästi:
-- En mistään, hyvä herra... Vaikenen hyvin mielelläni...
-- Eipä siltä näyttänyt äskettäin!... -- huomautti rouva de Bray pistävästi.
Coryse vastasi:
-- Se on totta... Minä melusinkin liiaksi... Pyydän anteeksi...
Ja hän painoi päänsä alas katsoen itsepintaisesti lautasensa pohjaan virkkamatta enää sanaakaan koko päivällisen aikana.
Untuva tarjosi vielä kahvin biljardihuoneessa, mutta sitten hän juoksi portaille ja heittäytyi suureen bambupuiseen nojatuoliin jääden sinne keinumaan katsellen kalpeita, vaalealla taivaanlaella kimmeltäviä tähtiä. Markiisitar keskeytti hänen haaveilunsa astuessaan portaille hattu kädessään:
-- Mitä... etkö sinä ole vielä valmis?... mutta vaunuthan ovat jo esillä!... Kylläpä sinä olet huolimaton... ja löperö!...
-- Pyh!... -- vastasi tyttönen liikahtamatta -- Lähtekää te vain!... Kyllä minä olen valmis silloin, kun te palaatte hakemaan kaikkea mitä te olette unohtaneet...
Marc-setä purskahti avoimesti nauramaan, ja herra de Braykin käänsi päänsä salatakseen huuliensa vastahakoisen hymyn. Markiisitar kysyi aivan sinipunaisena uhkaavasti Untuvalta:
-- Mitä te sanotte?...
Tyttö toisti levollisena:
-- Sanon vain, että teillä on tapana jok'ainoa ilta palata välillä kotiin hakemaan jotakin, mitä olette unohtanut...
Jatko lausuttiin puoliääneen:
-- Ja tänä iltana te tulette luultavasti palaamaan kaksikin kertaa...
Untuva vihjasi täten erääseen markiisittaren pikku heikkouteen, jota tämä ei epäillyt kenenkään huomanneen luullen varmasti kykenevänsä hämmentämään kaikkien arvostelijain silmät.
Rouva de Bray, joka ihaili loistoa ja komeutta, sanalla sanoen kaikkea, mikä hänen mielestään oli omiaan häikäisemään ja lumoamaan "kansaa", oli hirveästi ahdistanut miestänsä, kunnes tämä oli rouvansa mieliksi suostunut vaihtamaan valitsemansa somat ja yksinkertaiset ajopelit ja liverit toisiin. Uudet vaunut -- punaisine pyörineen ja helakansinisine koreineen, joihin oli leikattu korkokuviksi suunnattomat vaakunat, -- näyttivät naurettavilta arkioloissa, mutta markiisitar ei ollut milloinkaan niin onnellinen kuin ajaessaan Pont-sur-Sarthea päästä päähän näissä silmiinpistävissä ajopeleissä. Siitäpä syystä juuri oli Corysen oltava mukana näillä ikävillä retkillä. Jos hän jäi kotiin oli markiisittaren tyydyttävä "Victoriaan", jonka ulkoasu oli paljon vaatimattomampi. Kun rouva de Bray istuen teennäisessä asennossa koreissa vaunuissaan, joiden valjaissa loisti helyjä, ketjuja, renkaita ja vaakunoita, liukui Palatsitorin ravintoloiden ohitse "vermuutti"- ja "kahvitunteina", oli hänen mielihyvänsä korkeimmillaan. Kello kuudelta ja kahdeksalta nuo jalkakäytävälle sijoitetut pöydät, jotka tunkivat ajotielle asti, kihisivät ihmisiä. Pont-sur-Sarthen upseerit ja herrasmiehet tapasivat toisensa "Gilbertillä", kaupungin hienoimmassa ravintolassa, tai "café Perault'ssa". Ja käyttämättä milloinkaan kaunista, hieman yksinäistä makadamisoitua tietä, mikä johti suoraan kaupungin ulkopuolelle, käski rouva de Bray aina ajaa hirvittävän liukkailla pikku mukulakivillä lasketun torin halki. Vaunujen etääntyessä hänen lempipaikastaan, oli markiisittarella tapana äkkiä hätkähtää ja antaa paluukäsky.
Untuva osasi ulkoa nuo huudahdukset: "Oi! Jumalani!... minähän olen taas unohtanut päivänvarjoni!..." tai "vaippani", tai "puuhkani", tai "nenäliinani...", mitkä soivat hänen äidilleen tilaisuuden vielä toisen ja kolmannenkin kerran vieriä vaunuissaan rakkaiden kahviloittensa ohitse.
Coryse inhosi tätä näytelmää, ja uteliaiden kasvojen kääntyessä vaunuja kohden, sapelien ja kannusten kilahdellessa, kun upseerit nousivat tervehtimään, sulki hän silmänsä ajatellen tyytymättömänä:
-- Kylläpä nuo ihmiset mahtavat ilvehtiä meidän kustannuksellamme!...
Ja hän, joka oli niin yksinkertainen ja koruton, raivosi ollessaan pakotettu ottamaan osaa äitinsä naurettaviin puuhiin.
Sekä markiisi että hänen veljensä olivat tietystikin huomanneet nämä "valelähdöt", kuten kuski ja palvelijat niitä nimittivät, mutta he eivät olleet koskaan uskoneet toisilleen huomioitaan, joten Untuvan vastaus hämmästytti ja huvitti heitä.
Markiisitar astui tyttärensä eteen, ja kysyi kalpeana ja sihisevällä äänellä kumartuen niin lähelle, että huulet miltei koskivat tytön julkeaa pikku nenää:
-- Miksi minä tänä iltana muka palaisin kaksikin kertaa?... Sano?...
-- Siksi -- vastasi Coryse tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei pikku Barfleur, joka oli hakevinaan hattuaan salin perältä, voinut kuulla heidän puhettaan -- että tänä iltana teillä on tilaisuus näytellä "_Voikimpalettakin_"...
Mutta tätä sanoessaan hän tuli ajatelleeksi, miten hänen piakkoin oli kuljettava koko tuon ihmislauman lävitse istuen varakreivin rinnalla sinisissä vaunuissa. Pont-sur-sarthelaiset saisivat siitä aivan tarpeeksi aihetta naimajuoruihinsa, ja sitä tahtoi Coryse välttää mistä hinnasta hyvänsä.
Tähän mennessä ei Corysen itsetietoisuus vielä milloinkaan ollut herännyt. Omissa silmissään hän oli yhä edelleen vain "Untuva-pahanen" ja "tyttöriepu", josta kukaan ei välittänyt. Mutta herra d'Aubièresin kosinta ja isä de Ragonin viittaukset olivat opettaneet hänelle, että hän nyt oli nuori neitonen, jota edellinen rakasti ja jolle jälkimmäisen holhotti aikoi uskotella rakkauttansa.
Untuva sanoi siis jo ennenkuin hänen äitinsä oli ehtinyt päästä kohtauksen alkuun:
-- Älkää muuten välittäkö minusta... En tule mukaan... Olen niin väsynyt...
-- Se ei ole totta!... Te ette ole koskaan väsynyt!...
-- Samapa tuo!... Se olikin tekosyy... Minä en kuitenkaan... jos puhumme suoraan... missään tapauksessa lähde ulos tänä iltana...
-- Lähdettepä...
-- Sallikaa minun jäädä kotiin!... -- Menkää ottamaan hattunne...
Kun Untuva ei liikahtanutkaan, tarttui markiisitar kiivaasti hänen ranteisiinsa.
Tyttö tempasi kätensä irti ja sanoi hiljaa:
-- Tämähän on naurettavaa... tällainen pieni perhekohtaus vieraan läsnäollessa...
Markiisitar kääntyi herra de Barfleuriin päin muuttaen äkkiä jännitetyn ilmeensä hymyilyksi:
-- Oi!... Herra de Barfleur kuuluu miltei taloon!...
-- Se on mahdollista!... -- vastasi tyttö haluten selvittää tilanteen -- mutta hän ei sentään kuulu perheeseen... ja muuan teidän tavallisimmista sananlaskuistanne sanoo, että pyykki on pestävä...
-- Hyvä on!... Hyvä on!...
Hetken vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa markiisi ja _Voikimpale_ seisoivat päällystakit käsivarrella ja kepit kädessä, odotellen lähtömerkkiä, alkoi markiisitar jälleen puhua suloisella äänellä:
-- Minähän kehohan sinua seuraamaan meitä vain sentähden, ettei ole sopivaa sinun täten jäädä yksinäsi kotiin...
-- Jään joka tapauksessa tänne!... Enhän minä muuten olekaan yksinäni, koska Marc-setä on kotona...
-- Setäsi saattaa lähteä ulos...
Marc de Bray vastasi kuivasti:
-- Tiedäthän varsin hyvästi, rakas kälyni, ettei minulla ole ollut tapana lähteä ulos iltaisin...
-- Uskon siis Corysanden teidän huostaanne...
Marc-setä vastasi hieman hermostuneena kohauttaen olkapäitään:
-- Olkaa huoleti, kyllä minä paimennan häntä... ja varjelen häntä tahraantumasta ja leikkimästä tulella...
Ja kun pikku Barfleur kumartui Untuvan koneellisesti ojennetun käden ylitse ja suuteli sitä hieman pitkään, tarttui setä tyttöä käsivarsista ja pyöräytti hänet ympäri sanoen:
-- Kas niin!... tulehan nyt, Untuva!...
* * * * *
Kun he istuivat kahdenkesken pienessä salongissa, sanoi Coryse veitikkamaisesti Marc-sedälle:
-- Sepä otti lujalle, eikö totta?... Enkä minä kuitenkaan ollut välttämätön tänä iltana... koska heitä muutenkin oli kolme, joten heidän oli pakko käyttää vaunuja...
Ja samalla hän jatkoi, nähdessään setänsä istuutuvan lähelle lamppua ja avaavan sanomalehdet:
-- Jos sinulla on töitä... niin älä suinkaan luule olevasi pakotettu jäämään tänne minun seurakseni...
-- Aioin juuri sanoa sinulle samaa...
-- Oi!... minun käsityöni luistaa yhtä hyvästi täällä kuin muuallakin!... Mutta sinähän tavallisesti... kun isä on ulkona iltaisin... teet työtä omassa huoneessasi...
-- Setä vastasi nauraen:
-- Niinpä niinkin... Mutta silloin... ja miltei jok'ainoana iltanahan isäsi onkin poissa... et sinä olekaan näin nimenomaan uskottu minun huostaani...
Coryse meni hakemaan suurta silkkistä käsityötään, jonka lukemattomia eriskummallisia eläimiä ja sotureita hän jäljensi Bayeux'n malliluonnoksista, ja istuutui Marc-sedän rinnalle.
Hetken kuluttua keskeytti setä lukemisensa ja katseli sanomalehtensä ylitse pientä pörröistä päätä, joka tarkkaavaisena kumartui kirjavien silkkiensä ylitse.
-- Untuva... -- sanoi hän äkkiä. -- Kun minä ennen päivällistä kysyin, kuuluiko tuo nuori keikari nykyjään perheeseen... ja sinä vastasit: "Ei vielä, mutta siihen hän pyrkii..."
-- Niin... -- virkkoi tyttönen kohottaen päätänsä.
-- No... -- jatkoi Marc hieman epäröiden. -- En oikein ymmärtänyt, mitä sinä noilla sanoillasi tarkoitit?...
-- Tarkoitin vain sitä, että _Voikimpale_ haluaa naida minut...
Varakreivi hypähti pystyyn: