Part 8
Markiisitar vastasi terävällä äänellä: -- Koska meillä puolestamme ei ole samaa syytä pidättymiseen kuin sinulla... ja koska minä aion toimeenpanna nämä tanssiaiset Corysen tähden...
-- Minun tähteni!... -- huudahti tyttönen hämmästyneenä -- minun, joka vihaan seuraelämää...? enkä edes osaa tanssia oikein!... Tanssiaiset minun tähteni!... Oi! Herra Jumala!...
-- Senpä tähden juuri, että sinä oppisit käyttäytymään seurassa... rupeaisit pitämään siitä...
Tällä kertaa Untuva aivan sydämistyi:
-- Älkää huoliko!... Kukaan ei kuitenkaan usko minun tähteni toimeenpantuihin tanssiaisiin!... Kaikki tietävät kuitenkin, etten minä merkitse mitään täällä kotona!... ja että jos täällä jotakin tehdään, niin sitä ei ainakaan tehdä minun tähteni!...
-- Sinä olet kiittämätön ja nenäkäs tyttö!... huusi rouva de Bray korottaen ääntänsä, kunnes se näytti väreilevän hänen silmäripsissään.
-- Minäkö?... En ole kiittämätön!... -- vastasi Untuva rauhallisesti. -- Mutta minusta olisi paljon parempi ilmaista Marc-sedälle... ja koko maailmallekin... totuus...
-- Mikä se sitten muka on?...
-- Totuus on se, että me pidämme nämä tanssiaiset vain häikäistäksemme täkäläisten alkuasukkaiden silmiä näyttämällä heille prinssin...
Marc de Bray kysyi kummissaan:
-- Minkä prinssin?...
-- Oi!... Sehän on totta!... -- huusi Coryse iloisesti. -- Sinä et tiedäkään sitä vielä!... Sinähän tulit juuri!... Kas! Jo viikon ajan on Pont-sur-Sarthessa asunut prinssi!... Todellinen prinssi!... Ei mikään paperiprinssi!... vaan tuleva hallitsija... ellei hänen isänsä vain sitä ennen romahda...
-- Miksi tuota prinssiä kutsutaan?...
-- Kreivi d'Axeniksi... matkalla...
-- Aivan oikein!... Ja mitä tuo kreivi d'Axen sitten tekee täällä?...
Markiisitar yritti vastata, mutta Untuva ehätti ennen:
-- Ei kukaan tiedä oikein tarkalleen... Sanotaan hänen aikovan ottaa osaa kenttäharjoituksiin... tai täydentävän ranskankielentaitoaan... vaikka hän puhuu ranskaa paremmin kuin kenkään meistä...
Varakreivi kysyi vain sanoakseen jotakin: -- Millainen hän muuten on?...
-- Hurmaava!... -- vastasi rouva de Bray vilkkaasti.
Untuva sanoa sutkautti yhtä nokkelasti:
-- Riippuu mausta!... Hän on kengän korkuinen... ja musta... pikimusta... Herra Carnotkin on vaaleaverinen hänen rinnallaan!... Mutta kun häntä saa puhutella Armolliseksi prinssiksi ja Teidän Korkeudeksenne... niin voinet arvata ihmisten olevan ihastuksissaan!...
-- Häntä puhutellaan kuten tuleekin... -- keskeytti herra de Bray, joka huomasi myrskyn olevan nousemassa ja halusi pysähdyttää alkaneen keskustelun.
-- Minustakin se on aivan luonnollista... -- sanoi Coryse -- ja minäkin puhuttelen häntä siten... vastatessani hänelle... Mutta on ihmisiä, joita sellainen erikoisesti huvittaa ja ihmisiä, joita se ei huvita...
Ja katsoen äitiinsä hän lisäsi:
-- Itse puolestani en... totta tosiaan... pidä mistään alentumisesta!...
Markiisittaren luonteessa oli lukemattomia pieniä heikkouksia, mutta Corysea loukkasi niistä eniten juuri tuo hänen ylimielisyytensä vähäisiä ja hänen mateleva nöyryytensä isoisia kohtaan. Useinkin, kun markiisitar muserrettuaan palvelijan tai työläisen älynsä etevämmyydellä -- jota hänen tyttärensä sivumennen sanoen ehdottomasti kieltäytyi tunnustamasta -- valitteli heidän typeryyttään, noiden "palkkalaisten", kuten hän heitä nimitti matkien rouva de Favartin halveksivaa puhetapaa, vastasi Untuva naurusuin, vaikkakin harmistuneena:
-- Voi, äiti!... Jos hän täyttäisi teidän vaatimuksenne, olisi hän luultavasti lähettiläs eikä palvelija!...
Pikku Coryse oli tosin sitä mieltä, että prinssejä oli kohdeltava kunnioittavasti, jos sattumalta joutui heidän läheisyyteensä, mutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten toiset ihmiset saattoivat etsimällä etsiä sellaisia tilaisuuksia. Hän vihasi kursailua ja viihtyi parhaiten yksinään tai vertaistensa seurassa. Hänen mielipiteensä oli sitäpaitsi se, että jos nykyaikaiset prinssit kerran unohtivat olevansa prinssejä, niin oli muiden aivan turha vaivautua sitä muistamaan.
Kreivi d'Axenin saavuttua Pont-sur-Sartheen oli markiisitar aivan uinut onnessa ylpeillen sanomattomasti siitä, että "Hänen Korkeutensa" oli ollut tervehdyskäynnillä heidän luonaan. Herra d'Aubières, joka oli ollut pari vuotta sitten sotilaslähettinä prinssin isän hallitsemassa pikku valtakunnassa, oli suositellut prinssille de Brayn perhettä; ja markiisitar, jonka Pariisissa oli täytynyt puuhailla hiki hatussa tutustuakseen muutamiin kovin suosittuihin prinsseihin, jotka eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurtakaan huomiota hänen juonittelevaan olemukseensa, ja jonka hovimuodot ja -kumarrukset -- hänen erikoisalansa -- olivat jääneet kokonaan käyttämättä Pont-sur-Sarthessa, oli luullut taivaan auenneen kun hän oli avannut miehelleen osoitetun kirjeen, missä eversti ilmoitti pikku perintöprinssin saapumisen.
Tällä kertaa olivat Pont-sur-Sarthen hienoimmatkin salongit jääneet alakynteen: sillä kreivi d'Axen ei tuntenut muita kaupungin asukkaita kuin neljä kenraalia, pormestarin ja kuvernöörin. Ja säälimättä rouva de Bassignyta, joka muuten oli hänen paras ystävättärensä ja joka kierteli esittelykysymystä kuin kissa kuumaa puuroa, oli rouva de Bray sanonut välinpitämättömällä äänellä "olevansa hyvin pahoillaan sen johdosta, ettei hän voinut kutsua ystäviään kotiinsa tapaamaan Hänen Korkeuttaan, mutta tämä ei halunnut tehdä uusia tuttavuuksia."
Markiisitar ei tietystikään tahtonut jakaa muille Hänen Korkeuttaan, jonka Sallimus oli näin antanut hänen käsiinsä!
Pont-sur-Sarthessa oli monta hyvin eleganttia naista ja muutamat heistä olivat sangen kauniitakin. Oli pelättävissä, että pikku prinssi kerran päästyään alkuun hylkäisi katalasti Brayn talon. Hän itse viimein pakotti markiisittaren luopumaan tästä puolustusasemasta.
Muutamana iltana ollessaan vierailulla talossa hän sanoi herra de Braylle:
-- Pyytäisin teitä... jos se vain on mahdollista... ottamaan minut mukaanne Barfleurin linnassa pidettäviin tanssiaisiin...
Markiisitar hätkähti:
-- Tanssiaisiin... Mihin tanssiaisiin?...
-- Tanssiaisiin, jotka Barfleurit luultavasti toimeenpanevat kilpa-ajosunnuntaina, kuulin niistä puhuttavan syödessäni tänään päivällistä ravintolassa... Se ei ole vielä varma, mutta...
-- Mutta -- huudahti rouva de Bray kipakasti. -- Eiväthän he voi pitää tanssiaisia silloin... koska me olemme määränneet tanssiaisemme juuri samaksi päiväksi!...
Aikaisemmin ei oltu mainittu sanaakaan tanssiaisista. Markiisi ja Untuva katselivat toisiaan hämmästyneinä tästä julkeudesta, mutta rouva de Brayta ei heidän läsnäolonsa mitenkään häirinnyt. Hän jatkoi kääntyen miehensä puoleen:
-- Eikö totta... Olemmehan me jo aikoja sitten valinneet sen päivän... Eiväthän he voi ottaa sitä meiltä?...
Ja seuraavana päivänä lähetettiin kutsukortit. Vaikkakin hänen täytyi toimeenpannessaan nämä tanssiaiset hieman jakaa pikku prinssiä, oli hänellä kuitenkin kunnia näyttää tunteneensa hänet "ennen kaikkia muita".
* * * * *
Peläten keskustelun saavan vaarallisen käänteen koetti markiisi rohkeasti kutsua koirat jäljiltä.
-- Ellei Untuva tule Barfleurille lauantaina, täytyy meidän kirjoittaa epuu... -- sanoi hän arasti vaimolleen.
Markiisitar vastasi päättävästi:
-- Kyllä hän tulee...
-- Minä en voi tulla... vaikka tahtoisinkin... -- selitti tyttönen rauhallisesti. -- Minulla ei ole pukua...
-- Mitä, eikö sinulla muka ole pukua?... Entä pompadouri-pukusi?... Mitä tämä merkitsee?...
-- Se merkitsee sitä, että minulla on ollut... jo kaksi vuotta sitten... jonkinlainen iltapuku... pikkukukallisesta pumpulimusliinista... ja sitä kai sinä nimität "pompadouri-puvuksi..."
-- Entä sitten?...
-- No... Koska minä olen kasvanut kaksi päätä kahden vuoden kuluessa... ja koska se ei ole kasvanut minun mukanani, niin se nyt ulottuu vain pohkeisiini... joten minulla ei siis kuitenkaan ole pukua...
-- Hametta voi jatkaa...
-- Sitä on jatkettu jo kolme kertaa... Nyt se ei enää käy laatuun...
-- Miksi sinulla ei koskaan ole mitään, mihin pukeutua?... Uskomatonta... ettei sinulla olisi yhtään pukua!
-- Onhan minulla niitä... neljäkin...
-- Se ei riitä...
-- Mutta tuhat tulimmaista!... huusi Untuva harmissaan. -- Minunhan on huviteltava sadan markan vaaterahoilla kuussa... ja ostettava niillä kenkäni, hansikkani, hattuni, ratsastuspukuni y.m.... ja lisäksi vielä hameenikin!...
Herra de Bray keskeytti hänen puheensa:
-- Tilaa, mitä haluat... ja lähetä minulle lasku. -- Kiitos, isä!... Teetän itselleni valkoisen puvun prinssitanssiaisiin...
Markiisitar kohotti vihaisen ja terävän äänensä:
-- Kiellän teitä sanomasta niitä prinssitanssiaisiksi!...
Ja vaiettuaan hetkisen lisäsi hän:
-- Sinä siis tulet noille päivällisille?
-- Oi! En suinkaan!... vastusti Untuva. -- En millään muotoa!...
Rouva de Bray sai uuden päähänpiston:
-- Siinä tapauksessa... on sinun ratsastettava Barfleurien luo...
-- Miksi niin?...
-- Sanomaan rouva de Barfleurille, ettet voi tulla heille lauantaina... koska olet päivällisillä sinä päivänä de Launay-tädin luona... ja että minä en muistanut sitä vastaanottaessani kutsun sinun puolestasi...
-- Mainiota... -- vastasi Coryse nauraen. -- Olen ymmärtänyt!... Minun on siis keksittävä pieni juttu, missä koko maailma on esiintyvä -- te, Mathilda-täti, Albert-setä... niin koko maailma...
Ja nousten pöydästä hän jatkoi:
-- Sallittehan minun poistua pukeutumaan... Jos minun pitää vielä ratsastaa Barfleurien luo ja ehtiä takaisin kouluun, on minun kiireesti laputettava...
-- Olkoon menneeksi... -- sanoi markiisitar majesteettisesti. -- Sallin sinun tällä kertaa nousta pöydästä ennen aamiaisen loppua... jos et vain kuvittele saavasi toiste tehdä samoin...
-- Minä puolestani... -- huudahti Coryse yrmeänä -- jään hyvin mielelläni tänne istumaan loppuun saakka!... Ei minua ensinkään haluta lähteä sinne, eikä myöskään palata niin ajoissa, että ehtisin kouluun!... Voinkin muuten vallan hyvin jäädä kotiin... Se on paljon yksinkertaisempaa!... Lähetetään vain Jean-ukko viemään kirjettä... Tosiaankin... -- kysyi hän välkkyvin silmin -- miksi on juuri minun mentävä sinne?... Se on hyvin kummallista!...
Ja hän istuutui äkkiä uudelleen.
-- Te menette sinne!... komensi markiisitar yhä kiihtyneempänä.
-- Enpä mene... Jään mieluummin kotiin!... Teillä on varmaankin jokin salainen syy lähettää minut näin matkalle...
Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten korostaen:
-- ... Barfleurien luo?...
-- Ei suinkaan... -- vakuutti rouva de Bray lentäen hyvin punaiseksi.
Tälläkin kertaa yritti markiisi solmia rauhaa:
-- Lähdehän toki Untuva!... Näethän mamman toivovan sitä...
-- Hm!... -- virkkoi Coryse potkaisten isäänsä varoittavasti pöydän alitse.
Se oli liian myöhäistä. Markiisitar oli kuullut, ja sana "mamma" kykeni saattamaan hänet suunniltaan. Hän kääntyi raivoissaan miehensä puoleen:
-- Totta tosiaan... -- alkoi hän. -- Te...
-- Hm!... hm!... hm!... hm!... -- hyräili Untuva kohoavin soinnuin.
Markiisitar kääntyi jälleen häneen päin:
-- Menkää!... ja totelkaa viivyttelemättä käskyäni... Kuuletteko?...
-- Kyllä... -- vastasi Coryse taittaen lautasliinansa kokoon tahallisen hitaasti.
Ja astuessaan ulos mutisi hän pienten terävien hampaittensa välistä, jotka hieman kiristyivät vihasta:
-- Oi!... Olisipa herra d'Aubières edes vähän nuorempi!...
IX.
Barfleurin linna oli peräisin Ludvig XV:n ajalta ja rakennettu tiilestä ja graniitista. Kun Coryse saapui sen pihalle, näki hän rouva de Barfleurin istuvan suuren pöydän ääressä eräässä alakerran ikkunassa. Hän oli niin syventynyt hillopurkkiensa peittämiseen, ettei hän kuullut hevosten kavioiden kapsetta. Untuva, joka ensiksi oli aikonut ratsastaa suoraan ikkunan luo ja sanoa siitä sanottavansa, rupesi kuitenkin epäilemään, että se kenties olisi liian epäkohteliasta ja jättikin hevosensa talliin saatuaan siellä kuulla varakreivittären olevan kotona.
Palvelija pyysi häntä astumaan biljardihuoneeseen, missä hän sai odottaa hirveän pitkältä tuntuvan ajan. Kulkiessaan edestakaisin tuossa suuressa, autiossa huoneessa, jota ei ainoakaan taulu, korukapine tai kukkanen kaunistanut, ajatteli hän vimmoissaan:
-- Kylläpä tämä on!... Aikookohan mamma Barfleur peittää kaikki hillopurkkinsa ennenkuin hän tulee tervehtimään minua?...
Viimein ilmestyi hänen eteensä sama palvelija, joka oli vienyt hänet sisällekin.
-- Suvaitseeko neiti d'Avesnes seurata minua?... Etsin rouva varakreivitärtä puistosta... vaikka hän istuikin salissa...
Coryse ajatteli: -- Eipä... vaan tarjoiluhuoneessa!... Mutta luultavasti Hänestä oli sopimatonta, että ihmiset sen tietävät!...
Ja hän asteli palvelijan perässä läpi monilukuisten, autioiden huoneiden.
-- Huh!... -- virkkoi hän väristen. -- Kuinka ikävännäköistä!... Isä de Ragon ja mamma Barfleur erehtyvät suuresti luullessaan minun huolivan "_Voikimpaleesta!_"... Sillä sitä he aivan varmasti luulevat!... Oi!... Ei!... Ei!... Ei!...
Aubièresin herttua oli kerran Pont-sur-Sarthessa olonsa alkuaikoina eräissä tanssiaisissa kysynyt Marc-sedältä osoittaen ovenpieleen nojaavaa pikku Barfleuria:
-- Kuka on tuo mies-pahanen, joka ei ole voikimpaletta suurempi?...
Ja sen jälkeen olivat sekä Brayn perhe että muutamat muutkin kaupunkilaiset ruvenneet itsepintaisesti käyttämään hänestä tätä liikanimeä.
Palvelija vei Corysen erääseen pieneen salonkiin, joka oli hieman paremmin kalustettu ja komeampi kuin muu linna.
Pitkä ja laiha varakreivitär istui ikkunan luona puettuna punaiseen, keltapilkulliseen silkkihameeseen ja oli lukevinaan _La Gaulois'ta_. Untuva oivalsi heti syyn pitkään odotukseensa:
-- Ei ole ihme, että olen saanut odottaa... sillä hillohame oli harmaa!... Hän on kömpinyt parhaimpiin vaatteisiinsa näyttäytyessään minulle... Huomio!... Untuvaa liehakoidaan... sen jälkeen kun Marc-setä on saanut perinnön...
-- Rakas lapseni... -- virkkoi varakreivitär nousten seisomaan nähdessään Corysen -- taivaastako te olette pudonnut?...
Ja odottamatta vastausta hän jatkoi:
-- Niin suloisena ratsastuspuvussanne!...
-- Suloisena!... -- mutisi Untuva katsellen hämmästynein silmin jänteviä käsivarsiaan, pitkiä käsiään ja koko olentoaan, jota vielä vaivasi lapsuuden kömpelyys. -- Sitäpä ei minulle koskaan sanota kotona, ei milloinkaan!...
Rouva de Barfleur ei antanut perään:
-- Niin, juuri suloisena!... suloisena ja ihastuttavana!...
Hän vetäisi kerran pitkästä, vanhoilla kanavaompeluksilla koristetusta silkkinauhasta, mikä teki soittokellon virkaa.
-- Hughues-parkani tulee olemaan aivan lohduton ollessaan poissa kotoa näin sievän pikku vierailun aikana!... Hän on mennyt katsomaan hevosia suureen hakaan järven rannalle... Lähetän heti sanan hänelle...
-- Se on vallan turha, rouva de Barfleur... -- sanoi Untuva vilkkaasti. -- Minun on kuitenkin heti poistuttava... ehtiäkseni kouluun kello neljäksi...
Palvelija astui sisään:
-- Ilmoittakaa herra varakreiville, että täällä on vieraita...
-- Tulin vain -- selitti Coryse -- sanomaan, että äitini erehtyi ottaessaan puolestani vastaan kutsun teille lauantaiksi... Hän ei muistanut, että minä olin luvannut juuri sinä päivänä syödä päivällistä täti de Launayn luona...
-- Mitä?... -- huudahti rouva de Barfleur. -- Sehän on mahdotonta!... Emmehän me tule toimeen ilman teitä!... Ettekö te voisi saada tätiänne taipumaan... tai ehkä sallitte minun järjestää...
Untuva ei vastannut mitään. Hän kuunteli vain, miten palvelija voimainsa takaa soitti suurella kellolla nuorta linnanherraa kotiin, ja ajatteli:
-- Hän tarvitsee vähintään neljännestunnin ehtiäkseen tänne virralta... ja jo viiden minuutin kuluttua olen minä hävinnyt...
-- Pyydän teitä... pikku Coryseni, -- jankutti rouva de Barfleur. -- Luvatkaa keksiä jokin keino... Teistä tulisi näiden päivällisten sielu ja ilo...
-- Minusta!... keskeytti tyttö ällistyneenä. -- Minustako?... Mutta minähän en puhu sanaakaan, ellen ole sillä tuulella...
Rouva de Barfleur kysyi:
-- Miksi te sitten ette voisi lauantaina olla sillä tuulella, rakas tyttöseni?...
-- Suokaa anteeksi!... -- huudahti nopeasti Untuva lentäen tulipunaiseksi. -- Puhuin tyhmyyksiä!... Tarkoitin vain, etten koskaan, vaikken tiedä mistä se voi johtua, ole hyvällä tuulella vieraiden seurassa... Minulta kai puuttuu itseluottamusta... Näettehän nyt itsekin, miten huonosti minä käyttäydyn...
-- Päinvastoin... Te olette hyvin suloinen nuori tyttö... niin koruton... ja suora...
-- Oi!... Se tosiaan pitää paikkansa!... Ja Coryse jatkoi nousten tuoliltaan:
-- Minun täytyy nyt lähteä... On jo aika palata kotiin...
-- Voittehan toki odottaa vielä hetkisen... Onhan meidän sitä ennen saatava jotakin suuhummekin...
-- Kiitän teitä... Mutta olen nyt jo hieman myöhästynyt...
Varakreivitär nousi myös pystyyn, ja kun Untuva ihmetellen tätä tavatonta kohteliaisuutta pyysi häntä jäämään paikoilleen, vastasi rouva de Barfleur:
-- Haluaisin nähdä teidät hevosen selässä... Poikani on kertonut teidän ratsastavan aivan hurmaavasti...
-- Ohoo!... -- tuumi tyttö. -- Olinpa kuin olinkin oikeassa!... He ovat kaikki liittoutuneet!...
Ukko Jeanin paraikaa tuodessa hevosia portaiden eteen saapui varakreivi de Barfleurkin juoksujalkaa pihalle. Hän tarttui Untuvan ojentamaan käteen ja painoi sille huulensa kunnioittavasti kumartaen. Tottumattomana tällaiseen oli tyttö purskahtaa nauramaan. Mutta verratessaan äidin ja pojan nykyistä käytöstä heidän tapoihinsa viisi päivää sitten valtasi hänet syvä vastenmielisyys, ja hän oli huudahtamaisillaan ääneensä "kylläpä he ovat aika tomppeleita!..."
Kun Coryse lähestyi Josephinea, suurta, puhdasveristä tammaa, jota hän aina käytti retkillään, syöksyi varakreivi esiin ja tarjosi molemmat yhteenliitetyt kätensä Untuvalle astinlaudaksi. Tyttö mittasi kiireestä kantapäähän tuota hintelää nuorta miestä, joka taivutti hänen edessään surkeaa pikku selkäänsä ja ohutta kaulaansa suunnattamme paineen; silmäili hänen kapeita käsivarsiaan, joiden ympärillä ylen englantilaisen puvun suuriruutuiset hihat riippuivat tyhjinä laskoksina, ja sanoi itsekseen: "hän pudottaa minut varmasti maahan."
Hän koetti esittää kieltonsa niin ystävällisesti kuin mahdollista sekä mitä suloisimmalla äänellä ja vastasi viitaten Jeaniin, joka piteli hevosia:
-- Ei kiitos!... Mutta ettekö tahtoisi hetkisen pidellä toista hevosta?... Olen niin kömpelö... En osaa nousta hevosen selkään, ellei Jean auta minua... Minä putoaisin, jos nojaisin teihin...
Ja kun varakreivi oli itsepäinen jatkoi hän:
-- Pyydän teitä!... Ette voi uskoa, miten raskas olen... Aivan kuin lyijypala!...
Hän asetti kengänkärkensä Jean-ukon käteen ja lensi ylös, niin keveästi, että näytti siltä kuin hän olisi kohonnut metrin satulan yläpuolelle. Sitten hän ratsasti pois tervehtien äitiä ja poikaa, ja hänen notkea vartalonsa heilahteli Josephinen pitkien askelten tahdissa. Päästyään ulos puistosta käänsi Untuva hevosensa metsikköön. Häntä halutti laukata pitkin sen kauniita vihreitä polkuja ja pudistaa yltään suuttumus, joka pyrki nousemaan päähän ja sydämeen.
Miksei häntä voitu jättää rauhaan hetkeksikään?... Vielä kaksi viikkoa sitten häntä kiusattiin ottamaan herra d'Aubières; ja nyt jo tahdottiin hänet naittaa pikku Barfleurille... Eikä tämä ajatus vaivannut häntä vain tuon odotettavissa olevan kamppailun takia, vaan se loukkasi myöskin hänen itserakkauttaan. Herra d'Aubièresin pyytäessä hänen kättänsä oli Untuva, vaikkakaan hän ei pitänyt herttuaa minään ihmeotuksena, kuitenkin tuntenut ylpeyttä ja kiitollisuutta tuon tarjouksen johdosta. Herra de Barfleurin kosinta oli sitävastoin hänestä suorastaan alentava.
Hänhän tiesi vallan hyvin, ettei _Voikimpale_ hänen ollessaan köyhä ollut kohdistanut häneen sen enempää huomiota kuin hyvästi kasvatetun nuorukaisen aina on pakko kohdistaa vanhempiensa kodissa tapaamaansa nuoreen tyttöön. Sitäpaitsi oli hänestä tuo ruma nuorukainen suunnattomine viiksineen ja ohuine jalkoineen, jotka ainaisesta satulassa istumisesta olivat hirveästi taipuneet, aivan ilettävä. Hän oli aina pitänyt Aubièresin herttuaa "suurena Aubièresina", mutta varakreivi de Barfleuria "pikku Barfleurina". Ja sekin jo riitti!
Untuva, ollen itse terve ja voimakas, kammoksui vaistomaisesti kaikkea raihnaisuutta ja sairautta.
Ja seuratessaan suurta, nurmettunutta, Pont-sur-Sarthen tielle johtavaa rataa, mietti hän:
-- Minua oikein inhoittaa tuo mies!... Ja jos hänen päähänsä joskus pistäisi suudella minua niinkuin herra d'Aubières teki, niin kylläpä minä antaisin hänen molemmille korvilleen... En voisi pidättäytyä... No, se siitä!... Mutta tämä juttu voi tulla ihanan ikäväksi muutenkin!... Jos minä vielä kerran annan rukkaset, niin äiti murskaa minut... Parasta olisi, jos ne tulisivat Barfleureilta käsin... Oi! millainen peto tuo isä de Ragon olikaan!... Hänpä tämän kaiken on järjestänytkin!... Olin oikeassa kavahtaessani jesuiittoja!...
Hän pysähtyi saapuessaan auringonpaahteessa valkeana lepäävälle tielle.
-- Kamala taipale täältä Pont-sur-Sartheen!... Eiköhän tuo polku, joka vie sulattimojen taitse, olisi varjoisampi... Tähän aikaan ei siellä ole kovin pahaa rähinää... Toivottavasti Josephine suostuu tulemaan sitä tietä...
Hän käänsi tamman -- joka jo höristeli korviaan kuunnellen alhaalta nousevaa kumeaa melua -- pienelle, miltei kohtisuoraan alas metsän ja pajojen väliin vievälle polulle. Muutamassa polun mutkassa näki hän erään herrasmiehen seisovan noin sata metriä heidän edessään keskustellen metsänreunassa maassa istuskelevien työmiesten kanssa.
-- Voi!... sanoi hän, kääntyen ukko Jeanin puoleen. -- Jopa nyt jotakin!... En ehdi enää tunnille... Tuossa istuvat jo työmiehet syömässä... Kello on neljä!...
Ja hän jatkoi räpäyttäen silmäänsä:
-- Kas!... Eiköhän tuo vain ole kreivi d'Axen?...
-- On kuin onkin, neiti Coryse... Se on varmasti hän!...
Polku mutkitteli, ja Untuva kadotti ryhmän näkyvistään. Mutta kohdakkoin heidän lähestyessään kohosi puhelu alhaalta heidän korviinsa:
-- Niin... -- sanoi prinssin ääni, ja Untuva tunsi heti sen musikaalisen soinnun. -- Tuo uskontunnustus on kerrassaan hyvä... ja jos minulla olisi oikeus valita tällä paikkakunnalla... niin en epäilisi antaa ääntäni sille, joka on kirjoittanut tuollaisen julistuksen...
Untuva kääntyi juuri tien taipeessa.
-- Oi!... -- huudahti hän. -- Tehän siellä olettekin Armollinen...
Hän pysähtyi aavistaen heikosti, ettei prinssi halunnut tulla tunnetuksi, ja tämä kiittikin tyttöä kädenliikkeellä vastaten:
-- Minäpä juuri, neitiseni!...
-- Katsokaas, herra... -- sanoi nauraen muuan työmiehistä -- tuossa on neiti, joka on aivan samaa mieltä kuin tekin... aivan samaa mieltä!...
-- Mistä on kysymys?... -- kysyi Coryse.
-- Tämä herra sanoo, kuten tekin, että hän meidän sijassamme äänestäisi herra de Brayta...
-- Jumaliste!... -- virkkoi Untuva vakuuttavasti -- se on totta, ellette te kenties halua herra de Bernayta uudelleen edustajaksenne?...
-- Ka, ei nyt sentään... Hänestä me emme huoli!...
-- Mitä sitten?... Tiedättehän te, ettei Charlie voi tulla valituksi...
-- Tiedämme toki!... Mutta minua puolestani häiritsee se, että herra de Bray on varakreivi...
-- Häntä se myöskin häiritsee... -- sanoi Untuva. -- Mutta eihän se ole hänen vikansa!...
-- Miksi hän sitten kirjoitti julistuksensa alle "varakreivi" de Bray?...
-- Herranen aika!... Sentähden, että se on hänen nimensä tietysti!... Pitäisikö hänen teidän mielestänne muka viekastella?... esiintyä muuna kuin mitä hän on?...
Untuva näki äkkiä maassa työmiesten keskellä paljon pulloja, makkaroita ja juustoja ja hän sanoi:
-- Hei, miten te täällä herkuttelette!... Muuan musta ja karvainen työmies nousi ja sanoi osoittaen kreivi d'Axenia:
-- Tuo herrahan meitä kestitsee... Emmehän me muuten!... Ja hän jatkoi:
-- Me pidimme hänen hevostaan hänen käväistessään tehtaita katsomassa...
Ukko Jean katseli punaisena ja hikisenä himoitsevin silmin pulloja. Coryse huomasi sen ja sanoi eräälle miehistä viitaten palvelijaansa:
-- Jos tahdotte olla oikein kiltti... niin antakaa hänelle lasillinen juotavaa... Hänen on niin kuuma!...
Työmies ryntäsi pullon kimppuun ja pyyteli anteeksi: