Part 7

Rouva de Bray oli niin usein saarnannut Coryselle hänen rumuuttaan ja kömpelyyttään, että tyttö uskoi siihen vakavasti.

Äänten sorina keskeytti hänen mietteensä. Rouva de Bassigny astui ulos kappelista seurassaan pari kolme paikkakuntalaista ihailijatartaan.

-- Ohhoh!... -- arveli Coryse. -- Nyt lienee pikku jutelmani paikallaan!...

Ja hän kulki hitaasti, pää painuksissa ryhmää vastaan näyttäen perin syventyneeltä omaan hommaansa kieritellessään edellään pientä kiveä kenkänsä kärjellä.

-- Kas!... Tässähän on neiti Untuva!... -- huudahti rouva de Bassigny. -- Kuinka voitte neiti Untuva?...

-- Erinomaisesti, hyvä rouva... -- vastasi Coryse, joka heti äkkäsi heidän tarkkaavaiset katseensa.

Hän olikin tällä hetkellä suuren uteliaisuuden kohteena. Juttu kosimisesta, rukkasista ja herra d'Aubièresin lähdöstä, -- tämä oli nimittäin nähty kello yhdeksän aamulla siviilipuvussa, matkalaukku vaunuissaan ajamassa asemalle -- liikuskeli jo Pont-sur-Sarthessa. Ja rouva de Bassigny oli kertonut sen messussa seuralaisilleen ihmetellen suuresti, miten "tuo tyttö, jolla ei ole penniäkään, antaa rukkaset herttualle, jolla on korkoja kaksikymmentäviisituhatta."

Kaikki olivat kateellisia tyttöparalle ja harmittelivat sekä kosintaa että rukkasia.

-- Mitenkähän osaisin tarpeeksi hienosti syöttää hänelle Marc-sedän perinnön?... -- tuumi Untuva everstinrouvan tuikeasti tarkastaessa häntä. -- Se ei ole helppoa!... Johdannon täytyy näyttää aivan luonnolliselta...

-- Olen kovin iloinen tavatessani teidät, neiti Coryse -- sanoi rouva de Bassigny rakastettavasta. Nythän voin pyytää teitä viemään äidillenne sanan, jonka muuten olisin lähettänyt hänelle kotiinpäästyäni... Aikomukseni on nimittäin kutsua hänet sekä teidät ja herra de Bray meille päivällisille torstaina kello viisi... Herra Marc on myöskin tervetullut... jos hän vain suostuu tulemaan... vaikken juuri usko hänen suovan meille sitä kunniaa...

Untuva tarttui heti tarjottuun tilaisuuteen ja katsellen mitä tarkimmin rouva de Bassignyta voidakseen selvästi seurata pienintäkin ilmevaihetta hänen kasvoillaan vastasi kirkkaalla äänellä:

-- Setäni ei mielellään käy vieraisilla... eikä missään tapauksessa voi saapua torstaina... sillä hän matkustaa pois...

-- Aubièresin herttuan kanssako?... -- kysyi everstin rouva ilkeästi.

Untuva ei ollut ymmärtävinään, vaan vastasi tyynesti:

-- Ei... Hän matkustaa aivan yksinään... Hänen tätinsä, rouva de Crisville, on kuollut ja...

-- Niinkö!... Hän on varmaankin kuollut Paussa?... -- keskeytti rouva de Bassigny.

Ja kääntyen erääseen mukana olevaan naiseen ehdotti hän:

-- Kuulkaa!... Tehän aiotte ostaa linnan... Crisville tulee luultavasti nyt myytäväksi... Se sijaitsee liian korkealla sopiakseen sairashuoneeksi tai orpokodiksi...

Kaikki Pont-sur-Sarthen asukkaat luulivat rouva de Crisvillen säätäneen koko omaisuutensa hyväntekeväisyyslaitoksille.

-- Eipä suinkaan!... -- sanoi Untuva viattoman näköisenä. -- En usko setäni myyvän Crisvilleä... Luulen päinvastoin hänen aikovan itse asua siinä...

Ja tyttö lisäsi ohimennen:

-- Hän nimittäin perii kaiken...

-- Mitä?... Hänkö?... Herra de Bray?... -- änkytti rouva de Bassigny tyrmistyneenä. -- Eikö tätinne jätä jälkeensä vähintään viisi tai kuusi miljoonaa?...

-- Hän on Marc-sedän täti eikä minun... ja luulen hänellä sitäpaitsi olleen vielä enemmän!... oikaisi suurella varmuudella Untuva, jolla ei ollut aavistustakaan markiisitar de Carabas'n perinnön suuruudesta.

-- Vielä enemmän?... -- toisti rouva de Bassigny ällistyneenä ja äkeissään.

Väki alkoi poistua kappelista. Everstin rouva sanoi jäähyväiset Coryselle ja kiiruhti tulevia vastaan innoissaan saadessaan kertoa tällaisen uutisen. Untuva huomasi etäältäkin kasvojen synkkenevän kertojan päästessä pitemmälle.

-- He ovat saaneet nokilleen! -- ajatteli hän. Tein viisaasti tullessani tänne...

Äkkiä hän ryntäsi kappelia kohden. Hän oli nähnyt isä de Ragonin lähestyvän säännöllisin ja hiljaisin askelin.

-- Häntä minä en saa päästää käsistäni!... Tyttö kiiruhti jesuitan luokse ja kysyi kohteliaasti:

-- Sallitteko minun lausua teille pari sanaa?...

Ja, kun jesuiitta heitti levottoman katseen muutamiin muihin henkilöihin, jotka myöskin näyttivät odottavan häntä, vakuutti Untuva:

-- Oi!... Nyt en tarvitse pitkää aikaa!... Eilen lörpöttelin aivan liiaksi...

-- Ette suinkaan, lapseni... eilinen puheenne on päinvastoin suuresti kiinnittänyt mieltäni...

-- Olette kovin hyvä... Mutta minä tiedän tehneeni väärin puhellessani sedästäni ja hänen politiikastaan... ja tahtoisin pyytää teitä olemaan kertomatta äidilleni -- joka tänään tulee teitä tapaamaan silloista keskusteluamme...

-- Vakuutan teille... virkkoi isä de Ragon kuivahkosti käyden kärsimättömäksi -- että te suunnattomasti liioittelette keskustelumme merkitystä...

-- Enpä niinkään!... Minähän uskottelin teille... taikka miltei uskottelin... ettei setäni tällä kertaa asettuisikaan herra de Bernayn vastaehdokkaaksi, koska hän ei ollut tarpeeksi rikas...

-- Aivan niin!... Entä sitten?...

-- No, siinä uskossa minä silloin olin... Mutta nyt hän asettuukin ehdokkaaksi, koska hän onkin tarpeeksi rikas...

-- Niinkö!... -- virkkoi jesuiitta synkistyen.

Ja unohtaen äkkiä elämässään aina noudattamansa varovaiset ja viisaat periaatteet kysäisi hän muitta mutkitta:

-- Mistä hän sitten nyt on saanut rahoja? Untuva vastasi viattomasti:

-- Hän on tätinsä, eilen kuolleen rouva de Crisvillen ainoa perijä...

Isä de Ragon aivan jähmettyi hämmästyksestä jääden seisomaan suu selällään. Vanha rouva de Crisville oli -- ennenkuin sairaalloisuus oli pakoittanut hänet muuttamaan Pauhon -- kuulunut isä de Ragonin rippilapsiin, ja tämä tiesi itse sanelleensa hänelle koko testamentin, missä jesuiittoja ei suinkaan oltu unohdettu. Ja nyt tämä vanhus kuoli hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella, jättäen täyttämättä nämä puolinaiset lupaukset, mitkä oli häneltä niin suurella vaivalla houkuteltu, säätäen omaisuutensa sellaiselle henkilölle... oikealle sosialistille, joka jo edeltäkäsin oli varakas; vaaralliselle miehelle, jota hän täten tietämättään auttoi taistelussa kaikkea sitä vastaan, mitä hänen olisi pitänyt kunnioittaa ja tukea!

Viimein hän kysyi pikemmin itsekseen kuin Untuvalta, joka innoissaan ahmi häntä silmillään:

-- Tuo omaisuus on kaiketi aivan suunnaton?...

-- Suunnaton!... vahvisti tyttö suloisella äänellä. -- Eikö hän omista puoli departementtia?... Kuin kaikuna toisti Coryse vielä kerran:

-- Puoli departementtia... vähintään!... Jesuiitta rupesi äkkiä epäilemään, että Coryse teki pilaa hänestä. Mutta katsahtaessaan tyttöön hän näki tuon veitikan seisovan hänen rinnallaan huolimattomassa ja melkein kömpelössä asennossa jatkuvasti hymyillen, joten hän rauhoittui. Ja hänen mieleensä juolahti äkkiä, että "Untuva", josta kukaan ei ollut tähän asti välittänyt, voisi nyt tulla rikkaaksi perijättäreksi. Varakreivi de Brayn kiintymys veljensä tytärpuoleen oli yleisesti tunnettu Pont-sur-Sarthessa, ja tiedettiin hänen rakastavan Avesnesin pikku neitiä kuin omaa lastansa. Jesuiitta muuttuikin silmänräpäyksessä hyvin isälliseksi sanoen Coryselle. -- Iloitsen suuresti, sangen suuresti onnesta, minkä Jumala on teille lähettänyt!... Näen siinä tosiaan Jumalan sormen!... Eilen te ylenmääräisen hienotunteisena... epäillen... peläten, ettei teistä tulisi kylliksi hyvä aviovaimo... hylkäsitte Aubièresin herttuan, joka pyysi kättänne ja olisi ottanut teidät köyhänäkin... ja tänään Herra palkitsee tekonne... sallien teidän nyttemmin seurata vain sydämenne ääntä...

-- Mutta... -- sanoi Untuva, joka ei ensinkään käsittänyt, mihin hän pyrki. -- En yhtään ymmärrä, kuinka se seikka, että setäni on perinyt tätinsä, saattaisi vaikuttaa minun elämääni niin, että minä tästä lähtien muka voisin seurata vain sydämeni ääntä... jos nimittäin sydämelläni sattuisi olemaan jotain sanottavaa...

-- Onhan kuitenkin selvä -- mutisi isä de Ragon puhuen vieläkin puoleksi itseksensä -- että varakreivi de Bray on antava kelpo myötäjäiset lapselle, josta hän pitää kuin omastaan... ja että hän... vanhanapoikana... vailla läheisiä sukulaisia...

Untuva purskahti nauramaan:

-- Voi! Miten erinomaista!... Te arvelette siis minun nyt yhtäkkiä muuttuneen "edulliseksi kaupaksi"... Ja minä kun olin niin tyhmä, että luulin herra d'Aubièresin kosinnan jollain tavoin lisänneen arvoani... Niin... Huomasinhan ihmisten sen jälkeen katselevan minua miltei kunnioittavan uteliaasti... Millaista se nyt tuleekaan olemaan?... Kunnianosoituksia!... Rahaa!... Kaikki vain minulle!... Olen muuttuva aivan toiseksi!...

Keskustelun kuluessa oli jesuiitta vaihtanut yhä vielä puunsa alla seisovan Barfleurin kanssa ystävällisiä tervehdyksiä.

-- Tuolla on Hughues de Barfleur -- hän sanoi äkkiä viitaten nuoreen mieheen -- muuan entisiä oppilaitani...

Tyttö vastasi välinpitämättömästi:

-- Tiedän... Tunnen hänet...

-- Hän on uskollinen sielu... -- jatkoi isä de Ragon. -- Hän saapuu tänne joka päivä kuulemaan pyhää messua... Hänen mielensä on niin puhdas, ja hän tekee vain sitä, mikä on Jumalalle mieleen...

-- En ikinä usko... -- huusi tyttö vihasta kuohuen -- että meidän hyvää Jumalaamme miellyttää niin hirveästi kuin te väitätte se, että herra de Barfleur tulee tänne liehakoimaan rouva Delormea!...

Jesuiitta hämmästyi suuresti ja teki pahastuneena kieltävän kädenliikkeen. Tähän hetkeen saakka ei hän ollut epäillyt mitään, mutta tyttösen sopimaton huomautus loi äkkiä kirkkaan valon lukemattomiin mitättömiin pikkuseikkoihin. Hän päätti kuitenkin vielä yrittää torjua epäluulot ja auttaa entistä oppilastaan sekä vastasi mitä mairittelevimmalla äänellä:

-- Tuollaiset huomautukset eivät sovi nuoren tytön suuhun... Ettekä te nähtävästi myöskään kykene oikein arvostelemaan ympäristöänne... Hughues de Barfleur ei voi olla kiintynyt... sanottuun henkilöön... kahdestakin syystä... Ensinnäkin puolustavat hänen periaatteensa häntä tuollaisia taipumuksia vastaan... ja toiseksi olen miltei vakuutettu siitä, että hänen tunteensa suuntautuvat nykyjään aivan toisaalle...

-- Niinkö!... -- virkkoi Coryse hajamielisenä.

-- Niin!... Poikaparka näkyy kadottaneen sydämensä!... Hän on rakastunut, luulen minä, erääseen nuoreen tyttöön, joka toistaiseksi ei ole kiinnittänyt mitään huomiota häneen...

-- Nuoreen tyttöön?... toisti Untuva ihmeissään, hapuillen muististaan tuttaviaan. -- Nuoreen tyttöön?... Se on mahdotonta!...

Mutta äkkiä hänelle selvisi asia, ja hän purskahti nauramaan kysyen:

-- Minuunko ehkä?... Oi!... Tämähän on suurenmoista!!!...

Ja hän lisäsi tarkastaen ihaillen jesuiittaa:

-- Kas vaan!... Tepä ette ainakaan hukkaa aikaa, se on varma!...

Isä de Ragon katseli häntä huulet vieläkin hymyssä, mutta silmä kovana. Silloin Untuva katui:

-- Suokaa anteeksi, että minä näin rupesin nauramaan!... Mutta minusta se oli niin hullunkurista!... Silloinhan samat rahat, mitkä nyt vahingoittavat herra de Bernayta, hyödyttäisivät taas herra de Barfleuria... Ne pysyisivät talossa... Oi!... On aivan turha selittää... Olen jo ymmärtänyt!...

-- Neiti d'Avesnes!... -- julisti jesuiitta terävästi -- rouva äitinne on oikeassa sanoessaan teitä huonosti kasvatetuksi tytöksi...

-- Hän on oikeassa ajatellessaan... mutta ei sanoessaan niin... -- vastasi Untuva lempeästi.

Hän niiasi poistuvalle isälle ja etsi silmillään vanhaa Jeania, joka istui yhä liikkumattomana penkillään. Untuva pani koneellisesti huulensa suppuun, mutta pysähtyi säikähtyneenä ajatellen:

-- Oi!... Jumalani!... Aioin juuri tapani mukaan viheltää!... siitäpä vasta olisi syntynyt juttu!...

Astuttuaan ulos jesuiittain talosta hän lähti juoksujalkaa liikkeelle unohtaen vanhan palvelijan, joka hänen takanaan vaivaloisesti siirteli kankeita jalkojaan. Hän halusi kertoa hauskan uutisensa apotti Châtelille, tietäen sen varmasti ilahduttavan häntäkin suuresti.

Place de Palais'n nurkassa seisoi muuan kukkaskauppias pikku kärryineen. Untuva osti ruusuja häneltä ja jatkoi juosten matkaansa Saint-Marcienin pappilaan.

Jos tuomiokirkonkaan pappila ei ollut komea, niin oli Saint-Marcienin suorastaan kurja. Se oli pieni hökkeli, joka oli rakennettu pimeän ja likaisen kujan varrelle vanhan basilikan kylkeen. Hökkelistä vasemmalle sijaitsi vaivainen istutus, vailla hajuakaan niin kutsutusta "papin puutarhasta". Apotti Châtel, joka rakasti kukkia, oli kuitenkin taitavasti muuttanut pikku tilkkusensa huonoa maata tuoksuvaksi kukkakoriksi.

Palvelija oli torilla. Apotti itse avasi oven Untuvalle. Hänellä oli toisessa kädessään hillopurkki -- tällä hetkellä täynnä liimaa -- ja toisessa suunnaton pörröinen pensseli, joka oli kadottanut huomattavan määrän karvojaan.

-- Pyydän anteeksi, että otan teidät vastaan tässä asussa... -- selitti hän Untuvalle, joka tervehti häntä reippaasti -- mutta, katsokaa, olin juuri paperoimassa vastaanottohuonetta...

Ja hän viittasi kapeisiin tapettiliuskoihin, jotka kosteuden irroittamina riippuivat surkeina pitkin muuria.

Kalusto oli yksinkertainen. Sen muodostivat kuusi korituolia, hyvin kuoppainen nojatuoli, ihmeellinen, hieno ja harvinainen kello madonsyömästä puusta ja alabasterinen Pyhän Neitsyen kuva seinällä sekä sen edessä pieni jalusta maljakkoineen.

-- Toin teille ruusuja Pyhää Neitsyttänne varten... -- sanoi Untuva asettaen kukkaset pieneen maljakkoon. -- Niille täytyy vain kiireesti antaa vettä...

-- Niin... aivan heti...

-- Ei... Silmänräpäyksessä!... Katsokaa!... Olisi raakamaista antaa niiden odottaa tässä helteessä, herra apotti!... Ja kai tekin ymmärrätte, ettei Pyhä Neitsyt toivo kenenkään kärsivän hänen tähtensä... vai kuinka?...

-- Olette oikeassa!... virkkoi pappi myöntyväisenä ja meni täyttämään maljakkoa pienestä puutarhan keskellä sijaitsevasta kaivosta.

Coryse mietiskeli katsellen apottia:

-- Ei hän olekaan hieno!... Kaikkein vähimmin ylimyksellinen!... Lempeine, punaisine kasvoineen ja valkeine hiuksineen muistuttaa hän miltei tomaattia pumpulissa!... Mutta hän miellyttää minua kuitenkin... sillä hänellä on niin kaunis ja hyvälle altis sielu!... Sen sijaan, että koettaisi vastustaa vähäväkisten ystäviä vaaleissa... tai naittaa hunningolle joutuneita pikku keikareita... hän huolehtii köyhistä ja hyvästä Jumalasta!... Hänpä ei välitäkään juoruista!... eikä juonista!... eikä rakkausjutuista!... eikä koko höskästä!...

Ja kun apotti palasi kantaen huolellisesti liian täyttä maljakkoa, jonka laitojen ylitse vesi lainehti muodostaen puroja pitkin hänen kiiltävää kaapuaan, huusi Untuva hänelle iloisesti:

-- Herra apotti!... Olen niin tyytyväinen!...

-- Kas vaan!... -- virkkoi apotti onnellisena. -- Tuopa kuuluu toiselta kuin eilen aamulla!...

Hän oli ottanut ruusut ja järjesteli niitä suurilla, kankeilla käsillään maljakkoon hyvin kömpelösti, mutta koettaen olla äärettömän varovainen. Päätettyään tämän työn istahti hän Corysea vastapäätä.

-- Herra apotti... tästä aamusta lukien on Marc-setä hirvittävän rikas...

-- Miten niin, lapseni?...

-- Herranen aika!... Ette kai luule hänen ryöstäneen postivaunua?... Ei... Hän on perinyt rouva de Crisvillen...

-- Onko rouva Crisville kuollut?...

-- On kuin onkin, herra apotti!...

-- Oi!... Ihmisparka!... Hänhän oli niin antelias... niin hyvä köyhille!...

-- Marc-setä tulee olemaan yhtä hyvä kuin hänkin... saattepa nähdä, mitä kaikkea me vielä nappaammekaan köyhillemme...

-- Jumala suokoon, lapseni!...

-- Mutta... -- virkkoi tyttö tyytymättömänä, -- tuntuu kuin te epäilisitte sitä...

-- En juuri epäilekään... Mutta... Kuitenkin... Ei olisi ihmeellistä, jos herra Marc välittäisi vähemmän taivaallisista asioista kuin hänen tätinsä... Kas, hän on vielä nuori...

-- Nuori!... -- huudahti Coryse hämmästyneenä -- onko Marc-setä muka nuori?...

-- Mutta hyvänen aika!... Eihän hän ole vanhakaan...

-- Enhän väitäkään häntä ikivanhaksi!... mutta ei hän ole myöskään nuori... Hän ei ole enempää kuin kolmea vuotta nuorempi herra d'Aubièresia... joka ainakin on vanha.

-- Niin, mitä hänestä nyt kuuluu?...

-- Oi!... -- sanoi Coryse helpotuksesta huokaisten -- hän lähti tänä aamuna!...

-- Lähti?...

-- Ei ainiaaksi sentään!... Hän palaa vielä... Mutta jos minä olisin tietänyt teidät näin kylmäkiskoiseksi... niin enpä tosiaan olisi viitsinyt raapustaa vanhaa Jean-parkaani tänne kolmenkymmenenviiden asteen kuumuudessa... ja te olisitte saanut kuulla uutisen samalla kertaa kuin muutkin ihmiset...

-- Mutta, lapsukaiseni, te käsitätte minut väärin... Iloitsen... sydämeni pohjasta... setänne myötäkäymisestä... ja myös siitä, että se tuottaa teille niin suurta mielihyvää...

-- Sepä hyvä!... Nyt voin siis mennä!... Kello lienee jo kaksitoista!...

Untuvan tepsuttaessa kotiinpäin hehkuvassa päivänpaisteessa mutisi apotti Châtel järjestellessään vielä viimeisen kerran ruusujaan vastaanottohuoneen Pyhän Neitsyen jalkojen juuressa:

-- Jumalani, varjele tätä lasta, joka sinua rakastaa!... Jumalani, tee hänet onnelliseksi!...

VIII.

Kuule!... -- huusi Untuva Marc-sedälle, joka vihdoinkin oli palannut pari viikkoa kestäneeltä matkaltaan. -- Kaikki ihmiset ovat äkeissään sinulle... Vaalijulistuksesi on myllertänyt koko Pont-sur-Sarthen... Saatpa nähdä, kuinka he murjottavat!...

-- Siitä en välitä!...

-- Niin... Sen tiedän... Mutta minä, minä tulen aivan sairaaksi kuullessani kaikkien ihmisten tällä tavoin käyvän kimppuusi!...

-- Keitä ovat sitten nuo kaikki ihmiset?...

-- Herranen aika!... Kaikki kantavieraamme... Kaikki nuo vanhat, rutikuivat sielut, jotka käyvät meillä... Vaikka oikeastaan teen väärin puhuessani vanhoista, sillä nuoret ovat vielä kahta vertaa ikävämmät!... Ja äiti sitten!... Toissapäivänä oli hän kotiintullessaan aivan suunniltaan... luettuaan joka seinälle naulatun juttusi...

-- Mitä hän sanoi?...

-- Hän toimeenpani kohtauksen isän kanssa!... Oi!... Oikein tuollaisen todellisen, komean kohtauksen!...

-- Vieläkö tavallista komeamman?...

-- Paljon komeamman!...

-- Pierre-parka!... -- nauroi varakreivi.

-- Hyi!... Olet ilkeä nauraessasi noin!... Isä on niin hyvä... niin hyvä!...

-- Sen myönnän... Toista olisi ollut, jos olisi ollut kysymys minusta...

-- Niin... Tai minusta... Untuva mietti hetkisen ja lausui sitten:

-- Se osoittaa vain sitä, että hän on parempi kuin me molemmat yhteensä!...

-- Sanohan, Untuva... -- kysyi Marc-setä. -- Etkö luule, että asiain nykyisillään ollessa minun vähäpätöisyyteni elämä tulee muodostumaan ylen ihanaksi tässä talossa?...

-- Asiain nykyisillään ollessa?...

-- Sanoithan äitisi olevan raivoissaan minulle...

-- Oi!... Se on selvä!...

-- No, kyllä hän siinä tapauksessa tulee kohtelemaan minua sangen yliolkaisesti...

-- Päinvastoin!...

-- Varmasti!... Ei hän ole muutenkaan häikäillyt minua... Ja nyt ovat vaalitkin ovella...

-- Niin... Mutta älä unohda kolikoitasi!...

-- Mitä sanot?...

-- Vain sen, että vaikkakaan hän ei pidä sinun vaalihommistasi, niin on hän kuitenkin hurmaantunut sinun kolikkoihisi... Hän osaa panna arvoa rahalle, kuten tiedät...

-- Vai niin!...

-- Älä sano "vai niin!"... Se on aivan totta!...

Hetken vaitiolon jälkeen kysyi tyttö:

-- Oletko jo toimittanut asiasi?...

-- Jotakuinkin!...

-- Ja oletko sinä nyt rikas?...

-- Upporikas...

-- Sepä hyvä!... Kas, herra de Bernay toimiskelee pontevasti!... Häntä meidän on pelättävä... sillä Charlie ei tule onnistumaan...

-- Mistä sinä sen tiedät?...

-- Minulle on kerrottu...

-- Kuka on kertonut?...

-- Sulattojen työmiehet... Marc-setä purskahti nauramaan:

-- Oletko sinä siis keskustellut sulattojen työmiesten kanssa?... Aubières-parka on oikeassa... Sinä olet todellakin kummallinen ja kelpo pikku nainen!

-- Oi!... Tapasitko sinä herra d'Aubièresin?...

-- Tapasin...

-- Tuleeko hän pian takaisin?...

-- Hän palannee kai kilpa-ajoihin...

Soitettiin aamiaiselle. Rouva de Bray tuli vihurina salonkiin. Ihastuneen näköisenä, suu leveässä hymyssä kiiruhti hän lankoansa vastaan:

-- Rakas Marcini!... minulle kerrottiin juuri teidän jo palanneen...

Ja odottamatta vastausta hän jatkoi:

-- Olen ihastunut nähdessäni teidät jälleen!... Me kaipasimme teitä sanomattomasti näinä viikkoina... Eikö totta, Untuva?...

Markiisitar ei milloinkaan muulloin ollut rakastettava lankoaan kohtaan tai nimittänyt tytärtänsä "Untuvaksi", paitsi tahtoessaan jonkun vastatulleen silmissä käydä hyväilevän hellästä. Marc katsoi häntä hyvin hämmästyneenä, mutta alensi heti katseensa nähdessään äitinsä takana naureskelevan Corysen veitikkamaisen ilmeen.

-- Oletteko jo nähnyt Pierreä?... -- kysyi rouva de Bray.

-- Olen... tapasin hänet saapuessani... Markiisitar jatkoi hymyillen:

-- Kertoiko hän, minkä hirvittävän vaikutuksen teidän vaalijulistuksenne on täällä tehnyt?...

-- Ei!...

-- Niin... Marc-parka... Te ette saata käsittääkään, mikä huomio -- muuten sangen epämieluisa huomio -- on tällä hetkellä keskittynyt nimeenne...

-- Pyydän anteeksi... koska se on teidänkin nimenne...

-- Mitä siitä!... Sodassahan on kaikki luvallista!... Olen jo alistunut siihen... Mutta myönnän kuitenkin... puhuakseni suoraan... alussa olleeni tyrmistynyt... peräti tyrmistynyt...

Ja hän jatkoi kääntyen huoneeseen astuvan miehensä puoleen:

-- Eikö totta?... Olenhan minä nyt jo toipunut tuon metelin jälkeen, minkä Marcin julistus aikaansai... ja oikein uljaasti alistunut kohtalooni?...

-- Ainakin omien sanojenne mukaan... -- vastasi herra de Bray laimeasti.

Matkalla ruokasaliin kuiskasi Untuva Marc-sedän korvaan:

-- Katsopa nyt!... Barometri näyttää kaunista ilmaa... Enkö sitä sanonutkin... Muista kolikoltasi!...

-- Coryse, -- virkkoi markiisitar istuutuessaan, -- en tiedä olenko muistanut ilmoittaa sinulle, että me syömme lauantaina päivällistä Barfleureilla...

-- Et ole... Vaikkei sinulla muuten ennenkään ole ollut tapana ilmoittaa minulle, milloin te olette ulkona päivällisillä...

-- Sinut on myöskin kutsuttu...

-- Samantekevä... koska en kuitenkaan tule sinne!...

-- Miksi sinä et tulisi sinne?... - kysyi rouva de Bray hieman vaivaantuneena.

-- Ensinnäkin siksi, etten minä milloinkaan käy tuollaisilla päivällisillä... ja toiseksi, koska on kerran päätetty, ettei minua viedä suureen maailmaan ennenkuin talvella jälkeen kahdeksannentoista syntymäpäiväni... eli siis vasta kahden vuoden kuluttua...

-- Tämähän ei suinkaan ole suurta maailmaa...

-- Onpa!... Sinne täytyy pukeutua... näyttäytyä... ikävystyä... Ja sitähän minä juuri kutsunkin suureksi maailmaksi!...

-- Olen jo vastaanottanut kutsun sinun puolestasi...

-- Se oli aivan turhaa... sillä sinähän olet luvannut minulle, ettei minun kahdeksanteentoista syntymäpäivääni saakka tarvitse... paitsi silloin kun meillä on kutsut kotona... tehdä tuollaisia päivätöitä... En muuten yhtään ymmärrä, miksi minun lauantaina pitää mennä Barfleurein päivällisille, mutta ei tänään rouva de Bassignyn luo...

Ja hän lisäsi nauraen:

-- Vaikka rouva de Bassigny kutsui minut henkilökohtaisesti jesuiittain puutarhassa... Oi!... Tiedätkö?... Hän kutsui sinutkin, Marc-setä... epäillen kuitenkin suuresti, ettet sinä soisi heille sitä kunniaa...

-- Se osoittaa hänellä olevan valoisiakin hetkiä... Enhän minä muutenkaan menisi rouva de Bassignyn luo, saatikka sitten nyt... kun tätini juuri on kuollut...

Untuva loi ilvehtivän katseen äitinsä hameeseen. Se oli malvanvärinen, mutta niin vivahdusrikas, että se joskus näytti miltei vaaleanpunaiselta.

-- Oi!... -- virkkoi markiisitar -- eihän suruaika tädin kuoleman jälkeen kestä kuin kolme kuukautta... ja nyt on jo kulunut ainakin pari viikkoa!... Aioinkin juuri... rakas Marcini... kysyä teiltä... olisiko teillä mitään sitä vastaan, että me toimeenpanisimme tanssiaiset täällä kilpa-ajosunnuntaina...

-- Ei suinkaan... edellyttäen, ettei minun tarvitse silloin näyttäytyä...

-- Mutta... ellette te näyttäydy... niin se tuntuu paheksumiselta...

-- En tiedä miltä se tuntunee, mutta minä en mene tanssiaisiin kuukauden kuluttua perintötätini kuolemasta... Se olisi -- puhumattakaan sydämettömyydestä -- ehdottomasti todistus huonosta käytöstavasta...