Part 6

-- Suokaa anteeksi... -- virkkoi hän aivan hengästyneenä. -- Suokaa anteeksi, että minä jätin teidät näin... Mutta pelkäsin niin Gribouillen puolesta!... Eihän se ole riittävä syy!... Minun ei olisi pitänyt... kesken vakavaa keskustelua... Mutta, nyt te näette... sellainen minä juuri olenkin!... Kun herttua ei vastannut, kysyi hän tunkien katseellaan pimeyteen:

-- Ettekö te enää ole siellä?...

-- Kyllä... -- änkytti hän tukahtuneella äänellä, kyllä... minä olen täällä...

Hän oli istuutunut lehtokujan viereen muutamalle ruohokummulle. Untuva lähestyi häntä arvaten hänen itkevän.

-- Mitä!... sanoi hän tuskaisena. -- Mitä!... Itkettekö te?...

Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä mies joka aina oli hänestä tuntunut niin suurelta... miltei vanhalta, voisi itkeä.

Hämmästyneenä ja kuohuksissaan istahti tyttö hänen viereensä.

-- Jumalan tähden!... -- virkkoi hän itsekin itku kurkussa. -- Jumalan tähden!... Jumalan tähden!...

Hän ei keksinyt muuta sanottavaa. Hän joutui aivan pyörälle päästään. Hän piti itseään hirvittävän pahana ja typeränä kiusatessaan tätä hyvää olentoa, joka nyyhkytti hiljalleen hänen vieressään.

Coryse ei voinut sietää ajatusta, että joku kärsisi hänen puolestaan tai hänen tähtensä. Hän kärsi tuhat kertaa mieluummin itse. Ja äkkiä hänen päähänsä juolahti jotakin:

"Totisesti, olkoon menneeksi!... Kerron hänelle, mitä nyt ajattelen... Ja sitten... jos hän kuitenkin tahtoo... menen hänen kanssaan naimisiin..."

-- Kuulkaahan... -- hän sanoi heleällä äänellään, joka liikutti niin syvästi herttuaa, -- kuulkaahan minua hetkinen... ja koettakaa ymmärtää minua... jos suinkin vain voitte... Olen kyllä tekevä parhaani, mutta luultavasti se ei sittenkään tule oikein selväksi... On niin vaikeata puhua kaikesta tästä!... Ja jos me emme olisi pimeässä vaan auringossa... jos minä näkisin teidän kasvonne, ja te näkisitte minut... niin en uskaltaisi sinä ilmoisna ikänä!... Mutta ensiksi, pyydän teitä... Lakatkaa itkemästä noin... Se on minusta niin hirveää!...

Ja kun herttua vastaamatta sanaakaan jatkoi itkuaan, polvistui Untuva äkkiä hänen eteensä:

-- Pyydän, lakatkaa itkemästä!...

Hän kietoi kätensä herra d'Aubièresin kaulaan ja suudellen hellästi hänen kosteaa poskipartaansa toisti äärettömän rukoilevalla äänellä:

-- Pyydän, lakatkaa jo!... Lupaan tehdä kaikki, mitä tahdotte... kaikki...

Unohtaen eilisillan painautui hän herttuaa vastaan viattomana ja lempeänä. Herra d'Aubières työnsi hänet luotaan miltei tylysti:

-- Ei... ei... menkää pois!...

Untuva nousi heti hämmästyneenä mutisten surullisesti:

-- Oi!... Niin... Ymmärrän... Te teette samoin kuin minä eilen...

Ja hän istahti arasti vaieten herttuan viereen. Tämä vastasi vieläkin väräjävin äänin:

-- En suinkaan... Älkää luulko sitä, rakas, pieni Coryseni... Asianlaita on se... Te ette voi ymmärtää minua... Olen hermostunut... onneton... En tiedä mitä teen tai mitä puhun... Olen nähnyt niin kaunista unta... ja putoan niin korkealta...

Tyttö kysyi levottomana:

-- En kai minä ole syynä siihen... että te olette nähnyt kaunista unta?... tarkoitan, ettenhän minä suinkaan liene uskotellut teille tahtovani mennä naimisiin kanssanne?... tai koettanut saada teitä pitämään minusta toisin kuin kiltistä tytöstä pidetään... vai kuinka?...

-- Ette suinkaan!...

-- Sepä hyvä!... Katsokaa, jos olisin tehnyt sen... tietysti huomaamattani... niin olisin onneton... perin onneton... sillä minusta on katalaa kiemailla ihmisille, ja iskeä silmää... luulotellakseen heille, että he ovat miellyttäviä... tai että itse haluaa heitä miellyttää... eikä sitten välittää heistä hitustakaan... katalaa... juuri katalaa!...

Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

-- Niin näen aina meneteltävän ympärilläni... Mutta minä en tahdo tehdä niin...

-- Te sanoitte äsken -- virkkoi herttua, joka vähitellen alkoi palautua entiselleen, -- aikovanne ilmoittaa minulle, minkätähden ette tahdo tulla vaimokseni...

-- Niin... mutta en oikein uskalla selittää teille sitä!... En tiedä elämästä muuta, kuin mitä voin arvata, eikä se ole paljoa... Mutta kuitenkin kuulen keskusteluja... Siinä kuiskaillaan... Siinä mainitaan erinäisiä nimiä... Ja kun meillä on tanssiaiset, niin huomaan pientä lemmenpeliä... paljon pieniä luvattomuuksia... En puhu nuorista tytöistä... Nuoret tytöt tehkööt, mitä haluavat... Se ei ole ensinkään sopimatonta, eikö totta, koska he eivät ole naimisissa?... Ei... Puhun rouvista... Jotkut heistä pettävät miehiään... Ja tuo pettäminen... En oikein tiedä missä se alkaa ja mihin se loppuu... mutta pidän sitä hyvin pahana...

-- Epäilemättä se onkin pahaa!...

-- No niin, siinä näette!... Katsokaa, minä olen aivan varma siitä, että jos nyt menisin teidän kanssanne naimisiin... niin minä joskus tulisin pettämään teidät...

-- Mutta... -- änkytti herra d'Aubières ällistyneenä -- kuinka te voitte olla noin varma siitä?...

-- Varmako?... Niin varma kuin kukaan voi olla, kun on kyseessä sellaiset asiat!... Katsokaahan, tähän mennessä en noina ole vielä koskaan tavannut ketään, josta olisin ajatellut: "Tuon kanssa menisin mielelläni naimisiin!..."

-- Entä sitten?...

-- No!... mitä sanoisitte, jos tuo ajatus vasta ollessani naimisissa juolahtaisi päähäni jonkun herran kulkiessa ohitseni?... Eikö se olisi kauheaa?... Siinä me sitten olisimme!...

Surustaan huolimatta alkoi herttuaa naurattaa; mutta hän vastasi vakavasti:

-- Tuo on tapahtunut monelle vaimolle...

-- Ja mitä sitten?...

-- Sitten ovat he antamatta ajatustensa aherrella uudessa tulokkaassa turvautuneet mieheensä... Ja jos hän on ollut hyvä aviomies, kuten minä tulisin olemaan...

-- Siitä olen varma!... sanoi Untuva vakuutettuna. -- Mutta luuletteko olevan hyötyä siitä, että mies on hyvä, jos hänellä ei ole hyvä vaimo?...

-- Ja miksi ette te muka voisi olla hyvä pikku vaimo... rehellinen ja uljas?...

-- Niin, mikään ei estäisikään... ellen vain tapaisi...

-- Ketä?...

-- Tuota herraa, jota luultavasti en koskaan tapaakaan... mutta, joka missään tapauksessa ei ole Aubièresin herttua...

Ja herra d'Aubièresin tehdessä liikkeen lisäsi hän vilkkaasti:

-- Niin... Pidän teistä paljon, hyvin paljon!... Olen jo ennenkin sanonut sen teille... Mutta uskon, etten ensinkään, en hitustakaan pidä teistä niinkuin miehestään tulisi pitää... Ja olen varma siitä, että sinä päivänä, jolloin tapaisin hänet, josta pitäisin sillä tavalla... minä heittäisin kaikki tyynni!... Oi, suinpäin!... Siinä te siis näette... Olen hävytön sanoessani tämän teille... Mutta olisin vielä hävyttömämpi, jos ottaisin teidät sanomatta mitään... Jos te siis nyt, saatuanne tietää syyn kieltävään vastaukseeni kuitenkin tahdotte saada minut... niin te ainakin tiedätte, mikä teitä odottaa... Te ette silloin voi moittia minua mistään... Sanon "moittia minua mistään", mutta se on vain puhetapa... sillä... lopultakin... olen varma siitä, että te ette olisi hyvillänne... Mutta missään tapauksessa en minä kuitenkaan silloin olisi ollut kavala ja tekopyhä... Ymmärrättekö?... -- Ymmärrän nyt -- sanoi herra d'Aubières lempeästi -- että te tulisitte hyvin onnettomaksi minun rinnallani ja että minä puolestani tulisin kauhistuttavan onnettomaksi nähdessäni teidän olevan onneton... Minun täytyy koettaa unohtaa se, johon olen puolen vuoden kuluessa kohdistanut kaikki ajatukseni, kaikki iloni, kaikki toiveeni... Te olette hyvin hienolla ja hyvin selvällä tavalla tehnyt minulle tiettäväksi, että olen vanha hupsu...

-- Oletteko te vihainen minulle?... -- kysyi Coryse säikähtyneenä. -- Varmaankin te olette vihainen minulle?

-- En ole... Vakuutan teille, etten ole vihainen... -- mutisi miesparka liikutuksen tukehduttamalla äänellä.

Hän yritti nousta, mutta vaipui syvemmälle multaan.

-- Mitä nyt!... -- virkkoi hän huomatessaan hämmästyksekseen vajoavansa joka liikkeellä.

Gribouille nähdessään hänen yrityksensä arvasi heidän nyt aikovan palata sisälle ja alkoi tanssia hänen edessään raivoisasti haukkuen.

Herttua koki nojata käteensä, mutta se tunki pehmeään maahan samalla kuin hänen ruumiinsa tuntui uppoavan yhä enemmän.

-- En käsitä, missä minä olen!... -- sanoi hän Untuvalle, joka odotti häntä lehtokujan päässä. On aivan kuin minä istuisin jossakin kuopassa... Ja kuta enemmän koetan nousta sieltä, sitä syvemmälle minä vaivun...

Untuva ojensi kätensä ja herttua tarttui niihin hypähtäen jaloilleen. Mutta tyttökin oli lähestyessään tuntenut maan vaipuvan jalkojensa alla.

-- Mitä kummaa tämä on?... -- virkkoi hän koskettaen paikkaa, minkä herra d'Aubières juuri oli jättänyt.

Sitten hän suoristihe nauraen:

-- Oi!... Sehän on kukkien hautausmaa!... Te olette istunut sen päällä!... Ja minä olen juuri tänä aamuna pitänyt hautajaiset... Se on aivan pehmeä...

Herttua kysyi:

-- Mikä hautausmaa...

-- Kukkien hautausmaa... Niin... Älkää puhuko siitä kotona... He pilkkaisivat minua... Tiedänhän sen olevan tyhmää... Mutta minä rakastan kukkia niin kovasti!... En voi nähdä, mitenkä ne peittyvät lokaan kuollessaan...

Untuvalla oli todellakin ollut aikaisimmasta nuoruudestaan saakka hautausmaa, minne hän hautasi kuihtuneet kukkansa. Hän ei voinut nähdä niiden viruvan kaduilla ja tunkioilla. Ajatus, että joku kukkanen tahraantuisi, että jalat sitä tallaisivat, hameet laahaisivat tai tomuluudat lakaisisivat, oli hänestä sietämätön. Talvella hän poltti ne huoneensa suuressa takassa viritettyään siihen suunnattoman valkean, mikä söi ne yhtenä humauksena. Mutta kesällä, kun tätä apukeinoa ei ollut, hautasi hän ne huolellisesti puutarhan perälle salaa peläten äitinsä toruja ja Marc-sedän leikinlaskua.

-- Ettehän te vain kerro sitä kellekään?... -- toisti hän hyvin levottomana; -- lukuunottamatta Gribouillea ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan... Ja minä suuttuisin hirveästi, jos he rupeaisivat minua pilkkaamaan... En mistään suuttuisi niinkuin siitä... Sillä minä tietäisin heidän olevan oikeassa... Sehän onkin naurettavaa...

-- Olkaa huoleti, neiti Coryse. En ole kertova ainoallekaan ihmiselle kukkien hautausmaasta...

Ja hän lisäsi alakuloisesti:

-- Pieni hautausmaaparka!... Minäkin, vaikkakaan en juuri muistuta kukkasia, olen tullut siihen haudatuksi tänä iltana... lopullisesti haudatuksi...

-- Voi sentään!... -- huudahti Coryse -- rupeatteko te taasen miettimään tuota kaikkea!...

-- En... Mutta ettekö te tahtoisi päästää minua ulos puutarhaportista?... En viitsisi palata talon kautta... Näyttäisin paisuneine silmineni hyvin naurettavalta... Tulen kuitenkin huomenna aamupäivällä tapaamaan Marcia...

-- Pidättekö te paljon Marc-sedästä?...

-- Hyvin paljon... Me olemme lapsuuden tovereita...

-- Oletteko te samanikäiset?...

-- Hän on kolme vuotta minua nuorempi...

-- Se ei merkitse mitään!...

-- Ei merkitsekään... Olette oikeassa... Mutta suudellessaan viimeisen kerran Untuvan kiinteää ja notkeaa pikku kätöstä sanoi herra d'Aubières itseksensä:

-- Sittenkin!... Se merkitsee sittenkin paljon... Se on kolme vuotta vähemmän!...

Palatessaan saliin katseli tyttönen lampun ääressä lukevaa Marc-setää ikäänkuin näkisi hänet nyt ensimmäisen kerran ja vastaamatta herra ja rouva de Brayn huolestuneisiin kysymyksiin herttuan katoamisesta, hän ajatteli:

-- Marc-setä ei näytä kolmea vaan kymmentä vuotta nuoremmalta kuin herra d'Aubières!...

VII.

Seuraavana aamuna venyi Untuva nurmikolla leikitellen Gribouillen kanssa odottaessaan kouluunmenoaikaa, kun Marc-setä lähestyi häntä sanoen äkäisellä äänellä:

-- Aubières on matkustanut!... _Tyttö_ ponnahti pystyyn:

-- Matkustanut?... Minne?

-- Pariisiin... hieman virkistymään... Se on kyllä hänelle tarpeen, poikaparalle!...

-- Oi!... -- huokasi Untuva. -- Sinä säikähdytit minua!... Luulin hänen matkustaneen ikipäiviksi pois!...

-- Olisiko se surettanut sinua?...

-- Luonnollisesti!...

-- Aubièresin suru säälittää minuakin suuresti... Mutta sittenkin... Nyt kun kaikki on lopussa... voinen minä sanoa sinulle Untuvani... että minun mielestäni sinä olet menetellyt oikein...

-- Sepä hauskaa!... Entä isä?...

-- Hänkin on samaa mieltä...

-- Silloinhan on kaikki hyvin!... Tuletko ratsastamaan tänä aamuna?

-- En... Minun täytyy kirjoittaa muutamia kirjeitä... en ole vielä edes kertonut sinulle suurta uutistani... Täti de Crisville on kuollut!...

-- Niinkö!... -- virkkoi tyttö välinpitämättömänä. -- Hän ei ollut minun tätini... En tuntenut häntä!... Etkä muuten sinäkään... Hänhän oli aina etelässä...

-- En olekaan tavannut häntä usein... mutta olin kuitenkin hänen kummipoikansa...

Ja Marc-setä jatkoi levollisesti:

-- Sain juuri tietää hänen jättäneen minulle koko omaisuutensa...

-- Koko omaisuutensa!... huudahti Coryse hämmästyneenä. -- Mutta eikö hän ole se täti jota kutsuttiin täti Carabas'ksi!... joka on niin hirveän rikas!

-- Hän "oli" hirveän rikas, täti parka!... Untuva hyppäsi Marc-sedän kaulaan samalla kuin Gribouille matkien tätä liikettä hyppäsi vuorostaan hänen jaloilleen.

-- Oi!... Kuinka minä olen iloinen!!!... kuinka minä olen iloinen siitä, että juuri sinä ne sait!... Sinulle sopii niin mainiosti olla rikas!...

-- Päästähän minut!... Minä kuristun! -- sanoi Marc de Bray ankarasti koettaen puolustautua. -- Olenhan sanonut sinulle ainakin sata kertaa, että sinä olet jo liian iso käyttäytyäksesi noin lapsellisesti!... Se ei käy laatuun!...

-- Anteeksi!... Unohdan, aina!... Ja mitä sinä nyt aiot tehdä, sano, kaikella tuolla rahalla... ensi aluksi?...

-- Ensi aluksi aion matkustaa...

-- Oi!... sopersi lapsi kauhistuneena. -- Aiotko sinäkin matkustaa?...

Ja nojaten päätänsä Marc-sedän olkaan hän alkoi hiljaa itkeä.

-- Kylläpä sinä olet hupsu... -- virkkoi setä kärsimättömänä.

Untuva vastasi epäselvällä äänellä:

-- Suo anteeksi!... Kas, minä olen niin hermostunut... En tiedä, mistä se johtuu!... Juuri hiljan lähti herra d'Aubières, joka piti minusta niin paljon... ja nyt lähdet sinäkin...

Hänen kyyneleensä vuotivat yhä runsaammin, ja hän lopetti:

-- Katso, minulla ei ole joka sormelleni ihmisiä, jotka pitävät minusta, senhän tiedät...

-- Älä nyt Untuva... Enhän minä lähde ikiajoiksi!... En matkusta maapallon ympäri, ole varma siitä!... Ranska riittää minulle... Muualla minä sairastan "spleeniä"!...

-- Minkätähden sinä sanot "spleen"... koti-ikävän asemasta?... Eihän se nimitys ole mitenkään häpeällinen... En siedä ihmisten puhuvan englantia!...

-- Huomaan ilokseni sinun jo voivan paremmin, Untuva!... Pikku luonteesi on taasen entisellään... Niin... Toru minua vain niin paljon kuin sinua haluttaa!... Mutta nauraa sinun myöskin täytyy... Muuta en pyydä...

-- Nytpä sinä voitkin aikaansaada suuria politiikassa... Tällä kertaa tuo viime vaalien pikku piimänaama ei tulekaan läpäisemään... Nuo rahatpa saapuivat oikeaan aikaan!... Vielä on kuukausi jäljellä ensi vaaleihin... Sinä ehdit vielä kukistaa tuon "kelpo isien" oppilaan!... joka valehtelee työläisille... joka valehtelee yläluokalle... joka valehtelee lakkaamatta!... Niin... Sinä olet kukistava hänet... Ja sepä onkin minulle mieleen!... Marc-setä kysyi nauraen:

-- Johtuuko se harrastuksesta minua vaiko vastenmielisyydestä kilpailijaani kohtaan?...

-- Kummastakin!... Entä armeliaisuus sitten?... Etköhän sinä nyt tule harjoittamaan sitä oikein laajalti?... Sinähän jakelit almuja jo ennenkuin sinä olit rikas...

-- Mistä sinä sen tiedät?...

-- Tunnen sinun köyhäsi!... Ja kun minä käyn heidän luonaan, niin he puhuvat sinusta koko ajan... Sentähden minä siellä kuljenkin... Sillä muuten olisi kyllä parempi valita sellaisia, joilla ei ole sinua, eikö niin?...

-- Mistä johtuu, että vaikkakin he puhuvat minusta sinulle, he eivät koskaan kerro minulle mitään sinusta?...

-- Minähän olen kieltänyt heitä!... Olen sanonut heille: "Jos hän saa tietää, että minä käyn teidän luonanne... että hän voi sattua tapaamaan minut omilla käynneillään, niin te ette enää koskaan saa häntä nähdä... ette koskaan... sillä hän piilottelee antaessaan, kuten toiset varastaessaan..." Eikö totta?...

-- Kuinka kummallinen pikku tyttö sinä oletkaan!... Jospa äitisi...

-- Ah niin!... Tietääkö hän jo?...

-- Mitä?...

-- Että sinä perit?...

-- Tietää...

Untuva purskahti nauramaan.

-- Voi, nyt hän saa pitkän nenän!... Sillä tähän asti on hänellä aina ollut tapana sanoa, että täti Carabas tulee antamaan omaisuutensa hyväntekeväisyyslaitoksille, vaikkakin hän on sydämensä salaisuudessa toivonut että isä ja sinä sen saisitte!... Ja, koska nyt on vain puolet hänen toivostaan toteutunut... ja lisäksi vain sen huonompi puoli... niin mahtanee hän olla innoissaan...

Sitten palaten tuohon asiaan, mikä eniten kiinnitti hänen mieltänsä, kysyi hän surumielisesti:

-- Tänäänkö sinä jo siis matkustat?...

-- Joiksikin päiviksi ainoastaan... järjestämään asioitani... Mutta minä palaan pian...

-- Niin... Palaakin pian!... Sinulla ei ole liikaa aikaa vaaleihin!... Mutta minäpä tulenkin puhumaan puolestasi!... Voi Jean-ukko raukkaa!... Kylläpä hän nyt saa ruveta ravaamaan niin jalan kuin ratsainkin!...

Ja varakreivin hymyillessä hän jatkoi:

-- Teetkö sinä pilaa minun työstäni?... Erehdyt suuresti siinä tapauksessa!... Minä olen sangen suosittu henkilö täällä... sangen suosittu...

Sitten hän hyppäsi toiseen asiaan:

-- Kylläpä tulee olemaan hauska nähdä nyt niiden naamat, jotka eivät pidä sinusta... Ja sellaisia on paljon...

-- Mitä... Onko heitä paljon?

-- Oi, on! Ainakin Pont-Sur-Sarthessa!... En puhu Pariisista... Sillä niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä me vietämme Pariisissa, en ehdi saada aavistustakaan siitä, mitä sinä hommaat, saati sitten pidetäänkö sinusta siellä vai eikö... Täällä on aivan toista... Minä näen, mitä täällä tapahtuu...

-- Mitä sinä sitten näet?...

-- Että... ellei ota lukuun muutamia ystäviä... kaikki ihmiset vihaavat sinua...

-- Enhän minä ole kuitenkaan tehnyt mitään, mikä voisi aiheuttaa heidän vihansa!...

-- Oletpa!... Olet tehnyt kaiken, mitä tarvitaankin!... Sinä vetäydyt yksinäisyyteen, ja Pont-sur-Sarthessa ei sitä anneta anteeksi... eikä muuten muuallakaan!...

-- Mutta, enhän minä vetäydy yksinäisyyteen...

-- Vetäydytpä!... Välität viisi vierailuista, päivällisistä, klubeista, tanssiaisista, matineeoista, jesuiittain rukoushetkistä, puutarhajuhlista... välität viisi rouva de Bassignyn torstai-vastaanotoista... viisi kaikesta, mikä ikävystyttää sinua... ja sinä teet peräti oikein, tuhat tulimmaista!... Mutta älä vain luulottele niillä keinoin saavuttavasi tyhmeliinien suosiota...

-- Niin, minä olenkin elänyt kuin karhu pesässään... Se on väärin...

-- Miksi se muka olisi väärin?... Mitä se sinuun kuuluu?... Nythän sinua sitäpaitsi tullaan jumaloimaan, mitä hyvänsä vain teetkin!... Ja nytpä sinua tullaan houkuttelemaan naimisiinkin... Sanohan?... Ei kai se ole salaisuus?...

-- Mikä?

-- Sinun perintösi?...

-- Ei!... Vaikkakaan en itse viitsi toitottaa sitä kaupungilla, niin en kuitenkaan surisi, jos se tulisi muuten tietyksi...

-- Kas vain!... -- virkkoi Untuva kummastuneena. -- Tahdotko sinä, joka et koskaan välitä tekemästäsi vaikutuksesta... siis nyt, että ihmiset saisivat tietää sinun tulleen rikkaaksi?...

-- Tahdon, mutta vain siksi, etten halua kuulla heidän... nähdessään minun käyttävän paljon rahaa vaaleihin... väittävän jonkun yhdistyksen tukevan minua... Tuo tapa politikoida toisten rahoilla sydämistyttää minua suuresti... Se on minusta peräti vastenmielistä...

-- En ymmärrä, mikä yhdistys voisi auttaa sinua... kun sinä esiinnyt itsenäisine aatteinesi... liittymättä mihinkään puolueeseen?...

-- Aivan oikein... Mutta he sanoisivat niin joka tapauksessa...

-- Sama se!... -- julisti Coryse silmät säteillen veitikkamaisuutta. -- Minä toimitan itselleni suurenmoisen huvin tänä aamuna!... Mitä kello on?...

Marc-setä katseli kelloaan:

-- Neljännestä vailla yhdeksän...

-- Silloin ehdin vielä, jos kiiruhdan... Hän huusi kaikin voimin:

-- Jean!...

Vanha kuski näyttäytyi tallin ovella, missä hänellä oli tapana oleskella aina, milloin hänen pieni emäntänsä ei kaivannut hänen palveluksiaan.

-- Pukeudu joutuun!... Meidän täytyy lähteä heti kohta!... Meidän on kiire... Minun on ehdittävä Girondinien torille kymmenessä minuutissa...

Sisäkkö kulki pihan poikki matkalla ulkohuoneisiin; Coryse huusi:

-- Onko rouva markiisitar mennyt ulos?...

-- Ei ole, neiti...

-- Sepä mainiota!... -- mutisi tyttönen. Pelkäsin hänen jo olevan siellä ennen minua...

Ja heittäen Marc-sedälle lentosuukkosen hän hävisi nauraen.

Neljännestunnin kuluttua soitti Untuva jesuiittain ovikelloa.

-- Eikö isä de Ragon ole paraikaa messussa?... kysyi hän portinvartia-veljeltä ovella.

-- On... mutta hän lopettaa tuossa tuokiossa... Kellohan on kohta yhdeksän!...

Coryse ei mennytkään kappeliin, vaan jäi puutarhaan odottamaan. Hän asteli reippaasti edestakaisin puettuna vaaleanpunaiseen batistipukuunsa, ja hänen iloiset kasvonsa loistivat suuren, ruusujen peittämän italialaisen olkihatun alla. Hän piti tarkasti silmällä kirkon ovea ajatellen tyytyväisenä:

-- Hän menee... luultavasti... ensiksi sakaristoon... mutta sieltä hän ei pääse muuta tietä pois kuin tästä minun ohitseni... eikä hän silloin ole livahtava käsistäni!... Sillävälin tapaan kaikki naiset ja syötän pienen uutiseni monelle heistä... Sepä tulee olemaan hauskaa!...

Unohtaen kokonaan, missä oli, otti hän pari tanssiaskelta kopistaan katselevan portinvartia-veljen suureksi hämmästykseksi. Ukko Jeaniakin, joka kuitenkin tunsi Untuvan tavat, kummastutti tämä ilonpurkaus niin, että hän puhkesi ihmeissään kysymään:

-- Mikä teitä vaivaa tänä aamuna, neiti Coryse?... Tyttö pysähtyi toinen jalka ilmassa ja vastasi nauraen:

-- Sanon sen sinulle kotimatkalla... Jos sinua haluttaa, voit nyt odotellessasi taas nukahtaa eiliselle penkillesi... Koeta sentään paneutua hieman sirompaan asentoon...

Kappelin oven sulkeutuessa paukahtaen käänsi Coryse nopeasti päätänsä ja näki pikku Barfleurin tulevan messusta. Tulija oli puettu siniseen, rajattoman lyhyeen ja pieneen takkiin ja mitä värikkäimpiin, suuriruutuisiin housuihin. Suunnaton kaulahuivi kohosi niskassa hyvin korkealle peittäen miltei kokonaan paidankauluksen. Tässä puvussa hän oli Untuvan mielestä vielä tavallista hintelämpi ja vaivaisempi. Mies ei muuten ollut ensinkään ruma, ja hänen ulkonäkönsä oli varsin soma, vaikkakin hänen takkinsa oli liian kireä ja puku ylen muodikas.

Coryse meni häntä vastaan sanoakseen vain yksinkertaisen hyvänpäivänsä, mutta tämä nuori herra käyttäytyi sanomattoman soveliaasti tervehtien häntä pysähtymättä, nähdessään tytön olevan yksinään. Sitten hän asettui seisomaan noin viidenkymmenen metrin päähän Untuvasta aikoen nähtävästi hankin odottaa messun päättymistä.

-- Hän vahtii rouva Delormea!... -- ajatteli Untuva, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että rouva Delorme, erään pont-sur-sarthelaisen notaarin kaunis rouva, oli mieltynyt pikku Barfleuriin.

Rouva Delorme ilmestyikin pihalle ennen pitkää, ja pikku mies lähestyi häntä hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi voinut aavistaakaan tapaavansa nuorta rouvaa näillä seuduin.

-- Messu ei vielä voi olla lopussa... He ovat poistuneet ennen muuta seurakuntaa saadakseen puhella rauhassa...

Ja nähdessään kaunottaren taivuttavan soreaa vartaloaan tuon pienen miespahasen puoleen, joka tuskin ulottui hänen olkapäähänsä, ajatteli Coryse.

-- Kuinka hullunkurista kaikki sentään onkaan!... Herra Delorme on sata kertaa komeampi kuin varakreivi!... En käsitä, mikä häntä mahtaa miellyttää tuossa miehessä?... Pikku Barfleurilla ei ole älyä, sydäntä eikä edullista ulkomuotoa... Hän on ilkeä ja tyhmä... Mutta ehkäpä rouva Delormea viehättää hänen aateliskirjansa... Kaikki kunnioittavat sittenkin sitä, vaikka kuinka väittäisivätkin halveksivansa aateluutta... Ahaa!... Rouva Delorme poistuu siis ensimmäisenä... Barfleur saavuttaa hänet sitten ulkopuolella... joten heillä on tilaisuus vielä kadulla tai puistossa pitää pieni puheluhetki... aivan sattumalta...

Hän seurasi silmillään nuorta naista, joka poistui keinuttaen notkeaa vartaloaan, katseli hänen hienoja vyötäisiään ja pyöreitä lanteitaan ja mietti mielessään:

-- Lienee suloista olla noin kaunis!... Minäkin haluaisin olla kaunis!...