Part 4
Luce de Givry oli kookas, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, luiseva, tummaverinen ja kaikkea suloutta vailla oleva nainen, joka oli tunnettu Pont-sur-Sarthessa ankarasta, ahdasmielisestä ja ikävystyttävästä hurskaudestaan. Hän oli kuitenkin varsin suvaitsevainen eikä välittänyt lainkaan siitä, mitä sellaiset ihmiset tekivät tai jättivät tekemättä, jotka ajattelivat ja elivät toisin kuin hän itse. Hän oli aina menossa ja jakoi aikansa hyvien töiden ja maailman kesken, rakastaen viimeksimainittua intohimoisesti, vaikkakin se -- kuten Marc de Bray mm sattuvasti sanoi -- palkitsi hänen rakkautensa mustalla kiittämättömyydellä. Tämä ei johtunut hänen rumuudestaan tai tyhmyydestään, vaan yksinomaan siitä, että hänellä oli niin sanomattoman monta naurettavaa puolta eikä pisaraakaan viehkeyttä ja nuorekkuutta. Naisia ärsytti hänen jäykkä ja todellinen hyveellisyytensä, ja miehet taas eivät voineet unohtaa hänen ulkomuotoaan, joten loppujen lopuksi ainoastaan sukulaiset pitivät häntä arvossa ja rakastivat häntä hänen kauniiden luonteenominaisuuksiensa ja välittömän hyvyytensä takia.
-- Toistahan vielä kerran, mitä äsken sanoit Pierrelle?... pyysi Marc-setä, teeskennellen hämmästystä.
Rouva de Givry toisti tottelevaisesti:
-- Hän ei ole enää rippi-isäni...
-- Oletteko te riitaantuneet?...
-- Emme suinkaan... mutta hän itse ei enää halua...
-- Mistä lähtien?... -- kysyi Untuva, hänkin hyvin kummissaan.
-- Tanssiaisistani... niistä, jotka minä pidin kilpa-ajojen jälkeen...
-- Mitä sinun tanssiaisesi kuuluivat häneen?... -- sanoi Marc. -- Onko hän niin typerä, että hän sekaantuu sellaisiin asioihin?...
-- Oi, ei!... -- kielsi Luce vilkkaasti -- Se ei ole hänen, apottiparan, syy!... vaan minun!... Minähän itse menin hänen luokseen iltaa ennen tanssiaisia pyytämään lupaa niiden pitämiseen...
-- Entä sitten?...
-- No, hän sanoi minulle: "Lapseni, nuo asiat eivät koske ensinkään minuun!"...
-- Hän on viisas mies...
-- Olin itsepäinen, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään... vaan sanoi minulle: "Älkää pyytäkö minulta, papilta, lupaa sellaisen huvitilaisuuden toimeenpanemiseen kodissanne, jota Kirkko ei hyväksy... Minä en voi kehoittaa teitä sellaiseen... -- Mutta mieheni tahtoo, että me pitäisimme nämä tanssiaiset... -- No, pitäkää sitten tanssiaisenne... ja tulkaa jälestäpäin minun luokseni kertomaan pitäneenne ne... niin asia kenties sitten järjestyy... -- En tahdo toimeenpanna tanssiaisia ilman teidän lupaanne... -- Totta tosiaan, lapseni, tepä saatatte minut naurettavaan asemaan!..."
-- Hän oli oikeassa, tuo miesparka! -- sanoi Marc de Bray nauraen.
-- Hän on hölmö!... -- julisti markiisitar, joka ei hyväksynyt muita pappeja kuin jesuittoja.
Suuttuneena siitä, että näin arvosteltiin hänen vanhaa, rakastettua apottiaan, Coryse huudahti:
-- Hänkö hölmö!... Ei ikinä tässä maailmassa! Eihän hänen tehtävänsä ole yllyttää Pont-sur-Sarthen asukkaita hyppelemään, vai mitä luulette?... Ja kääntyen rouva de Givryn puoleen hän kysyi:
-- Mutta Luce, on olemassa muuan seikka, jota en ensinkään ymmärrä... Sinä käyt yhtäpäätä tanssiaisissa... Sinähän et teekään muuta!... Luulin, että olit saanut luvan siihen?...
-- Mutta olenhan minä saanutkin...
-- No, mitä kummia?...
-- Sitähän minä juuri sanoinkin apotti Châtelille... "Mutta miksi te siis sallitte minun käydä tanssiaisissa?..." ja hän vastasi minulle: "Lapseni, sehän on vallan toista... Tanssiaiset ovat sellainen tilaisuus, missä ihminen on alttiimpi kiusauksille kuin muulloin..."
-- Eihän!... virkkoi Untuva miettiväisenä.
-- ... Mutta pitäessänne kodissanne tanssiaisia, te kiihoitatte ja ikäänkuin helpotatte kiusausta... te olette tavallanne rikostoveri ja vastuunalainen... Kun te sitävastoin itse menette tanssiaisiin, niin minä voin aivan luottavaisesti sallia sen ollen varma siitä, että te ette ole kenellekään muulle kiusauksena, vielä vähemmin teette itse syntiä... Mikä sinua naurattaa? -- jatkoi rouva de Givry kääntyen Marcin puoleen, joka vääntelehti tuolissaan. -- Mutta minä olin aivan kauhuissani!... Kutsukirjeet olivat lähetetyt... Oli vain kaksi päivää jäljellä!... Palasin kotiin ja ilmoitin Hubertille ja äidille, että me emme voikaan pitää tanssiaisia, koska apotti Châtel ei ole antanut minulle lupaa...
-- He kai aivan tyrmistyivät?... -- kysyi Coryse myöskin nauraen.
-- Oi, älä kysykään!... Äiti sanoi, että minä olin hullu puhuessani siitä apotille... Hubert puolestaan oli raivostunut!... Hän huusi minulle: "Olkoon sitten niin!... älkäämme pitäkö näitä tanssiaisia... Mutta, koska kerran suruaika on ohitse, enkä minä salli, että me otamme vastaan kohteliaisuudenosoituksia maksamatta niitä takaisin, niin me emme myöskään tästä lähtien käy missään... kuuletteko... emme missään!... Minulle se on yhdentekevää, sillä minä en pidä seuraelämästä!... mutta teille?..." Olin epätoivoissani!... Ja sitten hyvä Jumala sääli minua... Hän antoi minun keksiä mennä kelpo isä de Ragonin luokse:
-- Vai niin! -- virkkoi Coryse irvistäen.
-- Ja isä de Ragon oli ihastuttava... Hän sanoi minulle, kun olin kertonut hänelle apotti Châtelin kiellon...
-- Mainiota!... mumisi Untuva -- Oliko se nyt olevinaan kielto!...
-- Joka tapauksessa, kun olin siis hänelle selittänyt, minkä johdosta olin tullut kysymään häneltä neuvoa, vastasi hän: Mitä sanoo evankeliumi, lapseni?... Se sanoo, että _vaimon on oltava miehellensä alamainen_... Miehennehän tahtoo teitä pitämään nuo tanssiaiset... Pitäkää ne siis... Se on Jumalankin tahto...
Coryse kiivastui:
-- Kylläpä sekin on keksintö, sekoittaa hyvä Jumala tuollaiseen!... Sanokaapa minulle, eikö teistäkin ole naurettavaa heittää sellaisia asioita hänen niskoilleen!...
-- Olin innoissani... -- jatkoi rouva de Givry -- juoksin heti apotti Châtelin luokse... kertomaan hänelle että olin ripittäytynyt isä de Ragonille... ja saanut häneltä luvan... Hän kysyi silloin minulta: "Lapseni, oletteko te siis tyytyväinen isä de Ragoniin?" En uskaltanut liian selvästi ilmaista ihailuani isä de Ragonia kohtaan enkä sanoa, kuinka hyvää hänestä oikeastaan ajattelin... peläten loukkaavani apotti Châtelia... vaan vastasin vain "olen", koska en tahtonut valehdellakaan... Mutta silloin sanoi apotti: "No, palatkaa sitten hänen luokseen!... Olisin sanomattoman kiitollinen, jos sen tekisitte... sillä en tiedä ketään muuta, jonka ripit olisivat niin rutikuivat kuin teidän!..." Ajatelkaa!... Hän sanoi todellakin _rutikuivat_!...
-- Hän on oppinut sen minulta!... huusi Coryse nauraen. -- Apottiparka!... Hän on niin hyvä ja hullunkurinen!...
-- Kuule, Luce... -- neuvoi Marc de Bray. -- Jos olet viisas, niin et liiaksi levitä tätä juttua...
-- Miksi niin?... kysyi rouva de Givry viattomasti.
-- Siksi, että ihmiset muuten nauravat sinulle... ja apotille... -- lisäsi hän arvellen nuoren rouvan varmemmin vaikenevan pelosta vahingoittaa rippi-isäänsä kuin pelosta vahingoittaa itseään.
Markiisitar huudahti:
-- Apotti Châtel on alhais-syntyinen!... Hän ei ymmärrä mitään!... Hän ei ole vähääkään hienotunteinen... tai tietoinen maailman vaatimuksista... ja Coryse on tietysti valinnut juuri hänet rippi-isäkseen...
-- Apotti Châtel ei ole rippi-isäni... -- vastasi Untuva -- tai oikeastaan hän ei ole sitä enää...
-- Milloin jätit hänet, jos saan luvan kysyä?...
-- Noin kolme tai neljä vuotta sitten... kun minua ei enää pidetty silmällä, ja minä sain kulkea yksinäni Jeanin kanssa... melkein heti ensimmäisen ripilläkäyntini jälkeen...
-- Ohhoh!... virkkoi rouva de Bray ällistyneenä huomatessaan tietävänsä niin vähän tyttärensä toimista. -- Ja kuitenkin juoksette te yhtämittaa hänen luonaan... Mitä te siellä teette... ellei hän enää ole rippi-isänne?
-- Hän on uskottuni... Pidän hänestä oikein paljon... Minusta hän on luotettava ja oikeudenmukainen... ja minä kerron hänelle pienet hommani... ne nimittäin, mitkä sopivat kerrottaviksi...
-- Mutta, -- kysyi markiisitar suuttuneena, -- kelle te sitten nykyjään ripittäydytte?...
-- En kellekään...
Ja äidin liikahtaessa hän jatkoi:
Tai kaikille, jos niin tahdotte?... Menen milloin toisen milloin toisen luo... Saint Marcieniin, Tuomiokirkkoon, Uuteen kappeliin, Notre-Dame-du-Lysiin... Toisin sanoen, minä kierrän kaikissa kirkoissa... Ja koska joka kirkossa on keskimäärin kolme pappia, niin kyllä niitä riittää!... Ripittäydyn noin kuudesti vuodessa... joten kestää kauan, ennenkuin pääsen loppuun, ja silloinhan voin alkaa taas alusta...
-- Tyttöhän on hullu!... aivan hullu!... -- sanoi markiisitar kärsivän näköisenä. -- Hän juoksentelee sinne tänne... sen sijaan että valitsisi itselleen viisaan opastajan...
-- "_Opastajan!_..." Kas, sitähän minä juuri tahdon välttää!... -- selitti Untuva päättävästi. -- Teen, mitä katson velvollisuudekseni... mutta teen sen oman pääni mukaan... On säädetty, että meidän tulee ripittäytyä... mutta tämä säädös ei sisällä sitä, että meidän tulisi perehdyttää elämäämme... tutustuttaa ajatuksiimme ja vikoihimme... ketään, joka tuntee meidät ja tapaa meitä kirkon ulkopuolellakin!... Minua inhoittaa, kun ihmiset sekoittavat ulkonaiset ja jumalalliset asiat... tällaiseksi sopaksi... Pidän sitä luonnottomana ja vastenmielisenä...
-- Tuohan on mieletöntä!... -- virkkoi markiisitar. -- Silloinhan me emme voisi käyttää samaa lääkäriäkään useampia kertoja... ja meidän pitäisi välttää häntä muualla maailmassa...
-- Se on aivan toista...
-- Päinvastoin se on aivan sama asia... Toiselle me näytämme sielumme... toiselle ruumiimme... Ja se on vielä pahempaa!...
-- Jopa nyt jotakin!... Minä puolestani, jos nyt olisi välttämätöntä näyttää jompikumpi, näyttäisin paljon mieluummin ruumiini kuin sieluni...
-- Vaietkaa toki... -- kirkui rouva de Bray, nousten ja levittäen kätensä tavalla, jonka hän oli oppinut lempinäytelmistään. -- Vaietkaa toki!... Te olette kamala olento!... Tyttö vailla häveliäisyyttä!...
Coryse vastasi järkkymättömänä:
-- Sitä en ole... vaikkakin minulle merkitsee toista tuo sana: häv... Ei... Se on hassua!... En voi koskaan pakottautua käyttämään tuota sanaa... Se on minusta ruma sana... Aioin vain sanoa, että luultavasti minä käsitän kainouden toisin kuin te...
-- Vaietkaa toki!... Rukoilemalla rukoilen teitä vaikenemaan!...
Kun "rukoilemalla rukoileminen" houkutteli pilkallisen hymyn Marc-sedän hyville, vilpittömille kasvoille, suuntausi kälyn raivo häneen:
-- Ah! naurakaa te vaan, minun puolestani!... Ah! Se sopii teille!... Tehän olettekin suureksi osaksi edesvastuussa Corysanden kielenkäytöstä ja tavoista!...
Ja kun Marc tapansa mukaan vaikeni, yltyi vain markiisittaren suuttumus:
-- Niin juuri... Älkää kieltäkökään!... Te olette syypää siihen, että minun ponnistukseni tämän tytön suhteen kokonaan epäonnistuvat... Tiedänhän, että hänellä on huono luonne, mutta...
-- Jätän teidät syömään aamiaistanne -- sanoi rouva de Givry haluten poistua ennen kohtausta, jonka aavisti syntyvän.
Ja kääntyen arkana puolittain Coryseen päin, jolle hän -- peläten rouva de Brayta -- ei uskaltanut suoraan kohdistaa sanojaan, lisäsi hän lempeästi:
-- Olen onneton... Minä kai olen syynä tähän... aloin puhua apotti Châtelista ja silloin... sen johdosta kai... puhe kääntyi tähän...
-- Mitä vielä!... -- vastasi Untuva nenäkkäästi luoden silmäyksen äitiinsä, -- puhe kääntyy tähän aina... Sinä et ole suinkaan välttämätön!...
Hän aikoi poistua serkkunsa selän takana, mutta markiisitar kutsui hänet takaisin äänellä, jonka viha teki terävämmäksi kuin koskaan ennen:
-- Jääkää!... Tahdon puhua kanssanne... Sanomatta sanaakaan palasi Untuva tuolinsa luokse.
-- No?... kysyi rouva de Bray. -- Minkä vastauksen saamme me antaa herttua d'Aubièresille?...
-- Ette mitään... Vastaan hänelle itse... -- virkkoi tyttönen rauhallisesti.
-- Minäpä olen kuitenkin teidän äitinne... ja minulla on mielestäni täysi oikeus saada tietää, mitä te vastaatte?...
-- Aivan niin... En voi suostua menemään naimisiin herra d'Aubièresin kanssa... ja olen siitä hyvin suruissani... sillä pidän hänestä sangen paljon...
-- Mutta tuohan on järjetöntä!... Tällaista tilaisuutta ei toiste tarjoudu...
-- Sanon vielä kerran, että menettelisin hyvin pahoin vastatessani myöntävästi vastoin parempaa tietoani... Olen miettinyt sitä... Päätökseni on horjumaton...
-- Onko apotti Châtel pannut tuon sinun päähäsi?...
-- Apotti Châtel, jolle ilmoitin, mitä itse olin ajatellut... hyväksyi sen, mutta hän ei ole pannut mitään minun päähäni... Päinvastoin... Hän neuvoi minua odottamaan, ennenkuin ottaisin ratkaisevan askeleen... Mutta sitten kerroin hänelle...
Markiisitar oli hetkisen seisonut mietteissään kuulematta tyttärensä puhetta. Äkkiä hän tehden tuollaisen hänelle ominaisen ihmeellisen kokokäännöksen muuttui korkealentoiseksi ja helläksi:
-- Corysande!... Armas tyttäreni!... Sinä olet ainokaiseni tässä maailmassa!... Sinä olet ainoa rakkauteni!... ainoa iloni!... Olen elänyt vain sinua varten!... Siitä hetkestä, jolloin sinä synnyit, en ole koskaan ajatellut mitään muuta!...
Vaikkakin Untuva oli sangen tottunut äitinsä lyyrillisiin vaihdoksiin, yllättyi hän kuitenkin aina hieman tästä suuresta julkeudesta, joka vasten hänen tahtoaan saattoi hänet ymmälle ja tuntui hänestä niin naurettavalta. Hän kuunteli suu puoliavoinna, silmät välkkyen ja ohimot tykyttäen hillittyä naurunhalua. Hän painoi päänsä alas peläten räjähtävänsä nähdessään markiisin ällistyksen ja Marc-sedän ilvehtivät kasvot, eikä vastannut mitään.
Markiisitar jatkoi:
-- Sinä olet aina ollut syvästi kiittämätön, tiedän sen -- enkä minä koeta sinua muuttaa... En siis toivo, että tekisit, mitä teet, minun tai kenenkään muunkaan takia... mutta omaa parastasi katsoen rukoilen sinua harkitsemaan asiaa... olemaan tekemättä kevytmielisesti tätä päätöstä...
-- En missään tapauksessa tee kevytmielistä päätöstä -- sanoi Untuva vakavasti.
-- Sinähän teet sen neuvottelematta kenenkään kanssa...
-- Enpä suinkaan... Ja kaikki, joilta olen pyytänyt neuvoa, ovat vastanneet, että... tällä kertaa... on minun noudatettava vain omaa mieltäni...
Markiisitar risti kätensä ja pyysi traagillisella äänellä:
-- Vannotan sinua viimeisen kerran odottamaan, ennenkuin annat vastauksesi... keskustelemaan sitä ennen jonkun valistuneen henkilön kanssa...
Ja kuin ohimennen hän jatkoi:
-- Esimerkiksi isä de Ragonin!...
-- Loiskis!... Siinä me nyt olemme!... -- virkkoi Coryse puolittain nauraen, puolittain harmissaan. -- Luuletko hänen nytkin keksivän jonkin ylevän ratkaisun -- kuten Lucen tanssiaisiin?...
-- Pitääkö minun ryömiä polvillani sinun edessäsi...
-- Ei, kiitos... Se ei ole tarpeen!... Voi, hyvä Jumala!... Ei kannata pitää tuollaista meteliä sen tähden... Menen tapaamaan isä de Ragonia, jos niin tahdot!... Se on minusta yhdentekevää!... Lucen ja hyvän Jumalan väliset asiat olivat vain kovin paljon helpommat hänen järjestää kuin minun ja herra d'Aubièresin!...
-- Lupaatko minulle, että menet vielä tänään isä de Ragonin puheille?...
-- Lupaan...
-- Ja kuuntelet hänen neuvojaan?...
-- Kuuntelen mielelläni... mutta eri asia on, seuraanko niitä...
-- Mitä sinä sanoit hänelle eilen illalla?...
-- Kenelle?...
-- Herra d'Aubièresille...
-- Sanoin hänelle totuuden... Että pidän hänestä paljon... mutta en siten, että haluaisin tulla hänen vaimokseen... Että joka tapauksessa tahtoisin miettiä... harkita asiaa...
-- Entä hän sitten?...
-- Mitä, hänkö?
-- Niin, mitä hän sanoi sinulle?...
-- Hän, hän suuteli minua... Sepä vasta oli epämiellyttävää!...
-- Se johtui siitä, että se oli ensimmäinen kerta... ja sinä säikähdyit...
-- Minäkö!... En minä säikähtynyt vähääkään... Se tuntui vain niin kamalalta, siinä kaikki!... Ja osoittaahan sekin, että minä uskalsin sen sanoa hänelle, etten minä ollut säikähtynyt, vai kuinka...
-- Voi! sanoitko sen hänelle?...
-- Aubières-parka! mutisi Marc-setä nauraen. Palvelija ilmoitti:
-- Rouva markiisitar, pöytä on katettu...
Heti aamiaisen jälkeen, Corysen tarjotessa kahvia, pujahti rouva de Bray salakähmää ulos kirjastosta.
-- Kas!... -- sanoi tyttönen huomatessaan tämän paon. -- Hän menee nyt valmistamaan isä de Ragonia!... mutta se ei hyödytä mitään!... Ensi silmäykseltä... tunsin vastenmielisyyttä isä de Ragonia kohtaan... Hänellä on niin viekas naama... ja hän hymyileekin kuin vanha kiemailija, joka ei tahdo näyttää mustia hampaitaan...
Markiisi, joka aina oli hyväntahtoinen, huomautti:
-- Ei saa tuntea vastenmielisyyttä ketään kohtaan ilman tiettyä syytä...
-- Mutta tiedänhän minä syyni...
-- Tiedätkö?... Mikä se sitten on?...
-- Se, että minä en kunnioita häntä...
Marc-setä ja herra de Bray purskahtivat nauramaan. Untuvan tapa ilmaista, että hän "ei kunnioittanut" tätä hyvin viisasta ja kaikkivaltiasta miestä, joka ohjasi kaikkia naisia ja useimpia miehiäkin Pont-sur-Sarthessa, tuntui heistä sanomattoman koomilliselta.
Tyttönen punastui:
-- Te teette pilaa minusta... -- hän sanoi -- näenhän sen heti!... "Kunnioittaa" kuuluu naurettavalta! vanhanaikaiselta!... Se on korskeilevaa!... Mutta minä en tiedä toista sanaa, mikä ilmaisisi minun ajatukseni...
Herra de Bray puolusteli:
-- Ei kukaan, pikku Untuvani... suinkaan tee pilaa sinusta!... Mutta, nyt kun olemme yksinämme... niin sinä kai sanot, mitä apotti Châtel kertoi sinulle?... sanothan?...
-- Itsehän minä pikemmin kerroin hänelle jotain...
-- Mitä sitten?...
-- No... eilisillan jutun...
-- Kosimisenko?...
-- Ei... vaan herra d'Aubièresin suutelemisen...
-- Ah!... Mainiota!... Kerrassaan mainiota!... En tiennyt sinun nimittävän sitä _jutuksi_...
-- Hyvänen aika!... Sehän oli hyvin tärkeätä minulle!... sillä juuri silloin kun herra d'Aubières teki sen... olin minä miltei aikeissa vastata "tahdon"... olin aivan tekemäisilläni sen!... Oi, hetki vain!... Kaikki meni myttyyn!...
-- Mutta miksi?...
-- Siksi tietenkin, että se oli minusta niin hirvittävää, sanoinhan sen!... Ja koska minun mielestäni vaimon on alistuttava miehensä suudeltavaksi, milloin tätä vain haluttaa... niin en voinut suostua sellaiseen... En mitenkään... se oli mahdotonta!...
-- Siitäkö sinä puhuit apotille?... -- kysyi Marc, jota juttu huvitti suuresti.
-- Juuri siitä!...
-- Ja missä muodossa sinä esitit asian?...
-- Sanoin hänelle: "Herra apotti... herra d'Aubières pyytää kättäni, j.n.e.... Kotiväkeni tahtoo, että annan myöntävän vastauksen..."
-- Pyydän anteeksi... -- keskeytti herra de Bray hänet vilkkaasti -- En minä ole koskaan tahtonut...
-- Kyllä hän ymmärsi, etten minä tarkoittanut sinua!... hän tietää kenestä puhun sanoessani "kotiväki"... No, minä pyysin siis hänen neuvoaan, ja hän vastasi minulle: "Rakas tyttöseni, koska kerran teidän vanhempanne toivovat tätä avioliittoa, niin teidän on siis vain tutkisteltava omaa sydäntänne ja mieltänne... ne neuvovat teille, mitä teidän on vastattava, paljon paremmin kuin minä..." Minä sanoin: "Minun mieleni vastaa heti 'tahdon'... ja sydämeni laita on miltei sama... mutta katsokaa!... Herra d'Aubières suuteli minua puitten alla... puutarhassa... eilen illalla..." Ja sitten minä tahdoin selittää parhaani mukaan, minkä vaikutuksen se teki minuun... mutta apotti Châtel keskeytti minut heti alussa... "Riittää jo, lapseni!... riittää jo... ei ole tarpeen minun tietää enempää..." Miksi sinä naurat, Marc-setä?...
-- Siksi, että sinä olet hassu kertoessasi siitä apottiparalle... jolle tuollaiset jutut eivät sovellu...
-- Mutta hänhän päinvastoin on olemassa vain sitä varten!... Ja minä tahdoin ehdottomasti saada selittää hänelle, miten kummallinen se tunne oli, joka valtasi minut sinä hetkenä...
-- Voi, tahdoitko sinä siis ehdottomasti kertoa hänelle?...
-- Tahdoin... Sanoin hänelle, etten milloinkaan ollut kokenut mitään sellaista... en edes uudenvuodenpäivänä... jolloin minä kuitenkin suutelen aika iljettäviä ihmisiä...
-- Minkä ihmeen takia sinä sanoit apotti Châtelille suutelevasi iljettäviä ihmisiä uudenvuodenpäivänä?... -- kysyi herra de Bray hämmästyneenä.
-- Koska se on totta!... Ensiksikin rouva de Clairvillea... joka aina suutelee minua suoraan kostean harsonsa lävitse... entä serkku La Balue sitten!... Sanopa, onko hän sinusta maukas, tuo La Balue!... Hänellä tosin ei ole märkää harsoa, mutta hän kuolaa... ja se on vielä pahempaa!... No, kaikesta huolimatta luulen kuitenkin pitäväni enemmän siitä kuin herra d'Aubièresin suudelmasta eilen illalla.
-- Puhutko tosissasi?...
-- Tosissaniko?... Ihan tosissani!... Jos luulet minun tahtovan laskea leikkiä, niin erehdyt ihanasti!... Minua ei hitustakaan haluta tällä kertaa!...
Ja hän kysyi äkkiä:
-- Mitä kello on?...
-- Kaksi...
-- Mitä!... Nytkö jo!... Minun täytyy juosta, lupasinhan tavata isä de Ragonia!...
-- Ehdit vielä hyvästi!... En luule hänen olevan rippituolissaan ennen kello neljää.
-- Mutta minäpä en menekään hänen rippituoliinsa!... Pyydän keskustelua vastaanottohuoneessa... Hänen rippituoliinsa pyrkiessäni saisin odottaa iankaikkisesti... Kello neljähän on juuri kaikkien noiden vihkivesisammakoiden luvattu aika...
Hui, hai!...
Hän lähti pitkin harppauksin kirjastosta, ja he kuulivat hänen kutsuvan kirkkaalla äänellään ukko Jeania.
Marc-setä, joka oli taas käynyt vakavaksi, sanoi veljelleen:
-- Saatpa nähdä... kun Untuva kerran menee naimisiin Aubièresin tai jonkun toisen kanssa... miten kamalasti me vielä tulemme häntä kaipaamaan!...
V.
Kun Untuva saapui jesuiittaintalolle, läheni kello jo kolmea. Rajuilma oli tulossa, taivas synkkeni, ja ilma kävi painostavaksi.
-- Jää sinä vain puutarhaan... -- hän sanoi ukko Jeanille, joka astui vastaanottohuoneeseen katsoen ympärilleen epäluuloisin silmäyksin, -- siellä sinun on hauskempi odottaa...
Jean vastasi vitkastellen:
-- Mutta jos rupeaa satamaan?...
-- No, tule sisälle, jos rupeaa satamaan... mutta miksi sinä kävelet noin?... Luulisi, että pelkäät sudenkuoppia...
-- En minä pelkää... mutta en tunne olevani oikealla paikallani täällä... On aivan kuin seinät kuuntelisivat puhettamme... Selkäpiitäni karmii... Entä tämä saakelin lattia sitten!...
-- Mainiota!... Kiroilehan hieman!... Se kaikuu niin hauskalta tässä talossa...
-- Tällä lattialla ei mies voi pysyä pystyssä!... Ohhoh!... Pääsin kuin pääsinkin matolle!...
-- Herranen aika!... Sinähän käyt kuin luistimilla!...
Untuva työnsi ulos vanhan palvelijan, joka ihan hämmentyi liukkaalla parketilla pienten, neliskulmaisten, sinne tänne siroitettujen mattopahasten keskellä, ja huusi nauraen hänen jälkeensä:
-- Kas niin...! Laputa nyt tiehesi!... Muuten saat vielä aikaan onnettomuuden!...
Jeanin poistuttua alkoi Untuva kävellä edestakaisin vastaanottohuoneessa, jossa hän nyt seisoi ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut ennen käynyt Pont-sur-Sarthen jesuittain uudessa komeassa asunnossa muualla kuin kappelissa, minne äiti oli puoliväkisin vienyt hänet mukanaan johonkin hienoon iltarukoukseen. Rouva de Bray oli sitä mieltä -- eikä muuten siinä erehtynytkään -- että vaikkakin jokaiselle oli eduksi usein nähdä jesuiittoja, niin oli kuitenkin hänelle vielä edullisempaa usein tulla nähdyksi heidän seurassaan. Koko ylhäinen seurapiiri -- nuoriso mukaan luettuna -- tungeskeli näissä rukoushetkissä, joissa ne hienoston herroista ja naisista, joilla oli kaunis ääni, esittivät laulua, ja jesuiitta-isien kappelin tribuuni oli nähnyt monen avioliiton alkuvaiheet ja useiden rakkaussuhteiden kehittymisen.
Coryse oli alussa ollut hyvin tyytymätön ollessaan pakotettu käymään tällaisissa ikävissä tilaisuuksissa, joita hän sitäpaitsi piti sangen epäpyhinä, mutta vähitellen olivat nuo hänen silmäinsä edessä punoutuvat pikku juonet alkaneet häntä huvittaa. Hän huomasi heti tuon käynnissä olevan sekä hengellisen että maailmallisen kilpailun. Hän tiesi, että sitä isää, joka oli eniten "kysytty", muut isät kadehtivat harmissaan hänen menestyksestään; ja että se ja se hieno ja varakas katumuksentekijätär pääsi mihin aikaan hyvänsä rippituoliin, joka oli vain määrättyinä tunteina avoinna vaatimattomammille syntisille.