Part 3

-- Heti paikalla... kunhan vain olen tervehtinyt rouva de Jarvillea...

Markiisitar loi tyttäreensä raivoisan katseen, kun taas herra d'Aubières kiinnitti häneen ystävällisesti siniset silmänsä, jotka olivat tulvillaan rakkautta ja tyytyväisyyttä.

Hänkään ei voinut sietää husaarivirkaveljensä vaimoa ja hän ihastui nähdessään, miten luontevasti Untuva syrjäytti hänet. Tämä kuivettunut nainen -- jolla oli, everstin sanojen mukaan, kynnet kyynärpäissä ja ruoto selässä, joka oli ilkeä kuin syyhy, lörpöttelevä kuin harakka ja juoruileva kuin ovenvartia, joka panetteli kauniita naisia ja pilkkasi rumia ja köyhiä, -- oli hänestä kerrassaan hirveä. Ollen liian rehellinen voidakseen kokonaan peittää tämän vastenmielisyytensä herra d'Aubières oli tyytynyt täyttämään kohteliaisuuden alkeellisimmat vaatimukset, ja sillä hyvä.

Rouva de Bassigny oli ensi aluksi kohdellut häntä rajattoman rakastettavasti toivoen voivansa houkutella luokseen tämän hienokäytöksisen vanhanpojan, joka kantoi niin suurta nimeä. Hänen kunnianhimonaan oli ennen kaikkea luoda elegantein ja suosituin salonki Pont-sur-Sarthessa ja hän ymmärsi heti, että Aubièresin herttuan läsnäolo oli välttämätön tämän salongin maineelle. Herttua on merkillisyys jokaisessa ympäristössä, mutta maaseudulla hän on ihme.

Eversti d'Aubièresin saapuessa paikkakunnalle sanoivat ihmiset toisilleen: "Hän on varmaankin vain joku noita keisarikunnan herttuoita", ja katselivat häntä uteliaina. Mutta kun he saivat kuulla, että vanha herra de Blamont oli kirjaston aateliskalenterista todennut, että Aubièresien arvonimi polveutui ajalta ennen vuoden 1667 revisionia, niin uteliaisuus muuttui ihailuksi. Ja kun herttua, joka lisäksi ei ollut aivan varaton, esiintyi hyvin edukseen; kun tällä mainiolla ratsastajalla oli kauniita hevosia, hienot vaunut ja pieni talo uusimmassa kaupunginosassa lähellä asemaa "vain itseään varten", täynnä -- kuten kerrottiin -- sieviä pikkuesineitä, niin hänestä oli tullut Pont-sur-Sarthen kaikkien äitien, leskien ja naikkosten huomion ja toiveiden esine.

Mutta huolimatta niistä ystävyydenosoituksista, joita eversti ja rouva de Bassigny syytivät hänen ylitseen, pysyi hän kylmänä ja jäykkänä ollen kohtelias eikä mitään muuta.

Rouva de Brayta seurasi parempi onni kuin hänen ystävätärtään, joten hänellä oli ilo esittää Aubièresin herttua salongissaan. Herra d'Aubières oli Marcin läheinen ystävä, ja tämä toi hänet mukanaan, tarvitsematta tällä kertaa peljätä markiisittaren kohtelevan ylimielisesti näin loistavaa toveria.

Ja vaikka kaikki kauneimmat naiset -- niihin luettuna myöskin rouva de Bray, joka, joskin jo lakastumaisillaan, vielä oli sangen viehättävä -- liehittelivät häntä niin että siihen kyllästyi, ei herttua kuullut eikä nähnyt muuta kuin tuota samalla kertaa solakkaa ja tukevaa, uneksivaa ja poikamaista tytönheilakkaa, joka naureskeli hänen kanssaan luottavaisen hellänä, välittämättä lainkaan sievistä nuorista miehistä, jotka koristivat hänen äitinsä salonkia. Hän arvasi osan Untuvan elämää hämmentävistä pikku vastoinkäymisistä, loput kertoi Marc-setä hänelle; ja huomaamatta hän neljänkymmenenkolmen vuoden vanhana rakastui viisitoistavuotiaaseen lapseen, joka näyttäen pienet oravanhampaansa nauroi niin somasti hänelle vasten kasvoja.

Herra d'Aubières piti itseään mielettömänä huomatessaan, mitä hänen liian nuorekkaassa sydämessään tapahtui...

Sittemmin hän jonkin aikaa haaveiltuaan tästä avioliitosta, joka ensiksi oli näyttänyt hänestä niin mahdottomalta, rupesi vähitellen arvelemaan: "Miksikä ei?..."

Ja tänä iltana oli tuo miesparka suunnattoman pelokas ja tuskainen. Hän etsi Untuvan katsetta lukeakseen siitä, mitä tyttö arveli hänen pyynnöstään, jota hän suuressa vaatimattomuudessaan nyt piti kovin itserakkaana ja naurettavana.

Mutta Untuva väisti itsepäisesti hänen silmiään. Tervehdittyään summittaisesti rouva de Bassignyta jutteli hän nyt varakreivi de Barfleurin, pienen, hennon ja kaidan nuoren miehen kanssa, jolla oli matala otsa ja taaksetyöntynyt leuka mutta joka kuului seudun vanhimpaan sukuun ja oli muuan Pont-sur-Sarthen keikareita. Ja vaikkakin tämä keskustelu näytti olevan, päättäen Corysen hajamielisestä ja ikävystyneestä ilmeestä, vailla kaikkea mielenkiintoa, rupesi herra d'Aubières, harmissaan siitä, että hänen valittunsa ajatteli muita, kuitenkin tuntemaan vaistomaista vastenmielisyyttä tuota viatonta nuorukaista kohtaan.

Yhtäkkiä huudahti muuan pitkä, hyvin kaunis nuori tyttö, Geneviève de Lussy, Avesnesien serkku:

-- Untuva... Miksi sinä et ollut tänään koulussa?...

-- Mitä? -- kysyi rouva de Bray hämmästyneenä. -- Mitä?... Eikö hän mennytkään kouluun?...

Coryse jätti äkkiä pikku Barfleurin punastuen vahvasti ja sanoi lähestyen äitiään:

-- En minä mennyt kouluun... Minä jäin puutarhaan...

Hän kääntyi rukoilevin silmin herra de Brayiin ja lisäsi:

-- Oli niin ihmeen kaunis ilma!...

-- Minne te sitten menitte?...

Aina viisivuotiaaksi asti oli markiisitar teititellyt tytärtään, joka vastasi samoin hänellekin. Hän oli niin määrännyt väittäen sinuttelemisen vanhempain ja lasten kesken olevan peräisin vallankumouksesta. Se ei ollut hienoa ja se tasoitti luokkarajat, j.n.e.... Mutta sittemmin palattuaan eräältä matkaltaan oli hän julistanut, että keskinäinen sinutteleminen oli paljon hellempää, että se korosti läheistä suhdetta ja luottavaisuutta, ja että nykyjään kaikki Faubourg Saint Germainin rouvat sinuttelivat lapsiaan ja antoivat heidän sinutella itseään. Ja äkkiä hän oli vaatinut että Corysenkin oli sinuteltava häntä. Pikku raukka, joka mielellään olisi käyttänyt vieläkin jäykempää sanaa kuin "te", tottui vain vaivoin tähän sinuttelemiseen, joka oli niin vieras hänen sydämelleen ja huulilleen. Rouva de Braykin unohti sen yhtäpäätä. Keskustelun kuumeessa hän joskus huusi Untuvalle "te" entiseen tapaan, ja tyttö, joka oli päässyt oikeaan äänilajiin, kuten hän itse sanoi, jatkoi riemulla vanhaan malliin. Hän vastasi nyt:

-- Mielelläni kerron sen teille... Jäin puutarhaan...

-- Vetelehtimään!...

-- Enpä...

-- Mitä te sitten teitte?...

-- Katselin kukkia...

-- Sitähän minä sanoin!...

Ja hän kääntyi serkun puoleen hyvin mahtipontisesti, ikäänkuin aikoen ottaa selvän asioista valvoakseen tyttärensä opintoja ja antaakseen hänen korvata laiminlyödyn tunnin:

-- Mitä teillä oli tänään koulussa, Geneviève?...

-- Koulussako?... -- alkoi nuori tyttö etsiskellen hetken muististaan. -- Siellä puhuttiin kasvien lisääntymisestä...

Ja keskellä hämmästynyttä hiljaisuutta hän jatkoi:

-- Ilmisiittiökasvien lisääntymisestä... Marc-setä kohautti olkapäitään mutisten puoliääneen:

-- Untuva tekee oikein itse tutkiessaan kukkia puutarhassa... Se ei ainakaan ole sopimatonta!...

Markiisitar taas, jolla ei ollut aavistustakaan enemmän fanerogameista kuin muistakaan kasveista, ja joka ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, sanoi opettavalla ja suojelevalla äänellä palaten sinuttelemiseen:

-- Kuulithan, Coryse?...

Tyttö ei vastannut mitään. Geneviève jatkoi kääntyen hänen puoleensa:

-- Keskiviikkona me luemme _Britannicusta_ koulussa...

-- Silloin minäkin tulen!... -- huudahti Untuva, -- Pidän niin paljon Racinesta!...

Pikku Barfleur tiesi että maailmanmiehen on jokaisessa keskustelussa, olkoon kysymys mistä tahansa, sanottava sanansa. Hän kysyi välinpitämättömällä ja kohteliaalla äänellä:

-- Ja miksi pitää neiti niin paljon Racinesta?...

-- En tiedä... -- vastasi Untuva välinpitämättömästi hänkin.

Sitten hän mietittyään hetken selitti:

-- Kenties siksi, että minua on tahdottu pakottaa pitämään Corneillesta...

Marc de Bray purskahti nauramaan; ja hänen kälynsä kääntyi raivoissaan hänen puoleensa:

-- Voisi todellakin luulla, että te koetatte tehdä hänet vielä naurettavammaksi ja sietämättömämmäksi kuin hän nyt jo on...

-- Minäkö!... virkkoi Marc-setä ällistyneenä.

-- Niin, te juuri!... te, joka nauratte kaikille hänen typeryyksilleen... ja näytätte pitävän niitä hupaisina!...

Hän aikoi jatkaa korottaen jo äänensä kesken hiljaisuutta. Mutta Untuva, harmissaan siitä, että häntä täten julkisesti arvosteltiin, ehdotti nenä pystyssä taisteluun valmiina:

-- Kenties olisi parasta jatkaa keskustelua... eikä kiinnittää huomiota minuun?...

Salin puutarhaan vievä ovi oli auki. Odottamatta ehdotuksensa tekemää vaikutusta juoksi hän ulos ja astui alas penkereelle, missä häntä odotti _Gribouille_, hänen paras ystävänsä, suunnaton vanttera verikoira, säyseä, mutta julman näköinen.

Yö oli kirkas, vaikkakaan kuuta ei näkynyt. Se oli tuollainen kostea, tuoksuava yö, joita Coryse rakasti. Gribouillen seuraamana poistui hän rakennuksen luota suunnaten askeleensa puutarhan perukkaan. Valkoisten petuniain voimakas tuoksu houkutteli häntä. Saavuttuaan tuon pitkän kukkalavan luokse, joka loisti kalpeana keskellä tummaa nurmikkoa, kumartui hän sieraimet avoinna kukkia kohti, ja hänet valtasi halu kieritellä hyvänhajuisten kukkien päällä, jotta voisi paremmin hengittää niiden tuoksua. Mutta hän ajatteli:

-- Minä tekisin niille pahaa!...

Sillä Untuva, joka varmasti uskoi kukkien kärsivän, kosketteli niitä vain äärettömän keveästi ja hellän hienotunteisin käsin.

Askelten ääni käytävällä sai Gribouillen murisemaan; ja heti hän arvasi pimeässä lähestyvän tulijan olevan herra d'Aubièresin. Herttua kysyi erottaessaan epäselvästi Untuvan muodostaman vaaleamman täplän:

-- Oletteko te siellä, neiti Coryse?... -- Olen, herra d'Aubières... Epäröivällä äänellä jatkoi herra d'Aubières:

-- Sallitteko minun hetkisen puhella kanssanne?...

-- Kyllä...

-- Onko... onko teille kerrottu, että... että... Untuva sääli hänen pulaansa.

-- On... Tiedän, että te olette tänään pyytänyt kättäni...

Herra d'Aubières mutisi tukehtuneesti:

-- Ja mitä te siitä sanotte?...

-- Voi!... Tämähän on niin outoa minulle, sen kai käsitätte!... Hämmästyin tietysti ensiksi hieman... tai paljonkin, jos puhun totta!...

-- Miten niin?... Ettekö te ole jo aikaisemmin huomannut, että olen rakastanut teitä jo hyvin kauan?...

Tyttö vastasi vilpittömästi:

-- Oi!... En ensinkään!...

-- Niin on kuitenkin asianlaita!... Rakastuin teihin heti tultuani teidät tuntemaan...

-- Nyt te liioittelette!... Olen varma siitä, etten minä suinkaan miellyttänyt teitä ensi näkemältä... Oi! ei!

-- Ensi näkemältä?...

-- Juuri ensi näkemältä... päivällispöydässä... Istuin silloin teidän vieressänne... Kylläpä mahdoin näyttää teistä typerältä!... Mutta ette tekään ollut sen hauskempi... metsästys- ja hevosjuttuinenne... ja niin edespäin...

-- Mutta... -- änkytti miesparka hämillään -- enhän tiennyt, mistä olisin voinut keskustella teidän kanssanne... ja...

-- Joka tapauksessa olen teille kiitollinen siitä, ettette puhunut minulle virkatehtävistänne... Se olisi vielä puuttunut!...

-- Kylläpä te teette pilaa minusta!... Pidättekö te siis minua naurettavana... ikävänä?...

Untuva kielsi vilkkaasti:

-- Oi! En... En suinkaan!... En koskaan!... Minähän pidän teistä niin paljon... Olen niin iloinen nähdessäni teidät...

Herttua kysyi onnellisena: -- No, mutta, eikö siis...

-- Niin, nähdessäni teidät... sattumalta... mutta jos näkisin teitä aina, aina, joka hetki...

-- Ettekö te siis huoli minusta?...

Untuvan teki mieli vastata tähän suoraan kysymykseen aivan yksinkertaisesti "en". Silloin kaikki ainakin olisi lopussa, eikä siihen enää myöhemmin palattaisi. Mutta hän kuuli katkonaisessa ääniraukassa väräjävän siksi paljon levottomuutta ja näki puoleensa kumartuvassa korkeassa varjossa niin harrasta rukousta, ettei hän rohjennut tuottaa noin suurta surua tälle ystävälle, joka tuntui rakastavan häntä niin paljon. Hän vastasi siis ystävällisesti:

En minä sano sitä vielä... Olen hyvin ylpeä, hyvin kiitollinen teidän hellyydestänne, mutta minä olen vain pieni tyttö!... Olen niin vähäisen ajatellut vakavia asioita... Antakaa minun miettiä... Älkää pyytäkö minua heti paikalla vastaamaan: tahdon tai en tahdo... sillä, silloin... vastaisin: en tahdo...

-- Olen odottava päätöstänne... mutta sallitteko minun sillä välin hieman puhua puolestani?...

Ja huomatessaan Corysen lähenevän rakennusta käänsi eversti hänet takaisin tarttumalla kevyesti hänen käsivarteensa.

-- Rukoilen teitä... Myöntäkää minulle vielä pari minuuttia... Äitinnehän juuri lähettikin minut tänne tapaamaan teitä...

Untuva huudahti vakuutettuna:

-- Oh, sitähän minä arvelinkin!... Ja hän lisäsi itsekseen:

-- Hän ei voi milloinkaan jättää minua rauhaan!... Herra d'Aubières jatkoi kauniilla matalalla äänellään hyvin liikutettuna:

-- Pidätte kai minua vanhana?... Mutta minä tarjoan teille hyvin nuoren sydämen... sydämen, joka ei ole koskaan kuulunut kenellekään muulle...

-- Oi!... virkkoi Coryse kummissaan, -- ette kai te ole elänyt noin vanhaksi rakastamatta ketään, vai kuinka?...

Hän vastasi vakavasti:

-- En ole koskaan rakastanut ketään... ainakaan sillä tunteella, jota minä nimitän rakkaudeksi!...

-- Mitä te siis nimitätte siksi?...

-- Nimitän rakkaudeksi vain koko sydämeni ja elämäni antamista toiselle...

-- No, eikö sitä sitten aina sanota rakkaudeksi?...

-- Ei aina... Ei... Se riippuu... -- änkytti herra d'Aubières hädissään.

-- Kuulkaa, -- katkaisi Coryse jyrkästi hänen puheensa -- Tahdon vain sanoa teille, etten usko teitä... oi!... en lainkaan!...

-- Ettekö te usko minua?... Miksi te ette usko minua?...

-- Kas!... Voi!... Sitä on niin vaikea kertoa teille... Asian laita on se, että minä... eräänä päivänä... keväällä... ollessani ratsastamassa Marc-sedän kanssa Crisvillen metsässä... näin teidät kaukana... jonkun naisen seurassa... Tunsin teidät heti... Pont-sur-Sarthessa ei ole toista teidän pituistanne... Te olitte jalan... ja teidän takananne kulkivat vaunut... tuollaiset pienet, hullunkuriset vaunut, joita näkee Palatsitorin asemalla seisomassa... Nainen... hän oli tuollainen, josta ei kukaan saa puhua... lukuunottamatta äitiäni ja rouva de Bassignyta, jotka nimittävät niitä "naikkosiksi"... ja jotka tekevät kierroksia kadulla ja sirkuksessa välttääkseen koskettaa heitä... ikäänkuin he polttaisivat... Pyydän anteeksi, että puhun näin jostakin, jota te rakastatte...

-- Minäkö!... huudahti herttua puolittain nauraen, puolittain epätoivoissaan.

-- Niin, tai jota te ainakin rakastitte...

Ja Untuva jatkoi järkähtämättä:

-- Silloin minä siis sanoin Marc-sedälle: "katso tuolla on herra d'Aubières sellaisen naisen kanssa, josta ei saa puhua!..." Oi, niin! minä unohdin kertoa teille... että Paul de Lussykin, Genevièven veli, hän, joka lukee lakitiedettä... tunnettehan hänet?... hänetkin oli tuo sama nainen saanut tyhmyyksiin... ja hänen omaisensa tahtoivat, että hän menisi kihloihin vakaantuakseen... Georgette Guibray, meidän kenraalimme tytär oli kerran näyttänyt Genevièville puistossa tuon naisen... sanoen hänelle: "Katsopa, tuo on se nainen, joka on tehnyt veljelle kepposet..." Geneviève taas näytti hänet minulle, ja päivällispöydässä pyysin minä, että isä selittäisi tämän asian... Voi herranen aika, millainen melu siitä syntyi!... Näen sen vieläkin!... Äitini hyppäsi pystyyn... Hän uhkasi minua lautasliinallaan sanoen minua "häpeämättömäksi tytöksi!"... Minä puolestani aivan kalpenin... Enhän ymmärtänyt, mitä pahaa siinä oli ollut... Sitten, päivällisen jälkeen, vei isä minut tupakkahuoneeseen, ja sanoi, etten minä milloinkaan saisi puhua noin... ainakaan äitini läsnäollessa... ja ettei minun muutenkaan pitäisi kiinnittää mitään huomiota "kokottien" olemassaoloon... joilla on oma omituinen maailmansa heilläkin... Ja illalla mennessäni nukkumaan uudistui sama juttu äitini kanssa... Silloinpa minä sain tuimimmat torat ikimuistoisista ajoista asti!... Mutta minun kertomukseni kai ikävystyttää teitä?...

-- Ei suinkaan... Haluaisin vain selittää teille...

-- Odottakaahan, kunnes minä olen lopettanut... Minä siis sanoin Marc-sedälle: "Katso, tuollahan on herra d'Aubières sellaisen naisen kanssa, josta ei saa puhua..." mutta hän vastasi minulle: "Älä puhu joutavia!... Sinä olet likinäköinen kuin myyrä, etkä voi nähdä mitään noin kauas..." jonkatähden tarjouduin nelistämään sinne katsomaan... Mutta hän ei suostunut siihen... Ja kun me tulemme ensimmäiselle poikkitielle, kääntää hän minut sinne, etten minä enää voisi katsella tietä pitkin... Siinä kaikki sillä kertaa...

-- Haluaisin vain...

-- Ei kertomus vielä ole lopussa!... Kuukauden kuluttua olin taas ratsastamassa, tällä kertaa ukko Jeanin kanssa... ja näin teidät jälleen saman naisen kanssa miltei samalla paikalla... Kas, silloin mietin minä mielessäni:... "koska en ole sellainen kuin äitini ja rouva de Bassigny enkä myöskään pelkää polttavani itseäni, niin haluan nyt tarkastaa noita ihmisiä lähemmin..." ja lähdin nelistämään... "Neiti Coryse, -- sanoi ukko Jean minulle. -- Tie tulee yhä huonommaksi... Pelkään että hevoset kompastuvat näihin kiviin!... Eiköhän olisi parasta palata takaisin samaa tietä kuin tulimmekin..." En tietysti ottanut sitä kuuleviin korviinkaan... mutta samassa te nousettekin tuohon hassunkuriseen ajopeliinne ja kiidätte Crisvilleen päin... Sanoin heti Jeanille... "Nyt tahdon nähdä, minne he menevät..." mutta hän vastasi minulle: "On tekoja, jotka on parempi jättää tekemättä!..."

-- Ja sitten?

-- Sitten minä kadotin teidät näkyvistäni eräällä poikkitiellä... mutta löysin teidät kuitenkin uudestaan... Crisvillen majatalossa... Hevosenne söi kauroja, ja te seisoitte ensimmäisen kerroksen ikkunassa... kokotin kanssa... Silloin minä ajattelin...

-- Mitä te ajattelitte?...

-- Koska herra d'Aubières piiloutuu metsikköön ja majataloon sellaisen naisen kanssa, jonka seurassa hänen ei sovi näyttäytyä, niin siitä voi vetää vain sen johtopäätöksen, että hän tahtoo välttämättömästi kuitenkin tavata tätä naista... Ja jos hän tahtoo häntä kaikella muotoa tavata, niin se osoittaa, että hän rakastaa samaista naista, kuten Paul de Lussykin häntä rakasti... ja vielä enemmänkin... koska hän... on eversti... vakava ja iäkäs mies...

Ja herttuan tehdessä liikkeen hän sanoi:

-- Niin... Olettehan te iäkäs... ainakin kahdenkymmenenkahden vuoden vanhan Paulin rinnalla?... Ja koska nyt siis tällainen eversti ja herttua suostuu tekemään samoja tyhmyyksiä kuin Paul... niin sen voi selittää vain siten, että hän...

-- On aivan kauheasti ikävissään Pont-sur-Sarthessa... ja pakotettu etsimään välttämätöntä huviaan mistä piiristä tahansa... En voi selittää teille seikkoja, joita teidän ei pidäkään ymmärtää, mutta uskallan kuitenkin vakuuttaa, että mitä hyvänsä te olettekin nähnyt tai kuullut minun typerästä elämästäni, en minä kuitenkaan ole arvoton rakastamaan teitä ja tulemaan mieheksenne... Ensi kohtaamiseemme saakka en minä kertaakaan ole edes aikonut lahjoittaa nimeäni ja sydäntäni muille... joten minä nyt tarjoan teille, huolimatta "korkeasta iästäni", hyvin nuoren ja hyvin puhtaan rakkauden...

Puristaen pientä kättä, jota hän ei ollut päästänyt kainalostaan, kuiskasi hän:

-- Rukoilen teitä... Antakaa minun vielä toivoa...

-- Syy, miksi en heti vastaa teille myöntävästi -- sanoi Coryse avomielisesti -- on se, että tahdon mennä naimisiin vain sellaisen miehen kanssa, jota rakastan, tai jota tunnen voivani rakastaa enemmän kuin ketään muuta... Minä inhoan maailmaa, inhoan!... Minua kauhistuttavat nuo irvistelyt ja saivarrukset!... Tähän saakka en ole tosiaankaan rakastanut ketään muita kuin Launayn setää ja tätiä, isää, Marc-setää, vanhaa Jeania, hoitajaani, Gribouillea ja kukkiani... Ja vaikka tunteeni miestäni kohtaan eivät olisikaan rakkautta, jota en vielä tunne, niin täytyy niiden kuitenkin olla hellät ja kestävät...

Herra d'Aubières oli pysähtynyt. Hän tarttui tyttösen käsiin ja sanoi kohottaen ne huulilleen:

-- Tulisin sanomattoman onnettomaksi, jos minun pitäisi luopua teistä...

Hän veti tytön luokseen ja Untuva salli sen tapahtua, sillä häneen koski tuo väräjävä ääni ja syvä, vilpitön hellyys.

-- Untuva -- sopersi hän -- minun pikku Untuvani!...

Coryse nojautui uneksien hänen olkapäätänsä vastaan, kysyen itseltään, eikö hän kerran voisi rakastaa tätä miestä, joka rakasti häntä niin kiihkeästi, ja joka näytti niin hyvältä.

Mutta herra d'Aubières, kiihtyneenä tuon pienen notkean ja niin luottavaisesti antautuvan ruumiin kosketuksesta, pimeyden raukaisemana ja huumaantuneena tällaisena yön hetkenä kukista nousevista tuoksuista, joutui kokonaan suunniltaan. Rajulla liikkeellä hän sulki Corysen syliinsä peittäen hurjilla suudelmilla hänen tukkansa ja otsansa. Tyttönen riistäytyi irti kiivaasti, miltei kauhistuneena. Ja herttua, joka jo oli ehtinyt malttaa mielensä, änkytti hämmentyneenä ja katkerasti katuen tekoaan:

-- Antakaa minulle anteeksi... Rakastan teitä niin sanomattoman paljon!...

Untuva vastasi yksinkertaisesti toinnuttuaan säikähdyksestä, jota hän viattomuudessaan ei voinut selittää:

-- Minäkin pyydän teiltä anteeksi... Mutta asianlaita on se... nähkääs... etten minä siedä suutelemista...

IV.

-- Oletteko nähnyt Untuvaa tänä aamuna?... -- kysyi herra de Bray markiisittarelta tämän astuessa vähän ennen aamiaista kirjastoon, missä veljekset istuivat jutellen keskenään.

-- En ole... entä te?...

-- Minäpä tapasin hänet kello 9:n aikaan Rue des Benedictinsillä... sanoi Marc-setä, hän lensi minkä jalat kantoivat vanhan Jeanin seuraamana...

Markiisitar, jonka suuttumus jo oli noussut, huusi:

-- Mitä!... Onko hän mennyt ulos!... ulos ilman lupaa?...

-- Kenties hän oli matkalla messuun?... huomautti herra de Bray rauhoittavasti.

-- Messuunko?... Hän ei käy siellä milloinkaan!... paitsi sunnuntaisin...

Marc, joka seisoi ikkunan ääressä, ilmoitti:

-- Tuolla hän tuleekin... Hän on jo pihalla ja Luce myöskin...

"Luce" oli paronitar de Givry, herra de Grayn serkku. Hän astui kirjastoon seurassaan Untuva, joka kulki nenä pystyssä välinpitämättömän näköisenä.

Malttamatta edes tervehtiä nuorta rouvaa alkoi markiisitar vihaisena kysellä tuolla nalkuttavalla ja terävällä äänellä, mikä aina sai Corysen ummistamaan puoleksi silmänsä:

-- Mistä sinä tulet?...

-- Saint Marcienista... -- vastasi tyttö.

-- Mitä sinä siellä teit?... Ethän sinä koskaan käy messussa!...

-- Minäpä en ollutkaan messussa...

-- No, missä sinä sitten olit?...

-- Kävin tapaamassa apotti Châtelia...

-- Miksi?...

-- Siksi, että halusin puhella hänen kanssaan eräästä asiasta...

-- Vai niin... sanoi rouva de Bray levottomana. -- Mitä hän sitten vastasi sinulle?...

-- Mutta eiköhän olisi tarpeen ensiksi kertoa, mitä minä häneltä kysyin, ennenkuin ilmaisen, mitä hän vastasi?...

Ja tyttönen lopetti nauraen:

-- Vaikka siitä kai syntyisi liian pitkä juttu...!

Markiisitar kääntyi rouva de Givryn puoleen:

-- Tapasitteko te siis toisenne apotti Châtelin rippituolissa?...

-- Emme... -- vastasi nuori rouva hieman vaivaantuneena. -- Apotti Châtel ei ole enää minun rippi-isäni...

-- Niinkö! -- virkkoi markiisi ihmeissään -- Onko se mahdollista?... Sinähän et ennen liikuttanut sormeakaan juoksematta kysymään häneltä mihin suuntaan sitä on liikutettava!... Sinähän puhuit hänestä alinomaa... -- liiaksikin, meidän kesken sanoen... Mitä siis nyt on tapahtunut?...