Part 12
-- Minunko?... -- vastasi _Voikimpale_ puristaen Corysea hieman olkaansa vastaan. -- Minähän en katsokaan häntä... En näe muita kuin teitä!... Ja te olette kaunis!... niin kaunis!...
Ja hän jatkoi hyvin hiljaa:
-- Ja minä rakastan teitä!...
Untuva ei ollut kuullut mitään. Hän antautui kokonaan taitavan tanssittajan johtaman valssin tarjoamaan nautintoon nojaten luottavaisesti pikku Barfleurin käsivarteen.
Tämän sanattoman myöntymyksen rohkaisemana kumartui varakreivi tytön puoleen ja kuiskasi koettaen tehdä äänensävynsä niin kiihkeäksi kuin suinkin:
-- Rakastan sinua!!!...
Hän puhui niin läheltä, että tyttönen tunsi hiuksensa lehahtavan hänen henkäyksestään.
Untuva pysähtyi heti hämillään ja huudahti, riuhtaisten itsensä kiivaasti irti, säikähtyneenä ja harmissaan:
-- Tämäpä on jo liikaa!...
XIII.
-- Teidän täytyy... -- huusi markiisitar rynnäten kirjastoon, missä herra de Bray istui Marcin kanssa poltellen savukkeita -- teidän täytyy sanoa Corysandelle, että hänen on tultava kilpa-ajoja katsomaan... Hän ei tahdo tulla sinne!...
-- Mutta -- sanoi Untuva, joka astui sisään äitinsä jäljessä. -- En voi ensinkään ymmärtää, miksi minun tällä kertaa on mentävä kilpa-ajoihin?... Eihän minua ole muina vuosina koskaan otettu mukaan...
-- Ei... Mutta muina vuosina olit sinä vielä lapsi...
Markiisi päätti avata suunsa:
-- Menehän toki Untuva!... Sinähän rakastat hevosia...
-- Mutta minä en rakasta kilpa-ajoja juuri sentähden, että rakastan hevosia. Minusta ei ole hauska katsella, miten joku niistä pyristelee maassa jalka katkenneena... kuten Auteuilissa... kaksi vuotta sitten... kun olin siellä sinun kanssasi...
-- Eihän tuollaista vahinkoa tarvitse tapahtua joka kerta...
-- Sitten voi tapahtua jokin muu onnettomuus... Se on minusta samantekevä!... On minulla... sitäpaitsi... toinenkin syy olla menemättä kilpa-ajoihin...
-- Pienen tytön ei sovi sanoa: "minulla on syy olla menemättä", -- huomautti herra de Bray. Coryse oikaisi tottelevaisesti:
-- Syy pyytää, saisinko olla menemättä kilpa-ajoihin, sitten...
-- No!... Mikä on siis tuo syy?...
-- Se, että minulla on aina niin ikävä suuressa ihmisjoukossa!... Minusta on paljon hauskempi olla yksinäni ja rauhassa... eläinteni luona...
Hän katseli hellästi isäpuoltansa ja setäänsä lisäten:
-- Tai teidän seurassanne... Totta tosiaan!... Aamulla messu!... aivan kohta kilpa-ajot!... ja illalla tanssiaiset!... Se on liikaa yhden päivän osalle!...
Rouva de Bray huudahti kohottaen silmänsä taivasta kohden:
-- Messukin!... Hän asettaa messun kilpa-ajojen ja tanssiaisten rinnalle!...
Untuva äkämystyi:
-- Asetan kuin asetankin!... ainakin silloin, kun on kysymys tämänaamuisesta messusta... jolloin te ette tahtonut antaa minun mennä Saint-Marcieniin... sillä tekosyyllä, että Jeania tarvittiin kotona... tanssiaisvalmistuksiin...
-- Entä sitten?...
-- Sitten te otitte minut kanssanne jesuiittojen luo... eikä heidän messunsa ole mikään messu!... Se on seurahuvi...aamulla!... Siellä tervehditään... Odotellaan ystäviä puutarhaportilla... Tänäänkin me puhuttelimme ainakin viittäkymmentä henkilöä!...
-- Mutta puhutteluhan sinäkin heitä... En siis käsitä, miksi sinä valitat?...
-- Mutta... tuhat tulimmaista!... Sitähän minä juuri valitankin!...
-- En voi ymmärtää, miten kukaan saattaa pitää ikävänä kohdata hienoston jäseniä, jotka...
-- Se on makuasia!... Minusta se on hirveää!... Ja nähtyäni "hienoston" tänä aamuna messussa ja illalla tanssiaisissa... olen saanut siitä ehdottomasti tarpeekseni!... Sitä paitsi nukahdan varmasti vielä keskelle salia illan kuluessa, jos minun on pakko mennä kilpa-ajoihin... ja viettää koko päivä näin kamalan kuivasti...
-- Tuo lapsi ei ihmisty koskaan!... -- huokasi markiisitar masentuneena. -- Luovun kaikista yrityksistä!
Ja hän poistui kovasti kahisten.
-- Huh!... -- sanoi Untuva oikoen jäseniään leposohvalla suuren koiran tavoin. -- Onnistuipahan sittenkin!...
-- En oikein ymmärrä... -- alkoi herra de Bray -- miksi sinä et tahdo seurata äitiäsi kilpa-ajoihin...
-- Mitä!... Etkö ymmärrä sitä?... No, miksi et sitten itse mene sinne?...
-- Se on aivan eri asia!... Minulla on kamala nuha... Nousin juuri sängystä... Olen tuskin vieläkään seurakelpoinen...
-- Ja minä puolestani olen vielä aivan tylsä eilisten päivällisten jälkeen!...
Marc-setä kysyi:
-- Niin, tosiaankin?... Millaista noilla päivällisillä sitten olikaan?...
-- Ikävää!... Mutta onneksi oli herra d'Aubières siellä... sillä ilman häntä...
-- Kas!... -- virkkoi markiisi. -- Onko Aubières siis palannut?...
-- On... -- vastasi Marc-setä. -- Hän käväisi meilläkin tänään sinun ollessasi ulkona... Hän tuli sinua tapaamaan... pyytääkseen anteeksi, ettei hän viime käynnillään palannut hyvästelemään teitä... käveltyään puutarhassa Untuvan kanssa... Hän ei nimittäin ollut silloin oikein kunnossa... miesparka!...
Ja hän lisäsi nauraen:
-- Sillä tiedätkö, mitä Untuva oli sanonut hänelle heidän kävellessään?... Älä yritäkään arvata!... Se on mahdotonta!... Hän sanoi vain hyvin herttaisesti: "Toivoisin teidän tietävän, minkätähden en halua mennä kanssanne naimisiin... Katsokaa, syy on se... että jos naisin teidät, niin tulisin varmasti joskus pettämään teidät!..."
-- Jopa nyt jotakin! -- virkkoi herra de Bray purskahtaen hänkin nauramaan.
Coryse kohautti olkapäitään.
-- Se siis oli tyhmää!... Kenties olisi ollut parempi antaa hänen luulla vaikka mitä!...
-- Herranen aika!... -- sanoi Marc-setä. -- En tiedä, miten hän enää olisi voinut luulla mitään vielä pahempaa...
Untuva kysyi levottomana:
-- Onko hän vihainen minulle?...
-- Hänkö?... Oi! Suuri Jumala!... Se ei ikinä juolahtaisi poikaparan päähän!...
-- Sepä hyvä!... Ajattelinkin: "Hän ei voi olla suuttunut... koska hän oli päivällisillä niin kiltti minulle..." Istuin nimittäin hänen vieressään!...
-- Kaikki sujui siis hyvin?...
-- Eikö äiti ole kertonut teille mitään?...
-- En ole tavannut häntä muualla kuin aamiaispöydässä... Olithan itse läsnä silloin... ja tiedät, ettei ollut yhtään puhetta eilispäivästä...
-- Katsokaahan... Minä iskin sittenkin pari kertaa kirveeni kiveeni... Ensinnäkin Henrik IV:n tähden...
-- Henrik IV:n tähden?... -- kysyi herra de Bray ymmällään.
-- Niin... sillä... kun he katselivat hänen kuvaansa, sanoin minä, ettei hänellä ollut tuollaista protestanttinaamaa... eikä se... Lironithan olivat läsnä... kuulunut oikein hauskalta...
-- Mitä siitä!... -- sanoi Marc-setä -- ellet tehnyt sen pahempaa!...
-- Teinpä niinkin!... toisenkin tyhmyyden... Mutta se oli äitini vika... Hän oli kutsunut minut luokseen käskeäkseen minua puhumaan... puhumaan, vaikkei minulla olisikaan mitään sanottavaa... joten minä siis... heti keksittyäni jotakin... iskin siihen käsiksi...
-- Sitten seurasi siis toinen kivi?... -- kysyi Marc-setä hyvin uteliaana.
-- Se ei oikeastaan ollut kivikään... Mutta minä suutuin... ja sanoin sellaista, mitä ei olisi pitänyt sanoa... Se johtui Napoleonista...
-- Oi!... -- virkkoi herra de Bray kauhistuneena. -- He ahdistivat siis Napoleonia!...
-- Niin... Ja sinähän tiedät, etten minä pahastu mistään niinkuin siitä...
-- Etkö sinä siis käyttäytynyt siivosti?...
-- En... tai miten haluaa... Se riippuu asianhaaroista...
Ja hän lausui hetken vaitiolon jälkeen:
-- Joka tapauksessa... käyttäydyin minä kuitenkin siivommin kuin talon isäntä!...
-- Mitä?... -- kysyi markiisi ihmeissään -- Herra de Barfleurhan on itse moitteettomuus...
-- Eipä olekaan... ainakaan minun seurassani!... -- Mitä hän teki sinulle?...
Punastuen muistellessaan illan tapahtumia vastasi Coryse vieläkin äkeissään:
-- Hän sinutteli minua!... Pidätkö sinä sitä sopivana?...
-- Sinutteli?... virkkoi Marc harmissaan. -- Miten se tapahtui?... Sinutteliko hän tosiaankin sinua?...
-- Herranen aika!... Miten ihmiset yleensä sinuttelevat!... Se tapahtui meidän tanssiessamme valssia... Hän johti minut galleriaan... väittäen siellä olevan enemmän tilaa... Ja miten sitten taas kävikään?... Ai niin!... Hän sanoi ensiksi rouva de Lironin olevan pyylevän... tai... ei... Minä sotken... Minähän niin sanoinkin... Ja hän sanoi, että minä olen kaunis... ettei kukaan ole niin kaunis kuin minä...
Hänen pysähtyessään kysyi Marc-setä levottomana:
-- Entä sitten?
-- Sitten... yht'äkkiä... pom!... kumartui hän minua kohden... ja sanoi minulle...
Matkien pikku Barfleurin käyttämää tunnetäyteistä ja "maalailevaa" äänensävyä mutisi hän:
-- Minä rakastan sinua!!!...
Väritys oli niin hullunkurinen, että Marc-setä huolimatta pahastumisestaan purskahti nauramaan.
Coryse kääntyi vihoissaan setäänsä ja isäpuoleensa päin kysyen:
-- Onko se teistä siis sopivaa... onko?
Aina sovinnollinen herra de Bray koetti nytkin selvittää asiaa sanoen lempeästi:
-- Englantilaisethan sinuttelevat Jumalaa!... Untuva vastasi rohkeasti:
-- He ovatkin aika moukkia!...
-- Mutta Untuva!... -- virkkoi markiisi pahoillaan huomautuksensa huonosta menestyksestä. -- Sinun puhetapasi on todellakin...
-- Suokaa anteeksi... En voi sitä estää... Ja mietittyään hetkisen hän kysyi:
-- Tuleeko tämä ilveily jatkumaan vielä kauankin?...
-- Mikä ilveily?...
"-- No... tuo barfleurilainen juttu tietysti... Enhän minä tahdo asettua millekään jalustalle... En mitenkään!... Mutta enpä totta tosiaan myöskään nauti siitä, että ihmiset uskovat minun aikovan mennä naimisiin "_Voikimpaleen_" kanssa!...
Markiisi mutisi arasti:
-- Hänhän on niin kiltti!...
-- Kiltti... -- sanoi tyttönen kiukustuneena -- kiltti!... ainakin hän on kovin kummallinen!... ja sairaaloisen näköinen!... ja naurettavasti puettu!... Ja hän pirskottaa vaatteisiinsa hajuvettä... varmasti... vieläpä valkeaa heliotrooppia!... Sellainen hän on!...
-- Jumalani!... Kyllä nuori mies voi erinäisten asianhaarain vallitessa käyttää hajuvettäkin ilman että...
-- Eipäs!... -- huusi Untuva, joka vähitellen yltyi. -- Miehellä ei ole oikeutta haista muulle kuin tupakalle!...
Ja hän jatkoi kääntyen Marc-sedän puoleen:
-- Se naurattaa sinua!... Onko se sinusta muka hullunkurista?... Sinäkin... sinäkin olet nyttemmin niin paha minulle!... Sinä olet muuttunut jo aikoja sitten... mutta vasta viime päivinä on se puhjennut kukkaansa... Nyt muistan!... Se alkoi sinä iltana, jolloin tuo inhoittava pikku Barfleur söi meillä päivällistä...
Kun varakreivi aikoi puolustautua, jatkoi hän yhä kiihtyen:
-- Oi, enhän väitä, ettet sinä voisi joskus olla hyväkin minulle!... Annathan sinä minulle lahjoja... tanssipuvunkin... joka on niin soma... Siihen pukeudun tänäkin iltana... sillä se on paljon tyylikkäämpi kuin isän puku... Niin... Annathan sinä lahjoja... Mutta rakkaus!... Se on nyt lopussa!...
-- Älä lörpöttele!...
-- On, totisesti on!... Sanopa ensinnäkin,... voisitko sinä... jos muka rakastaisit minua... sallia minun mennä naimisiin pikku Barfleurin kaltaisen apinan kanssa... Voisitko?...
-- Enhän minä ole sanallakaan...
-- Et olekaan... Mutta oletko muka sitä sitten vastustanut?... Enkä minä huoli apinasta!... Enkä kestään ihmisestä!...
Hän astui Marc-sedän eteen ja jatkoi katkerasti:
-- Sitä paitsi on kaikki sinun syytäsi... tuo jankuttaminen... ja naittamisvimma!... Niin!... Se on sinun roskarahojesi syy!... Jos niitä ei olisi... niin minut jätettäisiin rauhaan nurkkaani... kuten ennenkin...
Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän purskahti epätoivoiseen itkuun.
-- Anna hänen olla!... -- sanoi Marc-herra de Braylle, joka aikoi mennä lohduttamaan tyttöä. -- Hän on hermostunut... Menkäämme pois... ja jättäkäämme hänet itkemään... Se on rauhoittava häntä...
Heidän poistuessaan kirjastosta kääntyi markiisi katsomaan itkevää Untuvaa ja mutisi:
-- Hänellä ei ole milloinkaan ennen ollut hermoja, lapsiparalla!... Tuo ei ole luonnollista!... Eihän hän vain liene rakastunut...
-- Oletko hullu?... -- huudahti Marc hirveästi säikähtyneenä. -- Kehen hän muka voisi olla rakastunut?...
Ja hän jatkoi huolestuneena:
-- Eihän vain Trêneen, ainakaan?... tuohon keikariin, joka tulee lyömään vaimoaan ja tuhlaamaan hänen myötäjäisensä... tai Bernayhen?... hänhän inhoaa tekopyhiä... tai Liro niin?... tuollaiseen tyhmyriin!...
Kun veli ei sanonut mitään, huusi hän kiivaasti:
-- Kehen siis?... Kehen?... Kehen?... Herra de Bray vastasi järkkymättömän levollisena:
-- Miten kummassa minä voisin sen tietää?...
XIV.
-- Minnehän Marc-setä on hävinnyt?... kysyi Untuva astuessaan illalla salonkiin pari minuuttia ennen vieraiden saapumista. -- Olen etsinyt häntä kaikkialta... Häntä ei löydy mistään...
-- Tiedäthän hänen piiloutuvan tänä iltana... -- sanoi markiisi. -- Mitä sinä hänestä tahdot?...
-- Näyttäisin hänelle pukuni... Hän on nähnyt sen vain päivänvalossa... ja se kaunistaa minua vielä enemmän näin iltasella...
-- Voithan näyttää sen hänelle joskus toiste... Tänään hän on hyvin kärttyinen...
Ja hän lisäsi nauraen:
-- Tuntuu siltä kuin kaikki ihmiset olisivat tänään hermostuneita...
-- Se on totta... -- sanoi Coryse. -- Huomasin päivällistä syödessä, ettei hän ollut oikein hyvällä tuulella... Mistä luulet sen johtuvan?...
-- Hänellä on niin paha luonteenlaatu... selitti markiisi...
-- Voi!... puolusti Untuva häntä innokkaasti. -- Ei ikinä!...
Sitten hän palasi alkuperäiseen aikeeseensa:
-- Menen vielä häntä etsimään...
-- Älä mene!... -- virkkoi rouva de Bray pahatuulisena. -- Sinun täytyy jäädä tänne... Vieraat alkavat saapua tuossa tuokiossa...
Tyttösen iloiset kasvot synkistyivät:
-- Oi! hyvä Jumala!... Sehän on totta!... Kello on kymmenen!... Ketkähän tulevat ensiksi?... Panen vetoa, että kaikkein ikävimmät ovat myöskin täsmällisimmät!... Kas vain!... Enkö sitä sanonutkin!... Siinä ovat jo Bassignyt!...
Rouva de Bassigny astui todellakin ensimmäisenä sisään kovasti kuristettuna hopeanhohtavaan hameeseensa. Häntä seurasi eversti myöskin ahtautuneena hieman liian tiukkaan virkapukuun, joka tuki selkää kohoten suureksi laskokseksi hartiain kohdalla. Rouva de Bassignyta näytti suuresti harmittavan heidän aikainen saapumisensa. Hänestä se ei ollut hienoa ja hän pani tämän seuraälyn puutteen everstin niskoille.
Sitten hän kysyi terävällä äänellä Coryselta "eikö edellisen illan poliittinen keskustelu ollut häirinnyt hänen untansa?...", ja tyttönen vastasi, että hänellä oli "niin erinomainen unenlahja, että hän aina nukahti heti, ikävimpienkin kutsujen jälkeen"... kunnes uudet tulijat keskeyttivät tämän uhkaavan keskustelun.
Pikku Barfleur astui sisään äitinsä hameenhelmojen suojassa ilmeisesti levottomana eilisen tunnustuksensa seurauksista. Hän myönsi itselleen erehtyneensä laskelmissaan perustaessaan kosintansa "intohimoiseen tunnustukseen".
Untuvan välinpitämättömästä käytöksestä päätti hän, että tyttö oli unohtanut koko jutun, ja rauhoittui täydellisesti sekä saavutti jälleen kadotetun itseluottamuksensa. Hän juoksenteli taasen edestakaisin huoneissa kaakattaen kaikkialla ja täyttäen ilman perhoskeveällä mitättömyydellään.
Kreivi d'Axenin tulo vaikutti häneen kuin kylmä suihku. Aluksi hän tarkasteli nöyrästi tätä "oikeata prinssiä", jonka läsnäolo herätti hänessä suurta kunnioitusta, mutta pian hän unohti prinssin "kilpakosijan" tähden.
Tämä kelpo pikku mies, joka kuitenkin oli sekä nuorempi että kenties rumempikin kuin hän itse, vähensi huomattavasti hänen loistoaan.
Orkesterin soittaessa alkusäveliä yritti _Voikimpale_ kiiruhtaa Corysen luo, mutta saapui paikalle juuri sillä hetkellä, jolloin tyttö livahti tiehensä kreivi d'Axenin viemänä. Hän totesi alakuloisena prinssin tanssivan valssia niin ihmeteltävän hyvästi kuin vain hänen kotiseutunsa kansa sitä tanssii.
Prinssi ei saavuttanut tänä iltana ainoastaan asemansa, uteliaisuuden ja seurasääntöjen oikeudenmukaisesti hänelle tarjoamaa etusijaa, vaan häntä seurasi myöskin ansiokkaan miehen henkilökohtainen menestys. Ja se masensi pikku Barfleurin perinpohjin.
Hän juoksi rouva de Lironin luo, joka juuri oli saapunut miehensä ja lankonsa seurassa loistavan ihanana vaaleanpunaisessa hameessaan, jonka Untuva oli jo nähnyt ompelijan luona, -- ja pyysi häntä "tähän valssiin"...
Mutta pikku rouva de Lironin korkein halu oli näyttäytyä kreivi d'Axenille "parhaimmassa valossaan", ja hän tiesi, etteivät naiset esiinny edukseen tanssiessaan pienten miesten kanssa. Siksi hän ei ollut oikein hyvillään tästä sopimattomasta hätäilystä, vaan vastasi:
-- Voi!... Aivan heti!... Tulin juuri!... Sallikaa minun edes hengähtää!...
Sitten hän lausui kääntyen markiisin puoleen:
-- Onko siis totta... ettei teidän karhumainen veljenne ole saapuvilla?...
-- On... niin totta kuin tosi on!...
-- Eikö hän aio ensinkään näyttäytyä?...
-- Ei...
Pikku rouva kohotti silmänsä kattoon:
-- Onko hän tuolla ylhäällä?... Tämän pauhinan yläpuolella?...
-- On...
-- Kuuluuko se häneen... missä setä on?... -- ajatteli Coryse katsellen timanttirivan alla säteilevää nuorta rouvaa.
Tämä vilkas-silmäinen, karkeapiirteinen, pyylevä nukke ei miellyttänyt Untuvaa missään suhteessa. Mutta nähdessään, kuinka ihastuneita kaikki muut olivat häneen, koetti hän turhaan etsiä syytä tähän ihailuun ja mietti mielessään:
-- Hän on kai hyvin kaunis!...
Aubièresin herttua lähestyi häntä:
-- Mitä te mietiskelette... neiti Untuva?... Tehän näytätte pieneltä salaliittolaiselta...
Coryse punastui:
-- En mitään...
-- Kas vaan!... Te olette kuitenkin niin syvämietteisen näköinen... sanoisin synkän... jos noin ilkeätä mustaa sanaa voisi teihin sovittaa...
Ja tytön hämmentyneenä änkyttäessä jotain tyhjänpäiväistä vastausta kysyi hän hellästi:
-- Onko teillä suruja?... Onko jokin seikka käynyt vastoin toiveitanne?
-- Ei suinkaan!... Ei minulla ole suruja... ensinkään... -- sanoi Untuva vilkkaasti.
Ja haluten katkaista tämän kyselyn, joka jostain tuntemattomasta syystä vaivasi häntä, kysyi hän vuorostaan:
-- Onhan varma, että Marc-setä tulee valituksi...
-- Niinpä luulisi!... Mutta hän itse ei näytä suuresti välittävän koko vaalihommasta... Tapasin hänet tänä aamuna... eikä hän puhunut sanaakaan vaaleista... aivan kuin hän olisi unohtanut niiden olevan jo sunnuntaina... Hänkin on käynyt niin synkäksi viime aikoina...
-- Niinkö!... -- virkkoi tyttönen levottomana.
Ja heti juolahti hänen mieleensä epäilys:
-- Onkohan rouva de Liron syynä hänen synkkyyteensä?...
Eversti huomasi Corysen epävarman katseen ja huulien pienen puristuksen.
-- Nyt te taas olette kaukana täältä... neiti Coryse... -- sanoi hän -- hyvin kaukana... pilvien yläpuolella...
Tyttö vastasi tietämättä tarkalleen, mitä sanoi:
-- Olkaa huoleti!... Kyllä minä pysyn maanpäällä!...
He olivat vähitellen lähestyneet suuria avonaisia puutarhaovia. Yö oli myrskyäennustava, ja painostava kuumuus ympäröi heitä.
-- Täällähän tukehtuu!... virkkoi Untuva ravistaen tuuheaa tukkaansa.
Ja hän meni ulos herra d'Aubièresin seuraamana.
-- Hei!... -- huudahti herttua katsoen ylöspäin. -- Tuollahan se Marc-junkkari onkin!... Hän kulkee edestakaisin huoneessaan... aavistamatta meidän näkevän häntä täältä alhaalta...
Untuva kohotti katseensa samaan suuntaan ja näki Marc-sedän korkean hahmon tummana ikkunan valaistussa neliössä.
-- Kas vain!... Siellähän hän onkin!... Rouva de Liron ilmestyi myöskin puutarhaan herra de Brayn käsikynkässä. Hänkin näki varakreivin ja huudahti iloisesti:
-- Eikö teistäkin olisi hirveän hauskaa... jos me kaikki menisimme ylös tervehtimään veljeänne?...
-- Mutta... -- vastasi markiisi hämillään. -- En oikein tiedä...
-- Oi kyllä!... Tehkäämme niin... Tulettahan te!... Se olisi niin hupaista!... Me tanssimme ketjussa ylös hänen luokseen...
Ja hän kääntyi everstin puoleen:
-- Suostuttehan te ainakin... herra d'Aubières?...
-- En suostu, hyvä rouva... Pelkäisin ystäväni Marcin heittävän minut ulos ovesta...
-- Mutta luuletteko?... -- kysyi nuori rouva hymyillen -- luuletteko hänen heittävän minutkin ulos?...
Odottamatta vastausta kysäsi hän herra de Braylta:
-- Jos minä kuitenkin menisin sinne... aivan hiljaa... kirjastonportaita myöten... Eikö se olisi hyvä pila... vai mitä luulette?...
-- Kerrassaan loistava!... -- mutisi Untuva sanomattoman nenäkkäällä äänenpainolla.
-- Seuratkaa minua... herra de Bray... Olkaa niin hyvä!...
-- Tulisin mielelläni, rouvaseni... mutta minulla on yhtä ja toista puuhattava täällä... -- selitteli markiisi, jota kiusasi nuoren rouvan tyrkyttämän osan näytteleminen. -- Mutta... Aubièreshan voi seurata teitä...
-- Portaille saakka... -- nauroi herttua tarjoten käsivartensa.
Coryse jäi seisomaan yksinään.
Kaunis Trêne tuli ulos hyvin solakkana husaarin univormussaan.
-- Viimeinkin saan tervehtiä teitä... neiti Coryse!...
Untuva, joka juuri oli aikonut rynnätä herra d'Aubièresin ja rouva de Lironin perässä, pysähtyi vihoissaan häiritsemisestä.
-- Mutta... Olettehan te jo tervehtinyt minua!... virkkoi hän lyhyesti, mutta sangen kovalla äänellä. Marc-sedän hahmo, joka oli hetkeksi hävinnyt, ilmestyi taas parvekkeelle jääden sinne seisomaan liikkumattomana.
-- Tervehdin teitä saapuessani... mutta en ole vielä saanut onnitella teitä kauniin pukunne johdosta...
Kun Coryse ei vastannut, jatkoi hän salaperäisellä äänellä, joka oli tulvillaan mauttomia typeryyksiä:
-- Tai oikeastaan... En tiedä, onko teidän pukunne niin kaunis... En tahtoisi sanoa teille kuluneita imarteluja... neitiseni... toistan samaa, mitä te arvattavasti olette kuullut jo sata kertaa eilisillan jälkeen... mutta te olette...
-- Ihastuttava... -- keskeytti Untuva nauraen hänen puheensa. -- Eikö totta... Onhan se päätetty asia!...
Ja palaen halusta livistää tiehensä lisäsi hän nopeasti:
-- ... ja ellei teillä ole muuta sanottavaa... Ällistyneenä vastasi herra de Trêne:
-- Mutta... Aikomukseni oli myöskin pyytää teitä tanssimaan...
-- Minkä tanssin haluatte?...
-- Minkä vain armollisesti annatte... Ehkä seuraavan valssin... jos suvaitsette...
-- Seuraavan olen luvannut tanssia kreivi d'Axenin kanssa...
-- Taas!...
-- Miksi te sanotte "taas"?... -- virkkoi Coryse harmissaan. -- Lasketteko te, kuinka monta kertaa minä tanssin kunkin kanssa?...
Äkkiä hän vaikeni. Marc-setä näytti kumartuvan alas parvekkeen kaidepuun yli ikäänkuin paremmin kuullakseen heidän puhettaan. Mutta hän ei rohjennut katsoa ylös peläten ilmaisevänsä setänsä läsnäolon.
Kaunis Trêne jatkoi...
-- Lähinnä seuraavan sitten?...
-- Se on luvattu herra d'Aubièresille... mutta te voitte saada neljännen valssin tästä lukien... jos haluatte...
Kreivi d'Axen saapui paikalle juoksujalkaa:
-- Tämä on minun valssini... neiti Untuva!...
Oli kuin Marc-sedän suuri varjo ikkunassa olisi liikahtanut levottomasti, ja Coryse ajatteli:
-- Voisinpa lyödä vetoa siitä,... että hän nyt rypistää kulmakarvojaan...
-- Neiti... pyysi herra de Trêne -- saanko kunnian tulla esitetyksi Hänen Korkeudelleen kreivi d'Axenille...
Untuva siirsi vastahakoisesti katseensa pois ikkunasta kääntyen prinssiin päin:
-- Salliiko Teidän Korkeutenne?...
Kun prinssi teki myöntävän liikkeen, sopersi hän hyvin nopeasti:
-- Herra de Trêne...
-- Hauska tutustua... herra de Trêne, -- sanoi kreivi d'Axen ojentaen upseerille kätensä. -- Meistä tulee... ensi viikolla... rykmenttitoverit... Olen saanut luvan ottaa osaa kenttäharjoituksiin... ja tulen luultavasti seuraamaan teidän rykmenttiänne...
Sitten hän kietoi käsivartensa Untuvan vyötäisille.
-- Emmekö voisi tanssia tällä mainiolla porrastasanteella?... Soitto kuuluu tänne varsin hyvästi... ja salissa ihminen tukehtuu!...
Untuva lähti tanssimaan uskaltamatta vastustaa, mutta epäili kuitenkin käytöksensä jostakin salaperäisestä syystä pahoittavan Marc-setää, joka yhä seisoi liikkumattomana parvekkeellaan.
Viimein prinssi pysähtyi ja virkkoi Coryselle:
-- Kaipaan suuresti setäänne tänä iltana...
-- Hän on vetäytynyt huoneeseensa... sillä hänen tätinsä on kuollut... -- änkytti Untuva luoden syrjäsilmäyksen ikkunaan.
-- Hän on ihana mies!... Olen suunnattomasti mieltynyt häneen!... Olemme näinä viime päivinä tehneet monta kävely- ja ratsastusretkeä yhdessä...
-- Merkillistä!... -- ajatteli tyttönen hämmästyneenä. -- Hän ei ole kertonut minulle mitään siitä... eikä maininnut sanaakaan prinssistä tuon illan jälkeen...
Kreivi d'Axen jatkoi: