Part 11

Untuva käsitti, että rouva de Liron oli, -- vaikkei tyttö omasta puolestaan pitänyt tuosta tyypistä -- hyvin kaunis ja sangen kiehtova.

Kun Marc ei sanonut mitään, jatkoi tuo kaunis rouva:

-- Toivottavasti te valitsette hänelle jotakin vaaleanpunaista, eikö niin?... Vaaleanpunainen sopii parhaiten tuohon hipiään!... Asiasta toiseen!... Ettekö tahtoisi olla niin kohtelias ja sanoa, mitä te pidätte puvustani...

Marc vastasi huulet supussa:

-- Se on hyvin onnistunut!...

-- Eipä tosiaankaan luulisi, päättäen tavasta, millä te sen sanotte!... Se on tilattu huomiseksi... kälynne tanssiaisiin... Niin!... Sehän on totta!... Me kai tapaamme toisemme tänä iltana Barfleurien päivällisillä?...

-- En mielelläni käy vieraisilla, kuten tiedätte Ja nykyisin on minulla sitäpaitsi suruaika!...

-- Ai!... Tosiaankin!... En ole vielä tavannutkaan teitä matkanne jälkeen...

-- Palasin vasta toissapäivänä... enkä voi vielä käydä vierailuilla...

-- Tiedän sen!...

Rouva de Liron kiiruhti äkkiä tarkastamaan lähemmin erääseen nojatuoliin heitettyä kangaskappaletta, ja kulkiessaan varakreivin ohi kuiskasi tälle hyvin nopeasti ja hiljaa:

-- Mutta tehän olisitte voinut tavata minua muuten...

Marc-setä loi syrjäsilmäyksen Untuvaan koettaen arvata, oliko tämä kuullut mitään.

Tyttönen näytti seisovan tunteettomana, kasvot kalmankalpeina, huulet lujasti suljettuina ja silmät maassa, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Ohimoiden kiihkeä tykytys vain ilmaisi eloa, ja Marc ajatteli:

-- Hän on vaipunut haaveiluihinsa eikä ole huomannut mitään...

Rouva de Liron kysyi palatessaan katsomasta tuota kangasta:

-- Mutta eivätkö veljenne ja kälynne kuitenkin tule Barfleureille tänä iltana?...

-- Veljeni on sairas... Kälyni menee veljentyttäreni kanssa...

-- Ai!... ai!... Sehän tulee olemaan... ellen erehdy... neiti Corysen ensi esiintyminen suuressa maailmassa... Olen ihastunut saadessani tavata hänet illalla...

Untuva kumarsi jäykästi ajatellen:

-- Pyh, minäpä olen aivan toista mieltä!... Tuo talo tuntuu minusta nyt vieläkin pahemmalta loukolta kuin ennen... kun tiedän hänenkin tulevan sinne!...

Marc-setä kääntyi ompelijan puoleen:

-- Sanokaapa minulle rouva Bertin... milloin saisin puhutella teitä?... Minulla on hyvin kiire... Tarvitsisin puvun veljentyttärelleni... jo kello viideksi... Ja nyt on kello puoli kaksi...

-- Mutta... huudahti pikku rouva de Liron. -- Minähän voin luovuttaa teille rouva Bertinin... En enää tarvitse häntä!...

Ja hän palasi huoneeseensa.

-- Mitä te niinmuodoin, -- virkkoi Marc-setä -- voitte nyt tehdä minulle?...

-- Tehdä?... Käsitättehän te toki herra varakreivi, ettei teille voi tehdä pukua kello viideksi... Meidän täytyy vain koettaa sopisiko jokin mallipuvuistamme neiti d'Avesnesille... Ja jos sitten löydämme jonkin mukiinmenevän... niin me korjaamme sen illaksi...

-- Mutta teidän mallipukunnehan ovat käytetyitä!...

-- Herranen aika!... Niitähän on vain koetettu meidän neitosillemme, jotta ostajat saisivat paremmin nähdä... Mutta niiden joukossa on aivan vastatulleitakin...

Ja katsellen Corysea hän ehdotti:

-- Meillä on pieni vaaleanpunainen hame, joka...

-- Ei!... -- huudahti Untuva jyrkästi. -- Ei vaaleanpunaista!... Minä en tahdo!...

Rouva de Lironhan oli juuri sanonut Marc-sedälle: "Toivottavasti te valitsette hänelle jotain vaaleanpunaista..." Ja sen jälkeen olisi Untuva suostunut mihin muuhun väriin tahansa paitsi vaaleanpunaiseen.

Rouva Bertin kysyi:

-- Onko neidillä ehkä jokin väri, jota te erikoisesti haluaisitte?...

-- Minusta se on samantekevää, -- sanoi Untuva. -- Tehkää, mitä tahdotte, kunhan ette vain tuo vaaleanpunaista...

Ja hän lisäsi:

-- Pidän kuitenkin sangen paljon valkeasta... Muuan tytöistä otti esiin valkean silkkimusliinipuvun. Rouva Bertin avasi oven erääseen sivuhuoneeseen ja kysyi annettuaan Corysen kulkea edellään:

-- Eikö herra varakreivi suvaitse tulla mukaan?...

Marc-setä seurasi ompelijatarta ja istuutui koetteluhuoneen nurkkaan. Untuva oli jo riisunut vanhan hameensa ja seisoi nyt lattialla hentona ja sirona pienessä lyhyessä alushameessaan ja silkkisissä trikooliiveissään, joihin hän kiinnitti sukkansa.

Vanha setä de Laynay, joka oli huolehtinut lapsukaisen ruumiillisesta kasvatuksesta, ei ollut suvainnut kureliivejä, sukkanauhoja eikä korkeita kenkiä.

Hän väitti näiden vaatekappaleitten olevan rumia ja epäterveellisiä. Ei mikään -- vakuutti hän vahingoita niin suuresti vartaloa ja ihoa kuin kureliivit ja sukkanauhat, eikä mikään turmele nilkkaa ja jalkarintaa siinä määrin kuin korkeat kengät. Hän myönsi, että kureliivejä ja korkeita kenkiä saataisiin käyttää salaamaan virheellisyyksiä, mutta sukkanauhat hän tuomitsi ehdottomasti. Untuva oli siis kasvanut vapaasti, ja kun hänen äitinsä oli ottanut hänet kahdentoistavuotiaana luokseen ja tahtonut oman käsityskantansa mukaan "muodostaa hänen vartalonsa", oli tyttönen, joka ei kyennyt alistumaan mihinkään kahleisiin, taistellut niin kiihkeästi sitä vastaan, että äidin oli täytynyt taipua. Untuvalla olikin syytä kieltäytyä "rumentamasta itseään tahallaan".

-- Tahdon -- sanoi hän -- olla oma itseni... ja tyytyä hyvän Jumalan minulle antamaan vartaloon... joka on oma vartaloni... enkä tahdo jäljitellä muita!... En väitä olevani parempi kuin muut, mutta pidän itsestäni enemmän sellaisena kuin nyt olen!... En ainakaan nyt näytä jäykältä kuin mikäkin keppi!...

Ja heittäen syrjäsilmäyksen rouva Lironin vartaloon hän tuumi:

-- Minusta suuri rinta ja leveät lanteet yhtyneinä kapeisiin vyötäisiin ovat hirvittävät!... Ne muistuttavat keskeltä kokoonkuristettua tyynyä...

Kun Untuva oli pukeutunut tuohon koruttomaan hamoseen, jonka monet ilmavat reunukset riippuivat suorina laskoksina hänen ympärillään ja jonka rypytetty pusero erinomaisesti soveltui hänen sirolle ja jäntevälle vartalolleen, huudahti rouva Bertin:

-- Tämä puku on mainio!... Se ei kaipaa kolmea neulanpistostakaan!... Kaikki somistaakin kaunotarta... Ja neidin vartalo on aivan ihanteellinen!... Eikö totta, herra varakreivi?...

-- Epäilemättä... -- änkytti Marc. Untuvan muodonvaihdos oli pannut hänen päänsä aivan pyörälle.

Tyttö oli sanomattomasti muuttunut entisestään seisoessaan nyt siinä puettuna tuohon siroon ja hyvin neulottuun hameeseen, joka jätti näkyviin hänen ihanan kiinteät, vaaleanpunaiset hartiansa ja vielä kapeahkot, mutta jalopiirteiset käsivartensa, ja Marc-setä ajatteli itsekseen puolittain ihastuneena, puolittain pahoillaan:

-- Ihmiset eivät tule tuntemaan häntä tänä iltana!...

Samassa ovi avautui, ja rouva de Liron pisti päänsä sisään kysyen:

-- Ettekö te tarvitse viisaita neuvoja?...

-- Emme, kiitos!... -- vastasi Marc kuivasti, mutta punastui kuitenkin aika tavalla.

Nuori rouva oli ehtinyt nähdä Corysen, ja tämä näky aivan kivetti hänet. Hänen kauniille kasvoilleen kohosi ilkeän ällistynyt ilme, ja paiskaten oven kiivaasti kiinni hän huusi varakreiville:

-- Kas, kas... Teilläpä ei näytäkään olevan ikävä!...

Coryse ummisti kirkkaat silmänsä puolittain ja sanoi lempeästi:

-- Tuo rouva de Liron tuntuu olevan hieman meluava!...

Mutta tepsuttaessaan neljännestuntia myöhemmin Girondinein katua pitkin setänsä rinnalla lausui Untuva mainitsematta nuoren rouvan nimeä varmana siitä, että setäkin ajatteli samaa henkilöä:

-- Kylläpä hän kohtelee sinua tuttavallisesti!... Marc vastasi tylysti:

-- Hän kohtelee kaikkia yhtä tuttavallisesti!... Tyttönen pudisti päätään niin että kiharat hulmusivat, ja mutisi vakavana:

-- Oh!... Sehän on yhdentekevää!... Mutta tuttavallisuudessakin voi olla eri vivahduksia.

XII.

Marc-sedän aavistus kävi toteen: Ihmiset eivät olleet tuntea hienosti puettua Untuvaa, ja hänen tulonsa Barfleurien salonkiin muistutti riemukulkua. Niin vaatimaton kuin hän omasta puolestaan olikin, pani hän kuitenkin merkille tekemänsä tehon ja oli purskahtaa nauramaan vasten rouva de Bassignyn kasvoja nähdessään hänen tyhmän-nyrpeän ilmeensä.

-- Kauneuteni harmittaa häntä -- ajatteli Untuva.

Mutta markiisitar oli aivan hurmaantunut tyttärensä menestyksestä. Hän oli pikemmin turhamainen ja tyhmä kuin varsinaisesti ilkeä, josta johtui, että kaikki, mikä jollakin tavoin kohotti hänen arvoaan tai kiinnitti häneen yleistä huomiota, miellytti häntä suuresti. Markiisitarta mairittelikin Untuvan saavuttama suosio aika lailla, ja hän nautti suunnattomasti parhaimman ystävättärensä, rouva de Bassignyn ja pikku rouva de Lironin pitkistä nenistä sekä katseli nyttemmin varsin suopeasti Untuvaa, joka seisoi suuren ryhmän keskipisteenä kuunnellen hämillään ja ujostellen imartelujen tulvaa.

Barfleurit totesivat tämän muutoksen sangen suurella levottomuudella. Silloin kun Untuvan ainoana etuna oli hänen rikkautensa, olivat he luulleet hänen olevan helposti saatavissa, mutta nyt, kun hän sitäpaitsi esiintyi kaunottarenakin, rupesivat he pelkäämään kieltävää vastausta. Rouva de Barfleur, joka peräti sydämistyi nähdessään, miten herra de Trêne, -- kaunis husaari, "josta kaikki kilpailivat", -- herra de Bernay, -- eroava oikeistoedustaja, -- ja kreivi de Liron, -- rouva de Lironin lanko ja seudun rikkain nuorimies, -- tungeskelivat pikku neiti d'Avesnesin ympärillä, kutsuikin sentähden Corysen suloisesti luokseen ja pakotti tytön istumaan viereensä voidakseen paremmin vartioida häntä. Untuva totteli nöyrästi. Hänestä oli samantekevää, istuiko hän siellä vai täällä, kun hänellä ei kuitenkaan ollut puhekumppanina Marc-setää eikä isää eikä ketään muutakaan ystävää.

Hänen serkkunsa Geneviève de Lussy oli tosin veljineen saapuvilla, mutta Coryse ei ollut lähemmin kiintynyt Genevièveen, kauniiseen, hyvin pirteään tyttöön, joka oli kaksi vuotta häntä vanhempi ja jo taituri kaikissa seuraelämän juonissa ja kiemailussa.

Viimein rouva de Barfleur kuullessaan pihahiekalla vaununpyörien ratinan huudahti:

-- Kas!... Siinä hän on!... Pelkäsin jo, ettei hän olisikaan palannut!...

Untuva, joka välinpitämättömänä odotti viimeisen vieraan tuloa, hämmästyi suuresti nähdessään Aubièresin herttuan astuvan sisään. Ja iloissaan siitä, että tapasi taas hyvän ystävänsä, hän hypähti pystyyn ja juoksi häntä vastaan:

-- Oi! kuinka hauska on nähdä teitä!...

Eversti oli pysähtynyt kummastuneena eikä tuntenut heti tuota hienoa naista, joka otti hänet vastaan niin ystävällisesti. Ja kun hän tarkasteltuaan hetken noita liehuvia hiuksia ja avoimesti hymyileviä, rakkaita pikku kasvoja vähitellen oivalsi "Untuvan" itsensä seisovan edessään, kävi hänen vakavien kasvojensa hämmästynyt ilme niin huomattavaksi, että Coryse arvaten syyn siihen huudahti:

-- Mitä?... Ettekö tekään... tekään... tunne minua?...

Silloin vasta Coryse äkkäsi kaikkien uteliaina katselevan häntä ja kuuli rouva de Bassignyn sanovan kääntyen markiisittaren puoleen:

-- Katsokaapa!... Tyttärenne ei näytä tosiaankaan murjottelevan entisille kosijoilleen!...

Rouva de Bray, joka oli hyvin pahoillaan tyttärensä käytöksestä, vastasi:

-- Hän on naurettavan lapsellinen ikäisekseen!...

Ja Coryse ajatteli: "Tällä kertaa he ovatkin oikeassa morkatessaan minua... Käyttäydyin todellakin säädyttömästi..."

Aubièresin herttua puolestaan oli jäänyt seisomaan paikalleen hieman kiihoittuneena ja hämillään. Hän ei ollut ensinkään odottanut näkevänsä Untuvaa täällä -- tyttöhän ei koskaan ottanut osaa pitoihin -- eikä hän missään tapauksessa ollut odottanut kohtaavansa Untuvaa täysikasvuisena naisena, hienosti puettuna neitosena, joka ei ollut säilyttänyt lapsennäöstään muuta kuin hartioilla liehuvat, pitkät kiharansa.

Mutta katsellessaan kauemmin tyttöstä tunsi hän vähitellen rauhoittuvansa. Hän alistui nyt helpommin kohtaloonsa tavatessaan rakastettunsa niin muuttuneena entisestään.

Hän oli joskus luullut olevansa hyvin lähellä köyhää pikku Untuvaa, mutta nyt tunsi hän etääntyvänsä äärettömän kauas neiti d'Avesnesista, joka oli tullut rikkaaksi. Coryse oli hänestä nyt kuin jonkun muinoin, kauan, kauan aikaa sitten rakastetun olennon maallinen ilmestys...

Hän tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja miltei kunnioittavan uteliaasti, ja vähitellen hän huomasi tuon kiihkeän rakkauden, mikä oli vetänyt häntä "Untuvan" puoleen, hälvenevän.

-- Mikä teitä vaivaa tänä iltana, herra eversti?... -- kysyi rouva de Bassigny pisteliäästi. -- Väsyttikö matkustaminen teitä?...

-- Ei suinkaan, hyvä rouva... Mistä te teitte sen johtopäätöksen?...

-- No!... Tehän olette niin merkillisen näköinen!...

Eversti kumarsi:

-- Luultavasti olen aina tällainen... Ainakaan ei väsymys ole siihen syynä...

Rouva de Barfleur, joka ei voinut -- vaikkakin häntä suuresti halutti -- asettaa Corysea istumaan poikansa viereen, oli tahtonut kuitenkin välttää kauniin Trênen ja herra de Bernayn, noiden naimakelpoisten miesten ja myötäjäismetsästäjien vaarallista naapuruutta. Hän oli sentähden määrännyt pikku neiti d'Avesnesille paikan vaarattoman d'Aubièresin herttuan ja herra de Lironin välissä.

Koko päivällisten aikana oli Untuva, joka oli ylen tyytyväinen saadessaan istua everstin vieressä, vilkkaasti jutellut heidän yhteisistä ystävistään: Marc-sedästä, Gribouillesta ja Josephinesta, mutta myöskin maalauksesta ja taidekysymyksistä, sillä herra d'Aubières oli paljon sivistyneempi ja järkevämpi kuin tavalliset maailmanmiehet. Ja loppupuolella, kun yleinen keskustelu oli muuttunut kovaääniseksi eikä kukaan enää kiinnittänyt huomiotaan heihin, oli Untuva hiljaa kertonut hänelle Bartleurien liehakoimisesta, isä de Ragonin viittauksista ja noista pienistä juonista, joita vastaan hänen oli taisteltava.

-- Entä -- oli herttua kysynyt. -- Mitä sanoo Marc kaikesta tästä?...

-- Hänestä se on idiottimaista, tietysti... Ja kuitenkin... tahtoi hän itse, että minä ottaisin osaa näihin päivällisiin... ja lahjoitti minulle puvunkin tätä tilaisuutta varten... En tiedä, mikä Marc-setää vaivaa... mutta hän on muuttunut viime aikoina... Hän ei ole enää minua kohtaan sama kuin ennen...

-- Miten se ilmenee?...

-- En voi sitä oikein selittää... Hän on niin oikullinen... Hän toruu minua ilman syytä... Se ei ole mitään... mutta kuitenkin jotakin...

-- Huomisaamuna menen häntä katsomaan... Otin häneltä niin ohimennen hyvästit paetessani...

-- Niin... -- kysyi Untuva kohottaen ujosti kirkkaat silmänsä herttuaa kohden. -- Ettehän te enää ole pahoillanne?...

-- Herttua vastasi avomielisesti:

-- Valehtelisin sanoessani, etten "enää ole pahoillani"... Mutta luulen kuitenkin nyt loppujen lopuksi tulleeni järkiini... ja kiitän teitä siitä, että te ajattelitte meidän kummankin puolesta...

-- Sepä hyvä!...

Ja hetken kuluttua Untuva jatkoi:

-- Tehän sanoitte tulevanne Marc-setää tapaamaan huomenna... Eikö huomenna ole juuri kilpa-ajosunnuntai?...

-- On... mutta minä käväisen teillä jo varhain aamulla...

-- Oletteko kuullut puhuttavan huomisista tanssiaisistamme?... Sellainen harmi minulle vielä siinäkin!... Mutta kuulkaa!... Kun on kysymys tanssiaisista... niin tahdon sanoa teille, että tuo lähettämänne prinssi on erinomainen... Sanoin "kun on kysymys" siksi, että nuo tanssiaiset toimeenpannaan vain hänen tähtensä...

-- Onko minun pikku prinssini siis teistä erinomainen?...

-- On... nykyisin!... Alussa hän oli minusta kuolettavan ikävä... mutta nyt olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi...

Aterian jälkeen pyysi rouva de Barfleur Untuvaa auttamaan hänen poikaansa kahvintarjoilussa ja kääntyi sitten seuran puoleen:

-- Sallivatko arvoisat naiset, että herrat tupakoivat täällä?... Siinä tapauksessa saamme pitää heidät seurassamme...

Coryse, joka oli toivonut tupakan vapauttavan hänet _Voikimpaleesta_, -- jonka kaihoavat katseet ja salakähmäiset lausetavat olivat sanomattomasti kiusanneet häntä, -- irvisti ja kiiruhti istuutumaan syrjäiseen nurkkaan, sillä välin kuin seuratapoihin perehtynyt ja sukkela Geneviève de Lussy käytti tilaisuutta säädylliseen kiemailuun vallaten pikku rouva de Lironin avulla herrojen ryhmän keskustan. Jonkun ajan kuluttua viittasi rouva de Bray Untuvaa luokseen ja kuiskasi hänelle äkäisesti mutta hiljaa:

-- Älä nyt mökötä tuossa nurkassa puhumatta sanaakaan!... kuin mikäkin kalkkuna!...

-- Mistä minun pitäisi sitten puhua?...

-- Mistä tahansa!... Ei sovi noin vetäytyä pois keskustelusta!...

Tyttö palasi neuvottomana paikalleen. Hän ei osannut puhua vain puhuakseen, ja koska hän aikaisemmin oli harrastanut vain opintojaan ja lapsellisia hommiaan tai kirjallisuutta, oli hän aivan ymmällä koettaessaan nyt ottaa osaa puhtaaseen seurakeskusteluun.

Hän istui yhä edelleen ääneti etsien turhaan tilaisuutta sanoa jonkun sanan. Viimein hän luopui yrityksestä ja alkoi ajatella muita asioita välittämättä äitinsä raivoisista katseista.

Haaveillessaan paraikaa Marc-sedästä, joka tällä hetkellä arvattavasti luki sanomalehtiään, tai keittoaan syövästä Gribouillesta huomasi hän jotain erikoista liikettä salissa. Keskustelu oli kääntynyt muutaman Untuvaa vastapäätä riippuvan Henrik IV:tä esittävän kuvan alkuperään, ja pikku Barfleur oli ottanut suunnattoman lampun, jota hän vain vaivoin näytti jaksavan kantaa, sekä kiiveten tuolille koettanut mahdollisimman hyvästi valaista maalausta. Kuninkaan kasvot erottuivat luisevina ja tarmokkaina taustasta näyttäen ikäänkuin astuvan ulos vanhasta tummasta kankaasta.

Silloin Untuva katsoessaan noita rumia mutta miellyttäviä kasvoja, huudahti rakastettavasti.

-- Tuhat tulimmaista!... Hänelläpä ei ainakaan ole innoittavaa protestanttinaamaa... tuolla Henrik IV:llä!!!...

Syntyi viileä hiljaisuus, ja Untuva, joka heti huomasi sen, muisti Lironien olevan protestantteja. Haluten suunnata ajatukset toisaalle jatkoi hän:

-- Hänen syynsä on kuitenkin, että minulla on niin naurettava nimi!...

Pikku Barfleur kysyi kärkkään kohteliaasti:

-- Mitä?... Mikä nimi?...

-- No, Corysande!... Nimenihän on Corysande!... Ettekö tiedä sitä?...

-- Tiedän, hyvä neiti!... Mutta eihän se suinkaan ole mikään naurettava nimi... Se on päinvastoin varsin viehättävä...

-- Älkää viitsikö!... Se on makuasia!...

-- Mutta miten voi Henrik IV olla syypää siihen, että teille on annettu nimi, joka ei teitä miellytä?...

-- Se on vain tavallaan hänen syynsä... sillä minä sain sen kauniin Corysanden muistoksi...

Ja nähdessään, ettei _Voikimpaleella_ ollut aavistustakaan asiasta toisti hän:

-- Kauniin Corysanden!... Ettekö tiedä?... Pikku Barfleur vastasi epävarmasti:

-- Tiedänhän minä!...

-- Niinkö!... Mutta te ette ainakaan näytä kovin tietävältä... Kas, tuo kaunis Corysande oli kreivitär de Guiche!... ja hän oli erään d'Avesnesin kummitäti... vuonna 1589... ja siitä alkaen... ovat kaikki Avesnesit ristineet tyttärensä Corysandeksi... Se on tullut perintätavaksi!...

-- Erinomaista!... mutta minä en vieläkään käsitä, mitä yhteyttä Henrik IV:llä on sen kanssa...

-- Sanoinhan jo!... ettette te ainakaan näytä kovin tietävältä!... -- huudahti Untuva nauraen. -- Henrik IV:llä on paljon yhteyttä tämän jutun kanssa... sillä juuri kauniin Corysanden kuuluisuuden tähdennän Avesnesit olivat niin kovin ylpeitä saadessaan hänet tyttärensä kummiksi... että tuo nimi tuli oikein perinnöksi... Ja kauniin Corysanden kuuluisuushan taasen johtui... Henrik IV:n... Eikö totta?...

-- Tietysti... tietysti!... -- keskeytti rouva de Barfleur vilkkaasti, peläten, kuten aina, poikansa tyhmyyden tulevan päivänvaloon.

Vaikkakin hän itse oli sangen tietämätön, ymmärsi hän kuitenkin vaaran suuruuden, hänellä kun oli suuressa määrässä naisten erinomaista, hiljaista tarkkatuntoisuutta tällaisissa kysymyksissä.

Aubièresin herttua katseli muita muotokuvia ja kysyi osoittaen muuatta keisarikauden kenraalia:

-- Kuka tuo on?...

-- Tuoko? -- vastasi _Voikimpale_ silmäillen välinpitämättömästi esi-isäänsä, herkulesmaista, vantteraa miestä, joka nojasi sapeliinsa kenraali Fournier-Sarlovèze de Gros'n asennossa. -- Tuo on minun iso-isäni...

-- Oi!... -- virkkoi Untuva ihmeissään. -- Hän ei ole yhtään teidän näköisenne!...

Ja tarkastellen kenraali de Barfleuria edelleenkin hyväntahtoisen kunnioittavasti hän lisäsi:

-- En ensinkään ihmettele, että tuollaiset miehet saivat suuria aikaan!...

-- Vahinko vain... -- lausui _Voikimpale_ opettavaisesti -- että nuo suuret teot tapahtuivat Bonaparten kunniaksi...

-- Ettekö tarkoita: Ranskan kunniaksi?... oikaisi Untuva.

En suinkaan! -- vakuutti pikku Barfleur onnellisena keksiessään puheenaiheen. -- Ne hyödyttivät yksinomaan Bonapartea... ja Bonaparte tulee aina olemaan maailman silmissä vain anastaja... Ranskan vihollinen...

-- Tarkoitatte kai "hienon maailman" silmissä?... -- huudahti Coryse, ja hänen pienet korvansa lehahtivat tulipunaisiksi. -- Onko hän muka ollut Ranskan vihollinen?... Keisari!... Kuinka nuo Coblentzista palaavat raukat uskaltavat mainita häntä sillä nimellä?... nuo, jotka iloitsivat nähdessään Ranskan vihollislaumojen vallassa!... vain sentähden, että he niiden avulla saavuttivat päämääränsä!... Ludvig XVIII:n!...

Pikku Barfleur julisti mahtipontisesti:

-- Ludvig XVIII oli suuri kuningas!...

-- Suuri kuningas!... -- virkkoi Coryse pakahtumaisillaan -- suuri kuningas?... Tuollainen pannukakku!... Mutta se onkin totta puhuen teistä sivuasia... Loppujen lopuksi te välitätte viisi koko Ludvig XVIII:sta!... Te puolustatte kuningasta samaten kuin te käytte messussa... Se kuuluu hyvään tapaan, ja kuningasmielisyys kuuluu hyvään tapaan... sillä kaikki bonapartistit ovat köyhiä ja suuria suupaltteja...

-- Kiitän bonapartistien puolesta... neiti Coryse!... -- virkkoi Aubièresin herttua kumartaen naurusuin.

Rouva de Bray syöksähti Untuvan luo ja kuiskasi hänelle toruen:

-- Suu kiinni!... Kaikkihan nauravat sinulle!...

Tyttö vastasi suorasukaisesti:

-- Se ei ihmetytä minua!... Mutta miksi he suvaitsevat käydä minun keisarini kimppuun?... Ja käskithän sinä sitäpaitsi minun puhua... mistä hyvänsä... kunhan vain puhuisin...

Peläten jälkeläisensä taas takertuvan uuteen keskusteluun ehdotti rouva de Barfleur istuutuen pianon ääreen:

-- Täällähän on kolme tanssikelpoista naista... Kenties nuorisoa haluttaisi pistää valssiksi?...

Kaunis Trêne, herra de Bernay ja kreivi de Liron ryntäsivät viivana Untuvaa kohden. Mutta pikku Barfleur, joka seisoi lähimpänä, kietoi kiireesti käsivartensa tytön vyötäisille.

Coryse tuntiessaan varakreivin käsivarren ympärillään oikaisi solakan vartalonsa ja sanoi yrittäen vetäytyä edemmäksi:

-- Ei... Minä...

-- Hän aikoi sanoa: "minä tahdon tanssia herra d'Aubièresin kanssa", ja viitata herttuaa avukseen, mutta ehti ajoissa huomata sen olevan hyödytöntä. Vaikkakaan hänellä ei ollut paljoakaan käsitystä kohteliaisuuden vaatimuksista, ymmärsi hän kuitenkin olevansa pakotettu tanssimaan ainakin kerran talon isännän kanssa.

Ja hän virkkoi _Voikimpaleen_ luopuessa ällistyneenä otteestaan:

-- Anteeksi... Kyllähän minä... mielelläni!... Jos Barfleurien jälkeläinen puhui huonosti, niin hän tanssi sitä paremmin, ja Untuva nautti suuresti tuntiessaan liukuvansa tanssittajansa viemänä suunnattoman salin halki. Ensi tilassa johti varakreivi hänet huonosti valaistuun galleriaan, missä hänen sanojensa mukaan oli enemmän liikkuma-alaa.

-- Mutta... kaikki muut?... -- virkkoi Untuva katsoen, seurasivatko Geneviève de Lussy ja rouva de Liron heitä.

Varakreivi pysähtyi kurkistaen ulos ovesta kutsuakseen tanssijoita sinne.

-- He tulevat heti!... -- sanoi hän.

Ja tarttuen Corysea vyötäisistä lähti hän uudelleen liikkeelle.

Mutta he jäivät kahdenkesken tanssimaan suureen, autioon huoneeseen. Rouva de Liron tanssi vain katselijoiden takia, ja rouva de Lussy, joka tunsi tyttärensä, ei sallinut hänen poistua äidillisten katseittensa ulottuvilta.

-- Pidetäänkö häntä hyvin kauniina... tuota rouva de Lironia?... -- kysyi Untuva äkkiä.

Aamuisen kohtauksen jälkeen vainosi nuoren rouvan kuva Untuvaa, niin ettei hän voinut olla puhumatta hänestä.

Pikku Barfleur vastasi hajamielisesti:

-- Ainakin setänne, herra de Bray pitää häntä kauniina!...

-- Niinkö!... -- virkkoi Coryse vakavana.

-- Entä te itse, neiti Coryse... Mitä te pidätte hänestä?...

-- Minusta hän on liian pyylevä... Mutta mikä on teidän oma mielipiteenne sitten?...