Part 10
-- Sitähän minä juuri pelkäsinkin!... Mutta enhän voinut ajatella... Ja kuinka sinä puhut siitä noin rauhallisesti?... Naida sinut!... Miten naurettavaa?... Mutta sehän olisi aivan hullua!... aivan luonnotonta!...
-- Rauhoituhan toki... Ei hän minua saa... -- vastasi Untuva nauraen.
-- Ah!... -- mutisi Marc-setä jälleen kirkastuen. -- Sepä onni!...
Tyttö katseli häntä hellästi:
-- Sinä olet tosiaankin kovin hyvä, huolehtiessasi näin minusta!...
Hän istui hetkisen ääneti ja jatkoi sitten:
-- Mutta sinähän juuri oletkin syynä siihen,... että hän tahtoo naida minut...
-- Minäkö?...
-- Sinä juuri... sillä siitä alkaen kuin ihmiset saivat kuulla sinun perinnöstäsi... alkoi sellainen huhu liikkua, että minä muka olisin hyvin rikas... että sinä antaisit minulle myötäjäiset... ja testamenttaisit minulle kaiken omaisuutesi...
-- Se onkin totta!...
-- Entä sinun lapsesi?...
-- Minun lapseni!?... Eihän minulla ole lapsia?...
-- Ei vielä... Mutta kunhan sinä menet naimisiin...
-- Minä en mene naimisiin, oma Untuvani... Pelkäisin saavani sellaisen vaimon kuin...
Hän oli sanomaisillaan "kuin äitisi", mutta pysähtyi jatkaen:
-- ... kuin moni tutuistani on saanut... Ei... Minä olen varovainen ja jään vanhaksipojaksi...
-- Oi!... Kuinka hauskaa!... Siinä tapauksessa, jos sinä vain sallit...
-- Mistä on kysymys?...
-- Niin minä muutan asumaan sinun luoksesi... Hoidan sitten sinun talouttasi... Sillä vaikka minäkään en halua mennä naimisiin... niin en kuitenkaan missään tapauksessa jää tänne täytettyäni kaksikymmentäyksi vuotta...
Ja nähdessään Marc-sedän liikahtavan hän jatkoi:
-- En päiväksikään... vaikka isäraukka onkin niin hyvä... ja vaikka hän tuleekin kaipaamaan minua suuresti... Sillä tiedän varmasti, että toiselta puolen tulee minun poissaoloni tasoittamaan monta vaikeutta hänen elämässään... Mutta siitä huolimatta uskon hänen ikävöivän omaa Untuvaansa...
Hämmästyneenä kysyi varakreivi:
-- Sinä sanoit lähteväsi pois täältä... Minne sinä sitten aiot lähteä?...
-- Olen aina ajatellut pyytää Mathilda-tätiä ja Albert-setää ottamaan minut takaisin... Mutta, voi, kuinka onnellinen minä olisin, jos sinä huolisit minusta!... Pidän sinusta niin paljon... niin paljon... vielä enemmän kuin isästäkin... Ehkä se on pahoin... mutta en voi sitä estää...
Ja hän lopetti lämpimällä äänellään painautuen väristen hellyydestä setäänsä vastaan:
-- Katso, minä aivan jumaloin sinua!...
Marc mutisi hieman kalpeana työntäen nojatuoliaan taaksepäin:
-- En minä ansaitse sinun jumaloimistasi, pikku Untuvani...
-- Ansaitsetpas!...
-- Sinä et tule hoitamaan vanhan jörön setäsi taloutta, vaan sinä tulet menemään naimisiin... ja saamaan sitten joukon kirkuvia pienokaisia... jotka korvaavat ihanasti Gribouillen ja ukko Jeanin...
Untuva vastasi vakavana:
-- Tahdotko tietää, setä, jotakin?... Olen aivan varma siitä, etten milloinkaan mene naimisiin... niin, aivan varma... En osaa selittää, mitä minussa liikkuu... Mutta sen vain tiedän, ettei kukaan voisi houkutella minua sellaiseen...
-- Eikö kukaan?... mitä sinä siitä tiedät?... Onhan Aubières-parka tosin pitkä ja komea poika... viisas ja hyväsydäminen... mutta hän alkaa jo hieman ränsistyä... ja mitä tuohon toiseen tulee, niin hän on oikea pikku hirviö...
Coryse purskahti nauramaan:
-- Sanohan tuo rouva Delormelle!...
-- Kas!... oletko sinäkin perehtynyt juoruihin?... Tiedä se, että rouva Delorme -- joka sivumennen sanoen on aika tallukka -- ei ole rakastunut itse Barfleuriin, vaan hänen nimeensä... arvoonsa... hänen englantilaisiin pukuihinsa... hänen hevosiinsa ja hänen linnaansa...
-- Aivan niin!... mutta onhan tuokin sentään jotakin... jotakin, johon joku muukin kuin hän voisi rakastua... Toisin on minun laitani, katsos... minä tunnen, etten koskaan voisi rakastua kehenkään...
Marc kysyi levottomana:
-- Kenties sinä jo rakastat jotakuta?...
-- En ikinä!... -- huudahti Untuva niin vakuuttavasti, että Marc setä hymyili täydellisesti rauhoittuneena.
Tyttö toisti:
-- Niin... kukaan ei miellytä minua!... tarkoitan tietysti siten, että haluaisin mennä naimisiin hänen kanssaan... ei edes Paul de Lussy, jota pidetään niin kauniina... eikä herra de Trêne, josta kaikki kilpailevat... Pyh, minä en vaan huolisi heistä!... Tiedän kyllä puheeni olevan tyhmää... ja ymmärrän, ettei tyttö, joka on sennäköinen kuin minä...
-- Sennäköinen kuin sinä?... -- kysyi Marc ymmällään. -- Mitä sillä tarkoitat?...
-- Herranen aika!... Että olen ruma tietysti... Setä änkytti aivan ällistyneenä:
-- Ruma?... Sinäkö ruma?... Untuva vastasi alakuloisena:
-- Oi! Kyllä minä sen tiedän!... Ja se surettaa minua suuresti!...
-- Onko äitisi sanonut sinua rumaksi?... Mutta sinähän olet kaunis... Kuuletko?... Hyvin kaunis!...
-- Sinä sanot niin vain ilahduttaaksesi minua... tai kenties sinä luulet sitä todeksikin... sentähden, että sinä pidät minusta...
-- Kuulehan Untuva... -- sanoi Marc-setä. Toistan sinulle aivan vakavasti vielä kerran, että sinä olet ja että sinä ennen kaikkea tulet olemaan kahden tai kolmen vuoden kuluttua hyvin kaunis nainen... Luuletko sinä todellakin, että Aubières, jolla on ollut...
Hänen pysähtyessään Coryse kysyi:
-- Mitä hänellä on ollut?...
-- Aioin sanoa... että luuletko sinä, että Aubières, joka on asiantuntija, olisi niin hullaantunut sinuun, ellet sinä olisi kaunis?... Ei... Täytyyhän sinun saada tietää totuus... Ja sinä voit uskoa vanhan setäsi sanoihin!...
-- Hurraa, -- huudahti tyttönen iloisena. -- "Untuva" on siis kaunotar!... oikea kaunotar!... Oi! kuinka se on hullunkurista!... ja miten hauskaa!... ja miten hyvä sinä olit sanoessasi sen minulle!... Mutta se ei ole estävä minua hoitamasta sinun talouttasi... päinvastoin...
Ja hän jatkoi mielistellen:
-- Sallithan sinä, Marc-setä?... Rukoilen sinua!... Sallithan sinä?... Ja jääthän sinä tänne siihen asti?... Ethän enää jätä minua yksinäni?... Jospa voisit aavistaa, miten hirveät nämä viisi päivää ovat olleet... En voi elää näkemättä sinua!... En ensinkään!...
Coryse liukui alas matalalta tuoliltaan ja istuutui lapsellisesti lattialle nojaten varakreivin polviin pienen päänsä, joka lampun kalpeassa valossa kimalteli kuin hopeavaahto; ja hän rukoili hartaasti silmät tulvillaan kyyneleitä:
-- Ethän sinä enää lähde pois?... Sano... Ethän?...
Marc yritti nousta miltei rajusti, mutta Untuva pakotti hänet istuutumaan uudelleen kietomalla lujasti kätensä hänen ympärilleen kysyen:
-- Työnnätkö sinä minut pois?... Miksi sinä olet tuollainen minua kohtaan... Sano?... Olen huomannut sen jo monta kertaa... Sinä et enää ole sama kuin ennen... Silloin... sinä nostit minut polvillesi... ja suutelit minua...
Setä vastasi tylysti:
-- "Silloin" sinä olit lapsi... Nyt sinä et enää ole siinä iässä...
Untuvan punaisia poskia pitkin vieri kaksi suurta pyöreää kyyneltä, ja hän sopersi:
-- Ihminen ei koskaan ole siinä iässä, ettei häntä voisi rakastaa...
-- Mutta rakastanhan minä sinua... oikein paljon... -- vakuutti Marc de Bray hyvin liikutettuna. -- Nousehan vain ylös... Istu omalle tuolillesi!...
Hänen yrittäessään irtaantua tytöstä kilahti porttikello lyhyesti, ikäänkuin hyvin aran ja epäröivän käden vetämänä. Marc-setä työnsi Untuvan kiivaasti luotaan:
-- Tuhat tulimmaista! Nousehan toki!... Tuo on aivan sopimatonta... Saattaa tulla vieraita!...
Untuva nousi ja vastasi taas iloisena:
-- Vieraita?... Mikä vieras soittaisi tuolla tavoin?... noin kainosti?... Tuollainen soitto muistuttaa pikemmin keittäjättären ihailijoita...
Palvelija astui sisään:
-- Herra kreivi d'Axen...
-- Rouva markiisitar ei ole kotona!... -- huusi Coryse.
-- Pyytäkää häntä astumaan sisälle!... -- määräsi Marc ikäänkuin keventyneenä.
-- Oi!... -- virkkoi Untuva kummissaan. -- Otatko sinä hänet vastaan?...
Ja hän lisäsi pahoilla mielin:
-- Meillä oli niin hauska kahdenkesken!...
Sitten hän äkkiä silmäsi setäänsä levottomana:
-- Mikä sinua vaivaa?... Sinä olet kalpea... kalmankalpea... En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena!...
-- Ei minua vaivaa mikään... -- vastasi Marc hämillään. -- Se johtuu kuumuudesta... Kohta se on jo ohitse...
Ja hän meni sisään astuvaa prinssiä vastaan Untuvan seuratessa häntä sinisillä silmillään, joiden katse oli muuttunut sangen miettiväiseksi.
-- Armollinen herra... Kälyni on ulkona... joten veljentyttäreni täytyy esittää minut Teidän Korkeudellenne...
Kun tyttönen seisoi omissa ajatuksissaan kuin naulittuna lattiaan, herätti setä hänet:
-- Coryse!... Etkö kuullut?... Untuva juoksi iloisena heidän luokseen.
-- Oi!... Sano sinä vain minua Untuvaksi!... Hänen Korkeutensa tietää sen ennestään!... Teidän Korkeutenne, tämä on Marc-setä!... hän, jonka hyväksi te puuhailette maaseudulla...
Ja hän lisäsi kääntyen hämmästyneenä kuuntelevan varakreivin puoleen:
-- Voi! sinähän et tiedäkään!... Sehän on totta!... En ole vielä tavannut sinua kahdenkesken eilisen jälkeen!... Kas!... Voitko kuvitella, että minä löysin... palatessani Barfleureilta... Armollisen herran suurella touhulla selittämässä sulattojen työmiehille, että heidän pitäisi äänestää sinua... Ja sitten hän vielä oikein voiteli selityksensä...
-- Totta tosiaan -- alkoi Marc. -- Minä...
Untuva keskeytti hänet:
-- Niin... Mutta kuule... Et saa kertoa kotona, että minä tapasin Armollisen herran ja ratsastin hänen kanssaan... metsässä... Minä nimittäin vielä ratsastinkin hänen kanssaan...
Hän kääntyi prinssiin ja lopetti:
-- Kas, Marc-setä on aivan toista kuin muut... Hänelle voi kertoa kaikki... kaikki!...
Nähdessään varakreivin kuuntelevan vakavana ja kulmakarvat hieman koholla, mikä oli hänen tapansa osoittaa tyytymättömyyttään, lisäsi hän alakuloisena:
-- Paitsi tänään!... Tänään en ymmärrä häntä... Hän ei ole enää entisellään...
-- Saavuin vain... -- sanoi prinssi -- kiittämään rouva de Brayta vasta saamastani ystävällisestä kirjeestä...
-- Hei!... huudahti Untuva vallattomasti lisäten itsekseen: "Äiti mahtaa lähettää hänelle ainakin pari kirjettä päivässä!"...
-- Hän kirjoitti -- jatkoi kreivi d'Axen -- ketä hän oli aikonut kutsua tanssiaisiinsa ja kysyi halusinko kenties tavata joitakin muitakin henkilöitä... Tässä on kutsuluettelo, joka seurasi kirjettä...
Hän pani pöydälle kirjekuoren ja nousi.
-- Nyt en tahdo enää häiritä teitä...
-- Mutta -- tenäsi Marc-setä niin vilkkaasti, että Coryse hämmästyi. -- Ellei teillä ole muuta tekemistä tänä iltana... niin olisimme iloisia...
Untuva poistui antamaan määräyksensä teestä; hän pistäytyi samalla panemaan Gribouillen levolle ja katsomaan, olivatko hänen kukkasensa saaneet vettä. Kun hän hetken kuluttua palasi, olivat herrat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota häneen.
Prinssin poistuttua kello yhdeltätoista kysäisi Coryse Marc-sedältä, joka palasi portilta vierasta saattamasta:
-- Mitä pidit hänestä?
-- Hän tuntuu olevan viisas ja hauska mies... Mutta äkkiä hänen mieleensä iski epäilys:
-- Niin!... Miksi sinä oikeastaan kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi?...
-- Miten toisenlaiseksi?...
-- No! Sinähän sanoit: "Hän ei ole kenkää korkeampi... ja pikimusta!..."
-- Herranen aika!... Eikö se sitten muka ole totta?... Onhan hän ruma!... Ainakin minun mielestäni...
-- Niinkö!... Ja kuka sitten on kaunis... sinun mielestäsi?...
-- Hyvä Jumala!... Enpä todellakaan tiedä... Niin... Tiedänhän sentään... Sinä tietysti!...
-- Minäkö???...
-- Sinä juuri... Enhän silti väitä, että sinä olisit aivan kreikkalaisen kuvapatsaan kaltainen... En suinkaan... Mutta minusta sinä olet hyvä sellaisenasi!... Sillä ensinnäkin minä vihaan pikkaraisia... ja hinteliä... samoin kuin kovin nuoria miehiä... Minusta nuo nuoret miehet eivät ole minkään arvoisia!... Mies näyttää joltakin vasta kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä...
-- Lempo soikoon!... Mikä vahinko Aubières-paralle, ettet sinä vielä hieman venyttänyt ikärajaa!... Joka tapauksessa oli tuo pikku prinssi minun mielestäni sangen onnistunut!...
-- Minusta myöskin!... Mutta vasta meidän ratsastusretkemme jälkeen minä sen huomasin...
Marc-setä kohotti taaskin kulmakarvojaan:
-- Niin!... Puhukaamme vielä hieman... tästä ratsastusretkestä!... Äitisi on todellakin joskus aivan oikeassa!... Sinä käyttäydyt sangen huonosti kasvatetun pienen tytön tavoin... Sopiiko nyt... sinun iälläsi... juoksennella metsissä... yksinään nuoren miehen kanssa?...
-- Oi!... Hänhän on kuningas!...
-- Se ei paranna asiaa!... kuningaskin on mies!... -- Kuinka tahtoo!... Enkä minä... sitäpaitsi... ollut ypö yksinäni...
-- Et tosiaankaan!... Olihan sinulla ukko Jean kanssasi, vai kuinka?... tuo vanha pässinpää!...
Tyttönen mutisi alakuloisena:
-- Sinä olet ilkeä!... Hyvä Jumala!... niin ilkeä!...
-- Ilkeä?... Senkötähden, että minä en ihaile kaikkia sinun keksintöjäsi?... Siksikö, etten minä yllytä sinua armastelemaan metsissä kaikenlaisten maankiertäjien kanssa?...
Untuva nauroi:
-- Kas vaan, onko hän nyt maankiertäjä?... Äskettäin hän vielä oli sangen onnistunut!...
Varakreivi menetti kokonaan malttinsa:
-- Minäpä olenkin nyt saanut tarpeekseni sinun hullutuksistasi!... Saattaa olla totta, että minä olen lellitellyt sinua... nauranut kujeillesi... mitkä eivät enää ole ensinkään hauskoja!... ja että minä olen kiihoittanut sinun huonoja taipumuksiasi... Mutta jos se on totta... jos minä olen jossakin suhteessa syypää nykyisiin tapahtumiin... niin minä nyt kadun menettelyäni!... kadun katkerasti!...
Tuntui siltä kuin kyyneleet olisivat samentaneet hänen karkean äänensä. Untuva koetti tarttua hänen käsiinsä, mutta hän tempasi ne kiivaasti irti.
Untuva seisoi allapäin hänen edessään ja änkytti hiljaa koettaen peittää syvää liikutustaan:
-- Mutta, sehän on mahdotonta!... Sinuthan on vaihdettu matkalla, Marc-setä!...
XI.
Herra de Bray oli saanut kamalan nuhan juuri siksi päiväksi, jolloin heidän piti mennä Barfleurien päivälliskutsuille. Hänen nenänsä oli turvoksissa, samoin huulet, ja silmätkin olivat paisuneet umpeen. Hän ilmoittikin vaimolleen tuntevansa kuumeen nousevan sekä olevansa pakotettu jäämään kotiin ja paneutumaan makuulle seuraavaksi päiväksi, mutta markiisitar kauhistui:
-- Emmehän me mitenkään voi tehdä tuollaista tepposta Barfleureille!... Rouva de Barfleur sanoi minulle, että sinne tulee juuri neljätoista henkeä...
-- Entä sitten?...
-- No... jos sinä nyt jäät pois, niin pöydässä istuu kolmetoista!... kolmetoista!... ja on aivan mahdotonta kutsua lisää vieraita, kun peruutus saadaan vasta pari tuntia ennen päivällisen alkua, eikö totta?...
-- Olen hyvin pahoillani... mutta tunnen olevani niin sairas, etten millään voi mennä...
Ja hän lisäsi nauraen:
-- Te luulette, että jos pöydässä istuu kolmetoista henkeä, niin yksi näistä kolmestatoista on kuoleva vuoden kuluessa... ja minä puolestani taas olen vakuutettu siitä, että vaikka meitä olisi neljäkintoista, niin minä kuolisin varmasti, jos lähtisin ulos tässä tilassa...
-- Jospa Coryse edes tahtoisi tulla teidän sijastanne?... -- ehdotti markiisitar.
-- Ei ikinä!... -- huusi tyttönen lujasti. Herra de Bray pyysi kauniisti:
-- Pikku Untuvani... Etkö tahtoisi olla niin hirveän kiltti!...
-- En tule!... Älkää kiusatko minua!...
Ja luullen löytäneensä loistavan tekosyyn hän selitti:
-- Sitäpaitsi... täytyy minun syödä päivällistä Marc-sedän kanssa... muuten hän on aivan yksinään... koska sinä sanot meneväsi nukkumaan...
Marc-setä, joka tähän asti ei ollut näyttänyt seuraavan keskustelua ympärillään, virkkoi nyt kiivaasti:
-- Kaikkea vielä!... Älä välitä minusta!... Sepä oli ihmeellinen keksintö!... Luulisi, totta tosiaan, että minä kaipaan lastenhoitajaa!...
-- Mutta sinähän olet aina sanonut, että on ikävää istua yksinään pöydässä...
-- En ole koskaan sanonut mitään sellaista!...
-- Oi!... -- virkkoi Untuva ymmällään. -- Sinä et ole sanonut sitä vain kerran... vaan satakin kertaa...
-- No, siinä tapauksessa en ole tietänyt, mitä sanoin!... Ja kuulehan nyt, Untuva... Etkö tahtoisi olla oikein kiltti tyttö ja mennä näille päivällisille äitisi kanssa?... Mene nyt... Minun mielikseni!... Lapsi katseli häntä ylen ihmeissään ja miltei epäluuloisesti.
-- Mitä tämä merkitsee, -- ajatteli hän -- toissapäivänä hän puhui niin jyrkästi pikku Barfleurista... ja tästä naimahankkeesta... ja ylipäänsä kaikesta... ja nyt hän tahtoo lähettää minut sinne!... minut, joka en muuten käy missään... niin että näyttäisi aivan siltä kuin minä juoksisin hänen perässään...
Ja hän vastasi:
-- En voi missään tapauksessa mennä Barfleureille tänään...
-- Miksi et?... -- kysyi rouva de Bray.
-- Sanoin sen teille jo kerran aikaisemminkin... Minulla ei ole hametta...
-- Mutta isäsihän lupasi sinulle uuden puvun...
-- Tilasin sen vasta huomiseksi... Se ei ole vielä valmis...
-- No... siinä tapauksessa on pompaduurihameesi nopeasti korjattava...
-- Nykyjään, kun ihmiset ovat jo kahden vuoden kuluessa tottuneet näkemään minut puettuna pitkiin hameisiin... niin he varmaankin hämmästyisivät hieman... ja syystäkin...
Ja hän lisäsi nauraen...
-- Sillä, ellette te pane pompaduurihameeseeni jalkahihnoja... niin polveni tulevat näkymään, kun istuudun...
Marc-setä nousi:
-- Pane hattu päähäsi... ja seuraa minua... Lupaan hankkia sinulle heti sopivan puvun...
-- Mutta... -- virkkoi Coryse hangoitellen vieläkin vastaan. -- Sinäpä sitten innokkaasti puuhaat minua sinne... No, menen siis... koska sinä niin haluat...
Ja lähtiessään salongista hän loi moittivan silmäyksen Marc-setään, joka vältti hänen katsettaan:
-- Huomaan, ettei hän halua jäädä minun kanssani kahdenkesken kotiin, kuten toissailtana... Mutta Herra tietäköön, mikä siihen voi olla syynä?...
Varakreivi vei Untuvan Pont-sur-Sarthen parhaimmalle ompelijalle, ompelijalle, jonka tyttö tunsi vain nimeltä ja jonka portaita hän nousi suurella kunnioituksella.
Jo Corysen käyttövarojen pienuuskin esti häntä tilaamasta pukujaan rouva Bertiniltä, mutta ei markiisitarkaan käyttänyt tätä suurta ompelijatarta. Ollen kokonaan vailla makua, kykenemätön erottamaan hyvin leikatun hameen siroutta huonosti tehdyn hameen rumuudesta; ymmärtämättä värien ja koristeiden hienompia vivahduksia ja pannen painoa ainoastaan kankaan laatuun, hän rajoittui pukukysymyksissä vain siihen, mikä "tekee tehon" tai mikä "ei tee tehoa". Sanottuaan jostakin hameesta tai koristeesta: "tuo ei tee mitään vaikutusta!" oli sen tuomio lausuttu, huolimatta siitä, että se saattoi olla hyvinkin viehättävä; ja nähdessään jonakin päivänä tuon saman koristeen jonkun hyvästi puetun naisen hameessa hän huudahti: "Miten ihmeellistä! Rouva X... joka tuhlaa niin paljon rahaa pukuihinsa... käyttää aina koristeita, mitkä eivät tee mitään vaikutusta!..." Hänen mielestään olivat ne räätälit ja ompelijattaret, jotka maksattivat kalliin hinnan taidostaan, "varkaita". Hän otti lukuun vain kankaan kauppahinnan ja metrimäärän, mikä pukuun tarvittiin, joten olisi ollut aivan turha vaiva selittää hänelle, että kuosi sittenkin oli pääasia.
Samoin oli laita, jos oli kysymys taiteesta. Hän ei koskaan -- omien sanojensa mukaan -- voinut käsittää, miten rikkaat ihmiset, vaikkakin he olisivat upporikkaita, voivat olla niin hulluja, että he maksoivat viisitoistatuhatta frangia jostakin muotokuvasta, kun niitä oli saatavissa kahdellakin tuhannella, vieläpä usein "paljon kauniimpiakin!" Romaani, joka ei ollut tulvillaan tapahtumia ja juonia, oli hänestä "sangen tyhjänpäiväinen". Ja hän julisti mielihyvällä, ettei hän voinut ymmärtää "miten ihmiset saattoivat pitää Lotista, jolla ei ollut pisaraakaan mielikuvitusta."
Rouva de Bray osti siis itse kankaansa ja antoi Pont-sur-Sarthen huonojen ompelijattarien neuloa pukunsa, jotka tietysti siten tulivat kamaliksi. Untuva menetteli samaten ja tuli samaan tulokseen. Hän valitsi kuitenkin ainekset paremmin ja käytti yksinkertaista mallia, aina samaa, jonkinlaista venäläistä puseroa, jonka laajuus miltei täydellisesti peitti hänen pikku vartalonsa sirot muodot.
Kun Marc-setä astui veljentyttären seuraamana rouva Bertinin salonkiin, hämmästyi Coryse suuresti huomatessaan myyjättärien tuntevan hänen setänsä. Ja heti alkoi hänen pikku päässään ajatus askarrella.
"Mitä kumman tekemistä on Marc-sedällä voinut olla tällaisen ompelijattaren kanssa?... ompelijattaren, joka ei neulo rouva de Braylle eikä Luce de Givrylle, -- joka pukeutuu sanomattoman yksinkertaisesti, -- eikä edes rouva de Bassignylle, -- joka pelkää tapaavansa kokotteja?..."
Ja heidän odotellessaan rouva Bertiniä, jolla paraikaa oli koettelu, kysyi Untuva uteliaana:
-- Tuntevatko he sinut täällä?... Miten he voivat tuntea sinut?...
-- Minä olen käynyt... Minä... Minä olen... Minähän suunnittelin pukuja Lussacin tanssiaisiin... viime vuonna... ja...
Untuva oikaisi:
-- Sinä suunnittelit puvun... etkä "pukuja"!... Niin... Kyllä nyt muistan... Sinä suunnittelit rouva de Lironin puvun...
-- Sen juuri... ja muitakin...
-- Etpä... Vain sen etkä mitään muita... Siitä juoruiltiin paljon siihen aikaan...
-- Älä puhu niin kovasti!...
-- Kukaan ei kuule meitä!... -- virkkoi Untuva osoittaen neitejä, jotka kulkivat edestakaisin salin halki.
Seisottuaan hetkisen vaiti, ajatuksiinsa syventyneenä, hän mutisi äkkiä aivan kuin jatkaen itsekseen alkamaansa keskustelua:
-- Hänkin pettää miestänsä, tuo rouva de Liron!...
-- Mutta vaikene toki!... -- huusi Marc-setä katsoen levottomana ympärilleen. -- Suu kiinni, herran tähden!...
Ja hän lisäsi suuttuneena:
-- Nuorten tyttöjen ei sovi puhella asioista, joita he eivät ymmärrä... ja joita heidän ei sovi ymmärtääkään...
-- Tiedän varsin hyvästi, ettei minun sovi ymmärtää yhtään mitään... Enkä minä muuten paljoa ymmärräkään... Mutta täytyyhän minun kuulla, eikö totta?... ellen pane pumpulia korviini, kuten serkku La Balue...
-- Nuori tyttö ei kuule mitään, ellei hän halua kuunnella!...
-- Oi! tuopa nyt on roskaa!... Minä en koskaan kuuntele ja kuitenkin minä kuulen aina!... Ja joskus olisin paljon mieluummin kuulematta!... kuten esimerkiksi silloin... kun puhuttiin rouva de Lironista...
-- Kiellän sinua mainitsemasta nimiä!... Täällä voi olla joku palvelija tai kamarineitsyt tai muita ihmisiä hänen talostaan...
-- Ja luuletko sinä, ettei hänen kotiväkensä tiedä... mitä heidän "rouvansa" tekee?...
-- Joka tapauksessa on perin turhaa... että he kuulevat sinun puhuvan siitä...
-- Ja vielä pahempaa, jos he kuulevat sinun sitä tekevän...
Untuva lisäsi vielä ilmeisesti hermostuneena:
-- En muuten voi käsittää, miksi sinä koko ajan puhut rouva de Lironista?...
Marc-setä katsahti häneen ymmällään:
-- Puhunko minä hänestä?... Minäkö nyt muka puhun hänestä?...
Ovi avautui erääseen koettelusaliin, ja pikku rouva de Liron tuli sisään kuin tuulispää kietoutuneena vaaleanpunaiseen harsopilveen rouva Bertin kintereillään.
-- Minulle kerrottiin teidän olevan täällä!... Enkä minä tahtonut antaa teidän poistua tulematta tervehtimään teitä!...
Hän pudisti varakreivin kättä ja sanoi kääntyen Untuvan puoleen:
-- Hyvää päivää, neiti Coryse... Sitten hän jatkoi palaten Marciin:
-- Aiotteko te tilata itsellenne hameen?... Marc vastasi hieman epävarmasti ja hämillään:
-- Tulin veljentyttäreni takia...
Pikku rouva de Liron räjähti nauramaan avaten suunsa, jotta hänen tummahkot hampaansa näkyivät:
-- Te siis leikitte mammaa!... Miten liikuttavaa!...
Mutta nähdessään varakreivin väkinäisen hymyn hän kiiruhti lisäämään:
-- Onnittelen teitä joka tapauksessa!... Tyttärennehän on ihastuttava!...
Untuva ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tarkasteli ahnaasti nuorta naista.
Tämä oli hyvin kaunis, täyteläinen ja hymykuoppainen pieni rouva, jonka ruskeat hiukset kähertyivät somasti matalan ja hienopiirteisen otsan yläpuolella. Silmät olivat suuret, suklaanruskeat ja hyvin hellät, nenä suora, suu pienen pieni, -- ihastuttava, ellei hän avannut sitä, -- ja hänen ihonsa oli mainio. Hänen hartiansa kohosivat valkoisina ja pyöreinä mahdollisimman avokaulaisesta puvusta. Käsivarsien yläosa ei ollut aivan yhtä täydellinen, ja hänen litteät ja värittömät korvansa kallistuivat liiaksi taaksepäin eivätkä sopeutuneet tukanrajaan.