Part 5

Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen, odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää nuori."

"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut muuta neuvoa.

Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes lupa joutui.

Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla, nurmikkokentällä, jossa ruskeat kaIastuslangat riippuivat, sataman sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä, jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo naida Mattssonkin, joka lähti käpälämäkeen omista häistään."

Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän. Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.

Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi morsiamensa, joka istui ja itki.

Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.

"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?"

"Ei, tietystikään ei."

Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille, mataloille huoneille, etäiselle kaupungille, kaikelle tämä ikuinen kauneus valoi hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa. Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis kimaltelee veneen pohjalta.

Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan. Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.

"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen. Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut kuin odottaa häntä."

Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa. Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.

Neljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän perästä tuli suuri marraskuun myrsky.

Yksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin ja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia. Vanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he ajelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he aivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli jäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa pakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan enää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja sitten tuli kuolema.

Moni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen oli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta, sillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä hoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain olisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä tunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin naimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa, koska hän hoiti niin hellästi miestään. "Nyt ei hänen ole vaikea päästä toisiin naimisiin", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi sairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta. "Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun", hän sanoi.

"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat. Totta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka ymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva."