Part 2

Se kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei ollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut tehdä valtavaa vaikutusta, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni, yksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä jotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen toisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi hiukan vain sormensa kärjillä.

Mutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen kylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti antoi sille pikkusormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla vilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle sankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor seisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.

Sitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta "se" ei tullut silloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain merkillinen ihme tapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor-patruunaa. Hänhän oli samanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja heikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää paremmalta kuin oli.

Patruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon penkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieleen. Hän tahtoi tietää mitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.

Sitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja jääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä näytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin ja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten talliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen, renkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle näistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli pitänyt tarpeellisena rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni ajatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana, niin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki lammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin. Hän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja maitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret ullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivausosasto, heinäluhdit ja lato, jossa säilytettiin kerppuja lampaille.

Uinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä nähdessään. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen ja kahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine pöytineen.

"Jospa äiti olisi saanut tämän nähdä!" virkkoi hän.

Siellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli kertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli jo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle, mitä hän sanoi.

Kotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän oli ollut sairaloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat häntä, niin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän sai olla auttamassa leipomossa ja puodissa... Kuinka olikaan, oli hän sattunut mainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä Untuvaiseksi. Siinä yhteydessä hän oli myöskin virkkanut: "Kotona kaikki hemmoittelevat minua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon hänestä. Hän kohtelee minua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua koskaan Untuvaiseksi, vaan Anna Mariksi. Maurits on niin mainio."

Voi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän olisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran melkein itku kurkussa: "Maurits on niin mainio."

"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni", oli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: "Mutta miks'ette te, Teodor-eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen, joka saisi olla tällaisen kartanon rouva!"

"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?" oli eno kysynyt aivan sävyisästi.

Silloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän hän voinut sanoa enolle, etteivät hän eikä Maurits välittäneet perinnöstä, sillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi tuumailemaan, mahtoiko olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle tuli yhtäkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä suurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän kumminkaan voinut.

Heidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli pienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön, kimakka-ääninen koiraressu.

"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira!" virkkoi patruuna Teodor.

"Niin kylläkin", oli hän vastannut.

"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny on ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun, Untuvainen?" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.

Niin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi, että mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.

"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon kaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli peite selässä ja liina päässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä ajattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs, kun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä herännyt joitain lapsuudenmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, mutta se alkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois peitteensä. Ja kohta se alkoi käyttäytyä samoin kuin muutkin suuret koirat täällä, niin että me sanoimme Jennyn varmaankin maalla kasvaneen.

"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin sohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli kerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita. Meistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen, tuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut vasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. -- Mutta arvaappas, kun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan lähteä mukaan. Se seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja hyppi minua vastaan ja oikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä tänne. Eikähän meillä ollut muuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli liikuttavaa nähdä koirakurjaa, joka oli niin vähäinen ja kumminkin halusi olla maalaiskoira. En ikinä olisi luullut, että tulisin pitämään sylikoiraa. Kohta kukaties saan vaimonkin."

-- Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna Mari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti livisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä puhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään ollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa -- -- niin, Untuvainen oli käynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.

Mutta ei "se" tullut silloin, ei silloin.

Vaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä ei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa joku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen, hiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut. Mutta sehän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa hiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että hänellä oli ollut oikein hauska.

Hänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja sentähden juuri että hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa kohtaan aamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri ilo katsella häntä tanssiaisissa.

Untuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan esiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä arvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun hän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen paras ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän muka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei Untuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.

Maurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta se ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits oli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut: "Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin harvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana maailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari, lainata minut tänä iltana patruunien tyttärille."

Mutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. "Ole sinä isäntänä tänä iltana", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti kaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille seudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen olivat silmäilleet Mauritsia, ja sitten heidän katseensa olivat sattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle päätään.

Eno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun ei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli käynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia, mutta tytöt väistivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat olevinaan tanssiin pyydettyjä.

"Tanssi Anna Marin kanssa", oli Maurits sanonut Teodor-patruunalle, ja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen pelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.

Enokin loukkaantui, pyörähti ja poistui tupakkahuoneeseen.

Mutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla, kuuluvalla äänellä:

"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käydä sen näköiseksi, kun eno tahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle sinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko mielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?"

"Mitä tahdot sitten, Maurits, minun tekemään?"

"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia tämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!"

"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot." Ja Untuvainen tarkotti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan siitä, että oli saattanut enolle harmia.

"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi, joka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan."

Siihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan tupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut lepotuoliin.

"Miksei eno tahdo tanssia kanssani?" oli hän kysynyt.

Patruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukaisi ne ja katsoi kauan häneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut koskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee ajatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin eno tarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei kaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten Untuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain ja hyväillen.

Yhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella kädellään silittää Untuvaisen tukkaa. "Pikku äiti", oli hän sanonut.

Siten "se" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa. Kaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui, niinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.

III.

Ilta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja ilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.

On jo myöhäistä, eikä muita ole enää valveilla kuin patruuna Teodor, joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa tämän nuoren miehen ja nuoren naisen.

Ei sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua talosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille seisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.

Onko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän kolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää kun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että hän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut näkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla? Teodor-patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta. Hän ei voi elää ilman tyttöä.

Samassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat tuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja sen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.

Yö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa. Harmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja lepäävät.

Patruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä että Maurits on hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee pois hänen kyyneleensä. -- -- Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat haivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveillä, että ilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja hentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.

Teodor-patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia. Ajatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa, hänen vielä vuoteella maatessaan. "Kuuleppa Maurits", hän aikoo sanoa. "En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin tämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En tahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä."

"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?" Maurits kysyy.

"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei kumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen kuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta tulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden tehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän kuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos, lapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla ministeri."

"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta", Maurits vastaa silloin, "niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte mennä naimisiin!"

"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten virkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi? Ei leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia ministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen vuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virkaylennykset läpi. Mikä olisi tulos jos auttaisin teidät avioliittoon? Jok'ikinen vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen väsyisitte niin te kuin minäkin."

"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa."

"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa kymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan mennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla puratte kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vain, nouse ylös, ota kiesisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän kumminkaan ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät maita mantereita kahdenkesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan vaan luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet kotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut, jos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla levoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet vanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan, näkemättä häntä! Minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle. Hän kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta tavata häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit heltyä."

Ja ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja matkustaa tiehensä.

Ja kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?

"Roisto", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin varkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään? Itsekö hän vain huutaa niin itselleen?

Mitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että Maurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä, saa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa itkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti ilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.

Hiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren kätensä ja tavottaa yhden niistä.

Niin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.

Haiven toisensa perästä putoaa yhä vain hänen ympärilleen. Mikä on niiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja raskaat jalat tallaavat ne!

Patruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat raudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi olla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat kysymyksessä nämä pienet turvattomat?

Ja hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan hän yhtäkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin mietteisiinsä.

Oli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion äyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille heitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva kädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!

Ja tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja Teeseus ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat näköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän rantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.

Mutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: "Mahtaakohan kuolevainen nuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?" Ja Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt häntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta. Silloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen tiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.

Nyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa tuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi. Hän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa hyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.

Sitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen silmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja etäämmälle, laivan ankkuripaikalle -- siintävälle merelle -- -- mustiin purjeisiin -- --

Ja nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään epäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.

Ja siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja, istui. Niin se kävi. Niin tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee Nösseltin viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat mainitsevat Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo säälijät aivan varmaan erehtyivät; Ariadne ei huolinut Dionyysoon lohdutuksista.

Hyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että häneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua onnettomaksi!

Niiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli lahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä luottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän ollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi hänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?

Mikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö että hänen kauttansa eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä sopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka tuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä naisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen, niin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä syystä pitäisi hänet tuomita?

Oi Dionyysos parka, Teodor-patruuna parka! Ei ole helppo olla tekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvanpehmeiden kanssa. -- Ne syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.

Patruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut mustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.

Silloin putoaa siihen haiven ja aikaa pakista: "Minäpä juuri olisin seurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan korvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja sinä olisit sallinut minun sen tehdä." -- "Olisin kyllä, -- olisin kyllä", kuiskaa eno.

Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi kelvannut siihen?" -- "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit kyllä kelvannut."

Vielä liihottelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua. Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä itken, itken koko päivän, sillä on tuntuva minusta suurelta häpeältä, etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin --. En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni kynnyksen yli tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään ja supistaan minun näyttäytyessäni. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno vastaa silloin itku kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin."

Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tapahtuisi aamulla.

Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee sitä."

Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain pakenemista, mutta ei tiedä mitä.

Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan, sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat. Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu, joka hylkää linnut.

Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.

Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat tulimmaista, juuri minähän, eikä puutarha, saan kylmän talven ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa tuosta tyttöräpäköstä."

IV

Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei sillä ole suoritettavanaan sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin "se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.

Tuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumistaan rappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan, kylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla kivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.

Mutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä aamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.

Patruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää eriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa Mauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori mies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole erittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa astua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli Untuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun että seppeleen syyskuussa?

Untuvainen tuntee kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan kasvoihin. Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen kiitokseksi, vaan hän ei katso ylös.