Part 1
UNTA JA TOTTA
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1901.
SISÄLTÖ:
UNESSAKÄVIJÄ:
Unessakävijä Itsepettäjä pimeässä 1-12 Kevätlaineet Vuoren vallassa Mieron iloa 1 Mustalaisverta Kammion kahleissa Myllyn luona Ripsien raossa Polun päässä Pieni peikko Maailman sivussa Lemmenkateessa Yrttitarhassa Virran pohjalla Sinisessä siimeksessä Lyyli Varjossa ja valossa Tulikukka Mieron iloa 2 Unen perhot Ihanne Paholaisen huutokauppa Magdaleena Silmästä silmään
MAALAISSOINTUJA:
Tuulan tei Saariretki Sateella Vihreä veräjä Hidas Hippo Mustalaisia talossa Pois meni päivä Nimismies Puuskan surulaulu Toisella puolen lahden Viinakurri Kotipolulla Ensi lumen tullessa Uuden vuoden yö Vaari ja vaarin kello Valkeat neidot Istun metsän kivellä Auringonkukka Mellakka kievarin raitilla Iltapuhteet Talvi-iltahämärässä Hiihtämässä Veräjän-Mikko Talvitiellä Tukkiherra
UNESSAKÄVIJÄ
UNESSAKÄVIJÄ.
Mun henkeni vaeltaa, kun raukeat silmäni suljen, ma harhaan höyhensaarien taa ja houreen huippuja kuljen.
Ja kullassa kuutamon ma unhonyrttiä kerään ja uksella autuuden asunnon ma päivän huolihin herään.
Pois kodista eksynyt oon, ma vieraille vuoteille yöksyn, ma vaellan unelmien aurinkoon ja kerran ma kuiluun syöksyn.
ITSEPETTÄJÄ PIMEÄSSÄ.
(Hän, itsepettäjä virui olkivuoteellaan ja pimeä oli hänen kidutuskammionsa, hän katsoi sieluunsa kuin hämärään huoneeseen ja painiskeli itsensä kanssa, sillä hän oli pettänyt itsensä ja hyljännyt hyvyytensä ja korskeuden henki puhui hänen kauttansa):
1.
Minä hämärästä kuiskeen kuulen läpi huurun ja harmaan sauhun, ja äänet solisee, loiskaa ja soi, min'en huutaa voi, näen pimeän partaalla keltaisen kalvon ja pimeän pohjassa kahleissa kauhun ma yksin yössä valvon.
Mun allani avaruus aukee, näen vihreän, limaisen portaan, sieltä sekava helvetti heijastaa, -- pois valuu maa, näen laihat kädet, ne toisiaan kaulaa, siellä kirotut henget sortuu ja sortaa, ja kimeä kuoro laulaa.
2.
Ma katselin usviin ja uumeniin, ma veteliä vesiä näin, näin pitkän varjon vuorella, se liikkui ja leijui päin.
Mun sieluni vajosi varjoihin, ma silmäni käänsin pois, ma kuulin äänen himmeän kuin kaukaa käynyt se ois.
Ja kiperän männyn runkoa mun käteni kiemuroi, en tahtonut syöksyä syvyyteen ja pohjaton pimeys soi.
Läpi yön kimakirous kimposi, tuli varjosta luokseni mies, hän kädestä otti ja kuiskasi. Ken syvimmät syntini ties? --
3.
Ja kuoro se lauloi pohjasta yön:
Kirotut olkoot äitien kohdut, sielt' olen täyteisen tuskani tuonut, kirotut valkeanviekkaat rinnat, niist' olen myrkkyistä maitoa juonut!
Kirottu maa, joka nesteitä siittää, kirotut siementä kantavat tuulet, kirottu yö, joka lempehen vihkii, hekkuman valtaan kun yhtyvi huulet!
Kirottu taivas ja taivahan taatto, synnin tarhaan sä ihmiset suorit, kukkien kevättä valheella höystät, syksyllä lehdet kylmällä kuorit!
Miksikä päivänpaistetta lupaat, miksikä houreita helmaamme kannat, miksi on armas aamuinen taivas, miksi on kaameat kuoleman rannat?
Miksikä matojen maireeksi tänne loit sinä kurjat mustahan multaan, miksikä lietsoit liekkejä rintaan, jotta se kiroisi kimmaista tultaan?
Kirotut luonnon tuhannet tuskat, kirottu valhe ja kiiltävä kuori, tulkoon ihana, ikuinen tyhjyys, kaatuos päälleni korkein vuori!
4.
Selin vuoteella tuijotan tummuuteen ja rinnassa polttaa ja pistää, omantunnon tulta mä suitsutan, en apua löydä mistään.
Läpi kammion pimeys keinuilee ja lattia allani häilyy, alas, ylös mä taivaan tanssivan nään ja tähdet sekaisin väilyy.
Ma pimeään astun ja horjahdan ja yössä ma etsin juomaa, jääkylmä henkäys huoneessa käy, ovensuussa ma varjon huomaan.
5.
Hän jalkapäähäni istahtaa, ja vihreät, häijyt silmät kiiltää, häntä välttää on turha työ, hän himoo ja sielua saartaa; mun suoneni sairaasti lyö ja vilu mun viiltää, ja kammo kaartaa, nyt on tullut mun elämäni kiirastulen yö.
Hän valvoo kiihkoja kannustain, kun houreesta hirmu-uneen herään, salapaulaan hän langettaa, hän tarkoituksensa salaa ja hiipii vuoteeni taa; ma luontoni kerään ja tahdon alaa ja paljastan kaikki ja kutsun salamaa.
6.
Soi, soi, synti soi, mä verellä velkani maksan, mut vielä ma seista jaksan, et iskeä voi!
Pois, pois multaan vie, Manan maille on ihana tulla ja sulla kuin kurjalla mulla myös lepo lie!
Pois, pois maahan lyö, sinä suuri ja syntinen henki, vie toivoni viimeinenki ja tule yö!
7.
Ma otsaani löin ja makasin suin, kuin ennen öin ma syntejä luin ja kidutuspenkissä huutaen hourin.
Ma janoon jäin, mulle muisto toi, mitä rumaa ma näin ja korvissa soi, kun olkivuoteelta seiniä kourin.
Ma ruukkua hain, mä kättäni tuin, tasapainon sain ja nyrkkiä puin; näin mustan varjon, se kynnystä kiiri.
"Pois nimessä sen, ken sunkin loi, sua väistä en, oi, selaa, oi, taas levossa leijuu pimeä piiri!"
8.
Taas seestyvi synkeä yö, näen valkoisten vuorten särmät, pois aaveeni pakenee huminaan kuin matalat, harmaat härmät.
Tuli kirkkaus ja ma näin, näin ihanaa unta, uutta: ma kuljin suuressa metsässä, puut kuiskutti salaisuutta, puron rannalla valkea hirvi joi sinisilmin ja kaarevin kauloin, uniyrtit niituilla vihannoi ja kuninkaanlintu lauloi.
Mun sieluni suli ja laajentui ja sävelten virrassa tunteeni ui, soi humisten ilmojen urut, ja sinne siniseen korkeuteen pois himmeten haihtui surut.
9.
Ja lähtehen reunalla uinaillen lepäs hento nainen ja tumma mies ja silmät ne onnesta välkkyi, mies soitteli ruokopillillään ja naisen nauru se helkkyi.
Vaan sitten synkkeni syntihin pois tämä päivänpäilyvä taulu, mies nuorta vaimoa kammoksui ja huulilta sammui laulu. Tuli yrttitarhaan kaunis kyy, tuli ikuinen tuska ja surujen syy, tuli toukka, koi, joka kukkia söi, tuli kiista ja katkera kauhu, veli veljeä löi, kun sauhusi uhrisauhu.
Ja valosta pimeän pitoihin ja päivästä valheen vaivaan sai ihminen harhata mieron mailla, tuli kuoleman suuri kirous ja itsepetoksen lumous, ja sydäntä, sääliä vailla tuli Luoja ja sulki taivaan...
10.
Tule pilvien pitäjä suuri, tule tulkiten, tuomiten, vai oletko vaeltava varjo vain tai valhetta ihmisten! En köyristä enään selkää, en sinua pelkää, sinä hämärä, salainen, suuri, sano, missä on synnin juuri, koska alku olet ja loppu myös ja ääretön on sun työs! Jos sieluni syntyä hallitset ja elämän kulkua vallitset, niin aukaise silmäni mun, että näkisin sun, josko olet, olit ja tuleva oot, sitte taivahat lauetkoot!
Ma herjaten seisoin ja napisin ja huumeessa huojuin ja vapisin, ja painoin kuin teuras pääni. Ei hiiskausta, ei suhinaa, ei räjähdä taivas, ei horju maa, ja tuntui kuin vuodet ois vierreet ja soinut ois vain kysyjän kolkko ääni.
11.
Ma tahdon käydä kuin aamunkoi yli sumuisen, maisen saastan, ma kirkkaan laulun saatossa käyn yli merten, kun maailma allani soi ja kääpiöt toisiaan raastaa.
Ma tahdon kulkea korkeuteen, missä kauniimmat kaaret hohtaa, ma punaista soihtua heilutan ja rataa ma muutan hiljalleen, miss' uusia tähtiä kohtaan.
Ma tahdon laajalti vaeltaa, sädesuihkuja alas ma heitän ja kultaisin kimpuin ma kihlaan sun, sinä pieni, synkeä, syntinen maa ja sitten sun yöhön peitän.
Sinut poltan ja liekkihin kärvennän, tulivuoria helmaasi ammun, sinä ilmanraanana sinkua saat; sinut avaruuksihin tyhjennän, kun uusihin urihin sammun.
12.
Sua huusin ma itkussa illoin, kun suru oli suuri mulla, oi, täytyykö, Herra, mun herätä ja luoksesi ryömien tulla!
Ma vuodatin öljyä vuoteellein ja huoneeni tuleen pistin, oi, täytyykö voimaa vuotaen mun vaipua juurelle ristin?
En tahdo armohos luikertaa, kun hätä on suuri mulla, ma tahdon yksin kamppailla, en voi minä ryömien tulla!
KEVÄTLAINEET.
Ne keväiset laineet laulavat taas, ne tulevat pitkiä teitä ohi paljaiden pajupengerten täynnä uusia säveleitä.
Kuin siniset, pienet käärmehet, ne kiertävät keltaista santaa, joka yhdeksäs aalto loiskahtaa ja valkoista kruunua kantaa.
Niin kulkee kuningaskäärme vaan, kun keväinen kimmel hohtaa, se tuopi satuja saatossaan ja aaltojen joukkoja johtaa.
Ne lemmen kihoissa kisailee pois solisten soitimen juoksuun, minä rantoja kuljen ja kuuntelen, ja vihreinä viidat tuoksuu.
VUOREN VALLASSA.
Olen pitkien polkujen matkamies, ma vuorilta laaksohon laskin, tievarsilla kuivat lähtehet näin, oli ruoho kuin ruskea vaski.
Oli taivas helteä, kuuma yö, kävi auer onkalon suissa, ma punaista majaa etsin vaan, miss' ilo on vihreissä puissa.
Missä vinttikaivossa helmeilee teräskirkkaiden hetteiden hohto, ne suonteni soutua viihdyttäis kuin rautaa vuotava rohto.
Ja majasta armas astua sais, se kelveä kirsikkahuuli, hän laskisi kätensä olallein, kun ääneni janon hän kuuli.
Hän tarjoisi huulensa huimuuksiin, hän sinistä ruukkua kantais, hän punaiseen majaan saattaisi mun ja pivosta juoda mun antais.
Ma vienoista velhoista kuiskaisin ja kahleista kuuman vuoren, kuin vuoren ryöväri ryöstäisin sen laakson ruusuni nuoren.
MIERON ILOA.
1.
Sun löysin ma mieron matalalta tieltä, kun harhailin ma yksin ja ystäviä vailla, ma sopertelin surujeni kirjavata kieltä, ja aatokseni ajelehti pimeyden mailla, ma nuoruuttasi kerjäten sun luoksesi jäin, sa seurasit ja kosteutta silmissäs ma näin.
Ja syksyiseen suojaan sun kanssasi ma kuljin, miss' ahdisteli mielikuvain vajomaton vaino, ja pimeässä käteni ma kätehesi suljin, niin onneton sa olit silloin, kiihkeä ja kaino, sa katselit kuin katsoa vain hyljätty voi, ja äänessäsi tukahdettu hellä helke soi.
Ma tarinoin ja selvittelin kaiken kangastusta ja sinä, sinä itkit, sillä ethän voinut muuta, taas täynnä hetken hehkua ja ilon aavistusta ma tummaa tukkaas silitin ja annoin sulle suuta, ja hengittäen hiljaa näin me tummaan tuudittiin ja ilotulta tuskille me kahden poltettiin.
MUSTALAISVERTA.
Ma olen kuin valkea mustalainen ja vaellan niinkuin on mieli, ja maailmanrannan raunioilla on kotini porttipieli.
Sä olet niin levoton lemmessä ja katseesi kaipaa merta, ma tunnen, povesi läikkyessä, kuin oisimme samaa verta.
Siis tullos vihreään kuutamoon, kun maantiennuotiot puuntaa, siell' iltatähdistä arvaamme yön muuttolintujen suuntaa.
KAMMION KAHLEISSA.
En hämärään kammioon päivää nää ja taivas harmaana häämöittää, on ilma sairas ja sumuinen, ma katson kuin usviin ja unelmiin; käy maailma kaukana humuineen, ma vaivun utuhun himmeään, kuin ristikon takaa puun minä nään, siellä punainen pihlaja hohtaa. Se lapsuuden ajoist' on seisonut niin, sen juurelle muistoni johtaa, sen latvassa soittaa kiistaiset kertut, sen oksilla riippuu katkerat tertut, kokemuksien katkerat marjat. Läpi sumun sen nään kuin unessain, ja tulevia aikoja heijastain käy ohitseni kuvien sarjat. Se pihlaja kasvaa ja varjoon ma jään, se pihlaja päivää salaa, sen oksilta verta ma tippuvan nään ja se palaa, palaa.
MYLLYN LUONA.
Voi, muistatko tuulimyllyn sen, jonka liepeillä hämärä hiipi, se oli kuin hyönteiskummitus ja sill' oli hirveä siipi.
Jyvämiesten kaikkien viljan se söi, siellä syksyisin lepakot viihtyi; ma tahdoin sen siipihin tarttua, ja silloin sun mielesi kiihtyi.
Siellä varmaan peikko kummitteli ja varasti köyhien viljaa, se oli kuin sudenkorento, se seisoi niin kumman hiljaa.
Se peikko kätemme yhtehen vei, niin vaatelias oli peikko, -- -- oli vaara siipenä seikkailun, mä vaarassa olin niin heikko.
Sinä olet se hyönteiskummitus, jon' ääressä vaarassa vartuin, sun sydämmesi oli kuin mylly tuo, kun siipihin kerran tartuin.
Sinä tunteeni tuhaksi jauhaisit ja elämäni heilimäpuunkin, olet sydämmeni mehua imenyt ja vieläpä monen muunkin.
RIPSIEN RAOSSA.
Ma katselen mustien ripsies taa, joista sininen auer väikkyy, minä katson kuin metsän hämärään, jossa salaiset rimmet läikkyy.
Siellä sammalhetteissä päivä käy ja katveessa solisee virrat, siellä hämyttäret kangasta kutoilee ja säteissä säkenöi pirrat.
Siell' unelmien utua kudotaan ja autuuden auerta luodaan, siellä päivän kutsuja kaihditaan ja kukkien kuvusta juodaan.
Siellä kielojen kasteessa kuvastuu koko taivaan ihana kaari, siellä rimpien raosta kajottaa se onnen sininen saari.
POLUN PÄÄSSÄ.
Pois muistot murheiset ja suru pois, pois ajatusten pitkä ruumissaatto! Niin mietin, seutua kun samosin, mut kuinka kauvan yössä harhailin, en itse tiennyt --, ristitarhan näin, ma polunpäässä seisoin sävähtäin, sen kummun näin, jonk' alla lepää taatto.
PIENI PEIKKO.
Ma olen kuin jättiläinen, sinä pieni keiju ja peikko, se pitkä mies ja pimeä mies oli kerran unessa heikko.
Ja keiju oli kaunis kuin kuutamo, se laaksoa kulki ja lauloi, se luolan aarteita tahtoi vaan, kun jättiläisen se pauloi.
-- Ma näin sun vahvan heikkoutes, kun vaivuin ma hymyilyysi, ja salaa kun yössä suudeltiin, taas silmäsi helyjä pyysi.
MAAILMAN SIVUSSA.
Äl' itke tyttö, jos köyhyys itki, jos maailma tallaa poikki ja pitkin, kun piiskat ilmassa ilkamoi, ja rämisevät kulkuset soi. Niin riehuvat rikkaat ja matkijaköyhät ja töykeät tokkelot, löylyjen löyhät, ken aasin seljässä ratsastaa, se harvoin syrjähän katsastaa.
Ja mitä se auttais, jos itkettäis ja maantieltä ruohoja kitkettäis, sillä toisten jäljiss' ei jälkeä näy, ja rikkaruoho se vieraissa käy, ei onni oo kullan hinnassa, vaan onni on kahden rinnassa.
Moni maantielle ilonsa hukkasi, sen ainoan onnensa parhaan, mut istuta, tyttöni, kukkasi tuvan turpeisen yrttitarhaan, omat surumme illoin me itkettäis, omat rikkaruohomme kitkettäis, kuin laulaen kuluisi päivän työ ja unta olisi yö. --
LEMMENKATEESSA.
Sinä häilyvä oot kuin ruovonpää ja rannalla välkkyvä santa, nyt ylistät yhtä ylkää vaan, -- -- jolla tuhat on morsianta.
Sä keimeän kaino siskoni, mun veljenä muistoosi suljet, sä peiliisi katsot ja huokailet ja iltakirkkohon kuljet.
YRTTITARHASSA.
Mun sieluni yrttitarhassa moni kasvavi kukka kumma, siellä kasvaa onneton ohdake ja mieronkukka tumma.
Unikukat ne kulolla unelmoi ja iloiset sasminat häilyy, ja kalmankukka se versoo myös, ja mustassa varressa päilyy.
Moni kukka on kylmästä kuihtunut ja moni on kasvanut hukkaan ja yhtä kukkaa ei enään oo, sitä valkoista liljakukkaa.
Se kukka on lumisen puhtauden, se loisti auringon alla, se äitini hautaa koristais, vaan sen on jo vienyt halla.
VIRRAN POHJALLA.
(Yöllinen näky).
Yössä jylhän jyminän kuulen, päälläni kohisee musta yö, vihreän virran pohjalla värjyn, pimeän pohjasta sydän lyö.
Kaukaa loiskien iloinen laine suomujen seasta kimmeltää, limaiset linnat, näkinkenkätornit hopeaporeista häämöittää.
Lomitse vihreän kalvon katson, himmeät tähdet ne läikkyy pois, päälläni kohisee uponnut kello, tuntuu kuin kapula suussa ois.
Köynnösjuurissa kello riippuu, pitkässä kaaressa kieli käy, kieli käy, vaan laitaan ei koske, laidan äärtä ei missään näy.
Tuhannet kuplat sohisten solskaa, vihreävaskisen kidan ma nään, valkimen vaahdoissa kello heiluu, vaivun ja vaivun yhtenään.
Tahtoisin nousta, tahtoisin huutaa: mikset kirottu kello jo soi, tuomioääntäsi vuosia vuotin, mutien mujuss' en maata voi!
Soita kiihkojen kimmat lukkoon, kaiju sieluni kammioon, rakentaja suuri, valaja suuri, julista, mitä ma rikkonut oon!
Äänetön, ääretön kello heiluu, päälläni kohisee musta yö, -- vuoteelle vaivun ja kuuntelen yössä, koska se kello kerran lyö?
SINISESSÄ SIIMEKSESSÄ.
Tule pois, tule pois minun kanssani sinne siniseen siimekseen, siellä hellästi viritän värjymään sen koivuisen kanteleen.
Siellä solkikoivujen suojissa sinut vihreään salihin saatan, siellä pieniä pilviä katsellen saamme sammalvuoteella maata.
Siellä tahdomme unohtaa auringon ja hyräillen harhata vaan, siellä eksyen ehdymme löytämään sen salaisen, hämärän maan.
LYYLI.
Lyyli, Lyyli, lempeä Lyyli, Lyyli on kulkeva tyttö vain, lehdon lapsi ja onneni orjatar, Lyylin ystävänkättä ma hain.
Kuutamon helyissä kujat loistaa, huurteiset seinät on hopeissaan, niinkuin tomu ja tuhka on maine, mustia silmiä etsin vaan.
Huurteesta sairas sydämmeni värjyy, tule sinä kelmeä keijuni, kapsahda kaulaan, liverrä lintuni, etten ma ikävään kuolisi!
Lyyli, Lyyli, kaihda päivää, silloin ne pahat parjajat lyö, lykkyni Lyyli, suutele, suutele, muuten tulee se musta yö!
VARJOSSA JA VALOSSA.
Ma varjostan kuumaa ohimoain, kun päivä päätäni huumaa, elon tuliseen virtaan ma tuijotan, se juoksee koskehen kuumaan.
Nään hukkuvan katseet kuohusta ja kuulen huudot ne hurjat, pois sinne ma tahtoisin syöksyä, missä ryöppyy ryysyiset kurjat.
Mut tulee hiipivä hämärä, kun herää hellyyden muistot, kun taivaan kultaiset kunnaat nään ja vihreät yrttipuistot.
Ja silloin siintävä aatos käy ja silkkihin ryysyt haihtuu, salasoihdun valossa toisin nään ja viileät seudut vaihtuu.
MIERON ILOA.
2.
Ja iloisin silmin sa tulit taasen illoin, kuin salaisihin juhlihin sun vierellesi hiivin, ja tuskieni tupa muuttui huvihuoneeks silloin, pois hetket lensi lemmessä kuin punertavin siivin, taas heräsin ma soittohon ja seikkailuun, taas marjoja ma maistelin elämänpuun.
Sa sydänlehtes auki löit kuin ojavieren kukka, vain pölyä se niellyt oli leveästä tiestä, ja askelissas' soinut oli oman onnen hukka; mua sanoit sinä rakastavas niinkuin mieronmiestä ja sitte sinä puhkesit kuin tulikukkasiin ja unisaarten rantoja me soudeltiin.
Kun pois sinä läksit, sa kauvan silmää vaihdoit, sä sanoit käyväs kotihis, mut sielt'ei tulet loista, ma päivänmailta etsin sua, mut päivää sinä kaihdoit, ma etsin sua mieronlasten surun sokkeloista, näin hämärissä hyräillen sun ääntäs hain vaan, mut sinua en löytää taida enään milloinkaan.
UNEN PERHOT.
Mun unteni puhtaat perhot soran ylitse nostavat mun, ne kiitävät sinisiivillään, ne liitävät sadun hämärään pois kuutamoon, jossa kulkenut oon, ja aamuhun.
Ei perhoja kullata saisi, ne herkkää heimoa on, vain hetkeksi voipi ne tointua, niiden siivet on vienointa sointua, ei muuten vois ne kohota pois yli kuutamon.
Mut hämähäkki, hämähäkki kutoo hämyn verkkojaan, se soutaa seitin äärtä ja kehrää keinojaan, se perhoni sai ja sen verta se joi ja siivet se survos ja ilkamoi ja se kuutamokisoista raastaa.
Se hämähäkki, hämähäkki asuu sielun surussain ja omantunnon toukkana se imee ilojain, se unteni perhoja tallaa ja lyö ja silloin ma herään ja silloin on yö ja kaikki on sekavaa saastaa.
IHANNE.
Sua etsin ma elämän tieltä, sinä heijut mun haaveissain, sun hellästi kutsuvan kuulin, sun unessa nähneeni luulin ja sitten ma ääntäsi hain.
Salin loistossa säihkyvin silmin sun luulin ma löytäväin, läpi harson katseesi päilyi, ja kisassa hahmosi häilyi, sun soittoon sulavan näin.
Sua paimenpolulla vuotin, maantiell' olet veikeillyt, olit heimoa luonnon lasten, vaan lentäissä rintaani vasten, et mua sinä ymmärtänyt.
Ja auringon alla sä loistit, sun pimeän pidoissa näin, kun nauroin, sun kuvasi vaihtui, kun huokasin, itkusi haihtui, pois leijuit ja yksin jäin.
Sua turhuuden turulta etsin, oli tunteeni tulvillaan, mua lemmennarrinas käytit ja hetkessä tyhjyytes näytit, nyt himmeenä muistan sun vaan
Sua kysyin ma ihmisiltä, sua taivaalta rukoilin myös, et puhunut ihmiskieltä, et tullut sä katumustieltä, ja sua minä ikävöin.
Ja kerran ma kiistaten tahdoin veren vallalla kahlita sun, sun povesi lämmeten läikkyi, mut sielusi minua säikkyi, sinä olit kuin vereni mun.
Sua taiteesta, luonnosta etsin ja kaijusta kauneuden, sinä synnin sylissä kiikuit, sinä enkelin siivillä liikuit, vaan sua min'en löytänyt, en.
Sinä äitini silmissä siinsit, taas tuntui kuin äänesi sois, sinut näin minä paarilla kerran, -- olit kaikessa hiukan verran, voi, ettes unta sä ois.
PAHOLAISEN HUUTOKAUPPA.
Teki rappiolaulaja laulettuaan vararikon ja vannoi väärin, tuli itse piru ja kumarsi ja huutomiehenä hääri: "Tässä kilua, kalua kimmaltaa! Mitä tarjotaan, kuka kohottaa?
Tässä sininen satumekko on, ei ole se uusi aivan, se autereesta kudottu on, sitä katsoa maksaa vaivan. Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa, yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!
Tässä ruostunut taikahuilu on, kun sitä vaan kerran käyttää, niin tanssii keijut ja kuninkaat ja tuvan ne taruilla täyttää. Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa, yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!
Tässä vaeltava vaskisormus on, yli maan on kuulu sen laatu, ilotyttö sen vihkimäsormeensa sai, mut nyt se on takaisinsaatu! Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa, yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!
Tässä taittunut tylsä neula on, se tarinan tinaansa sulkee, sen silmästä päästähän taivaaseen, siitä kaidat kamelit kulkee. Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa, yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!
Tässä myydähän mielikuvitus, sitä parempaa ei voi ostaa, se Saatanan pauloista -- hm... no niin... pois ilmalinnoihin nostaa. Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa, yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!
Tässä maireella saatu laakeri on, se ehjä on vielä, mut harmaa, sillä kirjapölyjä pyyhkiä vois, se paljon on maksanut varmaan. Mitä tarjotaan? Nyt paukahtaa, yks, kaks ja kolme, hahhahhaa!
Tässä vihdoin se viaton sielu on, mi lenteli varrella luudan, sitä huonemiehet ei huolikkaan, siis itse minä sen huudan. -- Ei tarjota. Nyt paukahtaa, yks, kaks, ja -- kolme, hahhahhaa!"
MAGDALEENA.
"Joka teistä on synnitöin, se heittäköön ensin häntä kivellä."
Olit outo ja halpa neitonen, jota maailma halveksuu ja jolle se kiven nostaa, sinä olit se hylkyrakkaus, jota maailma kullalla ostaa ja johon se lannistuu.
Sinä olit niin kovin onneton, kun valosta vieraannuit, näin riemusi rauenneena; sinä olit niin kaunis synnissäs, kuin ihana Magdaleena sinä itkussa kirkastuit.
Ma käteni sinusta irroitin pois ja hellästi hylkäsin, en auttaa sinua voinut. -- Mut öisin ma äänesi kuullut oon, on unessa itkusi soinut kuin pohjasta helvetin.
SILMÄSTÄ SILMÄÄN.
Ma seison peilini eessä ja silmissä kuvastuu rypyn rikkomat, kalpeat kasvot; mies vieras lie joku muu. --
-- Ma kuljin auringossa ja taivaan ihanaa kastetta join, ma tiedon himmeitä tähtiä luin, satuvaippahan valkeaan pukeuduin ja keijuista unelmoin.