Part 5
Niin hän vihdoin ilmaantui päivällispöytään ja hänen ylpeytensä antoi hänelle voimia näyttäytymään välinpitämättömän iloiselta. Hänellä ei ollut minkäänlaista valittamisen syytä, ettei häntä olisi arvonannolla kohdeltu. Vanha kreivitär ojensi hänelle niin ystävällisesti kätensä kuin olisi tohtori ollut perheenjäsen, ja kiitti häntä kaikesta hyvästä, mitä hän oli tuonut taloon ja mistä hänen sisarentyttärensä kirjeet olivat kaunopuheisena todistuksena; nuoren neidin mieliksi ei muuten ollut helppo olla. Cäsar oli lyhyen seurustelunsa aikana hänen kanssaan muuttunut niin uskomattomasti edukseen, että olisi luullut hänen jo vuosikausia nauttineen hänen opetustaan. Sitten hän mitä vilkkaimmalla osanotolla kyseli hänen opinnoistaan, kokemuksistaan ja kuinka hän viihtyi Hainstettenissä. Nuori kreivi, joka oli kävellyt ulkona parvekkeella Victoiren kanssa, tuli sisään ja tervehti häntä sydämellisellä lämmöllä, jota Philippin jäinen mieliala ei kyennyt vastustamaan. Hänen täytyi myöntää itselleen, että tuo loistava nuori ylimys oli todella rakastettava ja sen arvoinen, että hänen suonissaan virtasi pieni erä samaa verta kuin Victoiren. Sitä syvemmälle hän vaipui salaisen surumielisyytensä valtaan, ja sai käyttää kaikki voimansa säilyttääkseen näennäisen tyyneytensä. Kuitenkin piti nuoren kreivittären iloisuus huolta siitä, ettei tohtorin harvapuheisuus tuntunut painostavalta. Hän astui nauraen huoneeseen jonkun verran harvinaisen kauneutensa koko loistossa, taluttaen tätiään, jota oli auttanut pukeutumaan juhlapukuun, ja keskeytti juuri alottamansa hullunkurisen kaskun ojentaakseen Philippille kätensä ja vakuuttaakseen, kuinka hän kadehti serkkuaan, jolle tohtori kertoi niin paljon ihania asioita, ettei hän poloinen maailmanlapsi, jonka ajatukset vain pyörivät helyissä ja hetaleissa, osannut sellaista uneksiakaan. Mutta hän toivoi, kunhan nyt ensin oli tullut vakaiseksi perheenemännäksi, jälkeenpäin korjaavansa monta puutteellisuutta sivistyksessään. Tohtorin tulisi luonnollisesti auttaa häntäkin. Mutta ensimäiseksi tuli hänen auttaa häntä taivuttamaan Victoiren uppiniskaisuutta, tämä kun ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Wienin matkaa.
Sitten hän valitsi itselleen paikan tohtorin vieressä ja piti niin vilkkaasti ja miellyttävästi yllä keskustelua hänen kanssaan, että nuori oppinutkin tunsi viehättyvänsä ja, huolimatta mustista ajatuksistaan, näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan. Mutta sittenkin, vaikka nuoren kreivittären orvokinsinisine silmineen, pehmeine, vaaleine hiuksineen ja hieman puutteellisille, milanolaiseen italiankieleen vivahtavine saksantaitoineen, näköjään onnistuikin jonkun verran lumota häntä, pysyi hänen sydämensä kuitenkin raskaana, eikä hänen tarvinnut kuin vilkaista toiselle puolen pöytää, jossa nuori kreivi iloisella pakinallaan täydellisesti oli ottanut Victoiren valtoihinsa, tunteakseen taas tilansa koko lohduttomuuden.
Ateria oli kestänyt tavallista kauemmin; oli maistettu kellarin jaloimpia, vanhoja viinejä; kun vihdoin noustiin pöydästä, tunsi Philipp itsensä kykenemättömäksi pitemmältä hallitsemaan mielentilaansa ja koska hänen menettelyään korkeintain voitiin pitää liioiteltuna hienotunteisuutena ja selittää siten, että hän tahtoi jättää perheen itsekseen, vetäytyi hän jäähyväisiä heittämättä pois, riensi ensin huoneeseensa, mutta kun ei voinut sietää sen kylmää yksinäisyyttä, ulos.
Toiset, jotka olivat jääneet juomaan kahvia varjoisalle parvekkeelle, olivat puheen todella kääntyessä kaikenlaisiin perheasioihin, tuskin huomanneet hänen poistumistaan. Kun aurinko vihdoin alkoi painua alemmaksi ja molemmat vanhat sisaret olivat vetäytyneet viettämään pientä lepohetkeä sekä Cäsar hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut serkun kanssansa katsomaan kuuluisaa ponihevostaan, tarttui nuori kreivitär Victoiren käsivarteen ja pyysi häntä puutarhaan kävelemään, koska istuminen kävisi ikäväksi ja koska hänellä oli serkulleen uskottavana tuhansia tärkeitä asioita.
Nyt kulkivat molemmat solakat olennot, käsivarret tuttavallisesti toinen toistensa vyötäisillä, puutarhan auringonpaisteisia hiekkakäytäviä pitkin, korkeitten lehmus- ja saarnipuitten siimekseen. He olivat rippikoulu-ikäänsä saakka kasvatetut samassa luostarissa ja vastakkaisten luonteittensa vuoksi nähtävästi kiintyneet niin lujasti toisiinsa, että olivat tottuneet jakamaan kaiken, ja vielä erottuaankin säilyttäneet sisarellisen luottamuksen toisiaan kohtaan. Mutta kirjeissä ei saanut sanotuksi kaikkea, mikä nyt suullisessa puheessa kävi helposti päinsä. Niin kertoi nyt nuori milanotar rakkautensa ja kihlautumisensa tarinan, joka ei kaikissa kohdissaan ollut niinkään kirkas ja tyyni, ja joka oli tehnyt lopun aikaisemmasta toivottomasta kiintymyksestä. Nuoren sydämen kestämät myrskyt olivat tehneet tytön vakavammaksi kuin ensi näkemältä olisi tuosta uhkeasta, päivänpaisteessa kasvaneesta nuoresta olennosta saattanut uskoa. Päästyään pienen tarinansa loppuun, kulki hän vielä tuokion aikaa ääneti ystävättärensä rinnalla. Sitten hän pyyhkäsi kiharat otsaltaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:
-- Olen päättänyt seitsemällä sinetillä sulkea tuon vanhan jutun, enkä hiisku siitä enää ainoallekaan sielulle, kun nyt vielä viimeisen kerran olin siitä sinulle puhunut. Siis kylliksi siitä, ja nyt tahdon täyttää vielä yhden lupauksen, jonka tein itselleni antaessani Egonille myöntävän vastauksen -- sen nimittäin, että tulen niin onnelliseksi ja teen hänet niin onnelliseksi kuin kahden tyhmän ihmislapsen vain on mahdollista. Mutta nyt on sinun vuorosi ripittäytyä, Vittorina. Sinunkaan kaunis sielusi ei varmaankaan aina ole ollut tyyni, vaan useasti nostanut aaltoja, jotka ovat käyneet korkeina. Mutta istuutukaamme tuolle penkille. Sinne paistaa tosin aurinko, mutta me voimme avata päivänvarjostimemme, ja viereiseltä niityltä puhaltaa raikas tuuli matalan pensasaidan yli.
-- Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, Ghita, sanoi Victoire istuessaan ystävättärensä vieressä selin niittyyn ja kootessaan auringonvarjostimensa kärjellä tielle varisseita kuihtuneita lehtiä pieniin kasoihin. Sinun täytyy sanoa Gastonille, että hän kerta kaikkiaan luopuu siitä ajatuksesta, että tulisin hänen vaimokseen. Jo hänen edellisellä käynnillään tein kaikkeni selvittääkseni hänelle, ettei onnen takeeksi kahden ihmisen pitkän yhdyselämän varalle riitä se, että he ovat lapsena leikkineet yhdessä ja kohtelevat toisiaan kuin serkukset ainakin. Ymmärräthän sen?
-- Ymmärrän, vastasi toinen nopeasti. -- Mutta eikö siinä sitten ole enempää? Eikö hän jo vuosikausia ole niin kiihkeästi sinua rakastanut kuin jos olisit ollut aivan vieras, ja sinä -- eikö hän sinun mielestäsi ole rakkauden arvoinen? Ja jos hän nykyään jonkinlaisen epätoivon vallassa, kun et sinä milloinkaan häntä rohkaise, onkin heittäytynyt arveluttavan kevytmieliseksi, on sinun vallassasi -- niinpian kuin vain tahdot -- tehdä hänestä kaikkien aviomiesten esikuva.
Victoire hymyili hieman, mutta hänen silmänsä jäivät totisiksi.
-- Tuota kaikkea vastaan en tahdo väittää, vastasi hän tyynesti, vaikkakin minulla on omat pienet epäilykseni siitä, ettei hän oikein itsekään tiedä, mitä hän minussa oikeastaan rakastaa ja että hän kuitenkin loppujen lopuksi pettyisi minun suhteeni. Mutta sinä tiedät, rakkakin, että olen päättänyt olla jättämättä äitiäni niinkauan kuin hän elää, ja että sydämestäni toivon saavani vielä kauan hänet pitää. Kenties et tätä täysin käsitä, mutta se on puhtainta totta: mitään elämässäni en ole koskaan niin rakastanut kuin tuota sydänraukkaa, joka ei enää sykähtele tälle maailmalle. Ja katsohan, kun hänen ei missään muualla ole niin hyvä olla kuin Hainstettenissä, ja kun Gastonin kaltaisen nuoren upseerin olisi mahdotonta tuntea itsensä onnelliseksi meidän etäisessä kolkassamme, vaikka hän tuntisikin katoamatonta rakkautta vaimoaan kohtaan, niin senvuoksi olisi ajattelemattominta maailmassa, jos en käyttäisi järkeäni meidän kahden tai neljän edestä ja olisi ottamatta toden kannalta noita rakkaan serkkuni puuskia, jotka hänen omasta mielestään ovat sitä suuriarvoisempia, kun hän ei vielä tähän asti ole saanut kokea, mitä täyttymättömät toiveet ja jostakin intohimosta -- ylevästä tai alhaisesta -- luopuminen tahtovat sanoa.
Sisar ei näyttänyt kuulleen viimeisiä sanoja. Hän heitti Victoireen nopean silmäyksen ja pudisti sitten päätään niinkuin se, joka miettii ratkaisematonta arvoitusta.
-- Onko tämä sinun todellinen ja ainoa syysi, Vittorina? Ja jos sinun hyvä äitiraukkasi huomenna kutsuttaisiin pois -- kieltäytyisitkö siinäkin tapauksessa --
-- En tiedä, mitä huomenna tekisin, tiedän vain, mitä minun tänään täytyy jättää tekemättä. Miksi asetatkin minulle niin mutkallisia kysymyksiä? Voitko soimata minua siitä, että koettamalla olen koettanut varjella itseäni pitämästä Gastonia niin rakastettavana kuin miltä hän sinusta ja muista tytöistä näyttää, koska alusta asti olen käsittänyt, ettei siitä olisi kuin onnettomuutta meille molemmille?
Nuori kreivitär oli ääneti tuokion aikaa. Sitten hän äkkiä sanoi: -- Ja niin olet siis tuominnut itsesi, jos täti eläisi vaikka sadan vuoden vanhaksi, viettämään yksinäisiä päiviä täällä erämaassa ja tulemaan vanhaksi neidoksi?
-- Kuka sen on sanonut, vastasi Victoire tyynesti. -- Ei, niin typerä ja siihen määrin oman onneni vihollinen en suinkaan ole. Olen menevä naimisiin yhtä hyvin kuin joku toinenkin silti kuitenkaan rikkomatta velvollisuuksiani. Olisiko se niin kokonaan mahdotonta?
-- Mahdotonta? Sinun näköisellesi tytölle ja Hainstettenin valtijattarelle? Mutta etkö sinä jo luostarin aikoina surrut sitä, että joku mahdollisesti yhtä tulisesti rakastuisi Hainstetteniin kuin sinun ihaniin silmiisi? Oletko nyt löytänyt talismanin, joka torjuu sen vaaran? Tahi jo kerrassaan sen kosijoitten Fenix-linnun, joka huolimatta siitä, että olet koko maakunnan rikkain perijätär, tahtoo sinut vaimoksesi?
Victoire tuijotti hiljaisena eteensä. -- Entä jos olisin hänet löytänyt? --
-- Jumalan tähden! huudahti nuori kreivitär teeskentelemättömällä kauhulla ja hypähti ylös -- eihän vain -- ei, sehän on mahdotonta! Sinun täytyy se itse minulle vakuuttaa, ennenkuin uskon. -- Tuoko mieltäkiinnittävä muukalainen -- kotiopettaja -- sinun esilukijasi ja sivistäjäsi -- tohtori Philipp Schwarz?
-- Puhu hieman hiljempaa, rakkaani, pyysi toinen heittäen levottomia katseita ympärilleen. -- Täällä tosin ei ole ainoatakaan sielua, mutta itse metsän lintujenkaan ei tarvitse siitä vielä tietää, ennenkuin kaikki on valmiiksi kypsynyttä. Tulehan jälleen rauhassa istumaan äläkä näytä niin juhlallisen närkästyneeltä. Asiahan on korkeintain minulle hengenvaarallinen ja minä yleensä tiedän, mitä teen; en myöskään ole mikään typerä, rakkauden sokaisema tyttönen, jonka silmät hyvän ystävättären tulee avata. Näetkö, Ghita --
-- Sinä et edes ole häneen rakastunut ja tahdot kuitenkin --
-- Annahan minun nyt puhua, rakas lapsi; se on ihmeellinen ja kuitenkin yksinkertainen tarina. Se alkoi Vicenzan pyöreässä kupoolisalissa ja on myöskin, jos kaikki käy hyvin, siellä loppuva. Minähän kirjoitin sinulle viettäneeni siellä unohtumattoman hetken, ja -- jos muistan oikein -- kerroin myöskin ajatuksestani ostaa tuo rappeutunut, autio pieni talo ja asettaa se jälleen entiseen loistoonsa. Ensi kerran tunsin, että on kuitenkin onni olla hyvin rikas, niin rikas, ettei niin omituistenkaan päähänpistojen ole tarvis jäädä vain unelmiksi. Mutta silloin en maininnut, että päätin samalla ostaa huvilan irtaimistoineen, ja siihen kuului muuan nuori mies, joka nukkuen lepäsi ruohostossa ja jonka laulaen herätin. En tiedä, mistä se johtui, mutta heti ensimäisten sanojemme jälkeen selvisi minulle, että minun täytyi saada hänet kaiken ohessa, jos kerran tahtoisin iloita suunnitelmani onnistumisesta. Nimitä sitä oikuksi tai haaveelliseksi hullutteluksi, mutta sinähän tiedät, että jo meidän luostariaikanammekin minua eniten viehättivät kaikkein mielettömimmät päähänpistot. Panin ne aina toimeen, koska pidin kunnianasianani osoittaa itselleni ja muille, että ne itse asiassa olivat olleet sangen järkeviä. Koskaan ei onni ole minua siihen määrin suosinut kuin tällä kertaa. Sillä ensi hetkinä saamani vaikutus hänestä ei ole hälvennyt; se nimittäin, että koko elämäni saattaisin puhella hänen kanssaan milloinkaan ikävystymättä; päinvastoin se on kaikkina näinä kuukausina, joina olen häntä koetellut, pysynyt samana, vieläpä vahvistunutkin. Etkö tänään itse pöydässä huomannut, että hänen keskustelullaan on harvinainen viehätysvoima?
Keskustelullaan! huudahti Ghita, yhä vielä kykenemättömänä toipumaan hämmästyksestään; kirjakin voi meitä pakinallaan viehättää; mutta kenen päähän pistäisi mennä avioliittoon kirjan kansa? Minä en nyt tahdo puhua sanaakaan tämän sinun lempilukemisesi sangen vaatimattomasta ulkoasusta, vaikka sinun itsekin täytyy myöntää, ettei hän ole kaunis, ei edes erikoisen näköinen. Mutta käsi sydämelle, Vittorina, _rakastatko_ sinä häntä? voisitko --
Hän vaikeni tumman punan äkkiä levitessä hänen kasvoilleen. Ystävätär oli yhtä tyyni kuin ennenkin.
En tiedä, mitä sinä nimität rakkaudeksi, sanoi hän tuokion kuluttua. Intohimoako, joka saisi minut suunniltani, jos ajattelisin, etten koskaan voisi häntä omistaa, -- sellaista en tunne. Kenties senvuoksi, että jo alusta asti olin varma asiastani. Tiesin, ettei hän voi minua vastustaa, kun vain vakavasti tahdoin, koettelin valtaani häneen, ja olen kaikkina näinä kuukausina nähnyt, etten ollut erehtynyt. Voitko minua siitä soimata, rakkaani? Etkö sinä hyvin tiedä, kuinka köyhää elämäni kaikista rikkauksistani huolimatta tähän asti on ollut? Olisiko sinusta siis niin anteeksiantamattoman ylellistä, jos jonkun tarumaisia summia maksavan Tizianin tai kreikkalaisen kuvapatsaan asemasta tahtoisin saada tuon vaatimattoman miehen?
Mutta mies, joka antaa ostaa itsensä --
Vaiti! keskeytti Victoire. Älä puhu niin kauheita sanoja, jotka sitäpaitsi antavat väärän käsityksen asiasta. Juuri senvuoksi, että hän on tuollainen uneksija ja haaveilija, jolle kaikki maalliset aarteet ovat arvottomia suuren aatteen, ihanan taideteoksen rinnalla, juuri senvuoksi saan menetellä niinkuin menettelen. Tiedän varmasti, että hän rakastaisi minua yhtä kiihkeästi, jos olisin köyhä kuin Zephyrine, ja hän Hainstettenin perijä.
Onko hän sen sinulle sanonut?
Ei vielä, mutta hänen katseensa puhuvat selvää kieltä. Hän on liian ylpeä kosiakseen, ennenkuin on varma asiastaan. Ja senvuoksi tahtoo hän ensin luoda teoksen, joka todistaa, että hän, huolimatta porvarillisesta sukuperästään, kuitenkin myös kuuluu ihmiskunnan aatelisiin. Siinä menettelee hän yhtä typerästi kuin kaikki miehet, jotka ovat arkoja arvostaan. Niinkuin hänen täytyisi näyttää minulle painettuna, mikä hän on. Mutta minä annan hänen rauhallisesti tehdä, mitä hän ei voi jättää tekemättä. Jos se minun mielestäni kestää liian kauan tai uhkaa kokonaan jäädä valmistumatta, -- minä tiedän, Ghita, että pidät minua keimailijana. Mutta enhän olisi nainen, jos en niinpian kuin minua miellyttäisi, saisi häntä ilmaisemaan minulle äänettömät tunteensa. Ja silloin tekisin hänet niin onnelliseksi kuin hänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee.
Ja oletko myöskin ajatellut, mitä maailma sanoo, kun Hainstettenin vapaaherrattaresta tulee tohtorinna Schwarz? Tiedäthän, että itse olen ennakkoluuloista vapaa. Minä olisin mennyt naimisiin Lorenzoni kanssa, vaikka hän oli yksinkertainen luutnantti, jolla ei ollut sukuperää eikä omaisuutta. Mutta kokonaan nimetön raukka, jonka olet ottanut tien varrelta -- sillä sitä eivät ihmiset ainakaan käsitä, että olet rakastunut hänen kreikankieleensä --
Minäkö kysyisin heidän mielipiteitään! Ei, Ghita, en ole tähän asti huomannut, että maailma olisi nähnyt vaivaa minun onnestani. Nyt saa se luvan sallia minun omalla tavalla tulla onnelliseksi, ja kun tulemme elämään täällä erämaassa, kuten sanot, ei ole edes tarpeellista, että ostan hänelle aatelisarvon.
Kun sitten häämatkallamme tulemme Milanoon -- luonnollisesti käymme ensin Rotondassa -- olen jo alkanut hieroa kauppoja huvilan omistajan kanssa, ja asianajajani kirjoittaa, että on toiveita kaupan onnistumisesta --
Samassa he kuulivat pojan äänen; hän tuli juosten puiston kautta ja, katsellen etsivästi ympärilleen, huomasi heidät.
Missä te näin kauan piileksitte? huusi hän heille hengästyneenä. Vaunut ovat jo aikoja sitten odottaneet, täti on etsinyt teitä kaikkialta, ja äiti on antanut minulle luvan saattaa teitä vähän matkaa ponillani.
Molemmat tytöt nousivat. Sinun täytyy vaieta kuin hauta siitä, mitä sinulle olen uskonut. Et edes sulhasellesi --
Oi, Vittorina, huudahti toinen kietoen käsivartensa ystävättärensä hennon niskan ympäri -- se ei pääsisi huuliltani yksinpä jo senvuoksi, että minua siinä tapauksessa helposti pidettäisiin hourupäisenä. En uskalla ajatellakaan Gastonin tuskaa ja raivoa, jos asiat todella menisivät niin pitkälle. Mutta toivon kuitenkin yhä --
Ettekö te sitten tiedä, missä tohtori on? huudahti keskeyttäen poika, joka riippui Ghitan käsivarressa ja veti häntä rajusti linnaa kohti. Olen häntä kaikkialta turhaan etsinyt -- hän olisi voinut niin hyvin lähteä mukaani -- nyt täytyy tallimestarin tehdä se -- luulin aivan varmaan löytäväni hänet täältä teidän luotanne, koska tämä on hänen lempipaikkansa.
Näithän, että olimme täällä aivan yksinämme, vastasi Victoire. Hän on ehkä lähtenyt rantaa pitkin kylälle. Mikä vahinko, ettei hän voi sanoa teille jäähyväisiä.
Ei, rakkaani, sanoi Ghita puoliääneen. On parempi näin. En tiedä, olisinko voinut kohdella häntä yhtä luonnollisesti kuin äsken.
* * * * *
Vaunut, jotka olivat vieneet vieraat takaisiin kaupunkiin, olivat jo aikoja sitten lähteneet, poikakin oli palannut hauskalta ratsastusmatkaltaan iltaviileässä, mutta Philippiä ei vain näkynyt. Vihdoin oli tee juotu ilman häntä, äiti istui salissa vihreän lampun varjostimensa takana, koska parvekkeella jo pitkän aikaa oli ollut pimeätä ja puutarhasta puhalsi syksyinen tuuli, ja äskeisen vieraskäynnin muisto, joka vielä herkkänä eli hänen mielessään, oli saanut hänen unohtamaan korttipelinsä. Zephyrine istui kutimineen häntä vastapäätä ja pakisi lakkaamatta kauniista sisarusparista Ghitasta ja Gastonista heittäen silloin tällöin salaisia syrjäsilmäyksiä Victoireen, sillä hän oli tottunut pitämään loistavaa kreivillistä serkkua kasvattinsa tulevana puolisona. Mutta neiti ei virkkanut sanaakaan. Kun lakkaamattomasi pulppuava lörpöttely vihdoin alkoi hänestä käydä vastenmieliseksi, heitti hän liinan hartioilleen ja lähti parvekkeelle.
Syystaivaan kirkas iltakajastus loi hohdettaan puutarhaan ja syvänsinisellä taivaalla kimalteli lukemattomia tähtiä, jotka näyttivät ikäänkuin sammuvan puiston tummiin latvoihin. Silloin hän näki alhaalla suihkukaivon luona tumman olennon, joka liikkumatta tuijotti vastapäätä olevaa taloa. Sen enempää miettimättä, astui hän alas portaita ja riensi parvekkeen edessä olevan avonaisen paikan yli yksinäistä vastaan.
Olette antanut odottaa itseänne, tohtori, sanoi hän iloisesti. Missä on henki teitä näin myöhäin kuljetellut? Ettekä nytkään vielä käy sisään rauhoittamaan meitä katoamisestanne.
Mietin juuri, vastasi hän astuen vaistomaisesti askeleen taaksepäin, kuinka saisin teille tiedoksi, että toivoisin pientä keskustelua kanssanne kahden kesken?
Tyttö jäi liikahtamatta seisomaan. Hänen katseensa etsi nuoren miehen silmiä, joita leveä hatunreuna varjosti.
Mikä teidän on? kysyi hän nopeasti. Teidän äänenne kuuluu niin muuttuneelta. Teille on tapahtunut jotakin, joka on sangen kipeästi teihin koskenut. --
-- Olette oikeassa, vastasi hän. Minulle on tapahtunut jotakin, joka on kyllin traagillista järkyttääkseen pahaa aavistamatonta ihmistä sydänjuuria myöten. Jos olisin pelkkää henkisyyttä ja yksinomaan tutkisin asioita, olisi se ollut minulle tervetullut kokemus. Etenkin kirjaani varten. Sillä se toteuttaa kouriintuntuvalla tavalla teoriani. Kahdelle viattomalle paljastuu salaisuus, ja kohtalokkaalla sattumallakin on oma osaansa. Vain siitä kuuluisasta iloisuudesta, jonka ennen näin hohtavan kaiken harmaan takana, en tässä näe jälkeäkään. Kenties siitä syystä, että verestäni puuttuu sankarin aines. Kenties myös senvuoksi, että asiat ja olot näyttelijälle tuntuvat kokonaan toisilta kuin katsojalle. Muuten ei tämä elämys suurestikaan hyödyttäne teostani. Sillä kyseenalaista on, huolinko sitä valmistaa, kun jälleen tartun matkasauvaan. Tahdoin vain tavata teitä, sanoakseni teille jäähyväiset. Minun täytyy vielä tänä iltana lähteä.
Yhä vielä tuijotti tyttö häneen mitään tajuamatta. -- Mutta sehän on mahdotonta! -- sai hän vihdoin sanottua.
-- Mahdotonta? Ehkä. Kenties se käy yli voimieni. Kuitenkin sen täytyy tapahtua. En tahdo salata teiltä totuutta, enkä etsiä kiertoteitä. Olemme päässeet kuitenkin niin läheisiksi, että olemme toisillemme velkaa täyden totuuden. Tietäkää siis, että olen kuullut koko keskustelunne kreivitär Ghitan kanssa.
Tyttö tunsi kuin jäisen virran suonissaan. Hänen sydämensä herkesi silmänräpäykseksi sykkimästä. Heikko kauhun äännähdys pääsi hänen huuliltaan. Hän ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä äkkiä leiskahtavalta räikeältä valolta. Hän olisi lyyhistynyt maahan, jos ei taxusaita, jota vasten hän nojasi, olisi ollut kyllin vankka tukeakseen häntä.
-- Te pidätte sitä ensi näkemältä rikoksena kaikkea kunniallisuutta vastaan, jatkoi hän surullisella, soinnuttomalla äänellä. -- Kuunteleminen on häpeällistä. Ei saa anastaa itselleen luottamusta, jota ei vapaaehtoisesti suoda. Mutta tähän häpeälliseen rikokseen nähden olen traagillisesti syytön. Olin alakuloinen pöydässä, kun näin teidän niin tuttavallisesti puhelevan serkkunne kanssa. Sillä luonnollisesti täytyi minun ajatella, että hän oli teille sangen läheinen. Silloin saivat minussa jälleen vallan vanhat, tuskalliset epäilykset, pääsisinkö koskaan niin lähelle teitä kuin olin toivonut; en luullut muuten voivani elää. Tuo raskasmielisyys ajoi minut harhailemaan kauas vuorille ja rotkoihin, kunnes olin kylliksi uuvuttanut ruumiini ja tuudittanut sieluni jonkinlaiseen tympeään tunnottomuuteen. Tarvitsin lepoa ja lähdin sille paikalle, jossa olin niin monet hetket viettänyt onnellisissa unelmissa. Mutta penkki oli auringossa, joka teki minulle pahaa, ja niin heittäydyin viileälle niitylle pensasaidan taakse lepuuttaakseni väsyneitä jäseniäni. Tehän tiedätte heikkouteni, joka niin usein on ollut pelastukseni: kun olen surullinen, nukahdan. Kerran minun nukkuessani sellaista unta, saapui luokseni onni. Tänään herätti minut sama ääni kuin silloinkin -- tuskin kuitenkaan onnekseni. Ja nyt käsitätte, etten enää voi ummistaa silmiäni tämän katon alla, vaikkapa pitäisinkin soveliaana vielä kaksitoista tuntia nauttia sellaista vierasvaraisuutta.
Tämän sanoessaan hän teki keveän kumarruksen niinkuin olisi tahtonut poistua hänen luotaan. Mutta kun tyttö seisoi hänen edessään painunein päin, jäi tämä liike häneltä huomaamatta. Nuori mies ei näyttänyt kuitenkaan voivan riuhtaista itseään irti, ennenkuin vielä kerran oli kuullut hänen äänensä.
-- Olen koonnut vähäiset tavarani matkalaukkuun ja jättänyt pöydälle pienen, teille osoitetun kirjelipun, jossa ilmoitan saaneeni kirjeen eräältä ystävältäni, joka kutsuu minua Graziin. Hänellä on minulle tärkeitä uutisia; toivottavasti en kuitenkaan ole pakoitettu pitkää aikaa viipymään poissa. Yö on leuto, ja aion tehdä matkan jalkaisin. -- Kun minulta sitten saapuu kirje, jossa ilmoitan, että minun täytyy lähteä pitkälle matkalle, tiedätte vain te yksin, etten koskaan palaja ja minkävuoksi en saa sitä tehdä. Toisille saavat syyt jäädä arvoitukseksi. Minä tunnustan -- hänen äänensä alkoi väristä -- lähteväni raskain sydämin rakastetun pojan luota, johon olen sydämestäni kiintynyt. Myöskin on minun raskasta erota rakkaasta äidistänne. Sanokaa hänelle --
Ääni petti hänet ja hän kääntyi pois. Silloin toipui tyttö jähmettyneestä tilastaan.