Part 4

Hän oli pyytänyt, ettei Victoire kertoisi pikku veljelleen, mitä uusi asujain tälle tulisi merkitsemään. Poika mitteli alussa tuntematonta aroin, melkein uhmailevin katsein. Hän oli tottunut siihen, että häntä kohdeltiin hyväillen, puolittain hemmoteltiin kuin lasta, puolittain pidettiin arvossa kuin tulevaa linnanherraa ainakin. Hän ällistyi, kun tohtori ei välittänyt hänestä vähääkään, ainoastaan puhuessaan toisille, suuntasi jonkun kerran katseensa häneenkin. Sekin häntä suututti, että tohtori heti kutsui häntä sinuksi. Mutta illalla heidän istuessaan teepöydässä, kun Victoire oli johtanut keskustelun viime aikojen valtiollisiin selkkauksiin ja Philipp yksinkertaisella tavallaan kertoili kokemiaan, kuunteli poika kiihkeän jännityksen vallassa. Seuraavana aamuna aikaisin koputti hän varovasti vieraan ovelle. Hän astui sisään hehkuvin poskin, katseli hämillään ja heräävällä luottamuksella ympärilleen huoneessa ja sanoi sisarensa lähettäneen hänet kysymään, kuinka tohtori oli nukkunut. Hän ei tunnustanut itse pyytäneensä lupaa mennäkseen tohtorin luokse. Sitten hän otti käteensä pöydällä makaavan pienen kreikkalaisen Homeroksen ja nähdessään oudot kirjainmerkit kysyi, mitä kieltä se oli. Philipp selitti sen hänelle ja alkoi kertoa Troijan sodasta, jonka loppuun hän ei luonnollisesti päässyt sinä päivänä, ei edes heidän iltapäivällä tekemällään kävelymatkallakaan. Siitä asti oli poika kaikkineen hänen vallassaan. Latinantunnitkin, joita yhä edelleen kaikessa rauhassa jatkettiin isä Danielin luona, alkoivat häntä enemmän miellyttää, senjälkeen kun uusi ystävä monella eri tavalla koetti hänelle selittää kuivia kieliopillisia sääntöjä ja opetti hänen noita kuolleita apukeinoja käytännössä tarvitsemaan ja harjoittamaan. Kaikki talossa huomasivat sen vaikutusvallan, minkä hän oli saanut omapäiseen poikaan, mutta kukaan ei sitä ihmetellyt, koska hänen olentonsa heti ensi hetkestä alkaen oli jokaisessa herättänyt ehdottoman luottamuksen tunteen. Ainoastaan kerran, kun opettajan yksi ainoa sana oli kyennyt hillitsemään pojassa valloille päässeen rajupäisyyden puuskan, sanoi neiti hänelle hiljaa hymyillen: -- Te panettelitte pahasti itseänne kertoessanne, ettei teistä ole kasvattajaksi. Tiedättekö, että te autatte minua myöskin kunnon Zephyrinen kasvattamisessa. Hän ei enää siinä määrin kuin ennen ikävysty vakavasti puheltaessa. Ja villivarsamme olette täydellisesti kesyttänyt. Teidän täytyy joskus uskoa minulle, minkälaisia taikakeinoja käyttämällä sen niin pian saitte aikaan.

Hän oli jo vastaamaisillaan, ettei hänen tarvitse sitä tietää, koska hän näki hänen itsensä päivä päivältä niin paljon suuremmassa määrässä osaavan lumota ympäristönsä ihmisiä. Mutta hän jätti sen tekemättä, sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt, ettei milloinkaan latelisi neidille hienostelevia kohteliaisuuksia.

-- Poika on voittanut sydämeni, sanoi hän. -- Tehän tiedätte, neiti, etteivät ainoastaan suuret ajatukset lähde sydämestä, vaan myöskin hyvät, ja jos jokin tulee meille sydämenasiaksi, käy se myös helpoksi.

-- Entä omat harrastuksenne? Teidän velvollisuutenne löytää itsenne? -- Nuori mies katseli hiljaisena eteensä. -- Minun täytyy tunnustaa, että mitä enemmän seuraan tuon nuoren taimen kehittymistä ja kasvamista, sitä vähemmän huomaan itsessäni mielenkiinnon arvoista. Ken tietää, vaikka olisikin ollut _teidän_ tehtävänne osoittaa, mihin oikeastaan olen määrätty.

Tyttö ei vastannut mitään tähän kaksimieliseen lauseeseen, ja sitäkin nuori mies hänessä ihaili. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut naisellista olentoa, joka niin varmasti olisi osannut hallita itseään menettämättä silti viehätysvoimaansa ja lapsellisen viattomuuden piirrettään. Hän näki päivä päivältä kasvavalla ihmetyksellä, mikä huolten ja velvollisuuksien taakka lepäsi noilla hennoilla harteilla ja kuinka leikkien ne näyttivät sen kantavan. Sillä yksinpä laajan maatilan pehtorikin neuvotteli neidin kanssa, ennenkuin ryhtyi minkäänlaisiin suurempiin ja laajakantoisempiin toimenpiteisiin. Suunnattomat metsät, jotka antoivat työtä useille sahoille, laajat laidunmaat, suuri alppikarjatalous, patronaattivelvollisuudet, kylässä -- kaikki tuo tuntui menestyvän vain, kun nuoren valtijattaren kirkas silmä sitä seurasi. Monena aamuna, kun Philipp oli kaivannut häntä aamiaispöydässä, näki hän hänen palaavan pienen vanhan juoksijansa selässä pehtorin seurassa pitkältä ratsastusmatkalta, jolle hän jo ennen päivän nousua oli lähtenyt käydäkseen omin silmin katsomassa maatilansa etäällä sijaitsevia alueita. Hän käytti silloin itse sommittelemaansa yksinkertaista pukua, koska naisten keimailevat ratsastuspuvut eivät häntä miellyttäneet. Milloinkaan ei hän nuoresta miehestä ollut viehättävämpi kuin kasvot kalpeina -- jokainen ponnistus teki hänet kalpeaksi -- istuessaan höyryävän eläimen selässä ja kävelyttäessään sitä vielä hetkisen käytävässä, kunnes kevyesti nojautuen uskollisen palvelijan käsivarteen, hypähti alas.

Ja kuitenkin olivat nämä ainoat hetket, jolloin nuori mies jälleen muisti heidän välillään vallitsevan yhteiskunnallisen juovan. Hän tunsi häpeää, että oli laiminlyönyt kaikenkaltaiset ritarilliset harrastukset. Selittäen tahtovansa olla Cäsarin seurassa, joka jo taitavasti ohjasi tulista poniaan, pyysi hän ottaa osaa pojan ratsastustunteihin. Victoire heitti häneen silmäyksen, joka tunki hänen sisimpäänsä, ja ikäänkuin tahtoi anastaa hänen sydämensä syvimmän salaisuuden. -- Kaikki hevoset ovat vieraittemme käytettävinä, vastasi hän välinpitämättömästi. Cäsar on tuleva iloiseksi saadessaan teidät mukanaan ratsastamaan.

Hän näytti tällä tahtovan huomauttaa, ettei hän omasta puolestaan kaivannut hänen seuraansa ratsastusretkillään. Nuori mies tunsi tuskaa niinkuin olisi jääkylmä käsi kosketellut kipeätä haavaa. Kuitenkin sai neidin tasainen ystävällisyys hänet jälleen epäilemään, oliko hän tarkoittanut todella huomauttaa häntä.

Oli miten oli, -- hänen tilansa oli jo niin toivoton, ettei hänellä olisi ollut tahtoa eikä voimaa vetäytyä takaisin. Varsinkin heidän jokailtainen yhdessäolonsa antoi yllykettä hänen tuskaiselle raskasmielisyydelleen. Tytön oli silloin tapana, kun äiti ei enää kyllin selvästi nähnyt pelata pasianssiaan, ja kun hänen lampunvalossa täytyi säästää silmiään, istuutua flyygelin ääreen puutarhasalissa ja laulaa Gluck'in oopperoista kaiken, mikä soveltui hänen äänelleen. Vanhan rouvan lemmikeitä olivat Armida ja surullinen Iphigenia, hän oli onnellisina päivinään kuullut ne lukemattomia kertoja. Victoire sitävastoin antoi mestarin kaikista teoksista etusijan Orpheukselle. Hänen laulaessaan niitä liikuttavia säveliä, joilla sankari lumoaa manalan henget, istui Philipp jossakin suuren huoneen nurkassa, liikahtamatta, henkeään pidättäen kuten ihminen, jota koko pitkän päivän kestäneen helteen jälkeen äkkiä kohtaa sekä järisyttävä että virkistävä ukonilma. Useasti oli laulun tekemä vaikutus niin voimakas, että hänen heti laulun loputtua täytyi paeta huoneeseensa kyynelin itseään keventääkseen. Eikä hän enää sinä iltana tullut näkyviin.

* * * * *

Näin oli kaksi kesäkuukautta kulunut, ja vaikka hänen sisäinen ihmisensä päivä päivältä kävi yhä reveltyneemmäksi ja neuvottomammaksi, kulki kaikki ulkonaisesti tasaista kulkuaan tuon kirkkaan tahdon ja noitten valppaitten, mustien silmien herruuden alaisena. Maatila sijaitsi niin yksinäisessä seudussa ja äidin tila soveltui niin vähän seura-elämälle, että vieraitakaan ei koskaan käynyt. Ainoastaan kerran, siihen aikaan, kun ruusut kukkivat, tuli Hainstetteniin tuttava, suurilukuinen perhe Grazista ja asettui meluisena ja kursailematta sinne kokonaiseksi viikoksi. Tämä äkkirynnäkkö näytti miellyttävän kaikkia muita paitsi Victoirea. Kuitenkin näki Philipp, ettei hän antanut tuon huvitusten pyörteen, joka nyt riehui talossa ja puutarhassa, järkyttää tasapainoaan. Hän itse, saatuaan ensimäisessä päivällispöydässä osakseen tuota hyväntahtoisen alentuvaa kohtelua, jolla ylhäinen väki luulee kunnioittavansa nimetöntä kotiopettajaa, pysyttelihe koko ajan huoneessaan. Ilmaantuessaan aterioille, näytti hän välinpitämättömille kasvon ilmeineen ja ivallisine kohteliaisuuksineen ylimielisestä joukosta siihen määrään ikävältä, että se piti parhaana olla tuhlaamatta hänelle sen enempää armonosoituksia. Yksinäisyydessään, kun ei poikakaan, jota hän rakasti, päiväkausiin ehtinyt hänen luokseen, petti hänet vain liiankin usein työläästi taistelemalla saavutettu voima, ja hän heittäytyi jonkinlaisella nautinnolla tuskainsa valtaan kuunnellessaan parvekkeelta kaikuvia nuorten herrojen ja neitosten vallattomia ääniä; näillä ei suinkaan ollut pienintäkään aavistusta, kuinka suureksi heidänkin ja nuoren linnan neidin välinen juopa jäi.

Silloin hänessä äkkiä tapahtui muutos, niin silmiinpistävä, ettei se jäänyt vierailtakaan huomaamatta. Viimeisenä päivänä hän jäi vasten tapaansa aterian jälkeen puutarhaan ja otti niin hyväntuulisena ja varmalla tottumuksella osaa nuoren herrasväen leikkeihin ja ilonpitoon, että häntä katseltiin ihmetellen, ja yksi ja toinen tunnusti kuiskaten toverilleen, että kotiopettaja ei ollut hullumpi, ja että jos sen olisi ennemmin tietänyt, olisi hän ollut sangen hupaisa lisä heidän seuraansa. Victoirekin heitti häneen silloin tällöin tutkivan katseen, johon hän hiljaisesti hymyillen vastasi. Mutta iltasella, kun hälisevä vierasjoukko vihdoinkin oli siirtynyt pois ja koko talo näytti hengähtävän helpoituksesta, kohtasi neiti hänet talouspuuhista palatessaan puutarhasalissa, jossa Zephyrine oli juuri sytyttänyt flyygelin kynttilät, koska äiti ikävöi musiikkia. Koko viikon oli soitettu vain tansseja.

Tohtori istui avonaisen soittokoneen ääressä ja katseli uneksivasti hymyillen valkeita koskettimia aivankuin olisi niillä nähnyt tuttujen kapeitten tytönsormien liukuvan edes ja takaisin. Tyttö oli jo hetki sitten tullut hänen luokseen pehmeätä mattoa myöten, ennenkuin nuori mies huomasi hänen läheisyytensä ja nousi ylös pyytäen anteeksi, että oli anastanut hänen paikkansa.

-- Tunnustakaa, tohtori, sanoi hän, että tunnette ikäänkuin toipuvanne, kun talo jälleen on käynyt hiljaiseksi, ja Orpheus taas saa astua manalaansa, kirjavan, meluisan elämämme jälkeen täällä.

Tohtori katsoi häntä iloisesti silmiin. -- Teidän tähtenne varsinkin olen iloinen, kun tuo laskiaisilveily on päättynyt. Olen nähnyt, kuinka vastenmielistä teidän oli aamusta iltaan sietää tuota naamioleikin kaltaista elämää. Totta puhuakseni, oli tuo humu minulle vain ensi aikoina vastenmielistä. Viime päivinä oli minun niin hyvä olla, ettei mikään olisi minua kyennyt häiritsemään maailmassani. Kenties minun onkin kiittäminen äskeistä päällekarkausta siitä, että niin äkkiä pääsin itsestäni selville. Se oli aivankuin käännekohta ruumiillisessa sairaudessa.

Tyttö katseli häntä kysyvin silmin. -- Saanko tietää, kysyi hän arasti, mitä teille on tapahtunut?

-- Miksikä ei, armollinen neiti. Enkö jo tuttavuutemme ensi hetkinä tehnyt teille suurrippiä? Salaisinko nyt teiltä sellaista, joka koskee sieluni autuutta? Mutta älkää odottako mitään erityistä. Luulen vain löytäneeni sen perustan, jolla minun täytyy seisoa valloittaakseni osani maailmaa. Kun täällä alakerroksessa leikittiin ja tanssittiin, sain päähäni ruveta penkomaan kirja-arkkuani, jonka jo kolme viikkoa sitten pyysin tänne kotoani, mutta johon en vielä alakuloisen mielentilani vuoksi ollut kajonnutkaan. Silloin sattuivat käsiini vanhat lohduntuojani kreikkalaiset murhenäytelmät, ja sen enempää ajattelematta aloin lukea. Tuskin olin päässyt toisen kappaleen loppuun, kun heitin kirjan pois ja kävelin kuin mieletön ainakin pari tuntia edes ja takaisin huoneessani, puoleksi huumaantuneena, puoleksi huikaistuna, kun suomukset vihdoinkin olivat pudonneet silmistäni. Muuan aate, joka jo kauan oli minussa itänyt ja kehkeytynyt, oli äkkiä puhjennut täyteen kukoistukseensa. Nyt tiedän, mihin minun ensimäiseksi on ryhdyttävä: aion kirjoittaa kirjan, neiti Victoire, kauniin, voimakkaan kirjan, jossa on niin paljon elämää ja henkeä, että se ansaitsee joutua maailmaan.

-- Te hymyilette, armollinen neiti, jatkoi hän, vaikka tyttö vakavana pudisti päätään. Te luulette, että minä, koettaessani tutkia itseäni, liioittelen ja luulottelen päinvastoin kuin Kisin poika, joka lähti hakemaan aasia ja löysikin kuningaskunnan. Mutta vaikka te olisittekin oikeassa ja vaikka ei aatteeni olisikaan niin suuriarvoinen kuin vielä itse luulen, ei se merkitsisi mitään: pääasia ei suinkaan ole saada aikaan jotakin ennenkuulumatonta, katoamatonta, vaan oppia uskomaan itseensä ja nousemaan niin korkealle kuin luonto kullekin sallii. Saada iloa itsestään, eikö siinä ole kaikki, mitä poloiselta ihmislapselta voidaan vaatia? Vasta silloin kykenemme tuottamaan kanssaihmisillemmekin iloa, joka kuitenkin on korkein velvollisuutemme ja paras onnemme. Saatuani siinä määrin itseluottamusta, että uskon voivani sanoa jotakin, joka pelastaa maailman monesta ahtaasta väärinkäsityksestä, on minusta hävinnyt kaikki raukkamainen hentomielisyys ja tuo katkera kykenemättömyyden tunne, joka minut raskaana valtasi etenkin kun te lauloitte Orpheus aarioitanne, ja minä joka säveleestä saatoin kuulla, mikä voimakas sielu teidän rinnassanne asuu.

Hän oli lausunut viimeiset sanansa hiljaisella äänellä, josta ilmeni syvä liikutus. Tyttö vältti hänen katsettaan.

-- Ja tuosta kaikestako saatte kiittää kreikkalaisia murhenäytelmiänne? Sisältävätkö nuo vanhat surulliset tarut, joita tosin vain kuulopuheista tunnen, niin paljon iloa ja itsetuntoa?

-- Olisin onnellinen, jos sallisitte minun viedä teidät tuohon ihmemaailmaan. Keitä varten sitten ovat nuo ikuiset runot, jos ne teille jäävät vieraiksi? Mutta te ette saa sanoa niitä surullisiksi. Kun niitä syvemmältä tutkii, henkii niistä leppoisin rauha ja iloisuus. Niitä käsittelevät oppineet herrat eivät vain ole löytäneet avainta niitten sisimpään salaisuuteen, ja niin on se iloinen muoto, joka kätkeytyy kauhunnaamarin taakse, useimmille jäänyt vieraaksi.

-- Ja sen te nyt tahdotte paljastaa?

-- Se on itsestään ilmaantuva, kun olen poistanut tieltä kaikki valhevalot. Te elätte täällä niin etäällä esteettisten koulukuntien suunpieksännästä ja eripuraisuuksista. Mutta tekin olette varmaan lukenut, että todellisessa murhenäytelmässä tulee olla niinsanottu traagillinen syynalaisuus, ja edelleen, ettei sattumalla täysiarvoisessa taideteoksessa saa olla minkäänlaista tehtävää. Ja katsokaahan: mitä edelliseen tulee, olen päässyt siihen, että rikosta ainoastaan siinä tapauksessa voi nimittää traagilliseksi, kun se todellisen siveellisyyden tuomioistuimelta katsoen ei ole rikos. Sillä kuka voi kieltää, että esimerkiksi rikollinen sellainen kuin Macbeth -- niin suurella runollisella voimalla kuin hän onkin kuvattu -- kärsimällään rangaistuksella vain tyydyttää tavallisen arkipäiväisen oikeudentunnon, eikä kykene traagillisesti järkyttämään mieltä, vaikka itse manalan peikot ja hengetkin ovat loihditut esiin nostamaan hiuksiamme pystyyn. Suuri murhenäytelmäin mestari on tässä taitonsa avulla siinä määrin aateloinut vähäpätöisen traagillisen aineksen, että ihmiskunta ei huomaa tarun kelpaamattomuutta siihen tarkoitukseen. Ottakaa sitävastoin yksinkertainen, melkein lapsekas rakkaustarina, vaikkapa noitten viattomien, nuorten, toisilleen vihamielisiin sukuihin kuuluvien ihmislasten, jotka halveksivat ihmisviisautta eivätkä laskeneet seurauksia ja, -- kun eivät voineet elää ilman toinen toistaan, -- sortuivat yhdessä kuolemaan! He eivät tehneet muuta rikosta kuin uskalsivat seurata sydäntään. On traagillista syntyä maailmaan rinnassa sydän, joka ei suostu tinkimään syvimmästä tunteestaan. Kaikkien todellisesti traagillisten sankarien oikeutus ja salaisuus on tämä: heidän sisäinen aateluutensa tässä viheliäisyyden maailmassa, joka elämän keskiarvojen mukaisesti on laatinut lakinsa, syöksee heidät toivottomaan taisteluun, johon sortuvat jokapäiväisyyden painosta. Ja tähän keskinkertaisen salaliittoon ylevää vastaan, kuuluu myöskin se osa, jota sattuma niin usein näyttelee ja jonka otteet senvuoksi vaikuttavat niin järkyttävästi, kun ne muistuttavat meille niitä voimia, jotka nujertavat väkevimmätkin sielut, tuota ulkonaista, vähäpätöistä, suorastaan halpa-arvoista, joka usein murskaa ihanteen, -- joskaan ei kykene sen sisäistä loistoa sumentamaan. Tässä juuri on sen iloisuuden lähde, joka jokaisen todellisen murhenäytelmän olemuksessa pulppuaa. Mutta suokaa anteeksi, armollinen neiti, tämä pitkä esitelmä, jonka täytyy jäädä teille sangen hämäräksi, kun ette ole kulkenut niitä teitä, joita myöten minä olen saanut varman vakaumukseni.

Tyttö oli tuokion aikaa ääneti ja mietti.

-- Ettekö sallisi minunkin kulkea noita teitä? kysyi hän sitten. -- Iltamme ovat usein hieman tyhjiä ja ikävystyttäviä. Kenties silloin lukisitte meille yhtä ja toista ja selittäisitte luetun ohessa, miten se olisi käsitettävä. Tiedättehän, kuinka oppimaton olen. Eikä Zephyrinekään ole vielä liian vanha jotakin oppiakseen. Ethän, rakas Zephyr?

Vanha opettajatar oli juuri astunut huoneeseen. Tajuttuaan, mistä oli kysymys, innostui hän siinä määrin, että olisi jo samana iltana tahtonut alottaa. Hän oli aina mielellään käynyt teaatterissa, varsinkin kun näyteltävä kappale oli ollut oikein kauhea ja liikuttava. Hän vain toivoi, että vanhojen pakanoitten murhenäytelmät olisivat säädyllisempiä kuin heidän epäjumalankuvansa.

Tohtorin kasvot olivat alkaneet hehkua onnea ja ylpeyttä, kun hän voi antaa tytölle jotakin, jota häneltä hänen kaikessa yltäkylläisyydessään puuttui. Heti samana iltana, heidän syötyään illallista ja äidin asetuttua nypläystöineen tavalliseen sohvannurkkaansa vihreän lampunvarjostimen taakse, alkoi tohtori lukea Antigonea, jota suoraan alkuteoksesta käänsi. Vasta seuraavana iltana pääsi hän loppuun. Aamupäivän hän oli käyttänyt jonkun verran valmistuakseen ja kyetäkseen mahtavimmissa kuoropaikoissa seuraamaan runomittaa. Hänen lopetettuaan puhkesi Zephyrine kiihkeään ylistykseen eikä voinut lakata ihailemasta hänen esitystaitoaan; mutta neiti istui pitkän aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän vain: -- Nyt vasta oikein käsitän, mitä eilen puhuitte traagillisesta syyttömyydestä. Tässäkin -- kuinka mieltä järkyttävää, että kaikki vain hiuskarvan verran olisi riippunut sattumasta ja kauhea kohtalo olisi vältetty. Mutta niin ei saa käydä. Ylevämielinen ja puhdas ei saa nauttia maallista onnea. Se kohoaisi muuten liian paljon heikkojen itsekkäitten joukkoihmisten yli. Sitä vain ette voi vaatia, että tuo tekisi minut iloiseksi. Olen kenties liian heikko ja naisekas kyetäkseni pidättämään kyyneleitäni, vaikka ylpeänä tunnenkin, että tuo niin jalosti edesmennyt oli sukuani.

Hän nousi, ja astui avonaisen oven luo, jonka kautta puutarhasta tulvi sisään kuunvaloa ja suloista lehmuksen tuoksua. Vasta pitkän ajan kuluttua, kun jokainen oli hiljaisena vaipunut omiin mietteisiinsä, istuutui hän flyygelin ääreen ja soitti erään Bachin preludin, jonka viileinä ja rauhallisina keinuvat sävelaallot tyynnyttivät kiihottuneita hermoja kuin vilvoittava kylpy.

Nyt kului päiviä ja viikkoja pienimmänkään epäsoinnun häiritsemättä näitten niin erilailla viritettyjen ihmisten yhdyselämää. Se innostus, jolla Zephyrine alussa oli suhtautunut lukuiltoihin, sammui kuitenkin pian. Hän salasi kuitenkin huolellisesti huokauksensa nähdessään tohtorin vetävän kirjansa taskustaan, ja koska hänen unensa oli rauhallista, soivat nuoret hänen jo ensi sivujen jälkeen suloisesti nukahtaa, mikä ei häntä suinkaan estänyt, niinpian kuin Philipp'in vaikeneminen oli hänet herättänyt, vilkkain, jos kohta varovasti yleisin sanoin tuhlaamasta suosiotaan.

Hänen asemastaan otti myöhemmin myöskin vanha pappi osaa luku-iltoihin, kerran sattumalta sinne jouduttuaan. Hän oli hieno ja lempeä, ja lisäksi tullut kolmas ääni teki keskustelun luetun johdosta vain entistään viehättävämmäksi.

Philipp luki heille myöskin työnalaisena olevan kirjansa ensi lukuja. Hän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että yksinpä kävellessään puistossa tai retkeillessään läheisissä metsissäkin, kuletti aina paperia mukanaan voidakseen heti jollakin rauhallisella penkillä kirjoittaa muistiin mielijohteensa. Puiston ulommaisessa reunassa oli pieni penkki, jota hän tällaisilla retkillään erikoisesti suosi. Se seisoi matalahkon pensasaidan vieressä, joka eroitti puutarhan niitystä, ja sen ympärillä kasvoi mitä ihanimpia kukkasia ja rehevintä ruohoa. Tummat kuuset ympäröivät tuota valoisaa keidasta kuin saarta, ja silloin tällöin saattoi sinne pujahtaa hirvi tai metsäkauris pelkäämättä vähääkään pensasaidan toisella puolen istuvaa hiljaista miestä, joka itse oli kuin näkymättömän metsästäjän takaa-ajama täällä satunnaisen turvapaikan löytänyt otus.

Sillävälin oli tullut syksy, kesäkukkaset kuihtuivat, silloin tällöin leijaili jo harmaa sumupilvi aikaisin aamulla puutarhan ja niittyjen yllä, ja pääskyset puuhailivat muuttoa. Silloin eräänä aamuna juoksi poika Philipp'in huoneeseen kertoen, että milanolainen täti molempine lapsineen tänään puolenpäivän, aikaan saapuisi Hainstetteniin, jatkaakseen kuitenkin jo samana iltana matkaansa. He matkustivat Wieniin, jossa serkku aikoi viettää häitään, ja tahtoivat nyt suullisilla puheilla koettaa saada Victoiren mukaansa, kun hän oli vastannut kieltävästi kaikkiin heidän kirjeellisiin kutsuihinsa. Poika iloitsi suuresti serkkunsa näkemisestä, hän oli kaunis ja suuri, vielä suurempi kuin Victoire, ja hänen veljensä, joka jo vuosia sitten oli käynyt täällä, oli komea nuori upseeri, joka hänen kanssaan oli pannut toimeen lukemattomia kepposia. Häneltä oli poika saanut pienen lintupyssynsäkin, ja hän oli vaikuttanut sisareen, että tämä oli ostanut ponin veljelleen.

Omituinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei itsekään kyennyt selittämään, valtasi Philippin tuon viattoman tiedonannon kuultuaan. Hän olisi mieluinten viettänyt koko päivän yksinään työhönsä syventyneenä, kunnes tavallisesta elämästä poikkeava häiriötila olisi onnellisesti ohi. Kun hän sitten näki solakan nuoren miehen kauniissa itävaltalaisessa univormussa hypähtävän keveistä vaunuista, joilla matkustajat olivat saapuneet, ja autettuaan ajopeleistä vanhan ja nuoren naisen, arastelematta syleilevän ja suutelevan Victoirea, pojan hyppiessä hänen ympärillään, tunsi hän itsensä ylhäällä hiljaisessa tähystyspaikassaan jälleen yhtä vieraaksi ja yksinäiseksi kuin ensi aikoina, ja kaikki kotoiset hetket, jolloin hän oli tuntenut kuuluvansa tänne ja joka suhteessa olevansa yhdenvertainen näitten ihmisten kanssa, olivat kuin puhalletut muistista. Hän vertaili hintelää vartaloaan ja vaatimatonta takkiaan nuoren kreivin komeaan olemukseen, joka niin pelottomasti oli ottanut oikeutenaan sen, minkä toinen oli nähnyt kangastavan itselleen ikuisen antautumisen palkkana ja koko elämän kruununa. Kun hän vain ajatuksissaankin syleili tuota olentoa tai painoi huulensa noille kasvoille, tuli hän melkein mielettömäksi huumaavasta onnentunteesta. Ja nyt lankesi se toisen osalle, sellaisen, jolla ei ollut siihen minkäänlaista muuta oikeutta kuin sattunut sukulaisuus.

Hän ei uskonut saattavansa tyynimielisesti katsella tuota tuttavallisuutta. Sitten hänestä jälleen tuntui pelkurimaiselta ummistaa silmänsä kauhealta todellisuudelta. Ja mitä ajattelisikaan Victoire, jos hän hillittömästi heittäytyisi mustasukkaisen mielialansa valtaan, jonka tyttö kyllä huomaisi!