Part 3

Hetkistä myöhemmin, kun äiti oli saatettu vuoteeseensa, johon hän nukkui niin pian kuin joku mitä raskaimman päivätyön suorittanut, astui tytär hiljaa ulos parvekkeelle, joka kolmelta puolelta reunusti pihamuuria, ja kulki aina kadun kohdalle saakka, josta matalan suojuksen ylitse voi nähdä alas. Hän asettui istumaan nurkkauksessa olevan granaattipuun puiselle jalustalle ja rupesi katselemaan ohitse meneviä yökulkijoita, jotka täällä Corsolla nauttivat illan viileydestä, poltellen ja lörpötellen. Hänen mielialansa oli niin kummallisen valoisa ja iloinen, hän ei sellaista ollut kokenut vuosikausiin. Hivelevän pehmeä ilma, pehmeät vieraat äänet, pimeä yksinäisyys hänen kätköpaikassaan, josta hän tarkasteli elämää, joka häntä ei vähääkään liikuttanut ja joka ei saanut asettaa hänen kannettavakseen huolia ja velvollisuuksia, -- tämä kaikki synnytti hänessä vapauden ja irtautumisen tunteen, joka saattoi sydämen voimakkaasti sykähtelemään. Ja Rotondasalissa vietetyn hetken muisto, jokainen siellä lausuttu sana elivät pohjimmaisina hänen sielussaan ja kohottivat hänen riemuntunnelmaansa, hänen ylpeätä tahtoansa ja voimaansa hallita vaihtelurikasta elämää ja taistellen saavuttaa kaivattu onni. Hän kuuli alhaalla muutamain nuorekkaitten äänten hyräilevän siihen aikaan suosittua kansanlaulua ja yhtyi lauluun. Kun naurunheläys kadulta ehti hänen luokseen, huomasi hän äkkiä itse nauravansa mukana. Mutta sitten hän äkkiä vaikeni ja tuli vakavaksi. Hän näki kadun toisella puolella olennon, jonka hän huolimatta lyhdyn himmeästä valosta heti tunsi. Nuori muukalainen kulki iloisessa joukossa alla päin, hattu syvään otsalle painettuna. Hän pysähtyi vastapäätä hotellin porttia; hän katseli ylöspäin, ja tyttö luuli tuntevansa, että hänen katseensa harhaili granaattipuun ympärillä, jonka tummassa varjossa hän liikkumattomana istui. Hän pidätti hengitystään ja sulki vaistomaisesti silmänsä. Hänen katsahdettuaan jälleen alas oli tähystelijä kadonnut. Hän jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen, kunnes uskalsi avonaisen parvekkeen poikki hiipiä huoneeseensa.

* * * * *

Hän oli tuskin noussut ylös seuraavana aamuna, kun kamarineito toi hänelle kirjelipun, jonka erään toisen hotellin palvelija oli hänelle jättänyt. Se sisälsi ainoastaan kysymyksen, pysyikö neiti vielä eilen tekemässään ehdotuksessa. Hän ei pienimmälläkään tavalla soimaisi neitiä, jos tämä olisi alkanut epäröidä, tokko hänellä olisikaan niitä ominaisuuksia, joita tämän täytyi veljensä kasvattajalta vaatia. Sen, jolla oman sivistyksensä kanssa vielä oli niin paljon tehtävää, oli tuskin ryhtyminen opettamaan toisia. Jos hän kuitenkin saisi koettaa, ottaisi hän vapauden tulla heidän luokseen kysymään, milloin lähtö tapahtuu ja pyytämään neitiä esittämään hänet äidilleen.

Neiti riensi kirjoittamaan käyntikortille vain seuraavat sanat: "Ei ole tapani yön aikana muuttaa päätöksiäni. Olette tervetullut. Victoire."

Puolen tunnin kuluttua saapui tohtori itse eilisessä harmaassa matkapuvussaan ja huopahatussaan; hänen jälessään kannettiin vaatimattoman kokoista matkalaukkua. Hän astui näköjään varmana jalosukuisen neidin luo, ja kumarsi kunnioittavasti äidille, joka katseli häntä hämmästyneenä ja, vasta tyttären kuiskattua jotakin hänen korvaansa, nyökäytti nuorelle miehelle päätään ystävällisesti kuin vanhalle tuttavalle. Zephyrine kumarsi hänelle virallisesti ja taiteen sääntöjen mukaisesti, välittämättä hänestä sen enempää, mutta kaunis "Nesschen" ojensi tohtorille ystävällisesti kätensä ja kiitti häntä sanansa pitämisestä. Sitten hän vei äidin, joka tuskaisena ympäri huonetta katsellen kyseli tuhansista pikkuesineistä, olivatko ne unohtuneet, hitaasti ja varovasti rappuja alas, joitten luona vaunut odottivat, ja nosti hänet niihin. Ne olivat tuollaiset vanhanaikaiset matkavaunut, joita nykypolvi enää näkee vain vanhoissa kuvissa, ja jotka ovat niin leveät ja syvät, että niihin helposti mahtuu kuusi ihmistä; vaunujen takaosassa tavaroille varatun syvennyksen päällä, on palvelijoita varten kaksi-istuiminen katettu suojus, joka yksinään on yhtä iso kuin meidän päiviemme ajopelit. Neljä postihevosta, jotka jo vähän aikaa olivat kärsimättömästi kaapineet jaloillaan pihan kivitystä, veti suunnatonta rakennusta. Kun naiset olivat sijottautuneet vaunuihin, jäi Zephyrinen rinnalle vielä riittävästi tilaa hintelälle saksalaiselle oppineelle.

Victoire tukahutti hymyilyn nähdessään "nuoruudenystävättärensä" juhlallisen kasvojen ilmeen, kun tämä kietoi vaipan ympärilleen ja painautui mahdollisimman syvälle nurkkaansa välttääkseen uuden matkakumppanin pienintäkin kosketusta. -- Näettehän, tohtori, sanoi hän, ettette ollenkaan häiritse meitä. Olkaa siis hyvässä turvassa. Ei teidän myöskään tarvitse pelätä, että keskustelumme teitä väsyttäisi. Olemme näin matkoilla ottaneet harjoitellaksemme vaikenemisen taitoa, ja jokainen on omissa ajatuksissaan. Jos me kaikesta huolimatta ajan pitkään alamme ikävystyttää, emme ota pahaksemme, vaikka te, voidaksenne paremmin nauttia seudusta, pakenisitte postimiehen luo kuskilaudalle, tai takaistuimelle kamarineitomme seuraan; se olisi hänelle suuri kunnia.

Tohtori astui hymyillen vaunuihin ja vakuutti joka kohdassa alistuvansa tämän vaunulinnoituksen järjestyssääntöihin. Äiti istui häntä vastapäätä niinkuin tytärkin kiireestä kantapäähän verhottuna mustaan silkkiseen matkaviittaan, jonka päähine somasti ympäröi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen kauniit, mustat silmänsä olivat matkan kuluessa alati suunnatut kaukaisuuteen, eikä hän välittänyt vähääkään uudesta tuttavasta. Neitikin soi vain harvoin hänelle sanasen, jos hän matkakirjasta, jota ahkerasti tutki, sattui löytämään heidän juuri sivuuttamansa vuoren tahi paikan nimen. Aurinko paahtoi himmeästi sciroccopilven läpi, joka kevyen, harmaan harson tavoin leijaili kauniin seudun yllä. Hevosten virkusti juostessa, oli korkean, varjoisen katoksen alla miellyttävä matkustaa, ja yksinpä Zephyrinekin tunsi itsensä ajan pitkään kykenemättömäksi pysyttämään välimatkaa itsensä ja naapurinsa kesken. Ja kun tohtori Zephyrinen ja neidin välillä sattuneessa pienessä erimielisyydessä asettui edellisen puolelle, alkoi hän äkkiä tuntua niin rakastettavalta, että Zephyrine tarjosi hänelle kölninvesipullonsa ja kehoitti häntä kostuttamaan nenäliinansa; se olisi ainoa tehoisa virkistyskeino helteessä.

Nyt sai tohtori myöskin kuulla, että naiset olivat lähteneet matkalle käydäkseen Milanossa tervehtimässä vanhan paronittaren sisarta. Hän oli naimisissa italialaista sukuperää olevan kreivin kanssa, joka kuitenkin palveli itävaltalaisessa armeijassa. Äiti oli suuresti kaivannut sisartaan, mutta ei viihtynyt hänen luonaan kuin kahdeksan päivää. -- Hainstettenissä on sinun kuitenkin kaikkein paras olla, pikku äiti, sanoi tytär, katsahtaen tohtoriin. Pian saat jälleen istua rakkaalla parvekkeellasi ja katsella Cäsarin puuhailua puutarhassa.

Oli somaa huomata, kuinka väsymättömästi tytär piti huolta äidistä koettaen häntä alituisesti ilahuttaa ja asettaa hänen olonsa mukavaksi. Hän ei tuntunut vielä oikein mukautuneen siihen ajatukseen, että rakastetun olennon henki enää eli vain jonkinlaista uni-elämää, jaksamatta enää milloinkaan herätä todellisuuden tajuun. Tämä lapsen tunne, suru ja huoli olennosta, jonka hän jo tavallaan oli kadottanut, näytti siihen määrään täyttäneen tytön mielen, ettei siihen jäänyt minkäänlaista sijaa lämpimämmälle osanotolle muita ihmisiä kohtaan. Useasti, kun hän pitkästä matkasta väsyneenä sulki tomusta ja auringosta vaivaantuneet silmänsä, syventyi Philipp noitten nuorten kasvojen arvoitukseen; niissä ei ollut piirrettäkään äidin kasvoista ja kuitenkin ne hänen väsyneenä nojautuessaan vaunun seinustaan kävivät ihmeellisellä tavalla melkein pelottavassa määrässä samankaltaisiksi kuin tuo sammunut kuva. Silloin oli hän entistään viehättävämpi. Mutta hänen avattuaan valppaat silmänsä, jotka niin välinpitämättömästi saattoivat katsella kaikkia ihmisiä, tunsi nuori mies vastustushalun heräävän rinnassaan. Mutta unessa kielivät tytön kasvot, ettei hän ollut onnellinen, että hänenkin povessaan, yhtä hyvin kuin muitten hänen sukupuoleensa kuuluvien, sykki avuton, janoava sydän, mutta että hän vain oli liian ylpeä tunnustamaan sitä muille.

Välistä, nuoren miehen katsellessa metsiä ja vuoria, tai lukiessa Homerostaan, jota hän aina matkoilla kuletti mukanaan, tunsi hän, kuinka tytön silmät vuorostaan kauan ja kiinteästi tarkastelivat hänen kasvojaan. Jos hän silloin äkkiä katsahti ylös, ei tyttö millään tavalla koettanut salata katselleensa häntä. Kuitenkin kesti hän niin levollisesti nuoren miehen katseen, että tämä käsitti ei merkitsevänsä tytölle sen enempää kuin hänen tielleen sattuneet esineetkään, joihin kenties maksoi vaivaa tutustua. Pari kertaa oli tohtori yrittänyt kehittää edelleen heidän salissa alottamaansa keskustelua. Mutta se ei koskaan onnistunut. Iltaisin heidän saavuttuaan majataloon, vältti tyttö heidän joutumistaan kahden kesken, ja kuitenkin näki nuori mies selvästi, ettei tämän hänen arkuutensa pohjana ollut minkäänlaista tarkoitusperää yhä enemmän häntä kiehtoa. Tyttö ei häntä tarvinnut, hän vain suvaitsi olla häneen mieltynyt kuten niin paljoon muuhunkin ympärillään, mistä hänellä saattoi olla hyötyä.

Hän käsitti tuon, ja hänen mielensä kävi yhä raskaammaksi mitä pitemmälle aika kului. Sillä hänelle kävi yhä selvemmäksi, että hän tarvitsi tyttöä, että hän ei enää tullut toimeen ilman hänen läheisyyttään, vaikka hänen täytyikin tuo läheisyys salaisin tuskin ostaa.

Ja vihdoin oli hän iloinen, kun he lähestyivät päämäärää. Matka, jonka tähän aikaan helposti kulkee kahdessa päivässä, oli kestänyt kymmenen vuorokautta. Hän oli useasti koettanut katkaista kahleensa, jotka suljetuissa vaunuissa, neljän kesken, niin tiukasti olivat kietoutuneet hänen sydämensä ympärille. Mutta painostus ei tahtonut hälvetä hänen sielustaan postimiehen vieressäkään, hänen vapaalla, ilmavalla istuimellaan. Hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän vapaaehtoisesti oli syössyt itsensä tähän vankeuteen. Ne vähäiset kokemukset, joita hänen sydämensä tähän saakka oli saavuttanut hänen nopeasti unohtuneitten lemmentarinainsa aikoina, olivat kuitenkin olleet riittäviä häntä ajoissa varoittamaan, joka kerta kun hän senjälkeen oli ollut tuhlaamaisillaan enemmän sydänvertaan kuin asia ansaitsi. Ja nyt niin kiihkeästi kasvava intohimo tuota viileätä, ylpeätä, jalosukuista ja korkealle hänen ylitseen tähtäävää nuorta kaunotarta kohtaan, jonka mielestä hän oli kyllin hyvä täyttämään vanhan papin sijan pienen pojan opetuksessa, -- ja hänen tulevaisuutensa verhottu kuva, -- Italia, jonka kynnyksellä hän oli palannut -- hän sanoi itselleen vasten kasvoja, että hän oli liian mieletön kaksikymmentäkuusivuotiaaksi filosofiksi, että hänen menettelynsä läheni mielisairauden rajoja -- silloin vain välinpitämättömästi viskattu sananenkin vaunuista noilta salaperäisiltä huulilta, ja pehmeät kädet tuntuivat äkkiä pyyhkineen pois kaiken hänen uhmansa ja hänen sielunsa vapauden vaatimuksen, ja hän jaksoi tuskin odottaa, kunnes ehti kuski-istuimelta takaisin vaunuihin saadakseen jälleen nähdä mustan päähineen ympäröimät nuoret kasvot.

Viimeisen yön he olivat viettäneet Grazissa. He olivat saapuneet sinne niin aikaisin, että Victoire oli rauhallisena saattanut jättää äitinsä vieraskotiin pasianssipelinsä ääreen ja lähteä Philippin ja Zephyrinen kanssa, joka melkein haaveellisella tavalla näytti olevan kiintynyt tohtoriin, katselemaan ihanaa kaupunkia. Hän itsekin oli harvinaisen iloisella mielellä. Zephyrine laski leikkiä neidistään vakuuttaen hänen silmäinsä loistavan siitä ilosta, että hän jo huomenna näkisi jälleen vanhan ihailijansa pater Danielin. Mutta kun he seuraavana päivänä kaksi tuntia kestäneen matkan jälkeen lähestyivät sitä laaksoa, jossa Hainstettenin linna sijaitsi, sumensi hänen tavallisesti niin tyyntä otsaansa syvä surumielisyys, jota hän ensi kerran ei jaksanut peittää. Philipp ei saattanut pidättäytyä kysymästä, herättikö kotiintulo tuskallisia muistoja. -- Ei, vastasi hän, ainoastaan ahdistusta, että entinen iloton elämä on alotettava juuri siitä, mihin sen neljä viikkoa sitten jätin. Tai luuletteko tosiaankin, että elävä ihminen saattaa tyydyttää onnenjanoaan yksinomaan täytetyillä velvollisuuksilla? Se on samaa kuin syöttää nälkäiselle puunkuorta. Se täyttää tyhjyyden, vaan ei syövy vereen. Mutta miksi puhua tässä?

Nuorella miehellä oli sana valmiina, mutta toisten läsnäolo sai hänet vaikenemaan. Hän näki tytön nopeasti kääntyvän äidin puoleen, asettavan kuntoon hänen päähineensä, jonka hän oli työntänyt pois, ja kasvot jälleen iloisina kertovan hänelle, että he kohta olisivat kotona. Joko näet Cäsarin? kysyi pieni rouva, ja hänen kuihtuneille kasvoilleen kohosi kevyt punerrus. -- En, äiti. Kuten tiedät, en ole ilmoittanut sanaakaan tulostamme. Tahdoin yllättää heidät kaikki nähdäkseni kerrankin, kuinka he käyttäytyvät itsekseen jätettyinä.

Senjälkeen hän antoi postimiehelle käskyn pysähtyä. -- Teidän täytyy asettua kuski-istuimelle, tohtori, sanoi hän hymyillen. Me olemme turhamaisia vanhasta pesästämme ja sieltä se näyttää kauneimmalta.

Hän totteli heti, ja he ajoivat nyt täyttä ravia tasaista tietä myöten linnaa kohti, joka komeana kohosi laakso-aukeaman takana korkeahkolla kukkulalla tiheän lehtimetsän keskellä. Ylimmät ikkunat kimaltelivat keskipäivän auringossa, harmaan liuskakaton takana aukeni läpinäkymättömän tiheitä metsiä, jotka ulottuivat läheisen vuoren puoliväliin, niin että paljaat vuorenhuiput kohosivat kuin harmaa hiekkaharju tummanvihreästä merestä. Pitkulaisen laakson uloimmassa pohjukassa näkyi harvaanasuttu talonpoikaiskylä, jonka keskeltä hohti pienen kirkon punainen tiilikatto.

Kohta kääntyivät he ikivanhaan käytävään, joka oli puu-istutuksin reunustettu melkein linnaan asti. Ilma oli viileätä ja puhdasta, molemmin puolin aukeavilla valoisilla niityillä surisi lukemattomia mehiläisparvia ja oksien lomissa kaarteli pesäänsä rakentavia lintuja. Yhtäkkiä kuului koiran haukuntaa. -- Se on Hektor! huudahti Zephyrine. Se ensimäisenä toivottaa meidät tervetulleiksi. -- Philipp näki kaukaa suuren, keltaisen, tanskalaisen doggin aivankuin hurjistuneena syöksyvän vaunuja kohti; saavutettuaan vaunut, koetti se ilosta ulvoen syöksyä sisään, niin että neidin täytyi antaa pysäyttämiskäsky, ettei koira olisi musertunut pyöriin. Samassa oli se hurjalla hyppäyksellä vaunuissa, Zephyrine huudahti, äiti siirtyi vain hieman syrjemmälle, ja koira asettui Victoiren hyväilemänä arvokkaasti sille paikalle, jonka Philipp oli jättänyt, kunnes jälleen lähempänä linnaa syöksähti ulos.

He olivat saapuneet rakennuksen pihapuolelle, josta vei portaat koko sivuseinää kiertävälle parvekkeelle. Sen kiviaitauksella seisoi ruukuissa korkeita, pyöreäksi leikatuita oranssipuita, oleandereita ja pieniä sypressejä. Sen takana sijaitsi korkea puutarhasali, jonka ovet ja akkunat olivat auki niin että tuulenhenki pääsi kevyesti liikuttamaan punasilkkisiä ikkunaverhoja, jotka niinkuin löysät purjeet ja liput liehuivat tulijoille. Täältä näki ranskalaiskuosiseen puutarhaan, joka tällä hetkellä suihkukaivoineen, taxuspensaineen, kivisine maljakkoineen ja pikku kuvanveistoksineen äänetönnä lepäsi kevätauringossa. Muutenkin näytti koko talo nukkuvan kuin ruusuprinsessan linna. Pian kuitenkin näkyi elämää. Mataloista sivurakennuksista, jotka olivat kätkössä pensasaitojen takana, riensi muutamia palveluskuntaan kuuluvia henkilöitä; vanha taloudenhoitajatar, joka ei heti ollut löytänyt päähinettään, nousi kasvot hehkuvan punaisina portaita ylös, pehtori, puutarhuri, vieläpä kokkikin valkeassa myssyssään ilmestyivät parvekkeelle, jossa vanha rouva heti oli istuutunut matalahkoon nojatuoliin ja kerta kaikkiaan selitti, ettei hän enää milloinkaan lähde täältä pois. Hän ei enää näyttänyt ajattelevan pientä poikaansakaan mielihyvän vuoksi, jota hän tunsi päästyään vihdoin jälleen tutulle paikalleen kauan kaivattuun rauhaan.

Neiti oli heti lähettänyt noutamaan pikku veljeään, joka tähän aikaan tavallisesti oli pappilassa harjoittelemassa soittoläksyään. Muutaman minuutin kuluttua syöksyi poika parvekkeelle paljain päin, vaaleat hiukset hujan hajan punaposkisten kasvojen ympärillä, joista loistivat sisaren ruskeat silmät. Hän heittäytyi vallattomasti äidin kaulaan, juoksi sitten sisaren luo, jonka veti mukanaan hurjaan riemutanssiin, ja otti vihdoin Zephyrinen kunnianarvoisen pään niin varomattomasti käsiensä väliin suudellen häntä molemmille poskille, että kiivaasti toruva arvon neiti vain vaivoin saattoi puolustautua. Vasta silloin huomasi poika vieraan, ja hänen kirkas otsansa sumeni. Hän oli nyt silmiinpistävästi sisarensa näköinen, joka hymyillen tarttui hänen käteensä ja esitti hänelle tohtorin. -- Emme me aina ole näin vallattomia, selitti sisar, ja kun vain tahdomme, on meillä sangen älykäs pää sekä lahjoja kaikenkaltaisiin taiteisiin ja tieteisiin. Kuinka pitkälle olet päässyt Haydn'in sonaatissa? Mutta senhän voin kysyä herra pastorilta itseltään.

Tämä tuli hiljaisesti, horjuvin polvin samaa tietä, jonka poika oli syöksynyt tuulispäänä, vanha, hintelä ukko lempein apostolinkasvoin, jotka, hänen nähtyään tulijat, kirkastuivat sanan varsinaisessa merkityksessä. -- Voitteko uskoa, kuiskasi neiti tohtorille, että tuo kunnianarvoisa Jumalan palvelija lapsenhymyineen on jesuiittain kasvattama, jotka tavallisesti osuvat oikeaan valitessaan omiaan? Nähtävästi he kuitenkin huomasivat, ettei nuori pater Daniel tuottaisi heille milloinkaan erikoista kunniaa, ja olivat iloisia saadessaan hänet eroamaan veljeskunnastaan. Isäni oppi hänet tuntemaan matkoillaan ja, saatuaan tietää hänen surkean tilansa, toimitti hänet papiksi kirkkoomme. Täällä oli ennen linnankappeli, ja kappalainen asui sen vieressä pienessä talossa. Olemme sen säilyttäneet senkin jälkeen, kun kylän asukkaille kaukana laaksossa rakennutimme oman kirkon. Ja niin on Cäsarin ensimäinen opettaja ollut näin lähellä. Mutta hyvä vanhus on jo jättänyt kahdeksankymmenennen ikävuotensa, näettehän, kuinka työlästä hänen on liikkua.

Nämä sanat sanottuaan riensi hän alas portaita, tervehti pappia, ja talutti hänet varovasti ylös äidin luo, jonka kättä vanha mies kunnioittavasti suuteli. Victoire oli sillävälin kääntynyt pehtorin puoleen ja kaikille muillekin oli hänellä ystävällinen sana. Philipp näki, kuinka kaikkien silmät luottamusta ja syvää alamaisuutta kuvastaen katselivat tuota nuorta olentoa; hän oli kuin ruhtinatar, joka väliaikaisen hallituksen jälkeen jälleen on palannut maahansa ja ottaa hallitusohjat takaisin pehmeisiin, mutta lujiin käsiinsä.

Vanha taloudenhoitajatar, jolle neiti oli sanonut sanasen, lähestyi nyt tohtoria ja kysyi, suvaitsiko hän lähteä huoneeseensa. -- Se on vain väliaikainen maja, huudahti neiti hänelle. Jos sen asema ei teitä miellytä, saatte itse valita, missä mieluinten tahdotte asua. Näettehän, että meillä täällä vanhassa talossa on kyllin tilaa.

Kuin unessa seurasi hän opastajaansa puutarhasalin kautta suureen rappukäytävään, joka aukeni rakennuksen etupuolella. Korkeitten, kapeitten ikkunoitten kautta virtaili tulvimalla sisään valoa, niin että hänen silmiään melkein huikaisi ja hän astui puoliksi suletuin silmin leveitä portaita toiseen kerrokseen. Sinne päästyään pysähtyi hän hetkiseksi käsipuuhun nojautuen ja katseli allensa syvyyteen. Vanha linna oli, kuten hän selvästi tunsi, Ludvig neljännentoista maailmanherruuden ja versailleslaisen makusuunnan aikana rakennettu ylellisellä loistolla, joka ainoastaan muutamissa kohdin näytti jonkun verran kalvenneen. Yksinpä kullatuita kipsikoristeitakin näytti vain kevyt pölykerros peittävän. Hänet valtasi omituinen pelon ja alakuloisuuden tunne. Tätä kaikkea oli neiti lapsuudestaan asti tottunut näkemään, ja niin kauas kuin hänen katseensa ulottui tämän taikalinnan akkunoista, totteli kaikki hänen pienintäkin vihjaustaan. Samassa muistui nuoren miehen mieleen se ahdas rappukäytävä, joka oli johtanut hänen vanhempiensa asuntoon. Ja nyt oli hän täällä tuon ylpeän valtijattaren alamaisena tuntien kuitenkin itsensä kykenemättömäksi sietämään naisen käskynalaisuutta. Jos ei hän olisi hävennyt pelkuruuttaan, olisi hän mieluinten jättänyt opastajansa siihen, rientääkseen portaita alas ja paetakseen takaisin vapauteen loistavasta vankilastaan.

Mutta kunnon taloudenhoitajatar, joka oli siksi hyvin koulutettu, että kohteli talon vieraita kaikella mahdollisella kunnioituksella siinäkin tapauksessa, etteivät nämä tehneet ylhäissukuisen vaikutusta, oli jo avannut yhden niistä monista ovista, jotka veivät valoisaan käytävään, ja pyytäen anteeksi, ettei kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa, kun herrasväkeä ei vielä oltu odotettu takaisin, vetänyt ylös akkunoitten eteen pudotetut verhot ja laskenut sisään raikasta vuoristo-ilmaa. Tohtori saisi täällä nauttia aamu-auringosta; huone oli tosin korkealla, mutta sitä hiljaisempi, koska koko yläkerrassa ei nykyään asunut kuin pehtori vastakkaisessa sivustassa.

Philipp oli astunut akkunan luo ja jäi yllättyneenä katselemaan eteensä aukeavaa ihmeen ihanaa kuvaa, puutarhaa ääressä, puiston ikivanhojen puitten latvoja sen takana ja vuoria, jotka rajoittivat taivaanrantaa. Alhaalta parvekkeelta helähti tänne hänen luokseen Victoiren ääni, joka hieman kuurolle papille kertoi Milanon kuulumisia, ja pojan nauru, kun Zephyrine parhaansa mukaan oli kertonut hänelle pari hullunkurista matkaseikkailua. Ja kun hän ulkona metsän yläpuolella näki suuren petolinnun kaartelevan ja kohoavan yhä korkeammalle siniseen, sädehtivään eetteriin, tuntui hänestä äkkiä kuin hänkin olisi saanut näkymättömät siivet, jotka kantoivat hänet kauaksi inhimillisten surujen yläpuolelle, elämän korkeuksiin, joista hän tähän saakka tuskin oli uskaltanut uneksiakaan.

* * * * *

Niin hän jäi, ja nukuttuaan ensimäisen yön tämän katon alla, tuntui se hänestä itsestään ja kaikista muistakin talossa niin luonnolliselta ja välttämättömältä, että siitä ei sen enempää puhuttukaan. Voitettuaan ensin hämmennyksensä, oli hän kaiken hänelle oudon loiston keskellä alkanut käyttäytyä kevyesti, vapaasti ja huolettomasti ikäänkuin hän koko elämänsä iän olisi syönyt hopealautasilta ja juonut jaloja viinejä hiotuista kristallilaseista. Sillä perimmältä pohjaltaan askaroitsi hän liian paljon sisäisten asioittensa kanssa kiinnittääkseen suuressa määrin huomiotaan ulkonaisiin seikkoihin mikäli ne eivät kosketelleet hänen suurta elämänkysymystään.