Part 2

Neiti katseli hänen ohitseen hämärän eteishallin kautta aurinkoiseen puistoon. -- Ymmärrän teitä varsin hyvin, sanoi hän tuokion kuluttua. Minäkin olen kokenut samansuuntaista, en kuitenkaan rakennusten suhteen, joskin hieman sinnepäin. Tunnetteko Bachia? Hänen vaikeimmista fuuga-arvoituksistaan, joista useimmat pitävät vain niitten suuremmoisen rakenteen vuoksi, olen minä saattanut kuulla hänen sydämensä tykinnän. Kenties senvuoksi, että olen tuntenut häneen jonkinlaista sukulaisuutta -- ainoastaan hyvin kaukaista, koska en luonnollisesti missään suhteessa saata kohota sellaisen jättiläisen tasalle. Mutta minusta tuntuu kuin kuulisin niissä samojen verivirtojen kohinaa, jotka terästävät voimiani ja tekevät tahtoni taipumattomaksi. Te hymyilette. Ensin osottauduin teille uteliaaksi, nyt tunnustan olevani itsepäinenkin, ei voi avomielisemmin tunnustaa heikkouksiaan, vaikka olisi niistä ylpeäkin, jota minä en totisesti ole. Mutta teidän luottamuksenne ei saa jäädä yksipuoliseksi, eikä teillä saa olla sitä tunnetta, että vain teitä on kuunneltu. Sanokaa minulle vielä yksi seikka: minkätähden tulitte siitä surulliseksi, että odottamanne lahjakkaan rakennusmestarin asemasta tapaattekin suuren ja rakastettavan ihmisen?

Oi, neiti, huudahti hän, jos vastaisin teille tyydyttävästi tähän kysymykseen, saisitte tämän satunnaisen tuttavuuden ensi hetkenä kuulla minusta enemmän kuin oma äitini milloinkaan on aavistanut ja kuin parhaimmille nuoruudenystävilleni koskaan olen tunnustanut. Te kenties väsytte lopuksi -- ei ainoastaan seisomaan kylmällä kivipermannolla vaan ennenkaikkea kuuntelemaan minua. Sallitteko minun saattaa teidät seuralaisenne luo?

-- En, vastasi hän rauhallisesti. -- Tehän tiedätte, että olen yhtä itsepäinen kuin uteliaskin. En siis väsy niinkään helpolla. Mutta te olette oikeassa, kävelkäämme hieman, ja sitten kerrotte minulle kaikesta. Ei kukaan ole parempi uskottu kuin sellainen, jota ei kenties enää koskaan elämässään tapaa. Jos minulla olisi salaisuuksia, uskoisin ne kaiken todennäköisyyden mukaan ennemmin teille kuin jollekin n.s. ystävättärelle, joka varmasti lörpöttelisi ne toiselle, joskin ehkä vain omalle miehelleen. Ja äitini -- vieläkö teidän äitinne elää?

-- Hän kuoli jo viisi vuotta sitten.

-- Minun äitini elää, mutta hän on valitettavasti viimeinen, jolle saattaisin avata sisäistä elämääni. Hän rakasti niin intohimoisesti isääni, ettei hän enää hänen kuolemansa jälkeen -- siitä on jo yli kahdeksan vuotta -- ole kyennyt irtautumaan kummallisen alakuloisesta tylsyyden tilasta, johon tuska hänet saattoi. Niin elää hän jonkinlaisessa henkisessä puolihämärässä. Hän tajuaa kaiken ympärillään ja ottaa omalla tavallaan kaikkeen osaa, mutta hän on kuin ihminen, jonka kädet ovat halvaantuneet: hän ei tunne sitä, mihin hän koskettaa. Nyt käsitätte varmaankin, minkätähden minusta on tullut itsepäinen: minulla täytyi olla tahtoa kahden, vieläpä kolmenkin edestä, koska minulla lisäksi on pieni veli, joka tuli maailmaan vasta muutaman kuukauden kuluttua isäni kuolemasta. Uskokaa minua, ettei ole onnellista tulla liian aikaisin itsenäiseksi ja, ennenkuin edes on selviytynyt tyttö-ajan unelmista, hallita suurta taloa ja holhota omaa äitiään. Ja nyt olen kertonut teille riittävästi itsestäni, nyt on jälleen teidän vuoronne. Lähtekäämme ulos puistoon. Sillävälin saa kunnon Zephyrine nukkua vanhurskaan unta. Esitän teidät sittemmin niinsanotulle kasvattajalleni, josta minä nyt vuorostani saan pitää huolta.

Zephyrine! huudahti nuorimies nauraen. -- Kuinka hullunkurinen nimi!

Ja sangen vähän hänen nykyiseen olemukseensa soveltuva kuten itse saatte nähdä. Mutta kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolloin minua ei vielä ollut maailmassa, kuuluu hän tehneen nimelleen kunniaa. Ajatelkaahan vain, entinen hoitajattareni alotti elämänratansa näyttämöllä, tanssijattarena. Hänen isänsä oli ranskalainen tanssinopettaja, joka oli nainut wieniläisen hyvinvoivan porvarintyttären. Lamppujen valossa huomasi Zephyrine erään nuoren kauppiaan, joka tahtoi mennä avioliittoon hänen kanssaan, mutta kustansi hänet sitä ennen jonkinlaiseen oppilaitokseen, sillä paitsi synnynnäistä ranskankielen taitoaan, ei tyttö ollut saanut alkeellisintakaan sivistystä. Kun hän muutaman vuoden kuluttua olisi ollut kutakuinkin kelvollinen, kuoli hänen sulhasensa ja suojelijansa ja hän jäi turvattomana ja köyhänä yksin maailmaan, koska hänen vanhemmillaankin oli ollut surullinen loppu. Samoihin aikoihin etsi äitini hoitajatarta minun nuorelle personalleni, ja kun ranskankielen taito oli pääasiallisena pätevyysehtona -- asuimme silloin kuten nytkin maatilallamme Steiermarkissa -- uskottiin minun ensimäiset askeleeni tässä maailmassa neiti Zephyrinen valvonnan alaisiksi. Vuosien vieriessä on tämä suhde muuttunut päinvastaiseksi, nyt olen minä vastuunalainen sekä hänen että omasta käytöksestäni; tänään olette omin silmin todennut, miten hän pitää minusta huolta: Hän sallii minun pitkät ajat puhua nuoren, tuntemattoman herran kanssa mitä ihmeellisimmistä asioista antamatta pienimmänkään omantunnon pistoksen häiritä untansa.

Nuori mies nauroi, mikä varsin hyvin soveltui hänen kasvoilleen. -- Nyt olisi minun vuoroni esittäytyä teille, sanoi hän. Mutta minun elämäkertani on sangen porvarillinen ja jokapäiväinen. Isäni oli kimnaasin opettaja ja minut kasvatettiin samaa tarkoitusta varten, koska sen arveltiin olevan minunkin kunnianhimoni korkeimpana päämääränä. Mutta hänellä oli jotakin, jota pojalta puuttui ja joka sai hänen tyytymään niin vaatimattomiin olosuhteisiin: hän rakasti nuorisoa ja opetti mielellään. Minä halusin intohimoisesti oppia, aina vain oppia -- muun muassa tuntemaan itseäni. Sen tulokset eivät suinkaan olleet omiansa tekemään minua ylimieliseksi. Olin pian huomaavinani, että minussa kyllä oli ainesta tulla hyödylliseksi ihmiseksi, mutta yksinomaan hyödylliset ihmiset tuntuivat minusta itse asiassa sangen joutavilta. Yksi enemmän tai vähemmän tuossa suuressa työntekijäjoukossa, josta luonto- ja yhteiskunta ovat pitäneet huolta, -- mitäpä siitä. Olisin niin halusta toivonut itsestäni jotakin erikoista, uutta ja ihmeellistä, niin että en olisi voinut hyödyttää ainoastaan muutamaa kourallista koulupoikia, vaan koko n.s. ihmiskuntaa ja nykymaailmaa. Jälkimaailma ei olisi minua silloin pelottanut. Mutta hitunen kielitiedettä ja filosofiaa ei siihen riittänyt. Niitten avulla juuri joutuu tuohon suureen joukkoon, joka rauhallisena etsii ravintoansa hedelmällisen maan parmailla matalissa nautinnoissa. Aina vain olla kiitollinen siitä, mitä toiset tarjoavat nautittavaksi -- se käy lopulta vastenmieliseksi. Minkälaista lieneekään sellaisen ihmisen, joka on niin rikas, että voi kiittää kaikesta ainoastaan itseään, tai ainakin parhaasta: rikkaan, voimakkaan persoonallisuuden nautinnosta. En tiedä, puhunko kyllin selvästi, neiti. Naisilta ei sitä tavallisesti puutu. Jos eivät onnettomat olosuhteet ole liiaksi olleet heitä vastaan, ovat he meidän edellämme siinä, ettei heidän tarvitse palvella yleisiä tarkoitusperiä eikä kantaa univormua, vaan että jokainen saa olla ihmisolento sellaisenaan, hyvä taikka paha, rakastettava tai sietämätön, joka tapauksessa se, mikä hän oman persoonallisuutensa voimasta on. Ja minä -- koska olen varaton ja kun minun kuitenkin täytyy pysyä hengissä -- minä en olisi voinut ryhtyä mihinkään muuhun kuin takomaan pikku poikien päähän mensaa ja vihdoin, päästyäni pitemmälle, istuttamaan Platon ajatuksia keltanokkaisiin nuorukaisiin. Silloin pelasti minut tyhmä päähänpisto ja armelias teko. Ensinnäkin tulin syöksyneeksi valtiollisiin selkkauksiin ja aloin avustaa muuatta sanomalehteä, mikä opettajakokelaalle oli sangen huono suositus. Ja kun täten olin turmellut virkaurani sillä alalla, kuoli kaukainen sukulainen, joka aina oli pitänyt minun puoliani, ja jätti minulle perinnöksi kaksituhatta taalaria. Silloin en enää odottanut, milloin minulle näytettäisiin, missä kimnaasin ovi on, vaan ravistin koulutomun jaloistani ja lähdin vaeltamaan kohti etelää. Täällä luvatussa maassa, jossa ihmiset kautta vuosisatojen ovat vapaasti ja pelottomasti työskennelleet kehittyäksensä elämäniloisiksi, terveiksi luonteiksi, täällä tahdoin vielä viimeisen kerran koettaa, enkö minäkin pääsisi niin pitkälle. Mihin suuntaan ja miten -- se oli minulle kerrassaan yhdentekevää. Ja nyt kenties käsitätte, minkä vuoksi tunnen surumielistä kateutta tehdessäni Palladion tuttavuutta, ihmisen, jolla oli niin paljon sisäistä runsautta ja kauneutta, että häntä vielä vuosisatojenkin jälkeen ihmetellään, jäljitellään, rakasteluun ja kadehditaan. Ja tämän kaiken hän saavutti, vaikka hänkin oli "lapsenlapsi", jonka täytyi laahata mukanaan suurta, perinnäistä muoto- ja ajatustaakkaa. Mutta millä tavalla hän onkaan kaiken kyennyt muovaamaan omaksi omaisuudekseen, miten viskannut antiikin ajalta perimänsä kulta-aarteen mielikuvituksensa sulattimeen ja kaikkeen vetänyt oman sielunsa hahmoviivat! Joka sellaiseen pystyy, hän ansaitsee elää, -- niin ainoastaan hän oikeastaan elää, jotavastoin me joutilaina kuljeskelevat, ikuisesti vastaanottavat, ikuisesti nälkäänäkevät ihmiset --

Hän kääntyi ja repäsi ruusunoksaa niin että terälehdet irtautuivat kukkasista ja putosivat ruohoon, -- kehnointa kuitenkin on, jatkoi hän hampaittensa välissä mutisten, että otan tuon kaiken puheeksi aivankuin tahtoisin kerjätä sääliä, tahi -- mikä vieläkin pahempaa -- olisin mielestäni senvuoksi jotakin, että tunnen oman mitättömyyteni. Mutta olkaa jalomielinen, hyvä neiti, ja unohtakaa lörpöttelyni: unohtakaa ylimalkaan, että olette tavannutkaan tällaisen ihmisen. Kiitokseksi suon teille sydämestäni kaiken sen, mitä teillä on ja mitä te olette jumalten ja ihmisten iloksi. Jääkää hyvästi!

Hän nosti hattuaan katsahtamatta tyttöön ja kääntyi mennäkseen. Mutta tämän ensimäinen sana pysäytti hänet.

-- Uskotteko sattumaan, tohtori, vai onko kaikki, mikä taivaan ja maan välillä tapahtuu sallimuksen tai kohtalon määräämää?

Hän katsoi pitkään tyttöä ikäänkuin olisi noista kauniista, ylpeistä kasvoista, joilla nyt oli lempein ilmeensä, koettanut etsiä äskeisen kysymyksen syytä.

-- Minä puolestani, jatkoi tyttö, tunnen aina jonkunlaista huimausta koettaessani selvitellä itselleni tätä salaisuutta; silloin tuntuu siltä kuin avuttomana liukuisi pohjattomaan syvyyteen. Mutta heti, kun minun itse on tehtävä jokin päätös, tunnen varman pohjan jalkojeni alla. Sillä oma tahtoni ei ole minulle koskaan salaisuus, siinä vain on pulma, kuinka saan sen suhtautumaan siihen suureen tahtoon, joka vallitsee maailmaa. Teidän täytyy tässä muistaa, mitä kerroin kotioloistani. Mihin joutuisinkaan, jos en -- Jumalalle kiitos -- tietäisi, mitä tahdon? Älkää senvuoksi panko pahaksenne, että käytän hyväkseni meidän harvinaista tutustumistamme ja otan vaarin kohtalon vihjauksesta. Sanokaa minulle suoraan, mitä luulette itsestänne tulevan, kun teidän kaksituhatta taalerianne ovat loppuneet ettekä ole löytänyt, mitä etsitte Italiasta?

Nuori mies tuijotti äänetönnä eteensä. Kenties te sen tiedätte, neiti, tahi aavistatte. Joka tapauksessa tietää sen kohtalo.

-- Minun aavistukseni eivät liene erittäin iloisia tai lohdullisia. Mutta sanokaa minulle suoraan: täytyykö teidän juuri Italiassa odottaa sitä, mikä tuleva on? Minä pelkään, että tuollaisena yksinäisenä vaeltajana vaivutte yhä syvemmälle synkkämielisyyteen. Jos sallitte, teen teille ehdotuksen, jonka luonnollisesti voitte ottaa vastaan tai hyljätä?

-- Miksi en sallisi, neiti?

-- Olemme puhuneet niin monista asioista, että tällainen lyhytaikainen matkatuttavuus on aivan riittämätön. Miten olisi, jos vielä jatkaisimme keskustelua kaikessa rauhassa? Ehkä pääsisimme silloin tyydyttävämpiin tuloksiin. Sentähden ehdottaisin, että te vähäksi aikaa keskeyttäisitte matkanne, s.o. siirtäisitte sen hieman tuonnemmaksi, ja seuraisitte meitä maatilallemme. Siellä kenties olisi hieman pitkäveteistä, mutta koska olette ryhtyneet etsimään omaa itseänne, saattaisi yksitoikkoinen elämä vain olla teille avuksi. Ja jos se panee teidät epäröimään, ettette noin vain muitta mutkitta saata ottaa vastaan uppo-outojen ihmisten vierasvaraisuutta, voitte joutohetkinänne, kun ehditte itseltänne, pitää vähän huolta minun pikku veljestäni. Vanha pappi alkaa jo käydä lapselliseksi; minulla ei ole luottamusta hänen latinaansa ja kreikankielen taidossa hän itsekin tunnustaa puutteellisuutensa. Cäsar on kuin kesytön varsa, vaikka pohjaltaan hyvänluontoinen miehenalku. Teillä ei ole hänestä minkäänlaista huolta, niin että voitte täydellisesti olla oma herranne; minä itse otan tarkastaakseni koulun, josta en suuriakaan ymmärrä. Mitä sanotte tästä mielijohteesta?

-- Ei, jatkoi hän hieman punastuen nähdessään nuoren miehen kiinteästi katselevan häntä, älkää sanoko vielä mitään näin heti, älkää tänään eikä huomenna. Minä unohdin, ettei opettaminen teitä erityisesti miellytä, ja tietysti sitäkin vähemmän, kun ette edes tunne tulevaa oppilastanne. Antakaa anteeksi hätiköimiseni. Mutta kun ajattelette, että minä yksin olen vastuunalainen pojan kasvatuksesta, ymmärtänette, kuinka hartaasti toivoisin hänen kasvavan niitten periaatteitten mukaisesti, joita uskon teidän omaavan -- päättäen siitä vähästä, mitä olette minulle puhunut. Kunnon isäni antoi hänelle nimeksi Cäsar; hän oli haaveellisesti kiintynyt Napoleoniin, jonka armeijassa hän oli palvellut. Mutta minä pelkään, ettei pojasta tule minkäänlaista suuruutta, jos ei kukaan muu pidä hänestä huolta kuin vanha, heikko pappi ja hänen oma nuori sisarensa. Jos tekin nyt olisitte hieman taikauskoinen ja pitäisitte kohtaustamme erityisenä kohtalon viittauksena, tekisitte sen hyvän työn, että seuraisitte meitä kotiin, maatilallemme. Siellä perehtyisitte meidän elämäämme ja ennen kaikkea kasvattiinne. Jos ette voisi häneen kiintyä, sanoisitte sen suoraan. Ette siinä tapauksessa olisi menettänyt kuin pari viikkoa, joitten kuluessa olisitte oppinut tuntemaan kappaleen kaunista maatamme. Huomenaamulla varhain, kello yhdeksän, lähdemme. Jos ette vielä voi erota Palladiostanne, voimme odottaa ylihuomiseen.

Nuori mies ojensi hänelle äkkiä kätensä.

-- Kiitän teitä, neiti, sanoi hän; kiitän teitä sydämellisesti tästä tarjouksesta. Kun en heti ota sitä vastaan, vaan pyydän miettimisaikaa huomisaamuun, tapahtuu se vain senvuoksi, että saitte sallimus-uskonne tarttumaan minuunkin. Tosin tiedän, ettei kukaan voi välttää kohtaloaan, mutta koska meidät kaikki kuitenkin kasvatetaan sellaisen ennakkoluulon varassa, että muka olemme tekojemme herroja, ja että meidän niitten suhteen täytyy ottaa huomioon järjen käskyjä -- tehdäksemme tämän jälkeen kuitenkin sen, mitä emme voi tekemättä jättää -- sallinette minun yön aikana odottaa korkeamman johdatuksen merkkiä. Jos sanoisin mitä tahtoisin, tuntuisi se kenties huonolta kohteliaisuudelta -- ja senvuoksi vaikenen mieluimmin. Minulle valmistamanne täydellinen yllätys puolustanee avuttomuuttani. Ja aatelkaas, että minun pitikin nukkua pylvässalin portaitten viereen herätäkseni kohtalon lähetin sanomaan --

He kuulivat samassa huvilan sisähuoneista äänen, joka hätäisenä huusi muuatta nimeä. -- Siinä on toinen unikeko, sanoi neiti hymyillen. -- Tulkaa, minun täytyy esitellä teidät! Hänen ei tarvitse tietää vielä mitään suunnitelmastamme. Mutta minähän unohdin: en vielä tiedä, kenen saan esitellä.

-- Nimeni on Philipp Schwarz.

-- Ja minun Victoire Clemence, Hainstettenin vapaaherratar. Kun kuulette vanhan hoitajattareni kutsuvan minua nimellä Nesschen,[lyhennys sanasta Baronesschen; merkitsee pikkuparonitar] ei se ole mitään muuta kuin lempinimi, jolla hän lapsesta asti on minua kutsunut. Katsokaahan, tuolta pylväitten lomitse hän pyrkii tänne. Jos tahdotte valloittaa hänet, niin sanokaa sopivan tilaisuuden sattuessa muutamia kohteliaisuuksia hänen ylhäisistä liikkeistään.

He olivat kääntyneet portaihin päin, joita myöten nyt kiireesti nousi komea nainen silminnähtävästi kiihtyneenä, kasvot hehkuen sekä äskeisestä unesta että tuskasta, jonka neidin näkymättömiin katoaminen oli aiheuttanut. Hän pysähtyi hämmentyneenä huomattuaan vieraan. Mutta neiti esitteli hänelle tohtorin muutamin leikillisin sanoin, äänesti poislähtöä ja piti sitten aivan yksinään yllä keskustelua portille vievää tietä kuljettaessa. Alhaalla vaunujen luona tapasivat he portinvartijan, joka äreänä rypisti kulmakarvojaan nähdessään niin äkkiarvaamatta jälleen aamupäiväisen vieraan. Pian hänet kuitenkin hyvitti kelpo juomaraha, jonka tohtori pisti hänen kouraansa. Neiti puolestaan tuntui unohtaneen, että hän jo oli palkinnut vanhusta. Vanhus katseli silmät selällään vuoroin kultarahaansa, vuoroin nuorta tuhlaajatarta ja kuiskasi kuskille: englannitar! -- Sitten hän kunnioittavasti auttoi neidin vaunuihin Zephyrinen keveästi nojautuessa vieraan käsivarteen kaikella sillä sulolla, mikä hänelle oli mahdollista.

-- Ettekö lähde meidän mukaamme, tohtori? kysyi neiti istuessaan jälleen yksin vaunun peräistuimella. Näettehän, että tässä on tilaa. Me palaamme Monte Bericon kautta. Iltavalaistuksessa ovat vuoret varmaankin erinomaisen kauniit.

Nuori mies pyysi anteeksi, hänen täytyi vielä noutaa kirjeitä postista ja itse kirjoittaa muutamia. Hän oli käynyt hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi, kun he eivät enää olleet kahden kesken. -- Kuten tahdotte! vastasi neiti välinpitämättömästi. Toivottavasti siis jälleennäkemiin!

Hän nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään, Zephyrine heilautti vienosti tervehtien auringonvarjostintaan, ja vaunut vierivät pois.

* * * * *

Sillä aikaa istui eräässä Albergo di Roma hotellin korkeassa, ilmavassa huoneessa pieni nainen sohvassa pöydän luona, jolle hän oli levittänyt kortit ja pelasi väsymättömänä pasianssia. Aina päästyään pelin loppuun, nousi hän, astui ikkunan luo tai verannan ovelle, kuunteli pihasta ja kadulta tulevia ääniä ja soitti vihdoin kelloa kysyäkseen vähintäin kahdennentoista kerran kamarineidoltaan, eikö paronitar Victoire jo ole tullut takaisin. Saatuaan alati samanlaisen vastauksen, vaipui hän jälleen sohvan patjoille ja sekotti huoaten kortit uudelleen. Häntä katsellessa tuli ajatelleeksi puoleksi sammunutta hiilosta, johon aika ajoin sattuva tuulenpuuska saa syttymään pienen liekin, joka kuitenkin kohta jälleen hukkuu tuhkaan.

Huolimatta harmaista hiuksista, näyttivät pienet, hennot kasvot nuorekkailta loistavine, mustine silmineen, joitten katse oli avuttoman ihmettelevä ja rukoileva niinkuin lapsen, jota rangaistaan hänen itsensä oikein tietämättä minkävuoksi. Jos pelissä joku vaikea pulma suoriutui onnellisesti, pujahti yhä vielä kauniille huulille pienoinen hymyn hohde. Heti senjälkeen kävivät piirteet taas väsyneiksi ja huolestuneiksi.

Nyt ajoivat vaunut pihaan, joka erottaa rakennuksen kadusta; hän kuunteli jatkaen peliään, ja vaikka ovi aukeni, ja tytär nopeasti astui sisään, ei hän vieläkään laskenut kortteja käsistään.

-- Nuhtele vain minua, äiti! huudahti kaunis tyttö, viskasi hattunsa läheiselle tuolille ja heittäytyi matolle rauhallisen pienen olennon viereen vetäen häntä hellästi luokseen. Me olemme myöhästyneet anteeksiantamattoman paljon, mutta me emme tietäneet, että tie oli niin pitkä ja vuori niin jyrkkä. Mitä olet tehnyt koko tämän ajan?

-- Se on kulunut hyvin, lapsi, vastasi vanha nainen unkarinkielellä, sillä hän puhui aina kotimaansa kieltä ollessaan kahden kesken tyttärensä kanssa. Peli on käynyt hyvin, myöskin tämä uusi, jota olen koettanut. Kuinkahan myöhä jo on? Missä on Zephyrine?

Tämä astui vasta nyt huoneeseen, sillä hänen sulous- ja arvokkuuskäsitteittensä mukaista ei ollut syöksyä ylös portaita kuten teki hänen entinen kasvattinsa.

-- Rouva paronitar, sanoi hän, pyydän tuhannesti anteeksi, Nesschen kyllä selittää teille --

Pieni rouva nousi. -- Pyytäkäämme valoa, sanoi hän, huomaan nyt vasta, kuinka pimeätä jo on --

Hän katseli tuskaisesti ympärilleen huoneessa. Zephyrine kiirehti sytyttämään suuren, vanhan kamiinin otsikolla seisovat vahakynttilät. Neiti oli astunut verannan ovelle ja katseli milloin alhaalla pihassa kasvavia ikivihantoja pensaita, milloin kuunsirppiä kadun toisella puolen olevan palatsin yllä.

-- Äiti, sanoi hän äkkiä, tiedätkö, että saamme vielä yhden matkatoverin lisää? Olen löytänyt kotiopettajan Cäsarille, nuoren oppineen, joka jo huomenna lähtee kanssamme. Sinä tiedät, äiti, että hänen vihdoinkin täytyy ruveta saamaan kunnollista opetusta, pater Daniel on itsekin sitä mieltä.

-- Kotiopettajan? toisti äiti. Vai niin -- niinkö? Kotiopettajan! Kyllähän sinä, lapsi, sinä ja pater Daniel sen ymmärrätte.

-- Onko se totta, Nesschen? huudahti vanha hoitajatar. Mutta milloin maailmassa -- ja kuinka? -- Enhän toki voi uskoa, että --

-- Sen ainakin voit uskoa, Zephyrine, että olen pitänyt silmäni auki sill'aikaa kun sinun olivat ummessa. -- Hän on hyvin vakava ja miellyttävä nuori mies, äiti kulta, luonnollisesti saksalainen, tohtori Philipp Schwarz.

-- Tosiaanko! huudahti Zephyrine korkeimman hämmästyksen vallassa. Ja koko matkan aikana ette te -- ja kaikki on siis jo valmiiksi puhuttua, te olette siis nähnyt hänen todistuksensa -- ja ottanut selkoa hänen kykeneväisyydestään sekä siveellisistä periaatteistaan --

-- Olen, armas Zephyr, tuosta kaikesta olen ottanut riittävän selon, ja kaikesta vastaan. Hän on tosin pyytänyt miettimisaikaa huomiseen. Mutta en epäilekään, etteikö hän tulisi.

-- Luonnollisesti ette, kivahti hieman loukkaantunut uskottu. Kuinka hän voisikaan vastustaa! Hän on luonnollisesti korviaan myöten rakastunut Nesscheniin -- ei sitä suotta olla kahden kesken pelkkien epäjumalien --

-- Rakas Zephyrine, sanoi kaunis neiti sangen päättävällä äänellä, sinä tosin olet nuoruudenystäväni ja sinulla on omat vapautesi. Kuitenkin pyydän sinua tässä tapauksessa pitämään ajatuksesi yksinomaan ominasi. Jos uusi tuttavamme saisi kuulla pienimmänkin tuollaisen pistopuheen, saattaisi hän ilman muuta lähteä pois. Sillä vaikka hän ei ole rikas mies -- tai kenties juuri senvuoksi -- on hän sangen arkatuntoinen kunniakäsitteiden suhteen. Myöskin pyydän, ettet unohtaisi, äiti, ettei hän vielä ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin seuraamaan meitä Hainstetteniin ollakseen siellä vieraanamme jonkun aikaa. Hän ei tahdo ottaa huostaansa Cäsarin kasvatusta ennenkuin on oppinut tuntemaan hänet. Hänen läsnäollessaan ei siis saa mainita "kotiopettaja"-sanaa. Tahdotko luvata sen, rakas pikku äiti?

-- Lupaan, mitä tahdot, minkä parhaaksi näet. Katsohan, siitä asti kuin jäin yksin -- tuon kauhean onnettomuuden jälkeen, kun isäsi -- --

Hän alkoi hiljaa itkeä. Tytär sulki hänet syliinsä, suuteli häntä tyynnytellen, antoi hänelle kaikenkaltaisia hyväilynimiä ja sai hänet vihdoin siinä määrin rauhoittumaan, että hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta ja hän kysyi, eikö jo voitaisi ruveta juomaan teetä. Sitten saatettiin hänet pöytään, jolle Zephyrine sillä välin oli kamarineidon ja ravintolan tarjoilijan avulla kattanut illallisen. Victoire oli hilpeällä mielellä ja kertoi äidilleen -- niinkuin haastellaan lapselle tarulinnoista ja taikapuutarhoista -- kaikesta, mitä he tänä iltana olivat kaupungissa ja sen ympäristöillä nähneet. Äidin vanhoista, hentopiirteisistä kasvoista ei kuitenkaan voinut päättää, oliko hän tajunnut kaiken. Zephyrine istui äänetönnä.