Part 1

UNOHTUMATTOMIA SANOJA

Kirj.

Paul Heyse

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

Vicenzan kaakkoisesta portista, jota nimitetään Porta Monteksi, koska Monte Berico-nimisen vuoren juuri tässä kohden ulottuu aivan lähelle kaupunkia, vierivät auringonpaisteisena huhtikuun iltapäivänä v. 1849 kevyet ajopelit maantietä myöten kirkasta Bacchiglione-jokea kohti, joka pehmeästi mutkitellen virtailee hilpeitten ketojen halki. Vaunuissa istui kaunis nuori neiti huolettomasti nojaten taaksepäin, vähääkään välittämättä siitä, että hänen leveälierinen kesähattunsa rutistui ja että sen tummat samettinauhat joutuivat epäjärjestykseen. Sitä suorempana pysyttelihe häntä vastapäätä olevalla istuimella vanhahko nainen silkkisine, kukilla koristettuine hattuineen, koreine päivänvarjostimineen ja mustine silkkiviittoineen, aika ajoin tähystellen seutua kultasankaisella lorgnetillaan. Epäselväksi jäi, istuivatko he senvuoksi vastapäätä toinen toisiaan, ettei vanhemman verrattain ulottuvaisella olennolla olisi ollut tilaa peräistuimella, vaiko senvuoksi, ellei kamarirouvan soveltunut istua prinsessan vieressä. Ainakin neidin hieno, hieman ylpeä pikku nenä viittasi ylhäiseen sukuperään. Mutta vanhempikin nainen osasi leveille hyväntahtoisille kasvoilleen luoda varsin arvokkaan ilmeen, ja tukahuttaen silloin tällöin haukotuksen, katseli hän oikealla puolen leveneviä viljakenttiä ja vasemmalla Monte Bericon juurelle siroteltuja asumuksin, niin alentuvan välinpitämättömästi kuin olisi hänen pienten, lemmikinsinisten silmäinsä katse ollut aivan erikoinen suosio seudulle.

He olivat tuskin matkanneet puolta tuntia, kun vaunut poikkesivat oikealle päin kääntyvälle solatielle ja pysähtyivät lyhyen, vaivaloisen ylämäen jälkeen korkean puutarhaportin eteen, jonka mahtavien kivipatsaitten välin sulki kolminkertainen rautaristikko. Kuski riensi istuimeltaan ja nykäsi ruostunutta kellonvedintä, joka ulottui niin kauas käytävän takana olevan matalan rakennuksen sisään, ettei soiton kilahduskaan kuulunut ulkopuolelle. Niinpä kestikin tuokion, ennenkuin rakennuksesta näkyi elonmerkkiä.

Sillävälin oli naisilla aikaa ristikon lomitse tähystellä puutarhaan. Leveä tie, jonka kumpaakin puolta reunusti leikattu, ikivihanta pensasaita, vei avonaiselle kukkulalle, jolla suurehko nelikulmainen, tasaisen pyöreällä katolla varustettu rakennus seisoi. Siitä ulkoni matalaharjainen, kuuden solakan pylvään muodostama eteinen, johon johti leveäportainen rappukäytävä. Tätä siron juhlallista rakennusta, jonka juurilla versoi korkeata ruohoa, ympäröi mitä syvin hiljaisuus, ja kellahtavasta marmorista veistetyt, katon ja portaitten ulokkeille, jopa molempien pensasaitojenkin reunoille sijottautuneet lukuisat jumalankuvat tuntuivat tämän aution maatilan ainoina valtijaina nauttivan sen satumaista rauhaa.

-- Maria Josef! huudahti vanhempi nainen katsahdettuaan äkisti lorgnettinsa läpi, luulenpa, että siinä taas on tuollainen pakanatemppeli, joita jo niin monta olemme nähneet säädyttömine epäjumalankuvineen. Täytyykö meidän tosiaankin nousta vaunuista ja lähteä lähempää tarkastamaan noita muinaisesineitä?

-- Voit jäädä istumaan, Zephyrine, ja täällä nauttia keskeytyneen ruokaleposi, vastasi neiti hymyilevin ilmein. -- Mutta sitten saatkin koko elinaikasi katua, että nukuit Vicenzan arvokkaimman nähtävyyden ollessa tarjolla. Tämä ei ole mikään temppeli, vaan koko Lombardian kuuluisin huvila, jonka suuri Palladio rakensi eräälle rikkaalle markiisille, tuo sama, tiedäthän, joka on suunnitellut ja rakentanut kaikki kauniit palatsit ja kaupungintalon ja ihmeellisen vanhan teatterin, josta juuri tulemme. Koska olen vastuunalainen sinun taiteellisesta sivistyksestäsi, olen tahtonut näyttää sinulle tämänkin. Mutta pakottaa en sinua tahdo. Tuolla tuleekin portinvartija, jolle voit minut huoleti uskoa.

-- Mitä ajattelettekaan, Nesschen, huudahti toinen ja teki eleitä noustakseen ensiksi vaunuista. -- En ole ollenkaan väsynyt, ja äskeisen puhuin vain senvuoksi, kun en voi sietää noita ijänikuisia pylväitä. Mutta kenties en tuota ymmärrä. Jos ne ovat viimeiset tälle päivälle, tuhdon ne vielä sulattaa. Kuumuus on sietämätön, eikä tuossa lumotussa puistossa tunnu olevan liiemmäksi varjoa. _Merci mon ami. Me voilà!_

Tämän hän lausui pienelle, äreälle vanhukselle, joka oli avannut vähäisen sivuportin, ja astui nyt sanaakaan virkkamatta vaunujen luo auttaakseen naisia. Vanhempi nainen otaksui, koska hän ei osannut tavuakaan italiankieltä, että jokaisen täytyi ymmärtää hänen ranskaansa. Senjälkeen hän hypähti niin nuorekkaan sirosti vaununastuimelta, että olisi luullut sen olevan hänen painavalle olennolleen mahdotonta, kääntyi sitten neidin puoleen ja ojensi hänelle kätensä auttaakseen häntä alas. Sitten he hitaasti kävelivät loivasti kohoavaa tietä, vanhempi jonkun verran puhkuen, vaikkakin korkean pensasaidan siimes lieventi kuumuutta, neiti levollisin, kevein askelin, hienorakenteinen pää hiukkasen kenossa, hentoine sieraimilleen ja huulet puoliavoimina hengittäen tämän viheriän yksinäisyyden huumaavia tuoksuja. Päästyään kukkulalle, jäi hän hiljaa paikalleen ja antoi suurten tummien silmiensä katseen hitaasti liukua viehättävän rakennuksen yksityiskohdasta toiseen; rakennus ihastutti häntä todellisuudessa vielä enemmän kuin hänen siitä varemmin näkemänsä kuvat. Kevättaivaan puhdas sini valautui katon jalomuotoisiin viivoihin; -- niin kuulakkaanpehmeästi kuin sulautuu läpinäkyvä, hieno verho lepääviin, ihaniin ihmisjäseniin, näytti loputon eetteri sulautuvan kiviseiniin. Entä ympäristön kukoistava, kesytön luonto, jota ihmiskäsi ei näyttänyt koskaan järjestelleen, rapistuneita seiniä pitkin hiipivät ruusut, villiytyneen niityn kirjavat kukkaset, jotka hänelle hymyilivät ja kaukaa silmänkantamattomista viiniköynnös- ja silkkiäispuulehdoista soiva heinäsirkkojen, lintujen ja lehtosammakoitten huumaava häly, viileän ilman niin pehmeästi keinuessa ja värähdellessä että sen melkein saattoi nähdä!

Sillävälin oli vanhus, jolle tämän hyljätyn paratiisin vartioiminen oli uskottu, rientänyt portaille ja avannut varjoisan pylväseteisen oven; senjälkeen hän katosi rakennuksen sisäosiin molempien naisten häntä hitaasti seuratessa. Neiti ei puhunut sanaakaan. Zephyrine sitävastoin ei saattanut pidättäytyä lausumasta paheksuvia muistutuksiaan noista -- kuten hän sanoi -- mytologisista säädyttömyyksistä, joita täällä joka paikassa vilisi.

Nuori neiti ei ollut kuulevinaankaan, nyrpisti vain hieman hienoa ylähuultaan vanhemman lörpöttelylle. Mutta astuttuaan pimeän käytävän kautta viileään sisempään huoneeseen, tuohon kuuluisaan pyöreään saliin, jota sirosti kaareutuva kupooli niin ylväästi ja viehättävästi kattaa, pääsi häneltä mitä lapsellisimman ihastuksen huudahdus. Hän seisoi pitkän aikaa huoneen kuulaassa hämärässä puoleksi suljetuin silmin, eikä välittänyt yksityiskohdista, ei vaalenneista marmoriornamenteista eikä kuvapatsaista, jotka seisoivat pölyttyneissä lokeroissaan. Ihmeellinen hyväntunne oli vallannut hänet hänen astuessaan ulko-ilman viileästä, aurinkoisesta kirkkaudesta tähän viileään, salaperäiseen huoneeseen, jonka hämärä valkeni sitä mukaa kuin vanhus avasi neljä ristin muotoisesti vastakkain olevaa ovea ja laski ulkoa sisään lämpöä ja valoa.

Vanhus tuli jälleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän tahtonut nähdä asuinhuoneita. Hän nyökäytti päätään ja seurasi häntä lukuisten oman onnensa nojaan heitettyjen suojien kautta, jotka toinen toisensa vieressä ympäröivät keskisalia. Ne olivat kohtuullisesti kalustettuja, ja pöly lepäsi paksuina kerroksina Napoleonin aikuisilla vanhoilla istuinsijoilla, hoikkajalkaisilla pikku pöydillä sekä vuoteilla, joitten tyynyjä ja patjoja ei näytetty vuosikausiin tuuletetun. Huvilaa oli jo aikoja sitten lakattu käyttämästä asuntona.

Neiti oli kärsivällisesti kuunnellut vanhaa tuittupäätä tämän ylistellessä entisiä aikoja, jolloin täällä useasti oli vietetty komeita juhlia soittajien ja laulajiin kaiuttaessa ihanaa oopperamusiikkia kupoolisaliin. Hän singahutteli sanojaan omituisella kiivaudella ikäänkuin olisi hän tahtonut syyttää nuorta neitiäkin -- jonka hän varsin oikein otaksui itävaltaluiseksi -- olosuhteitten surullisesta muutoksesta. Tämä katseli tarkkaavana seinämaalauksia, uunien marmoriotsakkeita ja kaikkea muuta, mikä muistutti menneitä juhla-aikoja. Puheen lomassa hän kysäsi, luulisiko vanhus, että perhe halullisen ostajan ilmaantuessa, luovuttaisi huvilan.

Vanhus katsoi häneen kummastuneena. Sellainen ajatus ei nähtävästi koskaan ollut välähtänyt hänen mieleensä. Kun hän olkapäitä kohauttaen tuijotti kysyjään, kääntyi tämä seuralaisensa puoleen, joka haluttomana oli häntä seurannut. -- Mitä ajattelet, Zephyrine? sanoi hän. Eikö täällä olisi ihana asua, luonnollisesti ei kuumimpana vuodenaikana, mutta syksyllä, kun Hainstettenissä alkaa tuntua kolkolta ja kalsealta? Puutarhan voisi jättää sellaiseksi kuin se on, vain huoneita täytyisi siistiä ja -- onko täällä keittiötä? -- kysyi hän vanhukselta. Senhän voisi hätätilassa varustaa kellarihuoneisiin. Eikö ole hullunkurista, Zephyrine, ettei täällä ole keittiöstä tietoakaan? Ikäänkuin olisivat omistajat, kuten kuvapatsaat ulkona, vain eläneet ilmalla, tahi, kuten Olympon jumalat, nektarilla ja ambrosialla.

Zephyrinen mielentila ei sallinut hänen ottaa osaa pilaan. Hän väitti huoneitten kostean ilman koskevan rintaansa, ja huomattuaan eräässä nurkkahuoneessa, johon auringonvalo leveänä virtana tulvaili, silkkikankaalla päällystetyn sohvan, riensi hän sen luo ja vajosi sen koville patioille sellaisella ilmeellä kuin ajettu otus, joka vihdoinkin löytää varman turvapaikan.

Neiti nyökäytti hänelle hajamielisesti hymyillen päätään ja kulki eteenpäin. Vanhuksenkin hän lähetti pois. Hänen ei aina tarvitsisi pysytellä neidin kintereillä. Hän oli varmaan ilman sitäkin jo väsynyt alati kulkemaan samoissa huoneissa ja avaamaan ovia jokaiselle vieraalle. Kävikö hänellä muuten usein vieraita?

Kuinka kulloinkin -- aina vuodenaikojen mukaan. Keväällä ja syksyllä kävi eniten. Jo tänään aamupäivälläkin oli täällä ollut muuan, muuan nuori herra, joka oli tullut jalan kaupungista ja katsellut kaikkea sangen tarkkaavaisesti, mutta lähettänyt hänet sitten pois, koska tahtoi piirustaa. Yht'äkkiä oli hän kadonnut viemättä kuitenkaan mitään mukanaan, mutta myöskään mitään jättämättä.

Neiti vei käden taskuunsa, veti sieltä pienen kullallakirjaillun kukkaron ja antoi hänelle suuren hopearahan. Mutta lahja -- vaikka kävikin yli vanhuksen odotusten -- ei tehnyt häntä ystävällisemmäksi. Hän nyökäytti synkkänä päätään kääntyessään lähtemään; naiset jääkööt sinne kernaasti niin kauaksi aikaa kuin tahtovat, hänen täytyisi nyt lähteä asuntoonsa ruokapahaistansa katsomaan, joka parhaillaan on tulella. Hänen tyttärentyttärensä on tyhmä seitsenvuotias letukka, joka helposti polttaa keiton pohjaan.

Jäätyään yksin, palasi neiti kupoolisaliin ja istahti erään Jupiterin patsaan jalustalle. Siinä hän antautui raskasmielisten unelmien valtaan; koko hänen nuori elämänsä nousi yhtenäisenä kuvasarjana hänen eteensä ja toi kirjavista väreistään huolimatta omituisen kylmyyden ja tyhjyyden tunteen hänen mieleensä. Lopulta ei hän saattanut sitä kauempaa kärsiä, nousi ylös ylpeällä liikenteellä niinkuin sellainen, joka uskaltaa katsoa vihamielistä voimaa silmästä silmään, ja pyyhkäsi kiharat syrjään. Hattu valahti niskaan, ja hän säpsähti kevyesti ikäänkuin olisi joku vieras koskettanut hänen olkapäätään. Sitten hän kulki hitaasti salin poikki ja astui vastapäätä olevan pylväseteisen kautta ulkoilmaan, koska jumalankuvat tyhjine silmineen ja jäykkine huulineen olivat hänelle äkkiä käyneet kammottaviksi.

Täällä oli varjoisaa, ja hän saattoi lauhan ilman hyväillessä hänen vapaata otsaansa, katsella ihanaa seutua. Suoraan edessään hän näki Monte Bericon vihreän huipun, jonka puitten latvojen keskeltä pieni, valoisa kirkko vaatimattomana kohosi. Sitten kauempana vasemmalla sinipunervan, tuoksuvan ilman sisällä Euganein kukkulat ja ylt'ympärillä, aina jalkojensa juureen saakka, mitä hedelmällisimmän seudun, jota vielä nuoren kevään ensi vihannuus peitti. Etäisten vuorenhuippujen ympärillä ei näkynyt ainoatakaan pilveä, eikä pienintäkään ihmisääntä kuulunut sinne tänne sirotelluista mökeistä. Muurinreunaa kiipeävien ruusujen luona leikki lukemattomia, hänelle outoja perhosia. Hän kulki hitaasti alas portaita; hänen teki mieli ottaa kiinni joku perhonen ja katsella sitä lähempää. Saavuttuaan alas, pysähtyi hän äkkiä, hieman lievästi säikähtäen.

Korkeassa ruohostossa, siinä, missä rappukäytävä muodostaa rakennuksen seinän kanssa terävän kulman, lepäsi pitkänään nukkuva mies, pää käsivarsien varassa ja hattu painettuna syvään otsalle. Tässä oli vielä vast'ikään ollut mitä viilein kalvepaikka. Mutta aurinko, joka kiersi rakennusta, oli juuri päässyt paistamaan lähimmän pylväseteisen pilarien lomitse ja lähetti nukkujaan vinosti säteensä, joka alkoi liukua polvista rintaa kohti ja jonka ennen pitkää täytyi saavuttaa myös kasvot.

Ne olivat nuoret kalpeat, hentopiirteiset kasvot, jotka unessakin näyttivät hieman jännittyneiltä ja raskasmielisiltä. Vaaleat hiukset olivat tiheinä suortuvina ohimoilla ja jättivät näkyviin erittäin valkoisen kaulan. Silloin tällöin -- nukkuja varmaankin uneksi silloin iloisista asioista -- avautui ylähuuli hieman, paljastaen hampaat, jotka välkkyivät auringossa. Mutta hatunreunan varjostamat silmät olivat tiukasti kiinni, ja kulmakarvojen välissä oli syvistä ajatuksista kertova ryppy.

Neiti oli katsellut häntä tuokion liikahtamatta ja niin vakavasti kuin olisi hän saattanut lukea kaikki ne ajatukset ja kuvat, jotka liikkuivat nukkuvan mielikuvituksessa. Sitten hän äkkiä näytti huomaavan sopimattomaksi tuolla tavalla vakoilla viatonta. Kevyt punerrus nousi hänen kasvoilleen, hän kääntyi päättävästi ja nousi hitaasti äänettömin askelin jälleen portaita ylös. Ylhäältä, pylväitten lomitse, hän vielä kerran äkisti katsahti vieraaseen ja näki, että auringonsäteet jo olivat ennättäneet hänen silmäluomiinsa saakka. Hän näki hänen vielä tekevän liikahduksen ikäänkuin torjuakseen jotakin luotaan. Sitten hän jälleen astui pyöreän salin kynnyksen yli.

Mutta valo vaikutti yhä enemmän nukkujan unen kiehtomiin aistimiin. Hän koetti ensin kääntää kasvonsa uudelleen varjoon, aivasti sitten voimakkaasti pari kertaa ja avasi silmänsä. Hänen vihreä makuusijansa tuntui kuitenkin liian hyvältä hänen heti saattaakseen nousta siltä ylös. Hänen täytyi silminnähtävästi myös ensin miettiä, missä oli. Kun hän oli päässyt siitä tietoiseksi, ojentelihe hän ensin itseään suloisen uupumuksen vallassa ja upotti katseensa taivaan pohjattoman syvään sineen. Silloin hän äkkiä kuuli rakennuksesta naisäänen, joka alotti vienoa, valittavaa laulua: "Ach, ich habe sie verloren --"; hän tunsi sekä säveleen että sanat, mutta hän ei mielestään koskaan ollut kuullut sitä niin puhtaasti ja sielukkaasti laulettavan. Hänestä tuntui melkein sadulta, että tuo Orpheuksen laulu täällä yksinäisyydessä ja italialaisen taivaan alla kaikui saksalaisilta huulilta. Hitaasti -- aivankuin olisi pieninkin rapina saattanut haihduttaa lumouksen -- kohottautui hän istumaan ruohostolle ja kuunteli siten tuokion. Sitten sai uteliaisuus hänet vihdoin nousemaan ja varovasti hiipien astumaan rappuja ylös.

Kun hän oli päässyt pylväseteiseen, katkesi laulu äkkiä. Hän näki laulajan solakan olennon seisovan keskellä salia, selin häneen. Nyt hän rauhallisesti kulki huoneen toiselle puolelle, hyräillen hiljaa itsekseen aarian loppusäveleitä.

Nuori mies riensi hänen jälkeensä, mutta jäi seisomaan, kun neiti kääntyi ja kylmin katsein mitteli häntä kiireestä kantapäähän.

Neiti, sanoi hän, minä pyydän anteeksi, että olen keskeyttänyt laulunne. Mutta itsehän olen siitä saanut kärsiä kovimman rangaistuksen. Poistun heti.

Neiti ei heti vastannut, vaan näytti ensin tahtovan suorittaa tarkastuksensa loppuun. Sitten kohosi tuskin huomattava punerrus hänen kasvoillensa.

-- Ette ole ollenkaan minua häirinnyt, sanoi hän, ja minun -- jos kenen -- on pyydettävä anteeksi. Lauluni herätti teidät unesta, ja ollakseni suora, tunnustan, että se oli tarkoituksenikin. Tapasin teidät nukkumassa ulkona ruohostossa ja näin, kuinka kasvonne ennen pitkää olisivat joutuneet aurinkoon. Vain maassa syntyneet saattavat sietää sellaista vahingoittumatta. Muukalaiset saavat helposti auringonpiston.

-- Ja te olette heti kasvoistani -- tai kenties paremminkin tukastani päättäen otaksunut minut muukalaiseksi, jatkoi hän hymyillen. Mitä te sitten siitä ajattelitte, kun matkustajalla tässä paratiisillisessa ympäristössä ei ollut muuta tehtävää kuin nukkua?

-- En tiedä, mikä minua velvottaisi ilmaisemaan teille ajatukseni, vastasi hän hieman terävästi. Muuten voitte olla rauhallinen: sitä en totta tosiaan tullut ajatelleeksi. Ja miksi ei voi nukkua, kun on kyllikseen katsellut kaunista? Vanhus, joka hoitaa tätä huvilaa, kertoi vieraasta, jota hän jo aamupäivällä oli täällä kuletellut ja joka sitten oli häneltä hävinnyt. Jos te olette sama -- --

-- Minun kai täytyy tunnustaa, kuinka asia on, vastasi nuori mies, puolittain ivallisella, puolittain raskasmielisellä ilmeellä, joka antoi hänen kasvoilleen miellyttävän leiman. -- Lähetin miehen pois vetääkseni muutaman piirron luonnoskirjaani. Mutta koska olen vain pahanpäiväinen töhertäjä ja koska tämä seutu ilkkui heikkoja voimiani, jouduin jonkinlaisen apeamielisyyden valtaan ja olin iloinen, että uni minua armahti.

-- Sitten kai olette suuttunut minulle, kun tulin herättäneeksi teidät. Mutta minä lähden heti ja jätän teidät jälleen lohduttajanne hoivaan.

Hän nosti olkihatun päähänsä ja solmesi sen kiinni leuan alta. Nuori mies ei saattanut kääntää katsettaan kauniista kasvoista, joitten hieno soikeus tässä ympäristössä näytti entistäänkin ihastuttavammalta.

-- Oi, neiti, sanoi hän, se olisi aivan turhaa. -- Ajatus siitä, että olen karkottanut teidät pois, ei soisi minulle pienintäkään rauhaa, vaikka jäisin tänne yöhön asti ja vaikka saisin valita minkä hyvänsä tämän talon makuuhuoneista. Yöni olen muutenkin nukkunut huonosti aina siitä saakka, kun tulin Italiaan ja varsinkin kadehdittavaan Vicenzaan. Tiedättekö, mikä vie minulta unen? Teidän on vaikea sitä käsittää, koska en ole maalari, en kuvanveistäjä enkä yleensäkään taiteilija, yksinkertainen filosofian tohtori vain: ja kuitenkin on suuri Palladio vienyt rauhani. Ja äsken, kun koko viime yönä tuskin saatoin ummistaa silmiäni, valtasi minut ulkona viileässä ilmassa jonkinlainen uupumus, ja niin otti luonto oikeutensa.

Nuoren miehen puhuessa olivat tytön silmät käyneet yhä hämmästyneemmiksi. Ensin oli hänen olentonsa suuri varmuus tuntunut tytöstä melkein loukkaavalta, koska hän oli tottunut kauneudellaan saattamaan nuoret miehet hämmennyksiin. Sitten haihtui pieni närkästys jalomman tunteen tieltä, kun nuori mies puhui hänelle yhtä avonaisesti ja vapaasti kuin aikoja sitten luotettavaksi havaitulle ihmiselle, jolle saattaa sanoa kaiken.

-- Millä tavalla Palladio on teille tehnyt pahaa? kysyi hän vihdoin ja istuutui jälleen -- niin epämukava kuin paikka olikin -- Jupiterpatsaan jalustalle.

-- En tosiaankaan tiedä, ymmärrättekö minua, jatkoi nuori mies, suunnaten katseensa hänen ohitseen hoikkia pilareita myöten holvikaton puolihämärään. -- Siinä tapauksessa minun täytyisi kertoa teille jonkun verran enemmän vähäpätöisestä persoonastani, ja se tuskin teitä huvittaisi.

-- Ken tietää, voisittehan koettaa.

Nuori mies hymyili surumielisesti. -- Se ei tosiaankaan ole huvittavaa, jatkoi hän. Kuinka voin muuten selittää sen että teille, jota minulla ei ole edes kunnia tuntea -- -- ja nyt johtui ensi kerran mieleeni, että viivytän teitä ja että seuralaisenne odottaa. Minun täytyy toisen kerran pyytää anteeksi.

Hän kumarsi kevyesti ja aikoi nähtävästi lähteä pois.

Seuralaiseniko? vastasi tyttö hymyillen. -- Hän on yhtä ymmärtäväinen kuin tekin äsken, jopa ymmärtäväisempikin, sillä hän on etsinyt lepopaikakseen sellaisen nurkkauksen, jossa voi olla rauhassa tungettelevilta auringonsäteiltä. Ei, minulla ei ole minkäänlaista kiirettä, ja ellen ole liian lähentelevä, tahtoisin sangen mielelläni tietää, minkätähden suuri Palladio, joka jo kolme vuosisataa on ihastuttanut niin monia ihmissilmiä, on saanut mielenne synkäksi, koska ette omien sanojenne mukaan näe hänessä sellaista esikuvaakaan, jonka laakerit eivät anna teidän nukkua?

-- Jos syy sittenkin olisi siinä, sanoi hän äkisti, ja nyt tuijottivat hänen silmänsä itsepintaisesti maahan. -- Mutta vielä kerran: on turhaa puhua siitä. Erinäiset mielialat, jotka helposti saavat valtoihinsa miehen, eivät pienimmälläkään tavalla vaikuta naiselliseen olentoon. En tiedä, tekisinkö omaa sisartanikaan, jos minulla sellainen olisi, uskotukseni. Emmekö ennemmin puhu muusta, jostakin hauskemmasta? Joko olette käynyt Monte Bericon puistossa, josta on niin kaunis näköala kaupungille ja vuoristoon?

Neiti heitti päätään hieman taaksepäin. -- Minulla ei ole pienintäkään oikeutta teidän luottamukseenne, sanoi hän hitaasti; mutta jos ilman muuta arvostelette minua naissuvusta vallitsevan tavallisen mielipiteen mukaan, erehtynette kenties hieman. Valitettavasti olen minäkin, niin nuori kuin olenkin, saanut kokea tuollaisia erikoisia mielialoja, joita tuskin olisin halukas uskomaan sisarelleni -- jos minulla sellainen olisi. Siinä olemme siis yhtä mieltä. Ja entä jos ei minulla nyt olisi halua puhua näköaloista --

Hän nousi ja teki kevyen kumarruksen. Tämä pelasti nuoren miehen äkkiä hienoisesta hämillä-olon tunteesta.

-- Antakaa anteeksi, neiti, sanoi hän hymyillen, jos ehkä olen puhunut sopimattomasti. Mutta on totta tosiaankin ihmeellistä seisoa tässä kasvoista kasvoihin nuoren vieraan neidin kanssa melkein kuin joku paatumusta teeskentelevä vaivainen syntinen, joka tahtoo ripittäytyä. Ja ettette ajattelisi minusta huonompaa kuin mitä ansaitsen, tahdon tunnustaa, minkälaisia tunteita suuri Palladio herätti sieluparassani. Tehän tunnette hänet myös. Olette epäilemättä alhaalla kaupungissa nähnyt hänen luomansa ihmeet aina iki-ihanasta basilikasta, tuosta sulouden ja majesteetin saavuttamattoman ihmeellisestä yhtymästä, Corsolla sijaitsevaan pikku rakennukseen saakka, joka kapeine päätyineen seisoo tavallisten porvarillisten talojen välissä niinkuin jalosyntyinen prinssi alhaisen sotaväen joukossa. En tiedä, millä tavalla te kykenette tajuamaan rakennustaidetta. Minulta on se kyky tähän saakka kokonaan puuttunut tai on se uinunut, ja vasta täällä ovat silmäni avautuneet ja silmien mukana sydän. Kaikki muut taiteet, vaikkakaan en itse niitä harjoita, ovat olleet lähellä sydäntäni, mutta koska rakennustaide tähän saakka on vedonnut ainoastaan ulkonaisiin aistimiini, on se jäänyt minulle vieraaksi. Sitten tulen Vicenzaan ja kuljeskelen pahaa aavistamatta näitten kiviesineitten parissa, jotka kaikki ovat yhden ja saman käsialaa, ja äkkiä puhuu minulle mykistä pylväistä, pilareista ja muodoista ihmisolento, iloisin, ylväin ja rakastettavin minkä koskaan olen tavannut, ja marmorin kylmän pinnan alta olen tuntevinani lämpimän veren sykähtelyn; ensi kerran huomaan siinä, jota taidekielellä nimitetään mittasuhteiksi, jäsenten tarkkasuhtaisuudeksi ja sopusoinnuksi, kuolematonta lämpöä uhkuvan ihmissydämen, jolla olisi minulle paljon sanottavaa ja jonka hiljaisimmankin sanan saattaisin käsittää. Pidätte varmaankin minua hupsuna uneksijana, hyvä neiti, mutta olette nyt, kerran vaatinut minua puhumaan; tuo hulluus valtasi minut ennenkaikkea täällä yksinäisessä Rotonda-salissa, kunnes armelias uni saapui ja vapautti minut avoimin silmin uneksimasta.