Part 7

Noin neljäsataa vuotta oli kulunut maailman valloittajan Attilan kuoleman jälkeen, kun Hunorin veljen, Magyarin, jälkeläiset läksivät skyyttiläisten maasta takaisin valloittamaan Attilan maata. Sitä maata, josta Csaba oli niin ihmeen kauniisti kertonut. Se on kaunein kaikista Attilan valloittamista maista. Sen multa on musta. Sen vesi on makea. Sen nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Mittaamattoman tasangon halki vyöryy kaksi suurta virtaa: Tonava ja Tisza. Suunnatonta tasankoa reunustavat metsäiset kukkulat. Ei haltioidenkaan valtakunta voisi olla kauniimpi ja ihanampi.

-- Tulkaa mukaani -- sanoi Csaba -- minä opastan teidät isäni maahan. Se on kaunein paikka maailmassa. --

-- Uskomme kertomuksesi joka sanan -- vastasivat heimon vanhimmat. -- Lähtisimmekin kanssasi, Attilan poika, isäsi maahan, jos et olisi tappanut omaa veljeäsi. Mutta tuo maa on nyt vielä veljenverestä punainen. Itse sanoit, että hunnit ovat jakaantuneet kahteen puolueeseen, veli on vuodattanut veljen verta. Ei maa ime itseensä veljen verta niin pian. Emme mene kanssasi, Csaba. Odotamme hiukan ajan kulkua. Pidämme muistissa isäsi maata. Jos emme itse näkisikään sitä, niin voivat poikamme ja jälkeläisemme nähdä sen. Magyarilaisten jumala on monta ihmeellistä asiaa ilmoittanut meille. Me luotamme häneen: hän on meille tai meidän jälkeläisillemme ilmoittava, onko meidän lähdettävä Attilan maahan --

Suuri, raskas suru laskeutui Csaban, kuninkaanpojan, sydämmelle. Hän suri yöllä, suri päivällä. Miksi hän tulikaan takaisin! Miksi hän olikaan jättänyt sen kolmituhantisen hunnijoukon sinne vihollisnaapurien saaliiksi! Tullessaan skyyttiläisten maahan kääntyi hän kolme kertaa takaisin: ensiksi maanjäristys, sitten veden paisuminen ja kolmannella kerralla tuulen pauhina toi viestin székelyläisten vaaraan joutumisesta. Joka kerta lyötiin vihollinen. Jos hän silloin olisi tietänyt, että magyarit eivät seuraa häntä -- silloin hän ei olisi jättänyt sinne sitä kourallista joukkoa -- He tuhoutuvat sinne -- murehti itsekseen Csaba.

Csaba raukka! Ei hän saanut enää koskaan nähdä isänsä maata. Yhden ainoan kerran kumminkin -- toisesta maailmasta. Sinne oli vienyt viestin Saturnustähti, että székelyit olivat vaarassa. Kirkkaasta taivaasta hän riensi joukkoineen takaisin Attilan maahan, auttaakseen székelyläisiä vielä kerran. Hän pelastikin heidät. Ja sitten hän nousi takaisin tähtikirkkaalle taivaanlaelle urhojensa kera. Kimalteleva valkoinen tie syntyi ratsujen jalkojen jäljistä. Te näette sen tähtikirkkaina iltoina: se on "sotajoukkojen tie".

Aika kului, vuosi tuli vanhan tilalle -- magyarit eivät liikahtaneet skyyttiläisten maasta. Mutta vuosien näin vieriessä lisääntyivät lisääntymistään Hunorin ja Magyarin jälkeläiset. Vuosi vuodelta kävi maa yhä ahtaammaksi. Vanhat alkoivat neuvotella ja nuoret liikahdella. Isältä pojalle oli jäänyt muisto Csabasta ja hänen ylistävistä, kauniista, Attilan maata koskevista kertomuksistaan.

-- Me menemme nyt sinne ja otamme sen takaisin, omistakoon sen kuka tahansa -- sanoivat nuoret niinkuin yhdestä suusta.

Koko maa kuhisi, vanhat, nuoret, kaikki olivat valmiit lähtemään Attilan maahan. Vuoret ja laaksot kaikuivat innostuneista puheista: otamme takaisin Attilan maan! Suusta suuhun kulkivat Csaban sanat hyljätystä maasta: sen multa on musta, sen vesi makea, sen vihreä nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Riemuitsi joka sielu -- yksin Elöd [lausutaan: Älööd] oli murheellinen. Elöd ja hänen vaimonsa Emese [lausutaan: Ämäshä]. Elöd, Attilan pojanpoika, oli ensimäisiä miehiä skyyttiläisten maassa. Hän oli urhoista urhein ja viisaista viisain. Suuri suru painoi hänen sydäntään -- hänellä ei ollut lasta. Olisihan voinut tyytyä siihen sentään, ettei hän pääsisi näkemään Attilan maata, jos vain liha hänen lihastaan johtaisi magyarit heidän uuteen kotimaahansa.

Tätä hän murehti vaimoineen yötä ja päivää. -- Katso -- sanoi Emese -- maan madollakin on lapsensa, minua vain ei Jumala armahda. -- Yhtä vain Emese rukoili illalla maata pannessaan, aamulla noustessaan -- poikaa, joka astuisi isänsä tilalle.

Vihdoin Jumala kuuli Emesen rukouksen. Hän näki eräänä yönä ihmeellisen unen. Hän näki Attilan poikinensa kiitävän siivellisten orhien selässä skyyttiläisten maan halki. Ja heidän jäljessä hunnisankarit. Attilan kädessä liehui lippu. Lipussa Turul-lintu, ihmelintu, räpyttelee siipiänsä, lähtee äkkiä lentoon lipusta ja laskeutuu suoraan hänen syliinsä, laskee päänsä hänen povelleen ja nukahtaa siihen. Ja kuulkaa tätä ihmeellistä unta: Emesen povi avautuu ja siitä puro pulpahtaa esille. Puro kasvaa, kasvaa, paisuu suureksi virraksi ja vierii maan läpi, tunkeutuu läpi metsien ja vuorien, yli maan rajojen ja virtaa eteenpäin yli koko maailman.

Tämä on tosiaankin ihmeellinen uni! Kukahan sen taitoi selittää? Heti kutsuttiin tietäjät kokoon sitä selittämään. Tietäjät kokoontuivat ja neuvottelivat seitsemän päivää ja seitsemän yötä yhtämittaa, ja heidän ennustuksensa riemastuttivat Elödin ja Emesen sydäntä sekä aiheuttivat suuren ilon nuorten sekä vanhojen, koko kansan keskuudessa.

-- Sinun unesi selitys merkitsee meille suurta iloa -- virkkoi tietäjien esimies. -- Unesi merkitsee, että Jumala antaa sinulle poikalapsen, joka isoksi kasvettuaan johdattaa magyarit Attilan maahan. --

Ihmiskielellä ei ole mahdollista tulkita Emesen ja hänen herransa iloa. Ja kansa iloitsi myös suuresti. Entäs kun tietäjien ennustus toteutuu, ja Emese saa kauniin, vahvan pojan! Vielä samana päivänä Elöd kutsutti kokoon kansan tietäjät antaakseen nimen pojalleen.

-- Uni on ilmoittanut hänen syntymänsä, olkoon Almos [Alom = uni. Almos lausutaan: Aalmosh] hänen nimensä -- sanoivat tietäjät.

Nimi miellytti sekä Elödiä että Emeseä. He kasvattivat suurella huolella ja rakkaudella Almosia. Ja vuosien vieriessä kasvoi Almos kauniiksi, uljaaksi sankariksi. Hänen viisautensa ja urheutensa maine meni kauas yli maan rajojen. Arkaluontoiset ja heikkouskoisetkin saivat rohkeutta ja Almosin kehoituksesta kaikki läksivät matkalle, vanhat ja nuoret, naiset ja lapset.

Mutta ennenkuin magyarit läksivät kotimaata itselleen valloittamaan, vannoivat seitsemän pääheimon johtajat Almosille uskollisuudenvalan. Valansa he vahvistivat verellänsä. He laskivat käsivarrestaan verta yhteiseen astiaan, tähän vereen he kastoivat miekkansa ja sillä tavalla he vannoivat, että niinkauan kuin Almosin heimossa on miespuolinen jälkeläinen, ei voi muuhun heimoon kuuluva tulla magyarien johtajaksi Myös Almos laski verta käsivarrestaan ja vannoi, että ne seitsemän päämiestä ja heidän jälkeläisensä jäävät kaikiksi ajoiksi johtoon.

-- Näin vuotakoon sen veri, joka rikkoo valansa -- sanoi Almos punaisen verensä pulputessa.

-- Näin vuotakoon -- sanoivat siihen päämiehetkin

Maa järisi, puut huojuivat magyarien matkan varrella. Miehet matkasivat hevosten selässä ja jalkaisin, naiset ja lapset härkävaunuissa. Metsästä arolle, arolta metsään, yli vuorien ja laaksojen ennen kulkemattomia teitä vyöryi yhä eteenpäin isänmaatansa etsivien magyarien tulva, lakaisten tieltään kaiken, mikä ei väistynyt. Väliin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko työntääkseen heidät takaisin, mutta se saikin katkerasti katua tekoansa. Missä heitä isänmaanhankinta-matkallaan pidätettiin, siellä he eivät jättäneet kiveä kiven päälle.

Mutta vuodet vierivät, eivätkä he voineet löytää Attilan maata. Monet heistä kuolivat vieraalla maalla. Nuorena, kukkeimmillaan ollessaan läksi Almoskin matkalle, ja katso, nyt hän oli jo vanha mies ja heikko. Usein virkkoi hän pojalleen, Arpádille [lausutaan: Aarpaadille], joka oli pitkän vaelluksen aikana kehittynyt uljaaksi nuorukaiseksi: -- Mielelläni laskeutuisin hautaan, poikani, kunhan vain saisin nähdä edes vilahdukselta Attilan maan, kunhan vain saisin viedä kansani perille asti.

Kerran he jo löysivät sellaisen maan, joka oli Attilan maan kaltainen. Multa oli musta, vesi makea ja nurmi kuin vihreä silkki ikään. Loppumattomia tasankoja halkaisivat suuret virrat ja reunustivat metsäiset kukkulat. Jo he aikoivatkin siihen paikkaan pysähtyä. Mutta pianpa heidän teltanpystyttämispuuhansa keskeytyivät, sillä taivas ja maa musteni yläilmoista laskeutuvista haukkalaumoista. Ne laskeutuivat nautalaumojen päälle, ja hakkasivat, noukkivat eläimiä kauheasti kirkuen ja kiljuen ikäänkuin olisivat sanoneet: eteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole teidän paikkanne. Sehän niiden tarkoitus olikin. Niin tietäjät selittivät, jotka ymmärsivät lintujen kieltä.

Eteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole Attilan maa!

Ja he suoriutuivat matkalle taas ja lähtivät kulkemaan, kulkivat metsien, niittyjen, jokien poikki, paljon kärsien, mutta koskaan lannistumatta. Jumalahan oli heidän kanssaan. Ja katso, kun he luulivat olevansa kenties hyvinkin kaukana Attilan maasta, valtasi jokin ihmeellinen aavistus vanhan Almosin. Hän virkkoi Arpädille:

-- Kutsu kokoon kansan johtajat, poikani. Minä tunnen, että tämä maa, jonka päällä minä seison, on Attilan maa. Katso ympärillesi! Mitä minä aavistan, sen sinä varmaan näetkin selvästi. Niin pitkälle, kuin silmä kantaa, näkyy vain tasaista alankomaata, jota metsät ja vuoret reunustavat. Ihan kuin näkisin ne kaksi virtaakin, joista Csaba niin monta kertaa on kertonut meille. Tämä on se maa, juuri tämä!

Sillävälin kokoontuvat päämiehet ja tietäjät, ja kaikki kuuntelivat surunsekaisella riemulla Almosin sanoja. He riemuitsivat saapuessaan vihdoinkin Attilan maahan, mutta suru oli syvä heidän nähdessään Almosin silmistä, että tämä puhuu viimeisen kerran heille.

-- Seuratkaa häntä! -- Almos osoitti poikaansa ja kaatui kuolleena päämiestensä syliin.

Pian levisi tieto magyarien saapumisesta Attilan maahan.

Tonavan, Tiszan, Marosin ja Oltin seutuvilla, metsissä ja pustilla liikahtivat ihmiset ja elämä kihisi kuin muurahaiskeossa. Sillä Attilan muisto ei ollut vielä haihtunut. Pakoonko lähteä vai vastustaakko "Jumalan ruoskan" jälkeläisiä! Ainoastaan székelyit tiesivät, mitä heidän oli tehtävä. Neljäsataa vuotta he olivat odottaneet magyariveljiään, ja nyt, kun nämä olivat saapuneet, läksi heidän parhaimmistonsa heitä vastaan, kulkien yöt ja päivät saadaksensa nähdä silmästä silmään kauan kaivattuja veljiään.

Eihän oltukaan turhaan huokailtu: nyt olivat magyarit vihdoinkin täällä! Toistensa syliin heittäytyivät magyarit ja székelyit ilosta itkien. Heidän kielensä oli yhtäläinen, he ymmärsivät toistensa puhetta. Ja nyt he valmistivat suuria juhlia. Hevosia he uhrasivat magyarien jumalalle, joka heitä auttoi ja tänne johdatti.

-- Yhdessä elämme ja yhdessä kuolemme! -- huusivat magyarit ja székelyit, niin että taivas ja maa raikuivat.

-- Lähdetään! Eteenpäin! -- kiihkoilivat nuoret.

-- Seis! Odottakaa! -- rauhoittivat vanhukset, viisaat heitä. -- Meidän on ensin saatava tietää, mitkä kansat nykyään asuvat maassa, luovuttavatko he meille hyvällä Attilan perinnön vai eivätkö. Jos luovuttavat, niin vanhalla oikeudella sen saamme, jos taas eivät, niin miekalla me sen otamme. --

Nuori oli iältään Arpád, mutta vanha viisaudessa: hän hyväksyi vanhojen neuvot. Hän virkkoi heti Kusidille [lausutaan: Kushidille], Kund päällikön pojalle, joka oli hänkin nuori mutta hyväjärkinen, jonka jokainen ajatus oli viisas, mutta joka sittenkin aina punnitsi sitä kaksi kertaa, ennenkuin lausui sen ilmi.

-- Kuules, Kusid, lähde sinä ja matkustele Attilan maassa yksinäsi, nähdäksesi ja kuullaksesi, mitkä kansat asuvat maassa, kuka nykyään on maassa ensimäinen ensimäisten joukossa. Niin kauan, kuin sinä olet matkalla, me emme liikahda täältä. Levähtää saa kansani sill'aikaa, kunnes sinä saavut. --

Kusid läksi ja otti tarkkaan vaaria kaikesta matkansa varrella. Metsät, pustat, purot, joet tulivat tarkastetuiksi. Hänen sydämensä paisui ihastuksesta ja riemuiten huudahti hän tuon tuostakin: Tämä se on se maa, josta Csaba meille kertoi! Saapuipa hän kerran erääseen kaupunkiin. Siinä kaupungissa asui ruhtinas, jonka nimi oli Svatopluk. Hän meni suoraan Svatoplukin palatsiin. Eipä hän kaunistellut eikä kierrellyt, sanoipa vain suoraan, kuka hän oli ja kenen lähettämä.

-- Ja mitä te sitten tahdotte täältä? -- kysyi ylpeästi Svatopluk.

Kusid sanoi: -- Emmehän me ole sen pahemmissa aikeissa, minä, Kusid, Kundin poika, sanon sen sinulle. Tahdommepahan vain asettua tähän maahan asumaan. --

-- No asettukaa sitten, onhan tässä tilaa tarpeeksi asti tässä minun maassani -- myönteli Svatopluk. -- Hätäkös teidän on täällä elääksenne, jos väin minua uskollisesti palvelette. --

Tarpeeksi Kusid tästä puheesta ymmärsi, mutta ei ollut tietävinään, sanoipa vain Svatopinkille:

-- Ymmärrän puheesi, Svatopluk. Minä palaan herrani luo, ja kerron hänelle. -- Palatessaan hän ei voinut olla lekkeriänsä täyttämättä Tonavan vedellä. Laukkuunsa hän pani multakokkareen ja kourallisen ruohoa näyttääksensä Arpádille ja magyareille, etteivät Csaban kertomukset olleet satua.

Ja Kusid saapui, ja Arpád keräsi ympärillensä päälliköt, että he kuulisivat Kundin pojan retken tulokset.

Kusid näytti multakokkaretta ensin.

-- Katsokaatte tätä multaa -- se on mustaa ja pehmeää. Sen vertaista ei löydy muualla maailmassa.

Kädestä käteen kulki nyt se kourallinen multaa, kaikki he kauan tarkastelivat sitä suurella mielihyvällä. Silloin hän otti esille heinätukkonsa.

-- Katsokaa nyt tätä! Eikö se olekin vihreätä silkkiä vihreämpi? Ja koettakaa kädessänne, se on pehmeämpikin kuin silkki. --

-- Silkkiä pehmeämpi! -- myönsivät kaikki.

-- Juokaahan nyt tilkkanen tästä minun lekkeristäni; minä täytin sen Tonavasta. --

Ympäri kulki lekkeri ja kaikki sanoivat:

-- Mettä makeampi! --

-- Mitä kansoja asuu nyt tässä maassa? -- kysyi Arpád -- ja kuka on niiden ylin päämies? -- Kasvot ja silmät paloivat hänen tätä kysyessään.

-- Monenlaisia kansoja asuu täällä -- vastasi Kusid. -- Mutta ensimäinen ensimäisten joukossa on Svatopluk, slovakkien- ja morvalaisten ruhtinas. Kuulkaa hänen viestiänsä! Ei hän ole sitä vastaan, että tänne asetumme asumaan, kun vain palvelemme häntä uskollisesti. --

Kauheasti suuttui Arpád tästä. Hänen säilänsä säihkyi, kun hän sitä vimmoissaan pyöritteli.

-- Kuulettekos! Hän kutsuu minua ja minun kansaani orjuuteen. Lähdetään! --

Hän käski heti puhaltaa sotatorveen. Kaikki, jotka kelpasivat aseiden käyttöön, olivat pian jalkeilla. Kusidin lähetti Arpád edeltäpäin. Sanoi hänelle:

-- Valikoi orheistani valkoinen. Pane sille kultaiset suitset ja päähän timanteilla koristetut päitset. Mene edeltäpäin ja vie ratsu Svatoplukille. Sano hänelle: Sinun herrasi Arpád lähettää nämä sinulle. Lähettää ne siksi, että olisi, millä karkaisit pois tästä Attilan maasta. --

Kusid meni siis edeltäpäin ja talutti valkoisen ratsun Svatoplukin eteen. Sanoipa hän suoraan, pelkäämättä mitä Arpád oli käskenyt.

-- Mitäs sinä puhut? Sanoppas vielä kerran kuinka se oli! --

Ja Svatopluk remahti sellaiseen nauruun, että nauru kajahti maan allakin.

-- Kyllä minä, vaikka sata kertaa -- sanoi Kusid. -- Jos elämäsi on sinulle rakas, näin nouse ratsun selkään, Svatopluk, sillä sen sanon, että miekan kärkeen muuten pääsi joutuu. --

Svatopluk lakkasi jo nauramasta. Viha ja suuttumus väänsivät hänen kasvonsa.

-- No sano siis herrallesi, että minä en istu hänen ratsunsa selkään. Nuijalla käsken lyödä hänen koninsa kuoliaaksi, kultaisen satulan viskaan Tonavaan, timanttiset päitset heitän heinikkoon. Ymmärsitkös? --

-- Ymmärsin, Svatopluk. Tapa sinä vain ratsu, koiramme syövät sen lihan. Heitä satula Tonavaan: meidän kalastajamme löytävät sen sieltä. Saatathan sinä heittää päitsetkin heinikkoon, meidän niittomiehemme ne kyllä sieltä korjaavat. Ymmärsitkös? --

Paikalla toitotutti torvea Svatopluk, ja kun Arpád saapui Tonavan rannalle, odotti hän siellä jo niin suuren joukon kera, että taivas musteni sen varjosta. Ei magyareja ollut puoltakaan sen vertaa, mutta yksi riitti kolmea vastaan -- tahi ehkäpä kymmentäkin. Ensimäisenä hyökkäsi Arpád, ja seitsemän heimon etunenässä niiden seitsemän päämiestä. Svatoplukin joukko kaatui niinkuin viljaa leikatessa. Tonavan vesi paisui ja nousi yli äyräittensä, -- niin paljon verta siihen vuoti. Svatoplukin joukko pakeni, minkä kerkesi. Pakeni Svatopluk itsekin, hyppäsi hän Tonavaankin ratsuineen, mutta ei päässyt tulvivan joen yli: samainen Tonava, johonka hän Arpádin satulan heitti, tuli hänenkin haudakseen.

Lehelin torvi.

Vieläkin säilyttävät Jaszberényissä [kaupunki Unkarissa (lausutaan: Jaasbäreenj)] unkarilaiset erästä valkoista luutorvea. Sanotaan, että tämä oli ollut Lehel päällikön torvi. Olipa se sitten ollut hänen tai ei: Lehelin ja hänen torvensa muisto elää ja säilyy niin kauan kuin unkarilaisia elää maan päällä.

* * * * *

Arpád hankki magyareille takaisin Attilan maan. Svatoplukilta hän otti Tonavan ja Tiszan välisen maanalan eikä levännyt, ennenkuin magyarit olivat herroina siinä maassa, jonka nimi on Unkari. Kaksikymmentä päivää ja kaksikymmentä yötä kestivät suuret ilojuhlat uuden kotimaan kunniaksi. Vuoret, laaksot, metsät ja pustat raikuivat magyarien voittolauluista, pillien ja kanteleiden soitosta. He sytyttivät rovioita kukkuloille ja tasangoille, ja tulien liekit nousivat taivaisiin asti viestinä Csaballe: nyt on täytetty sydämesi toivomus, magyarit ovat hankkineet takaisin isäsi perinnön. Roihuavien tulien liekit ja savu tuntui naapurimaissakin, jotta naapurit tietäisivät: magyarit ovat saapuneet.

Sitä saivat tuta naapurikansat muutenkin Arpádin kuoleman jälkeen. Sillä magyarilaiselle urhoudelle oli oma maa liian ahdas, se pyrkii yli rajojen. Kauhu valtasi naapurikansat: hävitys seurasi kaikkialla magyarien jälkiä. Mutta heikkenivät, vähenivät magyaritkin, magyarien jumala jo kyllästyi vierailla mailla seikkailemiseen. Hän lähetti Vastaonnen heidän keskuuteensa, että se saattaisi heidät järkiinsä ja ajaisi heidät takaisin Arpádin maahan.

Saksan maalla Augsburgin luona magyarit kärsivät kauhean tappion. Hirvittävästä sodasta palasi ainoastaan seitsemän magyaria takaisin Unkarin maahan, nekin typistetyin korvin ja nenin. Eikä heitä ottanut kukaan telttaansa. Surusankareiksi pilkattiin heitä ja moitittiin, etteivät kuolleet sotatantereella niinkuin kaikki muutkin. Sillä ne muut olivat kaikki kuolleet tahi joutuneet vankeuteen. Vankeuteen joutuivat myöskin molemmat päälliköt Lehel ja Bulcsu [lausutaan: Bultshu]. Vangiksi joutuivat, sensijaan että olisivat kaatuneet sodassa, vaikka he kyllä hakivat kuolemaa. Häpeän ja suuttumuksen puna paloi Lehelin ja Bulcsun kasvoilla, kun heidät vietiin Saksan keisarin eteen tuomiotaan kuulemaan.

Siellä telttansa edustalla istui keisari päämiestensä ympäröimänä. Hän rypisti kulmakarvojaan, katseli kauan sanatonna molempia päälliköitä. Sitten hän ärjäsi heille kuin millekin pahantekijöille:

-- Tekö olette magyarien päälliköt? --

-- Me -- vastasi ylpeänä, pää pystyssä, Lehel.

-- No miksi te ahdistatte ja piinaatte kristittyjä?

-- Siksi, että olemme Jumalan ruoska. Hän lähetti meidät teitä ruoskimaan -- sanoi Lehel vahvassa uskossa.

-- Kuolema teille! -- huusi Saksan keisari. -- Hei sotilaat! Käykää kiinni! Viekää heidät teloituspaikalle. -.

-- Kuulehan, keisari, sinä saksalaisten keisari, armoa en pyydä. Ansaitsen kuoleman, koska olen hävinnyt sodassa. Yhtä vain pyydän sinulta. --

-- Puhu! --

-- Käske heidän antaa takaisin rakas torveni, että saisin puhaltaa siihen vielä viimeisen kerran. --

Keisari viittasi, ja torvi tuotiin Lehelille.

-- Ota, puhalla rakkaaseen torveesi! --

Oi hyvä luojani! Sydän vapisi sillä, joka kuuli sen torven soittoa, kyynelet tulivat silmiin, niin surullisena, kaihoisana kaikui soitto. Saksalaiset urhot kerääntyivät Lehelin ympärille ja silmät vesissä, pää kumarassa he kuuntelivat surullista säveltä.

Mutta kun surullinen sävel loppui -- mitäs silloin tapahtui! Silloin heilutti Lehel torveansa pari kolme kertaa päänsä ympäri jotta ilmassa vonkui ja paiskasi sen Saksan keisarin päähän niin, että hän kuoli siihen paikkaan.

-- Nyt saatte viedä minut teloituspaikalle -- jyrisi Lehel keisarinne on minun palvelijani toisessa maailmassa. [Pakanallisten magyarien uskon mukaan palvelivat heitä kuoleman jälkeen ne, jotka he eläessään olivat toimittaneet toiseen maailmaan.]

Botond.

Asettua unkarilaiset eivät vain voineet heidän suuren, Saksanmaalla kärsityn vastoinkäynnin jälkeenkään. Kun he taas vahvistuivat, niin eivät he enää pysähtyneet kuin vasta Kreikan keisarin kaupungin luona. Säikähtipäs pahasti nyt Kreikan keisari, ja käski sulkea kaupungin kaikki seitsemän porttia, etteivät unkarilaiset pääsisi sisään. Samalla hän lähetti unkarilaisten johtajan puheille sanansaattajan. Hän käski tämän sanoa, etteivät he vuodattaisi toistensa verta, vahinko olisi niin kreikkalaisia kuin unkarilaisiakin, vaan mieluummin lähtisi yksi kummankin puolesta kaksintaisteluun. Jos kreikkalainen voittaa, menkööt silloin unkarilaiset siivosti takaisin kotiinsa, ja jos voittaa unkarilainen, niin silloin hän lupautuu maksamaan suuren veron.

-- Olkoon menneeksi -- sanoi unkarilaisten päällikkö -- tulkoon siis esiin se urho. --

Lähetit palasivat takaisin, ja ennenkuin oli tuntiakaan kulunut, niin jo tulee linnan portista heitä kohti tavattoman suuri jättiläinen; hän laskee käsivartensa ristiin rinnalleen, seisahtuu unkarilaisten eteen ja sanoo ylen ylpeästi:

-- Katsotaanpa, kuka tässä uskaltaa ryhtyä taisteluun minun kanssani. Mutta tulkoonkin samalla kaksi, sillä yhdellä minä en alotakkaan. --

Unkarilaiset vilkaisivat toisiinsa suuttumuksesta kipinöitsevin silmin ja satakin huusi samalla kertaa: minä lähden! minä myös!

Kaikista sukkelin oli Botond, eräs tanakka, jykevä, lyhyenläntä mies, hän kun silmänräpäyksessä erkani joukosta ja kreikkalaisen urhon eteen asettuen sanoi hänelle: Kuule sinä, kreikkalainen jättiläinen! Nimeni on Botond. Olen pienin urho unkarilaisten joukossa. Kutsuhan sinä vain viereesi vielä kaksi kreikkalaista! --

Ja tämän sanottuaan hän heilutti nuijaansa ja paiskasi sen linnan rautaporttia vastaan niin, että se raksahti kahtia siinä tuokiossa. Siihen syntyi niin suuri lovi, että poikanen pääsi helposti kulkemaan siitä.

-- No no -- ärsytteli jättiläinen -- vahinko sinun oli heittää nuijaasi pois juuri nyt. --

-- En minä tarvitse nuijaa enkä kalpaa -- sanoi Botond ja läksi tyhjin käsin jättiläistä vastaan. Hän heilautti jättiläistä kerran oikealle, kerran vasemmalle, nosti hänet ylös, heilutteli ilmassa ja paiskasi hänet maahan niin, että jos hänellä olisi seitsemän sielua ollut, niin olisivat ne kaikki lähteneet hänestä.

Arvaahan sen helposti, että Kreikan keisariin kovasti koski tämä häväistys. Siellä hän istui linnansa valleilla hovinsa ja koko talonsa väen seurassa, siinä varmassa uskossa, että jättiläinen voittaa minkä unkarilaisen tahansa. Eikä hän kyennyt voittamaan pienintäkään! Häpeissään he hiiviskelivät takaisin linnaan, ja keisari otti niskoilleen niin suuren veron, kuin unkarilaiset vain tahtoivat, kunhan he jättivät kreikkalaiset rauhaan.