Part 6

Silloin kokoontuivat heimojen johtajat neuvottelemaan, mihin kansa olisi johdettava, kun nyt skyyttiläisten maakin kävi heille liian pieneksi. Hunni-heimojen päälliköt arvelivat, että länteenpäin olisi lähdettävä, mutta magyari-heimojen päälliköt neuvoivat, että olisi parempi mennä takaisin vanhaan isien maahan, josta heidän esi-isänsä Hunor ja Magyar polveutuvat. Mutta Hunorin jälkeläiset sanoivat, että olisi turhaa mennä sinne takaisin; eivät he sinnekään enää mahtuisi. -- Mennään vain länteenpäin, kyllä hyvä jumala johdattaa meidät semmoiseen paikkaan, jossa hunnit ja magyarit voivat asua maailman loppuun saakka.

-- No menkää te -- sanoivat magyarit --, me jäämme tänne. Jos löydätte kyllin suuren maan, niin lähettäkää meille viesti, ja me tulemme perässä. Jos ette löydä, niin kääntykää takaisin, kun vetäydymme yhteen, niin jotenkuten mahdumme. Kyllä sopu sijaa antaa.

Kaikki hyväksyivät tämän puheen. Menkööt hunnit ja jääkööt magyarit.

Mutta kun lähtö oli käsissä, niin siinä hyvästeltäessä virkkoi Attila, Bendeguzin poika: -- Entä Jumalan miekka, kuka sen nyt saa, hunnitko vai magyarit? -- Sillä kun magyarit ja hunnit valloittivat skyyttiläisten maan, pyhittivät he miekan Jumalalle, joka auttoi heitä voittamaan skyyttiläiset. Tätä miekkaa sanottiin Jumalan miekaksi, ja siihen oli oikeus joka heimolla. Tietäjät sanoivat: "Niinkauan, kuin miekka säilyy, älkää pelätkö ketään, sillä Jumala on kanssanne."

Magyariheimojen päälliköt katselivat neuvottomina toisiansa, eivät tienneet, mitä vastata. He kutsuivat vihdoin tietäjät avukseen. Kolme päivää ja kolme yötä neuvoteltuaan tietäjät viimein päättivät: annettakoon miekka sokean miehen käteen, pyörittäköön hän sitä seitsemän kertaa ja seitsemännen kerran jälkeen pudottakoon sen; jos se putoaa länteenpäin, viekööt hunnit sen mukaansa, jos itäänpäin, niin jääköön se magyareille.

Tähän kaikki suostuivat. Eräs vanha, harmaa, sokea ukko talutettiin paikalle ja annettiin miekka hänen käteensä.

-- Pyöritä sitä seitsemän kertaa, ja seitsemännellä kerralla anna sen pudota! -- sanottiin hänelle.

Sokea teki niinkuin käskettiin. Seitsemän kertaa pyöritettyään hän pudotti miekan kädestään, mutta -- kuulkaa ihmettä! -- miekka ei pudonnutkaan maahan. Syntyi äkkiä hirvittävä pyörretuuli, se sieppasi miekan ja lennätti sen mukanansa, kuletti, kuletti sitä länteenpäin ja äkkiä se hävisi niin, ettei ihmissilmä sitä enää nähnyt. -- Katsokaa, katsokaa -- virkkoi Attila, -- Jumala itse tahtoo, että länteen päin menisimme. Elkää huolehtiko miekan tähden, kyllä me vielä sen löydämme ja kun löydämme, niin ilmoitamme sen teille. Tulkaa silloin tekin, tulkaa!

Niin lähtivät hunnit hyvässä toivossa matkalle. Edellä kulki vanha Bendeguz, molemmilla puolillaan hänen poikansa Attila ja Buda. Heidän perässään kulki sankka kansanjoukko, mikä jalkaisin, mikä ratsain. He pysähtelivät metsissä, niityillä, virtojen varsilla, tarkastelivat maita ja vesiä kulkiessaan, mutta heille ei kelvannut mikään paikka ennenkuin Tonavan ja Tiszan [lausutaan Tisan] välillä.

Tämä maa miellytti heitä suuresti. Kuin yhdestä suusta he huusivat: emme mene edemmäs, tänne jäämme!

Mutta he eivät olleet vielä oikein asettuneetkaan, niin jo tuli heitä vastaan rautapää Detre hirmuisen suuren sotajoukon kera. Säikähtyneet kansat, jotka asuivat Tonavan ja Tiszan varrella, olivat hänet kutsuneet kaukaisilta mailta.

Hän lähetti sanan hunneille, että he saivat jäädä sinne kolmeksi päiväksi ja kolmeksi yöksi, mutta sitten laittautukoot matkaansa Jumalan nimeen.

Bendeguz vastasi: -- Kuuleppas sinä rautapää Detre, elä sinä lähettele viestejäsi, me emme kuitenkaan lähde täältä pois. --

Rautapää Detre ei vastannut 'mitään, vaan lähti sotajoukkoineen hyökkäämään. Niin lähtivät hunnitkin, Bendeguz johtajana, ja hänen rinnallaan hänen molemmat urheat poikansa, Attila ja Buda. Niin he törmäsivät yhteen, kuin kaksi ukkospilveä, ja kun he yhteen törmäsivät, silloin Tonava nousi yli äyräittensä, -- niin paljon verta siihen vuoti.

No jos Tonava nousi yli äyräittensä, ei se noussut turhaan! Hunnit voittivat ja saivat kauniin maan omakseen. Itse rautapää Detrenkin oli käydä hullusti. Bendeguz ampui hänen otsaansa rautanuolen, mutta se tunkeutui vain puoleksi päähän. Detre tarttui siihen, napsautti sen kahtia, eikä ollut millänsäkään koko asiasta. -- Varo Bendeguz -- huusi Detre -- tätä saavat jälkeläisesi katua vielä seitsemännessä polvessa. -- Sitten ajaa karautti hänkin jäljelle jääneen pakenevan joukkonsa jälkeen.

Aika kului, hunnit elivät rauhassa, eivätkä juuri ajatelleetkaan sotatoimia. Mutta Attila ei saanut rauhaa. Tonavan ja Tiszan väli tuntui hänestä liian ahtaalta: hän olisi tahtonut valloittaa koko maailman.

Hänen isänsä, Bendeguz, varoitti häntä: elä ajattelekkaan sellaista, poikani, ennenkuin löydät Jumalan miekan. Sillä turha on sinun rohkea urheutesi, jos Jumala ei ole kanssasi.

Sitten kuoli iäkäs Bendeguz, ja hunnit valitsivat Attilan kuninkaaksi. Siitä päivästä alkaen Jumalan miekka askarrutti Attilan mieltä. Oi, kunpa hän sen löytäisi!

Kerran sitten hän näkee unta, jonka merkitystä hän ei voi selittää. Kutsutti siis tietäjiä ja kertoi heille:

-- Kuulkaatte tätä, yöllä näin ihmeellistä unta. Muistan sen niin selvästi, kuin olisi se tapahtunut keskellä kirkasta päivää. Harmaahapsinen vanha mies laskeutui luokseni yläilmoista ja sitoi kupeelleni kiiltävän miekan, mutta sidottuaan sen hävisi hän niinkuin olisi maa hänet niellyt. Katselen, tarkastelen miekkaa, -- sehän 011 kerrassaan Jumalan miekan näköinen! Ja niinkuin Jumalan miekan silmiemme edestä sieppasi hirvittävä pyörretuuli, samaten nosti se minutkin, kuletti yli metsien, vuorien, merien, loppumattomien tasankojen ja kauhean suurien kaupunkien yli. Lentäessäni sivaltelin minä miekallani, ja katso: metsät kumarsivat, virrat ja meret jakautuivat kahtia, kaupungit peittyivät liekkeihin. Tähän minä sitten heräsin. Sanokaa te, tietäjät, mitä uneni merkitsee?

Astui esiin Torda, vanhin tietäjistä, ja sanoi: -- Armollinen kuninkaani, henkeni herra, unesi merkitsee, että Jumalan miekka löydetään, ja silloin sinä valloitat koko maailman.

-- Samaa mekin ennustamme, sanoivat toiset tietäjät.

Siinä tuokiossa juoksee heidän luokseen eräs paimenpoika ja sanoo hengästyneenä Attilalle: -- Armollinen kuninkaani, pustalta [ruohoaavikolta, arolta] löysin miekan, tässä se on, ota se omaksesi!

Attila katselee miekkaa, heiluttelee, välkyttelee sitä, ja iloissaan hän huudahti niin, että maa ja taivas tärisi:

-- Tämä on Jumalan miekka, miehet! Tietäjät katselevat sitä, skyyttiläisten maassa mukana olleet vanhukset tarkastelevat sitä ja sanovat hekin:

-- Tämä on Jumalan miekka, tämä!

Attila kysyy paimenpojalta:

-- Mistä olet tämän miekan löytänyt, poikani?

-- Armollinen kuninkaani, -- virkkoi paimenpoika -- siinä kun laumani perässä kuljin, huomasin, että eräs viimevuotinen hieho arastelee jalkojansa. Tarkastan, mikä sitä vaivaa ja katso, sen vasen takajalka on veressä. Ihmettelin siinä, että mikä sen on voinut verille repiä, kun ei koko pustalla ole muuta kuin hentoa pehmeätä nurmea. Katselen sinne, katselen tänne, ja kas! huomaan miekan kärjen heinikossa. Tartun siihen, vetääkseni sen ylös, mutta siinä silmänräpäyksessä nousee liekki miekan kärjestä. Minä säikähdin ja juoksin pois, mutta kun katselin taakseni, huomaan, että miekka ponnahtaa maasta ja pyörii, pyörii, niinkuin vihurin pyörittämänä. Sitten se liekki leimahtaa vielä viimeisen kerran ja miekka putoo maankamaraan.

Silloin minä rohkaisin mieleni, palasin ja nostin miekan maasta.

-- Tämä on Jumalan miekka, tämä! -- riemuitsi kansa.

Attila koetti sitä heti. Kolme kertaa hän iski sillä joka ilmansuunnalle niin, että suhahti vain!

-- Tämä se on, tämä se on -- riemuitsi Attilakin ja määräsi heti sytytettäväksi uhritulia Jumalalle, joka oli antanut miekkansa takaisin hänelle ja hänen kansalleen.

Ja tietäjien ennustukset täyttyivät, sillä Attila tosiaankin valloitti koko maailman.

"Sotajoukkojen tie".

"Sotajoukkojen tiestä" ["Linnunrata" on sen suomalainen nimitys.] kerron teille tänä iltana, kuunnelkaa minua. Kerron siitä pitkästä, loistavasta, valkoisesta vyöstä, joka tähtikirkkaina iltoina taivaalla näkyy. Minä kerron teille, mitenkä joutui taivaalle tämä valkoinen, tämä loistavan valkoinen vyö.

Alan siitä, mihin eilen illalla lopetin: Attila oli valloittanut koko maailman. Sillä kun Jumalan miekka oli ihmeellisellä tavalla löytynyt, ei ollut maan päällä sitä kansaa, joka olisi kyennyt voittamaan Attilaa ja hänen sotajoukkoansa. Attila ei kuljettanut mukanansa Jumalan miekkaa. Hän antoi vartioida sitä kotonansa kolminkertaisen lukon takana. Mutta siitä asti, kuin miekka löytyi, ei hänen sydämensä enään päässyt lannistumaan. Hän tiesi että Jumala oli hänen kanssansa, ja se tieto kasvatti hänen käsivarsiensa voimaa.

Usein, kun hän vaimonsa Rékan [lausutaan: Reekan] ja sarikaripoikiensa kanssa istui teltan edustalla, sanoi hän: -- Nyt jo voin rauhallisena laskeutua hautaani, olen saavuttanut sen, mihin olen pyrkinyt. Minun on koko maailma. Kaikki maailman kansat ovat minun sankarikansani veronmaksajia. -- Mutta yksin ollessaan hän mietti ja murehti paljon sitä, että hänen urhea maailmanvalloittaja-kansansa kerran voisi hajaantua. Hän olisi tahtonut, että hänen nuorin poikansa Csaba [lausutaan: Tshaba] tulisi hunnien kuninkaaksi hänen kuolemansa jälkeen. Hänen monista pojistaan tämä oli hänelle rakkain, tämä oli urhein. Häntä oli eniten rakastanut ja hellinyt hänen äitinsäkin.

Kerran kun kaikki olivat yhdessä Rika nimisessä metsässä, jossa oli Attilan lempilinna, kohtasi suuri suru Attilaa ja hänen poikiaan. Réka kuningatar tuli hyvin sairaaksi, ja tuntien kuolemansa lähestyvän, kutsutti hän vuoteensa ääreen miehensä ja kaikki poikansa, joista Aladár [lausutaan: Aladaar] oli vanhin, Csaba nuorin. Hän sanoi surullisena, kyynelet silmissä: -- Minä kuolen nyt, mutta elkää haudatko minua seitsemään päivään. Seitsemäntenä päivänä tulkaa peräkkäin minun luokseni, rakkaat poikani, ja suudelkaa molempia silmiäni. Se, jonka suudelmasta silmäni avautuvat, olkoon hunnien kuningas. Alistukoot toiset siihen, se on Jumalan tahto. Unissani hän sen minulle ilmoitti.

Tämän sanottuaan Réka ummisti silmänsä ja kuoli. Ja he eivät haudanneet häntä, ennenkuin seitsemän päivää oli kulunut. Silloin kaikki hänen poikansa suutelivat hänen silmiänsä perättäin. Ensin Aladár, sitten toiset, mutta Rékan silmät eivät avautuneet. Tuli viimein Csaba, itkien hän heittäytyi äitinsä päälle ja suuteli hänen silmiänsä, ja katso, Réka avasi silmänsä ja hymyili rakkaimmalle pojalleen.

-- Sinusta tulee hunnien kuningas, poikani. Sinun suudelmasi olivat kuumimmat. Katso, tässä vuoteeni vieressä on nuoli -- olkoon se sinun. Monessa suuressa hädässä se tulee sinulle hyvään tarpeeseen.

Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä koskaan enää avannut niitä. Linnan alapuolella, vuoren juurella, juoksi puro. Sen rannalle kaivettiin hänen hautansa, ja siihen hänet haudattiin. Äärettömän suuren kiven vyörytti Attila vuoren huipulta haudalle, ettei ihmiskäsi koskaan häiritsisi Rékan rauhaa.

Monta, monta vuotta oli kulunut Rékan kuolemasta, kun Attila kyllästyi yksinäiseen elämäänsä, ja meni uudestaan naimisiin. Mikolt oli sen ihanan kuninkaantyttären nimi, johonka hän mieltyi. Attilan mielessä kyti tuuma lähteä merien yli katsomaan, oliko sielläkin valtakuntia ja kansoja. Olkoot vain, kyllä hän valloittaa nekin. Mutta ennenkuin hän laittautui matkalle sankarijoukkoineen, vietti hän Mikoltin kanssa häitä. Olkoon emäntä talossa sill'aikaa, kuin hän merien takana samoilee.

Mutta kuinkas kävikään! Hääyönään Attila kuoli! Kun hän heittäytyi vuoteeseensa, rupesi hänen nenästään vuotamaan verta, omaan vereensä tukehtui koko maailman valloittaja ja kuningas.

Suru oli suuri koko maassa. Omaan vereensä piti kuolla sen, joka oli vuodattanut niin monen urhon verta -- valittivat kansat. -- Ei hän ehtinyt siunatakkaan meitä -- murehtivat hänen poikansa.

Suurella komeudella Attila haudattiin. Kolminkertaiseen ruumisarkkuun laskettiin hänen ruumiinsa: kultainen oli ensimäinen arkku, hopeainen toinen ja rautainen kolmas. Virran rantaan kaivettiin syvä hauta, joka johti virran pohjan alle: tänne laskettiin hänet tuossa kolminkertaisessa arkussa, ja ettei ihmiskäsi voisi häntä koskaan häiritä eikä edes kukaan tietäisi, mihinkä hän oli haudattu, kaivatettiin hauta orjilla, jotka sen umpeenkin loivat ja tämän jälkeen tappoivat toisensa...

Tuskin oli saatu Attila haudatuksi, kun voitetut kansat joka taholla alkoivat liikehtiä. Mutta he tiesivät hyvin, etteivät muuten voi mitään urheille hunneille, elleivät saa Attilan poikia usutetuiksi toisiansa vastaan. Työn aloitti salakavala Detre. Bendeguzin ampumaa nuolta hän kantoi yhäkin otsassaan. Otsassaan nuolta ja sydämessään kostoa! Jo silloin hän uhkasi Bendeguzia: varo, tämän nuolen tähden saa vielä seitsemäskin sukupolvesi kärsiä.

Hän meni suoraan Aladárin luokse ja sanoi hänelle: -- Miten sinä saatat, vanhempana, suostua siihen, että Csaba, veljistä nuorin, on hunnien kuningas! Sinullahan on siihen oikeus Jumalan ja ihmisten edessä!

Aladár vastasi: -- Oikeassa olet, Detre, mutta äitini tahtoi näin. Ja hänelle oli Jumala määrännyt, että se on tuleva kuninkaaksi, jonka suudelmasta hänen silmänsä avautuvat.

-- Voi sinä, maailman narri, --- sanoi Detre -- etkö sinä ole sitten huomannut, että äitisi on Csabaa rakastanut eniten! Jos hän olisi sinua eniten rakastanut, niin sinun suudelmastasi olisivat hänen silmänsä avautuneet.

Jo himmeni Aladárin järki tästä salakavalasta puheesta. Hän uskoi nyt, että hänen äitinsä oli pettänyt hänet, kun Detre niin vakuutti. Hän lähetti heti sanan Csaballe, käski tuoda Jumalan miekan omaan telttaansa, sillä siellä sen oikea paikka muka oli. Csaba vastasi: -- Jumalan miekka on hunnien, veliseni, ei minun, eikä sinun.

-- Otanpa sen väkisin, jos hän ei anna hyvällä -- virkkoi Aladár.

Hunnit jakautuivat kahteen osaan; toiset pitivät Csaban, toiset Aladárin puolta. Gootit ja muutkin voitetut kansat nousivat hunneja vastaan, mutta viekas Detre neuvoi heitä, että toiset liittyisivät Csabaan, toiset Aladáriin, ja sotajoukkojen yhteentörmätessä pitäisi heidän säästämän toisiansa ja tappaman ainoastaan hunneja.

Eipä kavala Detre tyytynyt vielä tähänkään. Kolme päivää oli jo kauheaa taistelua kestänyt, ja purot paisuivat hunnien verestä. Silloin hän lähetti erään luotettavan miehensä, vanhan harmaahapsisen ennustajan muodossa, Csaban luokse. Tämä neuvoi Csabaa: -- Jos tahdot olla hunnien kuningas, niin ota esille Jumalan miekka, sillä ilman sitä et voita Aladária. --

Csaba ei oikein tiennyt, uskoakko vai eikö näitä sanoja, mutta kotvasen mietittyään hän käski avata kolminkertaisen lukon, ja otti esille Jumalan miekan. Turhaan vanhukset häntä varoittivat; -- Elä koske Jumalan miekkaan, kuninkaanpoika Csaba! Jumala on vain niinkauan kanssamme, kuin miekka säästyy veljenvereltä. -- Csaba ei totellut vanhuksia. Hän keräsi joukkonsa jäännökset, ja miekkaa kädessään välkyttäen hän läksi hirvittävän suurta vihollisjoukkoa vastaan. Jo kaukaa hän huusi Aladárille: -- Tässä on Jumalan miekka, veli! -- Mutta miten kävi! Veljet törmäsivät yhteen niin, että taivas ja maa tärisi. Kipinöitä sinkoili ja liekkejä nousi Jumalan miekasta niin, että monet tuhannet kadottivat näkönsä. Ja kuolleena kaatui harmaan oriinsa selästä Aladár sekä moni muu hunnilaisurho hänen rinnallaan. Mutta kuulkaapas nyt! -- Jumalan miekka sammui äkkiä, siitä ei lähtenytkään löpinöitä eikä liekkejä enää! Siihen räiskähti Aladárin verta, ja siitä verestä sammuivat kipinät ja liekit. Turhaan löi Csaba sillä oikeaan ja vasempaan, miekka ei haavoittanut enää ketään.

Jos hänellä ei olisi ollut omaa miekkaansa mukana, olisivat viholliset tappaneet hänetkin.

-- Jumala on rangaissut minua -- huokasi surullisena Csaba. Jo tuli tuho hunnien jalolle kansalle, jo tuli. Maailman voittaneesta sankari joukosta ei ollut jälellä enään kuin viisituhatta miestä. Muut -- noin kymmenentuhatta -- makasivat verissään ja haavoissaan.

Tuska kouristi sydäntä kun ajatteli, että nuo haavoittuneet sankarit olivat kaikki kuoleman omia. Jos edes nämä voisivat jäädä eloon! Jos hän nämä saisi parannetuiksi! Silloin hän ehkä vielä voisikin pelastaa tämän maan hunneille! Ja katso! Hänen tätä ajatellessaan avautui taivas, ja Turul, tarulintu, valkea vaakalintu, ilmestyi kirkkaassa taivaallisessa valossa hunni-urhojen yläpuolelle. Se laskeutui yhä alemmas ja puhkesi puhumaan:

-- Elä lannistu, Csaba! Ota nuolesi, jonka äitisi on antanut sinulle kuolinvuoteellaan. Ammu sillä nuolella ja juokse sitten nuolen perässä. Minkä kasvin päälle se putoaa, sen kasvin nesteellä anna voidella urhojen haavat, niin he paranevat samassa. --

-- Tämähän on minun äitiarmaani ääni -- huusi Csaba. Mutta siinä tuokiossa pyrähti Turul-lintu lentoon nopeammin kuin tuuli ja hävisi taivaan korkeuteen.

-- Hänen äänensä se oli -- huusivat hunniurhotkin -- se on Rékan ääni!

Heti noutamaan ihmenuolta! Csaba jännitti jousen tähdäten yli kukkaisniityn, jolla he seisoivat. Sitten hän juoksi nuolen jälkeen minkä kerkesi. Hän löysikin nuolen erään leveälehtisen kasvin päältä. Sukkelaan he poimivat oikein paljon näitä yrttejä. Yrtin nesteellä he voitelivat urhojen haavat ja katso, he tulivat nyt entistä vahvemmiksi ja kauniimmiksi.

-- Johdata meidät takaisin magyarien luo -- virkkoivat hunnit Csaballe -- kutsutaan heidätkin tähän kauniiseen maahan! Yhteisvoimin sen takaisin valloitamme.

-- Puhutte niinkuin minun sydämestäni -- vastasi Csaba. -- Samaa tahdon minäkin. Mennään takaisin -- mutta ei kaikki. Jääköön tänne kolmetuhatta miestä. Asukoot he täällä, kunnes me palaamme magyariveljien kanssa. Ei kukaan saata silloin sanoa, että häpeällisesti olemme jättäneet Attilan maan.

Samana päivänä erkani kolmetuhatta urhoa Csaban joukosta ja asettui maan rajalle, kauniiseen Székelynmaahan [lausutaan: Seekäinmaahan] asumaan. Mutta ennenkuin Csaba läksi takaisin skyyttiläisten maahan, uhrasivat he tulelle, vedelle, ilmalle ja viimeksi maalle. Takaisin lähtevät vannoivat kaikki valan Jumalan vapaan taivaan alla, että jos vihollinen Székelynmaahan jääneitä ahdistaisi, niin he palaavat takaisin vaikka maailman äärestä. Vaaran ilmoittaa heille tuli, jos ei tuli, niin vesi, jos ei vesi, niin ilma, jos ei ilma, niin maa.

-- Palaamme, kyllä palaamme! -- huusivat he niin, että maa ja taivas kaikui.

Olt-virran, lähteillä he tekivät valansa. Silloin Csaba otti esille Jumalan miekan ja kastoi sen Olt-virran veteen. Kovalla äänellä hän lausui: -- Oltin vesi, pese pois veljen veri Jumalan miekasta! -- Ja katso, Aladárin veri juoksi pois Jumalan miekasta. Se välkkyi ja kiilsi, niinkuin ennenkin. He panivat sen taas kolminkertaisen lukon taakse, ja veivät sitä siten kotiinpäin skyyttiläisten maahan.

Mutta tuskin he olivat lähteneet, eivät olleet päässeet vielä kunnolla rajallekaan, niin jo maa järisi, puut huojuivat ja viittailivat surullisesti, niinkuin olisivat sanoneet: takaisin, takaisin, székelyläiset [lausutaan: seekälläiset] ovat vaarassa.

Ja niinpä olikin, kuin puut ilmoittivat. Kaikenlaiset kansat hyökkäsivät székelyläisten kimppuun.

-- Takaisin, takaisin -- huusi Csaba -- perässäni urhot! --

Nopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin he nelistivät takaisin, ja maahan he löivät viholliset niin, ettei heistä jäänyt jälkeäkään jälelle.

Sitten he taas suoriutuivat matkalle skyyttiläisten maahan. Kulkivat taas yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen. Mutta seitsemäntenä päivänä, kun he yrittivät suuren joen yli kulkea, rupesi virta äkkiä paisumaan, tulvimaan, se kohisi ja ärjyi kauheasti, ihan kuin se olisi ärjynyt ja huutanut: takaisin, takaisin, vaarassa ovat székelyläiset!

Takaisin he nelistivät taas vinhaa vihuria nopeammin, vieläpä ajatustakin sukkelammin ja katso, vesi oli oikeassa. Monenlaiset kansat piirittivät székelyläisiä. Maahan Csaba löi nämäkin, ei heistä hituistakaan jäänyt jälelle.

Kolmannen kerran hunnit lähtivät paluumatkalle, jo he olivat yhden vuoden matkanneet, siellä Kreikan valtakunnan tienoilla he samosivat, mutta silloinpa nousi äkkiä hirmuinen myrsky. Sieltä se sai alkunsa székelyläisten maasta. Se lähti liikkeelle pienenä tuulena, mutta kulkiessaan se yhä kasvoi, ja myrskynä se heidät saavutti. Ulvoi ja ärjyi hirmumyrsky, ja eikös se ulvonut ja ärjynytkin: takaisin, takaisin, székelyläiset ovat vaarassa!

Taas lähdettiin tuulispäänä takaisin, ja ääretön vihollisjoukko lyötiin kolmaskin kerta.

Nyt he lähtivät takaisin skyyttiläisten maahan jo neljännen kerran.

Aika riensi. Kului viisikymmentä, jopa satakin vuotta, eikä székelyläisiä vihollinen häirinnyt: he saivat elää rauhassa. Mutta turhaan he odottivat takaisin palaavaksi Csabaa kuninkaan poikaa magyarien kera. Jo luulivat heidän hävinneen Kreikan maahan, takaisin löytämättä. Vaikka takaisinhan he kuitenkin löysivät. Csaba vei magyarilaisille veljille jälleen Jumalan miekan, ja kertoi heille: -- Isäni on löytänyt Jumalan miekan ja valloitti sen avulla koko maailman. Mutta kun hän ummisti silmänsä, asettui meihin paha henki ja veli nosti veljeä vastaan miekkansa. Minunkin sieluni järkkyi. Upotin Jumalan miekan veljeni sydämeen. Mutta ennen lähtöäni huuhdoin sen Olt-virran vedessä: katsokaa sitä, se välkkyy ja kiiltää niinkuin ennenkin. Tulkaa magyarit, valloittakaamme takaisin Attilan maa!

Nuoret urhot olivat kovin halukkaita lähtemään heti paikalla, kun Csaba oli niin paljon kaunista kertonut Attilan maasta. Mutta vanhukset estelivät: -- Odottakaa, elkäämme lähtekö ennenkuin Jumala antaa meille lähdönmerkin.

Tähän magyarit suostuivat ja elelivät eteenpäin skyyttiläisten maassa.

Sillävälin lisääntyivät székelyläisetkin ja elelivät rauhassa. Kauas oli levinnyt heidän maineensa, ja viholliset eivät uskaltaneet kajota heihin. Mutta kaiken maailman kansat eivät saattaneet pysyä kauan alallaan, ja kun he voimistuivat jonkun verran, ahdistivat he taas székelyläisiä. Olisipa vain ollut székelyläisiä hiukan enemmän! Mutta sata vihollista tuli jokaisen osalle, kun yksinpä heinänkorretkin näkyivät nousevan heitä vastaan. Turhaan he käänsivät katseensa skyyttiläisten maahan, ei sieltä tullut apua. Csaba kuninkaanpoikahan oli jo aikoja sitten muuttunut tomuksi ja tuhaksi, häntä oli turha odottaa enää.

Mutta kuulkaa nyt ihmettä! Kun székelyläiset juuri valmistautuivat viimeiseen otteluun, valkeni pimeänä keskiyönä taivas, ja tähtien kirkkaassa valossa ilmestyi kuninkaanpoika Csaba kaikkien niiden urhojen kanssa, jotka monta sataa vuotta sitten löivät hajalle kolmasti székelyläisten viholliset.

Ei jättänyt székelyläisiä pulaan nytkään heidän suojelustähtensä, Saturnus. Se se oli antanut tiedon ylhäällä taivaassa Csaballe: székelyläiset ovat vaarassa!

-- Ylös, ylös urhot! huusi Csaba, ja jo ammoin kuolleet urhot nousivat ja ajaa karahuttivat yli kirkkaan tähtitaivaan nopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin. Ja székelyläisten maan rajalla, jossa taivas kaartuu yli vuoren, laskeutuivat he alas taivaasta.

Hirmuinen kauhu valtasi viholliset heidän nähdessään hunni-urhojen laskeutuvan alas taivaasta ja tulevan székely-veljien avuksi näiden suuressa hädässä. Jo pakenevat järkensä menettäneet, eikä ole sitä miestä, joka uskaltaisi pysähtyä tahi edes taaksensa vilkaista.

Ja kuulkaa ja ihmetelkää! Csaba ja hänen urhonsa nousivat taas tähtikirkkaalle taivaalle ja ajaa karahuttivat takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleetkin. Välkkyvä valkoinen tie syntyi orhien kavioiden jäljistä, tie, joka ei koskaan häviä, vaan joka pysyy ikuisesti: se on "sotajoukkojen tie".

Siellä se tähtikirkkaina öinä taivaalla vieläkin välkkyy.

Attilan maa.