Part 5

Kuninkaantytär asettui kuistille, sinne meni kuningaskin, sinne kuningatar, kerääntyipä sinne hovin muu väkikin katsomaan, mitä tuo mierolainen osaisi. Palkó silloin otti kontistaan hiiren ja juoksevan koppakuoriaisen ja pani ne sievästi maahan. Sitten hän alkoi puhaltaa soreaäänistä huiluansa -- ja kuulkaa ihmettä! -- hiiri sieppasi vyötäreistä koppakuoriaista ja niin ne laskivat kaunista unkarilaista tanssia, että piha pölysi! No siitäkös kuninkaantytär nauramaan niin että linna kaikui. Nauroi kuningaskin sekä kuningatar, nauroipa koko hovin väki.

-- No, poikaseni -- virkkoi kuningas -- nauraa osaa jo tyttäreni, mutta kuinkas on sen nukkumisen laita? --

Sanoi Palkó:

-- Käskekää viedä hänet vain, armollinen kuninkaani, omaan kamariinsa, laittakaa hänet siellä makuulleen omaan vuoteeseensa, niin saattepa nähdä, että hän nukahtaa heti. --

Kun saatiin vuoteeseen kuninkaantytär, pisti Palkó päänsä unipussiin ja sanoi:

-- Nukkukoon kuninkaantytär huomisaamuun kello kahdeksaan asti! --

Siinä silmänräpäyksessä sulkeutuivat kuninkaantyttären silmät, ja hän nukkui makeasti seuraavaan aamuun kello kahdeksaan asti.

Sillävälin puettiin Palkó kalleisiin, kauniisiin purppuravaatteisiin, ja kun kuninkaantytär heräsi, niin heti vihittiin heidät ja vietettiin komeat häät. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä soittivat mustalaiset, ja neidot ja pojat karkeloivat.

Häiden jälkeen Palkó läksi hakemaan äitiänsä, ja toi hänet kuusivaljakolla komeasti linnaan. Ei heillä ollut enää suolasta eikä polttopuista huolta. Vieläpä he elävät tänäkin päivänä, jos vain eivät ole kuolleet.

Kaunis Cerceruska.

Olipa kerran köyhä leskimies, ja hänellä oli kaksi kaunista tytärtä. He olivatkin niin kauniita molemmat, että he olisivat aivan hyvin kelvanneet prinsessoiksi. Totta tosiaan, prinsessoiksi he olisivat kelvanneet!

Naapurissa asui eräs leskivaimo, ja kerran tämä, kun isompi tyttönen, jonka nimi oli Cerceruska [lausutaan: Tsertserushka], leikitteli pihamaalla, sanoi tälle aidan yli:

-- Sanoppa, tyttönen, isällesi, että ottakoon hän minut vaimoksensa, niin minä teitä hoitelen, maidossa ja voissa vain kylvetän. --

Ihastui tästä Cerceruska ja juoksi heti isän luo kertomaan, mitä leskivaimo oli käskenyt.

-- Eihän se olisi hullummaksi -- tuumi leskimies, ja hänpä otti naapurinlesken vaimoksensa vielä samana päivänä.

Kelpasipa tyttöjen elääkkin viikon, pari, niin se äitipuoli heitä hyväili ja piti hyvänä, mutta pianpa siitä tuli loppu, ja orpo raukat saivatkin useammin selkäsaunaa kuin suuhunpistettävää.

-- Kuulehan -- sanoi kerran Cerceruska sisarelleen -- tämä ilkeä vaimo vielä lopettaa meidän päivämme, lähdetään pois, mennään vaikka maailmalle. --

-- Mennään vain -- sanoi pikkusisko.

He nousivat aamulla varhain ja sanoivat äitipuolelle, että he menisivät metsään mansikoita poimimaan, jos hän päästäisi heidät.

-- Menkää vain -- sanoi vaimo -- eihän teistä ole kotona muutenkaan mihinkään. -- Ja kun tytöt olivat toisella puolen veräjää, niin hän sanoi hiljaa, mutta Cerceruska sen kuuli kumminkin, että minkä eläimen jalan jäljessä olevasta vedestä he juovat, semmoiseksi eläimeksi he muuttukoot.

Surullisina sitten pikkutytöt kävelivät eteenpäin. Kun he pääsivät metsään, sanoi Cerceruska siskolleen: -- Kuule, sisko, elä juo minkään elukan jalanjäljestä, tulipa sinulle kuinka kova jano tahansa. -- Pikkusisko lupasi sen, ja sitten he alkoivat poimia mansikoita. Poimivat marjan sieltä, toisen täältä, eivätkä huomanneetkaan, että olivat toisistaan eksyneet.

Alkoipa pikkutyttöä kovasti janottaa. Mutta ei näkynyt lähdettä eikä puroa. Mitä tehdä! Hän kuolee janoon, jollei saa juodaksensa, -- niin kovasti häntä janottaa! Itkien hän siinä samoili metsässä, ja jopa löysi pikkusen vettä jonkun eläimen jalanjäljestä. Kyllä hän juo siitä, muuttukoonpa sitten miksi eläimeksi tahansa, päätti hän. Ja voi minun päiviäni, hän muuttuikin pieneksi kauriiksi heti siitä juotuaan.

Sillävälin Cerceruska sai korinsa marjoja täyteen ja vilkaisee oikealle, katselee vasemmalle, mutta pikkusiskoa ei vain näkynyt missään. Hän alkoi hakea ja huutaa, mutta ei siskoa vain löytänyt. Silloin Cerceruska rupesi itkemään, hän itki katkerasti, niin että metsä kaikui. Mutta silloinpa riensi äkkiä hänen luokseen pieni sievä kauris, se määki sydäntäsärkevästi ja nuoleskeli Cerceruskan käsiä, poskia, joka paikkaa.

Voi hyvä Jumala, itki Cerceruska, tämä on varmaankin minun pikkusiskoni! Hän ei totellutkaan ja siten hän muuttui kauriiksi. Hän kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan ja niin hän talutti sitä läpi metsän, itkien, voihkien. Mutta vasta silloin rupesikin Cerceruska oikein itkemään, kun huomasi kaukaa tulevan metsästäjän. Sillä oli pyssy olalla, ja hänen koiransa juoksi edellä, nuuskien, hakien. Voi, jos metsästäjä huomaa, niin se ampuu hänen pikku siskonsa. Hän vilkaisi ympärilleen, mihinkä voisi piiloutua. Huomaakin onneksi heinäsuovan, ja äkkiä he lymysivät sen taakse. Mutta se oli turhaa, heti tunsi koira kauriin jäljet ja juoksi suoraa päätä suovan luokse. Nuuski pientä kaurista, mutta ei tehnyt sille mitään pahaa, vaan kääntyi äkkiä ja juoksi isäntänsä luo; siellä se hyppeli, vinkui -- vonkui, eikä antanut isännälleen rauhaa ennenkuin sai leipäpalasen. Koira sieppasi leipäpalan, juoksi heinäsuovan luo, heitti sen Cerceruskan eteen ja juoksi takaisin isäntänsä luo hyppien ja vonkuen entistä enemmän.

Metsästäjä ihmetteli, ei ymmärtänyt koiransa käytöstä, sillä ei se ollut muulloin metsästäessä syömistä ajatellut, ennenkuin vasta kotiin päästyä. Mutta hän heitti sille taas leipäpalan. Ei koira syönyt sitäkään, se juoksi vain suoraa päätä taas heinäsuovan luo, heitti leivän Cerceruskan eteen -- ja taas takaisin isäntänsä luo, hyppi häntä vastaan ja vonkui niin surkeasti, kuin olisi sillä ollut selkäranka poikki.

No odotappas -- tuumi metsästäjä -- tässä on vielä yksi leipäpala, mutta nytpä tahdon nähdä itsekin, mitä sillä teet, sillä ei ole mahdollista, että itse syöt kaikki.

Kylläpä hän ällistyi nähdessään heinäsuovan takana pienen kauniin, itkevän tytön ja sen vieressä pienen, surkeasti ynisevän kauriin. Cerceruska heittäytyi pienen kauriin yli ja rukoili metsästäjää:

-- Oi rakas metsästäjä-setä, elä ammu tätä pientä kaurista, sillä se on minun pieni sisareni! --

-- Mitä sinä puhut, sinä tyttönen -- nauroi metsästäjä -- mitenkä voi tytöllä olla kauris siskona! --

Nyt Cerceruska kertoi, keitä he olivat ja kuinka onnettomasti oli käynyt hänen pienelle sisarelleen.

Kyyneleet kihosivat metsästäjän silmiin, hänen tätä kuullessaan ja hän sanoi: -- Elä pelkää, Cerceruska, en minä tee mitään pahaa pikku sisarellesi, pikemmin minä vienkin teidät mukanani linnaani. Sillä tiedä, minä olen tämän valtakunnan kuningas, --

Sitten hän otti Cerceruskaa kädestä, ja Cerceruska kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan, ja niin he menivät kuninkaalliseen palatsiin.

Kuninkaan käskystä sai pieni kauris aivan oman erityisen puutarhan, ja kaikkien, joille henki oli rakas, piti totella Cerceruskaa ja tehdä hänen mielikseen.

Kaikki kyllä olivatkin Cerceruskan mieliksi, paitsi eräs vanha vaimo, joka oli ollut kuninkaan hoitajana hänen lapsena ollessaan -- tämä katseli karsain silmin asiain nykyistä menoa. Tällä vaimolla oli nimittäin tyttö, ja tämän hän aikoi toimittaa kuninkaalle puolisoksi. Sillä -- nähkääs, hyvät ihmiset -- kuninkaalla ei ollut vielä puolisoa. Turhaan oli sille tarjottu ja neuvottu mitä kauneimpia prinsessoja, mutta ei, hän ei huolinut yhdestäkään. Siitä oli vanha vaimo iloissaan, mutta nyt kun hän näki Cerceruskan, säpsähti hän.

-- Kuningas tahtoo varmaankin ottaa tämän puolisokseen -- ajatteli vaimo -- mutta siitäpä ei tulekkaan mitään.

Hän odotti vain sitä, että kuningas lähtisi pois kotoa; silloin hän meni Cerceruskan kanssa alas siihen puutarhaan, jossa kauris eleli. Puutarhan keskellä oli lampi, ja kun he joutuivat sen rannalle, sanoi vanha vaimo: -- Tule Cerceruska, katso vedenkalvossa kuvaasi, kuinka sinä olet kaunis! --

Cerceruska katsahti lampeen, ja siinä tuokiossa työnsi häijy vaimo hänet veteen.

Oi surkeata, kuinka pieni kauris hädissään ja tuskissaan määki! Se juoksenteli vain onnettomana lammen ympärillä, mutta vanha vaimo sanoi sille: määi, minkä määit, kunhan vain et puhu!

Illalla, kun kuningas saapui kotiin, meni hän suoraan Cerceruskan huoneeseen. Kas, Cerceruska ei olekkaan siellä! Hän kutsuu vanhan vaimon ja kysyy, missä Cerceruska on.

-- Puutarhaan hän varmaankin meni. Siellähän se aina leikkii sen pienen kauriin kanssa. --

Kuningas menee puutarhaan, hakee, huutaa Cerceruskaa, mutta siellä ei ollut ketään muuta kuin pieni kauris, ja se juoksi vain edestakaisin ja määki -- puhua se ei voinut.

Kuningas kävi kovin surulliseksi Luulipa hän jo, että Cerceruska oli lähtenyt maailmalle. Senpä tähden hän käski etsiä häntä ja lupasi suuret määrät kultaa sille, joka toisi Cerceruskan takaisin. Mutta vaikka hän olisi luvannut puolet valtakuntaansa, ei Cerceruskaa kuitenkaan kukaan olisi voinut löytää.

Kuningas oleskeli nyt päiväkaudet puutarhassa, siellä hän käyskenteli ja silitteli kaurista, kysyen: etkö ole nähnyt Cerceruskaa? Mutta pikku kauris raukka ynisi vain, puhua se ei voinut.

Kun häijy vaimo näki tämän, säpsähti hän. Arveli näet, että jos kuningas aina on puutarhassa, voi hänen päähänsä juolahtaa ajatus, että Cerceruska on työnnetty lampeen. Hänpä hävittää kauriinkin! Odotti taas, että kuningas lähtisi pois kotoa; sitten kutsui hän kiireesti teurastajan ja läksi puutarhaan lopettaakseen kauriin päivät.

Pieni kauris raukka läksi juoksemaan minkä heikot jalat kestivät lammen ympäri nähdessään teurastajan tulevan veitsi kädessä. Eikä se pysähtynyt mistään houkuttelusta. Ja kuulkaahan ihmettä! Siinä lampea kierrellessään se sai kovasta säikähdyksestään takaisin puhelahjansa ja rupesi puhumaan:

Nouse ve'estä, siskoseni, Järven pohjasta pakene, Vatsasta kalan kamalan! Veistä velhotar hiovi Heikon henkeni hukaksi, Astioita asettavi Veren vuotavan varalle.

Juuri tässä silmänräpäyksessä saapuu kuningaskin puutarhaan ja kuulee kauriin puheen. Hän hälyyttää heti koolle koko hovin väen ja käskee ammentaa lammen tyhjäksi. Suuren kalan he saavat käsiinsä, halkaisevat sen vatsan, ja tosiaankin, Cerceruska oli siinä! Minä näin omin silmin, että hän oli elossa ja oli kauniimpi kuin koskaan ennen!

Riemu oli nyt hovissa rajaton. Pieni kauriskin hyppeli iloissaan niin vallattomasti, että sattui heittämään kuperkeikan, ja silloinpa se -- ihmeitten ihme! -- muuttui taas tytöksi.

Sillävälin lampi taas täyttyi vedellä. Ja kun se täyttyi, niin kuningas kaskikin ottaa vanhan noita-akan kiinni ja heitätti hänet lampeen. Sitten hän lähti Cerceruskan kanssa palatsiin; sinne kutsuttiin pappi, joka vihki heidät, ja nuori pari asettui vielä samana päivänä munankuoreen ja laski alas Kykyllö-jokea. Jos he siitä maihin nousevat, niin tulkoot Teille vieraiksi!

TARINOITA

Ihmehirvi.

Kaukana idässä eli kerran kuuluisa, mahtava ruhtinas -- ei ole tuntematon teillekään hänen nimensä. Nimrod hän oli nimeltään. Useita tuhansia vuosia sitten eli tämä Nimrod, mutta hänen maineensa elää yhä vielä. Sillä Nimrod oli Hunorin ja Magyarin [lausutaan: Madjar], noiden kahden uljaan, kauniin urhon isä, joiden jälkeläisiä ovat hunnit ja magyarit.

Tiedättekö, mistä Nimrod ruhtinas oli kuuluisa? Siitä, ettei siihen aikaan eikä sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole elänyt sellaista miestä, joka olisi ollut niin taitava metsästäjä kuin hän, ja joka olisi niin paljon pitänyt metsästämisestä. Niin olen minä sen kuullut vaariltani ja vaarini aikoinaan omalta vaariltansa. Aamulla, kun hän oli noussut ja järjestänyt valtakuntansa kaikki asiat, heitti hän jousen hartioillensa, hyppäsi oriinsa selkään ja lähti kiitämään niinkuin vinha vihuri, vieläpä vinhemminkin yli vuorien ja laaksojen, yli soiden ja metsien, ja laukatessaan hän ampui lentävän linnun. -- Lintu, jota hän kerran tähtäsi, ei enää laulanut, ei lentänyt.

Mieluimmin Nimrod metsästeli yksinänsä, mutta kun hänen poikansa varttuivat jonkun verran, otti hän heidätkin mukaansa. Varsinkin molemmat vanhemmat, Hunor ja Magyar, nelistivät aina hänen rinnallaan ja koettivat hekin saada lintuja lennosta ammutuksi.

Hei, kuinka Nimrod riemuitsi nähdessään, että molemmat tulevat isäänsä, sekä Hunor että Magyar. Harva se lintu, joka pelastui heidän nuoliltaan, ja usein Nimrod ajatteli itsekseen, että pojista saattaa vielä tulla isäänsä parempiakin metsästäjiä, kunhan miehiksi varttuvat. Mutta vanha Nimrod iloitsi siitä: Tulkoon pojista vain etevämpiä, kuin hän itse oli. Levitköön heidän maineensa yli seitsemän valtakunnan.

Aika kului, Hunor ja Magyar kasvoivat suuriksi, vahvoiksi nuorukaisiksi, uljaiksi, kauniiksi urhoiksi, niin että Nimrodin molemmat silmät nauroivat suuresta sydämenilosta, kun hän heitä katseli.

Nimrod ajatteli itsekseen: No, nämä pojat voi jo päästää siipiään koettelemaan. Asukoot he tästälähtien omissa teltoissaan, lähtekööt metsästämään milloin itse haluavat ja menkööt minne sydän heitä vetää. Hän sanoikin pojilleen: -- Rakkaat lapseni, minä olen jo vanha mies, enkä voi teitä viedä metsästämään milloin vain haluatte. Asukaa tästä lähtien eri teltoissa. Minä annan teille niin paljon maata, metsää, hevosia, juhtia ja kaikenlaista tavaraa, että voitte elää huolitta, ja kun minä ummistan silmäni ikuiseen uneen, saatte myös valtakuntani. Jakakaa maat ja huolet keskenänne rehellisesti.

Pojat kiittivät rakasta isäänsä hänen suuresta rakkaudestansa, ja seuraavana päivänä he muuttivat pois vanhempainsa teltasta. Kauniin, viettävän mäen kukkulalle he pystyttivät kaksi telttaa vähän matkan päähän toisistaan ja asettuivat niihin väkinensä.

Ensi aikoina he metsästelivät telttojensa läheisyydessä, mutta ajan pitkään loittonivat he yhä kauemmas. Illaksi he kumminkin aina kotiutuivat, pistäytyivät isävaarin luona, kertoivat, mitä maita olivat kulkeneet, kuinka paljon riistaa saaneet, kuinka monta kertaa nuoli oli käynyt harhaan. Mutta eräänä iltana, kun he juuri olivat aterioimassa suuren roihuavan nuotion ympärillä, sanoi Hunor veljellensä:

-- Kuule Magyar, mitä sinulle haastan!

-- Haasta vain, Hunor veliseni, mielelläni minä sinua kuuntelen, sillä hyvää sinun suustasi aina vain lähtee.

-- Se minulla on sanottavana, Magyar veliseni, että lähtekäämme huomenna pitemmälle matkalle. Katsotaan kerran, mitä on valtakuntamme rajojen ulkopuolella. Kukaties siellä on vielä enemmän riistaa, kenties virrat isommat ja kalaisammat! Käykäämme katsomassa!

-- Jo kauan olen minäkin sitä mietiskellyt -- sanoi Magyar -- ei ole vain tullut sanotuksi. Täällähän me tunnemme jo joka pensaan, jokaisen kolkan metsässä ja niityillä, melkeinpä tiedämme, kuinka monta puhvelia, karhua, hirveä, kotkaa, haukkaa ja muita lintuja on metsissämme.

-- Ei siitä ole vaikea pitääkkään lukua, sillä riista kovin vähenee. Mikä on totta, se on totta -- isämme on kaatanut monta otusta -- ja samoin mekin.

Päätettiin, että aamuhämärissä lähdetään -- ja lähdetään länteenpäin. Mukaansa ottaa kumpikin viisikymmentä vahvinta ja rohkeinta miestä, eikä takaisin tullakkaan ennenkuin lumi peittää maan.

Aamuhämärissä he lähtivät matkalle; matkatessa metsästivät ja metsästäessään yhä etenivät kauas, kauas. Missä yö saavutti heidät, siihen he leiriytyivät, lepäsivät yönsä ja aamulla suoriutuivat taas matkalle.

Jo aikoja he olivat jättäneet valtakuntansa rajat taaksensa, ja mitä enemmän he etenivät, sitä enemmän miellyttivät heitä metsät ja niityt. Yli silmänkantamattomien tasankojen vei heidän tiensä, ja toisinaan he joutuivat suuriin suunnattomiin aarniometsiin, jotka vilisivät metsäeläimiä.

Hei, tämä heille kelpasikin! Täällä oli mitä ampua! Olisipa ollut mieluista, jos isäukko olisi ollut mukana näkemässä sitä riistan paljoutta! Varmaan metsästämishalu heräisi hänessä uudelleen. Johan he melkein kyllästyivät siihen riistan paljouteen. Puhvelihärät, hirvet, gasellit käyskentelivät metsän aukeamilla, niihin he eivät kajonneet. Mieluimmin he ottivat ajaakseen jotain yksityistä eläintä. Semmoista he saattoivat ajaa takaa aamusta iltaan.

Mutta kerran he näkivät sellaisen eläimen, jollaista he eivät olleet sitä ennen koskaan nähneet. Se oli hirvi, ihmeen kaunis hirvi, jommoista ihmislapsen silmä ei ollut koskaan nähnyt. Sen sarvien haarat olivat kietoutuneet yhteen ja kohosivat sen pään yläpuolelle kuin seppele. Sen kauniit mustat silmät loistivat kuin mustat timantit. Sen vartalo oli hoikka ja notkea kuin keinuva kaisla, kapeat jalat eivät näyttäneet maata koskettavankaan sen juostessa.

-- Katso, Magyar veljeni, kuinka ihmeen kaunis hirvi!

-- Ihmeen kaunis, ihmeen kaunis, -- huusi Magyarkin, -- en ole sen vertaista koskaan nähnyt, --

-- Lähdetään perään! --

Ihana hirvi kiiti nuolena eteenpäin, Hunor, Magyar ja sata rohkeata urhoa sen kintereillä. Aukeamalta tiheikköön, tiheiköstä aukeamalle, ylös vuoria, yli virtojen he riensivät. Milloin katosi ihmehirvi näkyvistä, milloin se taas ilmestyi viekoitellen perässänsä Hunoria ja Magyaria.

Vaahto peitti jo väsyneet hevoset, yhä hitaammaksi kävi niiden kulku, mutta Hunor ja Magyar eivät hellittäneet. -- Juokse, juokse rakas ratsuni! -- kiihottivat he.

Aamusta iltahämärään asti he ajoivat takaa ihmehirveä. He halusivat saada sen elävänä kiinni, että voisivat viedä isällensä. Sillä he eivät olleet unohtaneet rakasta isäänsä vieraalla maallakaan. Mutta turhaan! Aurinko laski -- hämärtyi, ja ihmehirvi katosi suohon, tiheän kaislikon kätköihin. Sinne he eivät voineet seurata, sillä siellä he olisivat kaikki tuhoutuneet. Varmasti oli ihmehirvikin siellä saanut surmansa.

Vaikka he eivät saaneetkaan ihmehirveä kiinni, oli se johdattanut heidät niin kauniiseen maahan, etteivät he koskaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Tämä oli ihana saari, täynnä metsiä ja virtoja. Vyötäröitä myöten he kahlasivat korkeassa, kukkivassa heinässä. Mahtavat lakkapää-puut tarjosivat maukkaita hedelmiä ja suloista varjoa. Tuhansia pieniä ja suuria kaloja uiskenteli virroissa ja leikitteli veden pinnalla auringon paisteessa.

-- Oi, tahtoisin jäädä tänne iäksi -- sanoi Hunor iki-ihastuneena. -- Entäs sinä, Magyar?

-- Minäkin, veljeni, minäkin! Mutta mitä isämme mahtaa siitä sanoa? --

-- Se on totta! Huomenna menemme takaisin ja kysymme hänen neuvoaan. --

Seuraavana päivänä he korjasivat tavaransa ja lähtivät takaisin isänsä maahan. Paluumatkalla he ampuivat ainoastaan sen verran eläimiä, kuin tarvitsivat eväikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he matkasivat. Nyt vasta he huomasivat, kuinka kauas he olivat joutuneet kodistaan. Vanha Nimrod makasi teltassaan heidän astuessaan sisään. Hän oli surullinen, kovin surullinen. Heikolla äänellä hän kysyi: -- Missä olitte? On kulunut kaksi kertaa seitsemän yötä ja päivää jo siitä asti, kuin viimeksi näin teidät. Ja minä tunnen, etten elä kauan. --

Hunor sanoi:

-- Anna anteeksi rakas, hyvä isäni, meidän metsästyshalumme vei meidät kauas. Mutta katso, me löysimme kauniin, hyvin kauniin maan, johon meitä kovasti haluttaisi asettua asumaan. --

-- Ettekö te huoli minun valtakunnastani? -- kysyi Nimrod surullisena.

-- Isäni! -- sanoi Magyar -- sinulla on vielä monta muuta poikaa, olkoon tämä maa heidän. Siunaa meitä ja päästä menemään kaksi vanhinta poikaasi. --

Nimrodin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän sanoi vapisevalla äänellä:

-- Tulkaa siis ja polvistukaa eteeni, laskeakseni vapisevan käteni teidän päänne päälle. --

Pojat polvistuivat, ja vanhus siunasi heidät:

-- Menkää, Jumala teitä johdattakoon! Siunaus ja onni seuratkoon teitä, missä vain käyttekin. --

Näin sanoi Nimrod ja suuteli otsalle Hunoria ja Magyaria. Vielä kerran viipyi hänen katseensa heissä, sitten hän sulki silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä Hunorin ja Magyarin sylissä.

Nimrod kuoli, ja hänen poikansa hautasivat hänet suurella komeudella. Hautaamisen jälkeen Hunor ja Magyar jättivät valtakunnan nuoremmille veljilleen ja lähtivät takaisin ihmeen kauniiseen saareensa.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti matka taas, ja kun he saapuivat perille, heittäytyivät he maahan ja kiittivät Jumalaa, joka oli johdattanut heidät takaisin. He siunasivat ihmehirveä, joka oli heidät viekoitellut tälle ihanalle seudulle.

Jo useampia päiviä he olivat olleet kauniilla saarella ja ihmettelivät, etteivät nähneet ketään muuta ihmistä, paitsi omia miehiään. Hunor sanoi: -- Veljeni, katsokaamme ympärillemme, emmekö löydä mitään muuta sielullista olentoa. --

-- Hyvä on, veljeni, lähdetään. --

He lähtivät sadan urhonsa kanssa ja seikkailivat ja kuljeksivat kauan suurella tasangolla.

Mutta mitä he nyt näkivätkään! Suuri joukko tyttöjä, toinen toistaan kauniimpia, tanssi tuossa piirissä lirisevän lähteen partaalla. Kauniisti toisiinsa kietoutuneina -- heitä oli sata, jos ei enemmänkin -- he kiertelivät, kaartelivat piirissä; keskellä tanssi kaksi kauneinta, ja he olivat niin ihania, että aurinkoa saattoi katsoa, mutta heitä ei.

Hunor ja Magyar katsahtivat toisiinsa ja muut urhot myöskin; he eivät mitään sanoneet, mutta tiesivät, että kaikki ajattelivat samaa. Yhtäkkiä he piirittivät tanssivat tytöt, sieppasivat jokainen yhden niistä satulaansa ja läksivät sitten nelistämään niin kovaa kuin kavioista lähti.

Hunor ja Magyar ottivat ne tytöt, jotka olivat piirin keskellä. Kun he pääsivät telttojensa luokse, laskivat he hellästi tyttönsä maahan ja veivät heidät telttaansa.

Sillävälin toipuivat tytötkin. He vapisivat pelosta, mutta Hunor ja Magyar lohduttivat ja rauhoittivat heitä niin kauniilla sanoilla, että he vähitellen rohkaisivat mielensä, eivätkä he enää yhtään surreet sitä, että nuo kaksi urheaa poikaa olivat ryöstäneet heidät. Eipä ne toisetkaan tytöt surreet kohtaloaan.

Hunor ja Magyar saivat nyt vasta tietää, että nuo kaksi tyttöä olivatkin alaanien ruhtinaan Dulin tyttäriä. Sitä parempi! He saavat näin ollen ruhtinaan tyttäriä vaimoikseen. Tulivatpa tytötkin iloisiksi, kun saivat kuulla, että maailmankuulun Nimrodin pojat ottivat heidät puolisoikseen.

Kumpikin sanoi tytöllensä:

-- Sinä olet minun ja minä olen sinun, kuokka ja lapio meidät vasta erottaa! --

Tytöt kertasivat samaa sanasta sanaan.

Tämä oli heidän vihkimisensä.

Vielä samana päivänä vietettiin suuret häät. Samalla kertaa pitivät häitä Hunor, Magyar ja sata urhoa.

Jumala siunasi heidän liittonsa, ja he lisääntyivät polvesta polveen.

Ajanpitkään ei kaunis saari enää riittänytkään Hunorin ja Magyarin jälkeläisille.

Heidän täytyi uudestaan suoriutua retkille. Uusi isänmaa ja suurempi heidän piti etsiä: niin olivat hunnit ja magyarit lisääntyneet.

Mihinkä he menivät ja minnekä he joutuivat, sen kerron teille seuraavalla kerralla.

Jumalan miekka.

Kerroin teille eilen illalla siitä, miten Nimrodin pojat, Hunor ja Magyar, asettuivat siihen kauniiseen saareen, johon ihmehirvi heidät johdatti. Hunor ja Magyar jäivätkin sinne asumaan, mutta tuskin oli kulunut sataakaan vuotta, niin he olivat lisääntyneet niin suuresti, sekä hunnit että magyarit, ettei enää vesikään riittänyt heille, vielä vähemmin leipä. Molemmat heimot laittautuivat nyt matkaan ja kulkivat yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen, ja kulkivat, kulkivat, kunnes saapuivat skyyttiläisten maahan.

Se oli iso kaistale maata; siihen he kyllä mahtuivat, vaikka siellä asui muitakin kansoja, vieläpä vanhoista ajoista saakka. Nämä eivät ottaneet riemulla vastaan tulokkaita. Mutta Hunorin ja Magyarin jälkeläiset eivät paljoa kyselleet, valloittivat maan ja jakoivat sen sataankahdeksaan osaan sadankahdeksan heimon kesken. Maata, metsää ja laidunta riitti joka heimolle kylliksi. Eivätkä he kärsineet puutetta hyvään aikaan, kunnes nämä satakahdeksan heimoa lisääntyivät vielä enemmän.

Mutta sitten ajan täyttyessä ei skyyttiläisten maakaan riittänyt enää Hunorin ja Magyarin jälkeläisille.