Part 4

Silloin pappikin juuri saapui antamaan kuolevalle viimeistä voitelua, ja ukko antoi hänelle minkä rahoja oli kerännyt köyhien kesken jaeltavaksi. Mutta kylläpä venyivätkin pitkiksi kerskailijain nenät, ja kerskailemishalu hävisi heistä tykkänään koko heidän elinajakseen! He hautasivat isänsä ja läksivät maailmaa kiertämään, kukin omalle taholleen. Olkoot he huomenna teidän vierainanne!

Pyöreä kivi.

Oli kerran, missä lienee ollutkaan, seitsemännen valtakunnan tällä puolella, kaukaisten merien tuolla puolen eräs köyhä kalastaja. Tällä köyhällä miehellä oli hyvin monta lasta. Mutta ruoka ei tahtonut aina riittää, milloin oli mitä syödä, milloin ei. Turhaan nousi köyhä kalastaja jo kukon laulaessa, turhaan hän meni maata vasta myöhään illalla, turhaan hän kuljetti verkkojaan aamusta iltaan ja virrasta virtaan; häneen sopi sananlasku: metsästelee, linnustelee, kalastelee, aina tyhjää konttiansa tarkastelee.

Niin kovin köyhä kuin tämä kalastaja olikin, oli hänen veljensä sitä rikkaampi. Tällä taaskaan ei ollut yhtään lasta. Kun köyhän kalastajan mökissä ei ollut enää suuhun pantavaa, lähetti hän jonkun lapsistaan veljensä luo, jotta tämä Jumalan nimessä antaisi edes vakallisen maissijauhoja. Mutta hänen luoksensa oli turha lähettää, vastaus oli aina sama: saat jauhoja kyllä vaikka puolen tynnyrillistä, mutta anna sinä vaihteeksi joku pojistasi.

-- Sitä en tee -- vastasi kalastaja -- kaikki lapseni ovat minulle yhtä rakkaita, en voi erota yhdestäkään.

Kerrankin kun kokonaiseen viikkoon tuskin oli ollut mitään syötävää, läksi kalastaja kaloja pyytämään ja sanoi vaimolleen, ettei hän palaa, ennenkuin saa hyvän kopallisen kaloja. Hän asettui jo varhain aamulla rannalle, laski haavinsa veteen, nosti sen ylöskin, mutta ei tullut kaloja, ei pikkusormen kokoisiakaan. [Unkarin joissa kalastetaan usein suurilla haaveilla.] Jo alkoi ilta pimetä, mutta onni karttoi häntä, kuin olisi se häntä pelännyt.

-- Jo näen -- huokasi kalastaja -- että minun pitää palata sittenkin ilman kaloja kotiin. Hyvä Jumala, mitä minun viattomat lapseni saavat syödäksensä!

Hän nosti surusta raskain mielin haavinsa -- mutta mitä! -- sehän on raskas, niinkuin olisi siihen joutunut joku suuri kivi. Ei se ollutkaan muuta -- kivi se oli, suuri, pyöreä kivi. Hän viskasi suuttuneena kiven takaisin ja painoi haavinsa taas veteen, mutta kun hän uudelleen nosti sen, niin pyöreä kivi oli taas siinä. Nyt hän otti kiven verkosta ja heitti sen oikein kauas veteen, ettei se voisi enää joutua haaviin. Mutta turhaan hän sen niin kauas heitti, näkyi olevan Jumalan tahto, että se tarttuisi kolmannenkin kerran hänen haaviinsa.

Kylläpä kalastajaa harmitteli; hän ei heittänyt enää kiveä takaisin veteen, vaan rannalle ja lähti raskain mielin kotiin. Mutta tuskin hän oli astunut pari kolme askelta, kun hän muuttikin mielensä: jos hän ei voikaan viedä kaloja kotiin, niin vie hän ainakin tuon pyöreän kiven lasten pyöriteltäväksi.

Otti kiven maasta, pani konttiinsa ja laahusti kotiin. Lapset juoksivat vastaan, ympäröivät hänet ja kysyivät: Mitä toit isä? --

-- Pyöreän kiven, lapset, ei muuta mitään. Tässä se on, ottakaa, leikkikää sillä ja unohtakaa illallisruokanne. --

Jo pani maata kalastaja ja hänen vaimonsakin, mutta lapset eivät malttaneetkaan lopettaa leikkiään, kun kerran siihen innostuivat. He pyörittelivät pyöreää kiveä edestakaisin huoneessa ja he kiljaisivat heleästi iloissaan, kuu huomasivat, että kivi tuli yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Mutta ei kalastaja sitä nähnyt, sillä hän makasi seinään päin kääntyneenä ja huokaili. Kerran kumminkin hän kääntyi ja sanoi lapsille: -- Menkää nyt nukkumaan, jo riittää leikki. -- Mutta kun hän katsahti lattialle, täytyi hänen äkkiä ummistaa silmänsä, niin kirkkaasti kiilsi, kimalteli pyöreä kivi, että sen loisto aivan sokaisi hänet. Sitten hän taas avasi silmänsä, katseli, tarkasteli kiveä ja kutsui vaimoansakin katselemaan.

-- Katso, vaimoseni, se on jokin ihmekivi, se loistaa kuin timantti.

-- Voi, rakas ukkoseni -- huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen -- se on kun onkin timantti!

He päättivät heti, että vaimo vie huomenna kiven suoraan itse kuninkaalle, kukaties hän maksaa siitä hyviin hinnan. Vaimo nousi päivän valjetessa, kääri pyöreän kiven liinoihin ja läksi kuninkaan luo. Kun hän saapui linnaan, vietiin hänet heti kuninkaan eteen. Vaimo tervehti kunnioittavasti.

-- Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaani. --

-- Jumal' antakoon, köyhä vaimo, mikä tuuli sinut toi tänne? --

Vaimo otti esille pyöreän kivensä ja näytti kuninkaalle.

-- Mistä sinä olet tämän löytänyt, köyhä vaimo? -- kysyi kuningas kovin ihmeissään.

Vaimo sanoi, että hänen miehensä on sen löytänyt vedestä.

-- No, köyhä vaimo, anna minulle tämä kivi, niin saat siitä tuhat markkaa. Sillä tiedä, se on oikea timantti.

Köyhä vaimo ei sanonut mitään, yskähti vain. Kuningas luuli, ettei tuhat markkaa hänelle riittänyt. Hän ei siis odottanutkaan enempää vastausta, vaan sanoi:

-- Jos tuhat markkaa ei riitä, niin annan kaksi tuhatta. --

Köyhä vaimo yskähti taas, hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaakaan suustaan. Ei hän väheksynyt tuhattakaan markkaa! Mutta kuningas luuli taas, että kaksi tukattakin oli hänestä liian vähän, ja sanoi taas köyhälle vaimolle:

-- Kuuletko, köyhä vaimo, ei minusta kolme säkillistäkään kultaa ole liiaksi tästä kivestä, annatko sen sillä? --

Silloin vaimo ei yskähtänyt enää, vaan nyökkäsi päätänsä.

Kuningas käski heti täyttää kolme säkkiä kullalla, antoipa vielä hevosen ja kärrytkin vaimolle, jotta hän voisi kuljettaa kullan kotiinsa.

Vaimo läksi suurella riemulla kotiin, mutta olipa iloa kotonakin! Nyt he olivat rikkaita, ei heidän enää tarvinnut nähdä nälkää.

-- Mutta kuuletkos, vaimoseni -- sanoi kalastaja, -- pitäisi mitata kulta! Mahtaneeko siinä olla montakin kapallista?

-- Totta toisen kerran, mitata se pitäisi! --

Niinpä niinkin, mutta ei ollut mökissä kappaa.

No, he lähettivät yhden pojistaan lainaamaan kapanmittaa rikkaalta sedältä.

-- Mitä te kapanmitalla teette? -- kysyi rikas mies pilkallisesti.

-- Isäni tahtoo mitata rahaa -- vastasi poika.

No siitäkös rikas mies nauramaan!

-- Ota tästä, poikaseni, kapanmitta, minä tulen myös perässä katsomaan rahan mittaamista. --

Rikas mies meni veljensä luo, mutta suu ja silmät jäivät häneltä auki ihmettelystä. Näin paljon rahaa ei ollut hänkään nähnyt koskaan yhdessä kasassa. Kysyy veljeltänsä:

-- Mistä olet saanut tämän äärettömän kultamäärän, rakas veljeni? --

Annappas -- ajatteli kalastaja itsekseen -- kun nyt puijaan sinua!

-- Hm, sanoi kalastaja. Kuningas on sen antanut minulle kolmesta kissasta. --

-- Mitenkä se voi olla mahdollista? --

-- Niin se oli, rakas veljeni, kuninkaan linnassa on tavattoman paljon hiiriä, niin paljon, että kuningas ja hänen armollinen perheensä eivät saaneet niiltä rauhassa aterioidakkaan. Tämän minä satuin kuulemaan matkoillani ja vein kuninkaalle kolme kissaa lahjaksi. Olisitpa nähnyt, veliseni, kuinka kuningas riemastui kissoista! Hän heti kutsui hovimestarinsa ja käski hänen mitata tälle kunnon miehelle kolme säkkiä kultaa.

Kun rikas mies kuuli tämän, tuli hänelle kiire kotiin, ja hän kertoi vaimollensa mitä oli kuullut.

-- No niin, sanoi vaimo, jos tuo raukka vei kolme kissaa kuninkaalle, viemme me kolme säkillistä mirrejä. --

-- Sitä minäkin, eukkoseni. --

Sitten he heti läksivät naapurikyliin ja ostivat kalliilla rahalla sieltä kaikki kissat. Kun he saivat niitä kolme säkillistä kokoon, valjasti rikas mies neljä hevosta kärryjen eteen, pani kolme säkkiä kissoja kärryihin ja läksi suurella melulla kuninkaan kaupunkiin.

Hän saapuu kaupunkiin kuninkaan linnan eteen, pysähdyttää hevoset, jättää kyytimiehensä hevosten luo ja lähtee itse kuninkaan puheille. Hänet viedään kuninkaan eteen ja hän tervehtii kunnioittavasti:

-- Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaan!.

-- Jumal' antakoon, rikas mies, mikä tuuli sinut tänne toi? --

Rikas mies sanoo:

-- Minä toin vähäisiä lahjoja, armollinen kuninkaani. Kuulin, että veljeni, sen kalastajan, vaimokin toi, ja te otitte ilolla vastaan. --

-- Hyvä on, rikas mies, mutta missä ovat sinun tuomisesi? --

-- Minä tuon heti tänne, armollinen kuninkaani. Kärryni ovat tuolla linnan portin edessä. --

Menee rikas mies alas, ottaa selkäänsä kolme säkkiä kissoja ja kantaa ne linnaan. Sillävälin kokosi kuningaskin koko talon väen, että hekin näkisivät ihmeen.

No, jo tulikin rikas mies, ja kun hän astui ovesta sisään, avasi hän heti kaikki kolme säkkiä.

Voi Jumala armahda, mitä siitä syntyi! Ääretön mirrien paljous peitti koko permannon, ne läksivät juoksemaan joka suunnalle, hyppäsivät lattialle asti ulottuvia peilejä ja ikkunoita vastaan ja kaappien päälle, pudottaen ja särkien maahan kalliita kullattuja laseja, lautasia. Ja kuningas huusi, kuningatar kiljui, kuninkaantyttäret vielä enemmän, ja silmänräpäyksessä tulvivat sotamiehet sisään katsomaan, mikä oli hätänä.

-- Ottakaa kiinni! -- huusi kuningas.

Sotamiehet luulivat, että kissoja piti ottaa kiinni, vaikka kuningas tarkoittikin rikasta miestä. Mutta rikas mies ei jäänytkään siihen suu auki töllistelemään, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti linnasta juoksemaan sen minkä kerkesi.

Huomenna, jos hän sinun luoksesi sattuu juoksemaan, olkoon hän sinun vieraanasi.

Matias kuninkaan paimen.

Totuuttarakastavalla Matias kuninkaalla oli paimen, jota hän suuresti rakasti, hän kun ei koskaan valehdellut. Kun riikinkuningas kerran kävi tervehtimässä Matias kuningasta, rupesi tämä aterioitaessa puhumaan paimenesta; tämä oli näet niin kunnon mies, ettei hän eläissään ollut valehdellut, eikä sellaista aarretta ollut olemassakaan, joka olisi voinut taivuttaa häntä valehtelemaan.

-- Mutta tuotapa minä en usko, sanoi riikinkuningas.

-- Etkö usko? No hyvä on, lyödään vetoa.

-- Mitä panet vetoa?

-- Jos sinä saat paimenen valheesta kiinni, niin minä annan sinulle puolet valtakuntaani. Ja jollet saa häntä valehtelemaan, annat sinä minulle puolet valtakunnastasi.

He vahvistivat vetonsa kädenlyönnillä. Riikinkuninkaan tytär, joka myöskin istui pöydässä, erotti kädet. Sitten ei ollut enää puhetta paimenesta. Muista asioista juteltiin. Syötiin, juotiin, iloa pidettiin, paimenen asia unohtui. Mutta kun päivällinen oli syöty ja riikinkuningas meni asuntoonsa, ei hän saanut rauhaa. Hän mietti vain, mitenkä hän saisi puolet Unkaria kynsiinsä. Hän oli joskus kuullut, että Matias kuninkaalla oli kultavillainen karitsa ja että se oli tämän samaisen paimenen hoidossa. Hän aikoi mennä takamaille paimenen luo, luvata hänelle äärettömiä aarteita kultavillaisesta karitsasta, ja kun Matias kuningas sitten kysyisi paimenelta, mihinkä karitsa oli joutunut, niin hän ei ilmaisisi oikeata asianlaitaa. Silloin riikinkuningas saisi puolet valtakuntaa.

Riikinkuningas pukeutui unkarilaiseen talonpoikaispukuun ja meni paimenen luo. Hän tervehti häntä:

-- Hyvää päivää, paimen,

-- Jumal' antakoon, armollinen herrani, vastasi paimen.

-- Mistä sinä sen tiedät, että minä olen kuningas?

-- Näenhän minä sen käynnistäsi.

-- No, hyvä on, sanoi riikinkuningas, jos tunsitkin minut, ei se mitään tee. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi?

-- Tiedän, jos armon herra sanoo.

-- Sitävarten tulin luoksesi, paimen, että möisit minulle kultavillaisen karitsan, annan sinulle siitä niin paljon rahaa, että saat ikäsi kuusivaljakolla ajaa.

Paimen sanoi:

-- En minä voi sitä tehdä, armollinen herrani. Mitä sanoisin kuninkaalleni, jos hän kysyisi, minne kultavillainen karitsa on joutunut?

-- Voi sinua houkkiota, sanoisit, että sudet sen veivät.

-- Sitä minä en voi sanoa, armollinen herrani, sillä en koskaan ole valehdellut enkä sitä vastakaan tee.

-- Anna karitsa minulle, paimen, rikkaaksi teen sinut.

-- En minä tahdo olla rikas, armollinen herrani, parasta on että olen köyhä. Jos, herrani, niin kovin haluat tätä karitsaa, niin osta se kuninkaalta. Ehkäpä hän sen myö.

Jo näki riikinkuningas, että turhaa oli tässä kaikki puhe; murheellisena hän meni takaisin asuntoonsa ja mietti ja mietti, mitenkä hän saisi karitsan käsiinsä. Siinä hän mietti päänsä ympäri, ja sitten hän päätti, että hänpä lähettää tyttärensä paimenen luo; jos paimen kielsikin häneltä karitsan, ei hän kiellä hänen tyttäreltään, joka sivumennen sanoen oli kaunis kuin taivaan tähti. Ja niinpä hän kertoikin tyttärelleen, miten hän oli suunnitellut asian.

-- Hyvä on, rakas isäni, minä menen ja koetan parastani.

Tyttö läksi paimenen luo. Otti mukaansa kultaa niin paljon kuin jaksoi kantaa pienessä laatikossa. Paimen oli juuri koonnut laumansa. Tyttö meni suoraan hänen luoksensa ja tervehti:

-- Hyvää iltaa, paimen.

-- Jumal' antakoon, prinsessa! Mitähän sinä tässä näin myöhään illalla?

-- Voi, hyvä paimen, jos tietäisit miksi tulin! En tule toimeen enkä saa rauhaa sen jälkeen kuin kuulin kultavillaisesta karitsasta. Katso tätä laatikkoa, se on kultaa täpösen täynnä. Anna karitsa minulle!

-- En voi antaa, armollinen prinsessa.

Prinsessalla oli mukanaan hyvää viiniäkin. Hän tarjosi paimenpojalle:

-- Juo, köyhä paimenpoika!

Paimenpoika joi ja hyvälle tuulelle hän tulikin. Prinsessa koetti taas onneansa. Annas kun poika näkee kiiltäviä rahoja! Hän avasi laatikon kannen.

-- No näetkö, köyhä paimenpoika, tämä on kaikki sinun, ja sinä saat lisää vielä paljon enemmän, kunhan annat minulle kultavillaisen karitsan.

Sanoi paimenpoika:

-- En voi antaa, armollinen prinsessa. Turha on kultasi, turhat koko maailman aarteet. Mutta jos kerran suutelisit minua, niin, jumaliste, kultavillainen karitsa heti paikalla olisi sinun!

Prinsessa mietti kotvasen aikaa -- ja sitten hän tosiaan suutelikin poikaa.

-- No nyt, sanoi prinsessa, tapa karitsa, minä tahdon sen kultavillaisen nahan vain, lihat saat syödä itse toisten paimenpoikien kanssa.

Paimenpoika tappoi karitsan, nylki nahan, prinsessa kaappasi sen käteensä ja juoksi riemuiten kotiinsa.

Olipa riikinkuningaskin iloissaan! Tuskin malttoi odottaa aamua, niin läksi Matias kuninkaan luo nahka kainalossaan.

-- Tässä nyt on kultavillaisen karitsan nahka, saammepas nähdä, ilmaiseeko paimen totuuden!

Aamulla paimen nousi, sydän murheesta raskaana. Kyllä hän siinä itseään panetteli pataluhaksi, ja niin hän oli murheesta mustana kuin synkkä sadepilvi. Mitäs hän nyt tekee! Jos kuningas saa tietää, niin hän hirtättää.

Itsekseen hän ajatteli, että hän menee kuninkaan luo ja sanoo sille suoraan totuuden ennenkuin kuningas ehtii kysyäkkään mitään. Siinä vainioita taivaltaessaan hän tapasi maarotan kaivaman reiän, siihen hän pisti keppinsä ja kepin päähän hattunsa, sitten hän peräytyi vähän ja ikäänkuin keppi olisi ollut Matias kuningas, lähestyi hän sitä taas hitaasti, nöyränä, kunnioittavasti tervehtien:

-- Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani.

Itse vastasi itselleen:

-- Jumal' antakoon sinullekin, paimenpoika. Mitäs sinne takamaille kuuluu?

-- Huonosti ovat asiat siellä, armollinen kuningas, kultavillainen karitsa on kadonnut!

-- Se ei ole totta, senkin heittiö, sillä silloin olisivat muutkin kadonneet!

Alakuloisena hän veti keppinsä reiästä ja virkkoi itsekseen: valhe ei onnistu, parasta kun sanon totuuden.

Astui taas vähän matkaa, niin tapasi taas maarotan reiän. Pisti keppinsä siihen, pani hattunsa kepin päähän ja kuvitteli, että se on Matias kuningas ja tervehti:

-- Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani!

-- Jumal' antakoon, paimenpoika! Mitäs takamaille kuuluu?

-- Hullusti ovat asiat siellä, armollinen herrani. Kultavillainen karitsa putosi kaivoon ja siihen se hukkui.

-- Se ei ole totta, senkin lurjus, sillä silloin muutkin olisivat siihen pudonneet.

-- Eihän se tälläkään tavalla käy, mutisi paimen itsekseen. Veti keppinsä reiästä, nykäisi hattunsa silmilleen ja asteli murheellisena Budan linnaa kohti. Mutta siinä kulkiessaan hän kolmannen kerran tapasi maarotan reiän. Kolmas kerta toden sanoo, ajatteli hän, ja niin hän kolmannen kerran pisti keppinsä rotanreikään ja yritti valehdella.

-- Hyvää huomenta, armollinen herrani.

-- Terve tuloa, paimenpoika, mitä takamaille kuuluu?

-- Huonoja sinne kuuluu, armollinen kuninkaani, sudet söivät kultavillaisen karitsan.

-- Valehtelet, sinä senkin... ne olisivat syöneet kaikki muutkin.

-- Oi voi, hyvä Jumalani, mitä tehdä? Ei luonnistunut kolmaskaan valhe. No, olkoon sitten niin, hänpä sanookin totuuden! Ja kun hän tämän päätöksen oli tehnyt, johtui hänen mieleensä niin hullunkurinen ajatus, että hän purskahti nauruun. Ei hän enää murehtinut, kasvot kirkastuivat, hattunsa hän työnsi takaraivolleen ja niin hän reippaasti meni Budan linnaan kuninkaan puheille.

Matias kuningas istui juuri syömässä, siinä istui myös riikinkuningas ja hänen tyttärensäkin. Jo riikinkuningas iloitsi edeltäkäsin, että hän saa puolet valtakunnasta, sillä varmasti paimen valehtelee.

Paimen tervehti:

-- Hyvää huomenta toivotan sinulle, armollinen herrani ja kuninkaani, sinullekin armollinen riikinkuningas ja myös sinulle, ihana prinsessa.

-- Terve tuloa, paimen, mitäs takamaille kuuluu?

-- Eihän sinne muuta, armollinen kuninkaani, kuin että vaihdoin kultavillaisen karitsan mustavillaiseen. [Riikinkuninkaan tyttärellä oli näet mustat hiukset.]

-- Mihinkä mustavillaiseen?

-- Oi, armollinen kuninkaani, kauniimpi on se musta kuin kultavillainen. Aurinkoa silmä vielä kestää katsoa, mutta sitä ei, niin häikäisevän kaunis se on!

-- No missä se musta karitsa sitten on? Tuo sisään!

-- Ei sitä tarvitse tuoda sisään, armollinen kuninkaani, tuossa se istuu pöydässä. Ja hän näytti riikinprinsessaa.

Matias kuningas huudahti iloissaan:

-- Hyvä on, poikani, kunhan totta puhut! Olkoon se sinun, minkä minä voitin sentähden, ett'et valehdellut.

Mitäs riikinkuningas muuta saattoi tehdä. -- Matias kuningas oli voittanut puolet hänen valtakunnastaan, ei muuta, kuin anna pois vain! Matias kuningas antoi sen vuorostaan paimenelle. Mutta jos puolet valtakuntaa oli paimenen, niin olkoon hänen tytärkin. Eikä prinsessa vastusteliutkaan, ei niin hitustakaan! Siinä paikassa pappi kutsuttiin ja isot häät pidettiinkin. Sen pituinen se.

Pilli-Palkó.

Missä lieneekään ollut kaukaisten merien tuolla puolen, vieläpä lasivuortenkin takana, jossa lyhytsaparoinen porsas tonkii, -- siellä oli kerran köyhä leskivaimo ja hänellä oli poika -- Palkó nimeltään. He elivät suuressa puutteessa, eikä aina ollut suuhunpantavaa talossa. Ei heillä ollut kuin hajoava mökkipahanen ja puutarha. Sanoipa Palkó kerran äidillensä:

-- Rakas äitini, mitäs minä tässä enää istun ja näen nälkää, palvelukseen minä lähden enkä palaa kotiin, ennenkuin saan edes vasikan palkakseni. Puutarhassamme sitä elätämme, ja kun se kasvaa, niin onhan meillä jo silloin niinkuin vähän talouttakin.

Palkó lähtee palvelukseen, sinne hän jää vuodeksi, saa palkakseen vasikan. Sitten hän lähtee uudestaan palvelukseen ja saa taas palkakseen vasikan. Vasikan hän saa palkakseen sitten vielä kolmantena jopa neljäntenäkin vuonna. Nyt oli hänellä jo neljä vasikkaa, mutta puutarha olikin niille liian pieni, heiniä tuli vähän, ei ollut millä elättää vasikoita. Palkó miettii itseksensä, että hän vie vasikat markkinoille ja myy ne. Hän lähteekin vasikkoineen, mutta matkalla tulee vastaan vanha, harmaapäinen äijä, joka virkkaa hänelle: -- Poikaseni, minulla on soreaääninen pilli eli huilu, annan sen sinulle yhdestä vasikasta. --

-- Mitä joutavia ukkoseni, eihän vasikkaa toki huilusta --.

-- Anna sinä pois vain, elä yhtään arkaile, sillä tiedä, ettei tämä ole mikään tavallinen huilu. Saatpa nähdä, että se tulee vielä sinulle hyvään tarpeeseen. --

-- Olkoon sitten menneeksi, tuumii Palkó, ja antaa yhden vasikan huilusta. Sitten hän jatkaa matkaansa. Mutta tuskin hän on ehtinyt pyssynkantaman päähän, niin jo ilmestyy vanha, harmaahapsinen äijä taas hänen eteensä ja sanoo:

-- Anna, veliseni, vielä yksi vasikka, niin minä annan siitä, katsohan, tämän hiiren sinulle. --

Siitäkös Palkó nauramaan:

-- Vai vasikkakos hiirestä, mitäs sanotkaan, ukkoseni! On kotona hiiriä enemmänkin kuin tarpeeksi, äitimuorilla on kyllin harmia niistäkin. --

-- Niinpä niinkin, mutta ei tämä hiiri olekkaan sellainen kuin muut hiiret. --

Ukko puheli niin, että Palkó viimein antoi kuin antoikin vasikan siitä hiirestä. Nyt hänellä olikin enää vain kaksi vasikkaa kaupungille ajettavana, mutta miten ollakkaan, -- taivaastako tipahti vai maan altako kohosi -- vanha ukko ilmestyi taas hänen eteensä ja sanoi:

-- Poikaseni, tässä on minulla juokseva koppakuoriainen, tämäpä vasta jotain onkin! Sinä saat sen, jos annat siitä yhden vasikan. --

-- En minä anna -- pani poika vastaan -- enhän minä toki ole sentään vielä aivan pähkähullu! -- Johan minä tässä ihan järjettömästi luovutin sinulle kaksi vasikkaa huilusta ja hiirestä! --

-- Neuvonpas sinua vain antamaan sentään vasikan tästä juoksevasta koppakuoriaisesta, sillä sinä tulet sitä vielä tarvitsemaan. -- Jopa Palkó lopuksi antoi sittenkin sen kolmannenkin vasikan pois. Nyt hän kulki viimeisen vasikan kera kaupunkiin päin; kovin oli poika allapäin, takaisin hän olisikin mieluimmin kääntynyt, ehkäpä hän vielä voisi tavata sen harmaapäisen äijän, sillä kovasti hän katui kauppojansa. No, kääntyä ei tarvinnutkaan. Sillä kun poika siinä surumielisenä kulki, niin hän näkikin taas edessään ukon, joka sanoi:

-- Kuulehan, poikani, anna tämäkin vasikkasi minulle, niin annan sinulle pussin siitä --

-- Enkä anna -- vastasi Palkó -- parempi olisi ollut, etten olisi noita toisiakaan antanut. Mitenkä minä nyt saatan astua äitini silmäin eteen? --

-- Anna se vasikka tänne vain, eläkä sure yhtään? Ei tämä ole mikään arvoton pussi. Tiedä, että tähän pussiin on suljettu uni. Sinun tarvitsee vain sanoa, kuinka monta tuntia tahdot nukkua, niin nukut juuri niin kauan, ja jos tahdot jonkun toisen nukuttaa, niin sanot sen vain pussille. --

Palkó ajatteli: -- Jos niin on, niin mitäs minä lähden enää yhdellä vasikalla markkinoille. Saakoon vanhus tämän neljännenkin vasikan. -- Kun hän oli antanut viimeisenkin vasikan ukolle, niin sanoi tämä:

-- No, poikaseni, mene nyt kotiisi. Sinne et pitkäksi aikaa jää: äitisi lyö sinua niin kauan, kunnes joku pelastaa sinut hänen käsistään. Mutta silloin juokse, minne nenä näyttää, ja huuda takaisin äidillesi:

-- Jää Jumalan haltuun, rakas äitini, minä en palaa, ennenkuin kuninkaaksi tultuani. --

No, kyllä syntyi kotona aika elämä kun Palkó saapui. Hänen äitinsä kysyi:

-- Oletko myynyt vasikat, poikaseni?

-- Olen, äiti, olen. --

-- Missä rahat ovat? --

-- En minä ole niitä rahasta myynyt, vaan nämä tässä minä sain -- ja otti kontistaan huilun, hiiren, koppakuoriaisen ja unipussin.

Auta armias, kuinka leskivaimo suuttui! Otti kepin ja löi sillä Palkóta mihin sattui, ja jos naapurinvaimo ei olisi juossut hätään ja pelastanut äidin kynsistä häntä, niin uskokaa pois, akka olisi lyönyt poikansa kuoliaaksi.

Palkó nyt juoksemaan, minne jalat veivät, mutta juostessaan hän huusi äidillensä:

-- Jumalan haltuun, äitikulta! En palaa ennenkuin kuninkaaksi tultuani. -- Meni Palkó, kulki päin seitsemättä valtakuntaa, yli kaukaisten merien, lasivuorienkin yli, sinne, missä lyhytsaparoinen porsas tonkii. Siellä hän joutui erääseen suureen kaupunkiin, jossa asui kuningas. Sillä kuninkaalla oli ihana tytär, mutta tyttärellä oli hyvin vaikea tauti. Hänen sydämessään oli niin suuri suru, ettei hän saattanut koskaan nauraa eikä hän saanut unta silmiinsä päivällä eikä yöllä.

Kuningas oli juuri käskenyt ilmoittaa koko valtakunnassaan, että se, joka saa hänen tyttärensä nauramaan sekä antaa sellaista lääkettä, josta prinsessa nukahtaa tavalliseen maatapano-aikaan, saa prinsessan vaimokseen ja koko valtakunnan omakseen.

No, tulihan tietysti kaikenlaisia ruhtinaita ja kreivejä ja paroneja ja korkealakkisia slovakkeja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia -- kaikki he tahtoivat onneansa koettaa. Mutta he eivät voineet mitään; kuninkaantytär ei nauranut eikä nukkunut. Palkókin menee kuninkaan hoviin, ilmoittaa, että hänpä myös koettaa onneansa. Asettukoon vain kuninkaantytär linnan kuistille, niin hän pihalla näyttää jotakin.