Part 7

Gunnar heitti päällystakin harteilleen ja riensi biljardisaliin, missä suuri joukko hänen tuttaviaan pelasi à la querrea. Gunnar liittyi peliin, mutta hävisi kerta kerralta. Vaikka hän tiesi tyyneyden olevan voittamisen ehtona, ei hän jaksanut pysyä kärsivällisenä, ja kauhukseen hän huomasi, mitenkä ärsyttyneet hermot vavahuttelivat hänen kasvolihaksiaan. Hän oli kyllä sukkela ja teeskenteli välinpitämättömyyttä, mutta siitä huolimatta paisui synkkä tunne hänen sydämessään. Sitä paitsi sattui hän olemaan huonoissa raha-asioissa ja olisi tietenkin kernaasti voittanut.

Kerran pääsi hän niin pitkälle, että jäi kahden erään toverinsa kanssa kiistelemään voitosta. Kummallakin oli yksi risti. Gunnarin vuoro oli lyödä. Vastapelaajan pallo oli sivuvallin keskivaiheilla ja Gunnarin lähellä päävallia, samalla puolen pöytää. Asento oli Gunnarille mieluinen, sillä ristilyönnit olivat hänen erikoisalaansa, mutta siitä huolimatta oli hän levoton. Hänen sydäntään kouristi. Veri pakeni poskilta, mutta hän pakottausi tyyneksi. Hetkeksi terävöityi hänen katseensa ja huulet pusertuivat suppuun. Hän löi...

Hirveä kauhuntunne sai kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa, ja hänen kasvonsa olivat liidun karvaiset. Sillä pallon olisi tavallisuuden mukaan pitänyt tulla "yli keskelle", mutta nyt pyöri se huimasti pystyakselinsa ympäri ja läheni kaaren tai paremmin parabelin muotoista rataa kulmapussia. Gunnarin käsi oli lyödessä vavahtanut, keppi luiskahtanut ja sivulyönnin vaikutuksesta oli pallo saanut pyörivän liikkeensä. Jännittyneenä seurasi Gunnar pallon kulkua, ja kun se putosi kulmaan, niin uusi hermopuistatus kiiti läpi hänen ruumiinsa.

Oli vaikeata käsittää miten näin saattoi tapahtua, ja hiukan toinnuttuaan Gunnar väittikin, että lyönti olisi ollut mahdoton itse Jules Adorjanille, niin maailmanmestari kuin tämä olikin. Tuo väite oli viimeinen selvä ajatus, minkä hänen aivonsa jaksoivat synnyttää. Epämääräinen kauhun tunne, jonka syytä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, jäi kytemään häneen. Se kasvoi hetki hetkeltä syrjäyttäen kaiken muun. Pelaajat alkoivat liikkua kuin varjot hänen ympärillään. Hän kuuli heidän sanansa, mutta ei jaksanut muodostaa niistä itselleen käsitystä. Hän tuskin huomasi, miten loppu peli kävi ja että hän menetti sen.

* * * * *

Samallaisessa unentapaisessa mielentilassa lähti hän pelihuoneesta. Hänen ympärillään oli kaikki tuttua ja samalla outoa. Uuvuttava tunne, jonkinlainen sielullinen horrostila, teki hänet aivan masentuneeksi.

Bulevardilla, erään porttikäytävän kohdalla, kaksi ihmistä sivuuttivat toisensa. Samalla poikkesi toinen nopeasti porttiholviin.

-- Sepäs leikkasi hyvin keskelle, mutisi Gunnar itsekseen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kiihkeitä tunteita risteili hetken hänen sielussaan. Sitten vaipui hän jälleen velttoon välinpitämättömyyteensä.

Melkein tietämättään saapui hän kotiin; Mikko oli ulkona. Hän vilkasi kelloaan tuskin käsittäen, että se oli jo kahdeksan, ja muistaessaan, ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, naurahti hän väsyneesti, sillä hänen ei ollut nälkä. Hän heittäysi keinutuoliin, vääntämättä lamppua palamaan, ja tuijotti raukeana pimeään iltaan. Keinutuolin jalakset natisivat ja automobilin törähdys tunkeusi silloin tällöin hänen korviinsa.

Äkkiä tuolinjalas paukahti ja sitten karmivasti ratisi. Hän kimmahti ylös, pakeni väristen huoneen etäisimpään soppeen ja tukkosi sormin korvansa. Pimeys ja äänettömyys rupesivat ahdistamaan häntä. Hän syöksyi pöydän luo ja väänsi valoa.

-- Mutta mikä minun oikeastaan on? kysyi Gunnar itseltään. Tietysti jäi taas pähkinän kuori jalaksen alle. Niitähän se Mikko alinomaa pureksii. Keinuessani on tuoli vähitellen siirtynyt...

Kuitenkin hän yhä vapisi. Hetkiä kului. Sähkölampun valo toisinaan värähti.

-- Minähän olen suorastaan hullu, murahti hän veltosti, koettaen naurahtaa, ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen hajamielisesti leikkien kynällä.

Pöydällä oli paperia, ja Gunnar piirteli sille tarkotuksettomia viivoja. Hajamielisenä tuli hän kirjoittaneeksi nimensä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan piirtää muuta kuin etunimensä alkukirjaimen, kun kauhu viilsi hänen sydäntään ja kynä putosi hänen kädestään. Hänen veltto mielentilansa katosi. Hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja tuijotti kirjainta laajentunein silmin. Sillä kirjain oli muodoton.

Gunnarilla oli nimittäin kaunis pyöreä käsiala, mutta hän käytti kolmiomaista G:tä, omien sanojensa mukaan kunnioituksesta matematikkaa kohtaan sekä myöskin senvuoksi, että kirjaimella oli vastakohdan viehätystä hänen pyöreän kirjotuksensa rinnalla. Se oli kokoonpantu pelkistä suorista viivoista: ensin lyhyt viistoviiva ylös, sitten pitempi alas, sitten vaakasuora sivulle ja vihdoin lyhyt kohtisuora alas. Mutta nyt oli viistosti alas kulkeva viiva hänen kätensä värinän takia tullut kaaren, tai kaarta lähenevän murtoviivan muotoiseksi.

Tuon kirjaimen nähdessään oli Gunnar heti muistanut äskeisen ristilyöntinsä. Kirjain oli selvästi lyönnin viivapiirros. Niinhän pallokin oli kulkenut: ensin viistosti ylös, sitten kaarenmuotoista rataa ja vihdoin pudonnut kulmapussiin, mitä kirjaimessa esitti kohtisuora alas. Ja tuossa yhtäläisyydessä oli jotakin niin salaperäistä ja kauhuaherättävää, että Gunnarin kasvot olivat kalvenneet.

Mitä siis oikeastaan tapahtui? Missä yhteydessä olivat nämä kaksi seikkaa? Mitkä salaperäiset voimat riehuivat hänen ympärillään, pimittivät hänen järkensä ja vihkivät hänen sielunsa kauhulle?

Gunnarin ajatukset kiihtyivät vilkkaaseen toimintaan ja hän alkoi kävellä edestakasin lattialla. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä Dorian Gray. Oliko tuo kirjain merkitsevä samaa hänelle, kuin Hallwardin maalaus Dorianille? Oliko siitä tuleva hänen sielunsa symboli? Oliko hän saanut niin voimakkaita vaikutuksia tuosta kirjasta, että hänen oman sielunsa kehitys muuttui samallaiseksi kuin Dorian Grayn? Kuinka paljon alhaisempi, yksinkertaisempi ja kauhistavampi olikaan kirjain muotokuvaan verrattuna!

Hän pysähtyi, tuijotti, lähti uudelleen liikkeelle. Sitten purskahti hän nauramaan. "Hyvä Jumala, mikä minun oikeastaan tänään on?" kysyi hän pilkallisesti itseltään. "Wildehän on itse sanonut, ettei taide vaikuta tekoihin, vaan ainoastaan tukahuttaa toimintahalun. Sitäpaitsi, enhän minä ole tehnyt rikoksia ja murhia kuten Dorian Gray, mitä siis saattaisi kirjain osottaa minulle? Korkeintaan muistuttaa se minulle, että olen ollut kolmipäiväisissä kemuissa ja että nyt olen hermostunut ja luulohullu. Sattumalta käteni värähti ja kirjain sai omituisen muodon. Ja mokomasta olen minä saada halvauksen. Ha ha ha! tietysti sattumalta."

Hän nauroi ääneen. Sitten tuli jälleen hiljaista, ihmeen hiljaista. Sattumalta, toisti hän vieläkin vakavana, sattumalta. Se sana alkoi soida hänen korvissaan. Oliko se todellakin sattuma? Varmasti, mutta hän tahtoi kuitenkin todistaa sen. Hän syöksyi nopeasti pöydän luo, mutta vitkasteli ennenkuin tarttui kynään. Melkein väkinäisesti kastoi hän sen musteeseen. Sitten rupesi hän kovasti vapisemaan, mustetta tipahti paperille, veri pakkausi sydämeen. Hänen oli mahdotonta yrittääkään.

Tuskaisena alkoi hän jälleen kävellä. Hänen kätensä tekivät liikkeitä, joita hän ei hallinnut, ja hänen ajatuksensa syöksyivät joka suunnalle voimatta mitään selvittää. Hetkiä kului. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta, salaperäinen kauhun tunne teki hänet yhä sekavammaksi.

Kun hän kuuli avainta pistettävän oveen, säpsähti hän ensin ja jäi sykkivin sydämin kuuntelemaan. Kuitenkin hän tajusi nopeasti, että Mikko oli tulossa, ja se tuskastutti häntä, sillä hän olisi vielä tahtonut olla yksin. Hän vilkasi kelloaan ja hämmästyi huomattuaan sen olevan jo yli kymmenen. Kaksi tuntia oli hän siis jo ollut kotona.

-- Velihän ei olekaan ulkona, sanoi Mikko sisääntullessaan.

Gunnar ei vastannut hänelle, vaan sytytti paperossin salatakseen ärtyisyytensä.

Mikko istui pöydän ääreen, ja kun hän paperia katsellessaan huomasi Gunnarin omituisen G:n, sanoi hän naurahtaen.

-- Vai niin. Sinähän rupeat muuttamaan kolmiomaista kirjaintasi, vaikka kerran pidit minulle siitä kokonaisen esitelmän. Nyt kaiketi muodostat siitä monikulmion, jonka sivuina on taiteellisen epäsäännöllinen murtoviiva.

Jospa Mikko olisi saattanut aavistaa, kuinka hänen sanansa löivät. Gunnar hapuili vastausta. Kauhistuneena tuijotti hän toverinsa kasvoihin. Ymmärsikö Mikko, aavistiko hän vääristyneen kirjaimen salaisuuden? Ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa sanoi hän väsyneesti:

-- Entä sitten? Yksitoikkoisuus ei minua huvita.

Hänen äänensä oli vähällä pettää, ja sitä salatakseen haukotteli hän laiskasti.

Mikko näytti sittenkin jotain huomaavan, sillä hän katsoi pitkään. Mutta Gunnar ei uskaltanut tarkata hänen ilmettään, vaan tuijotti arkana maahan ja koetti ottaa mahdollisimman veltonnäköisen asennon. Kuitenkin oli hän jännittynyt ja häntä ahdisti.

Mikkokaan ei puhunut enempää, vaan otti laatikostaan paperia ja alkoi kirjottaa kirjettä. Gunnar tarkasteli häntä takaapäin ja seurasi luonnottomalla mielenkiinnolla hänen kätensä liikkeitä. Hänen tarkotuksensa ei kuitenkaan ollut tehdä mitään huomioita, hän vain pakotti täten ajatuksensa kiintymään johonkin ja koetti estää niitä käymästä käsiksi siihen, mitä hän pelkäsi. Jokainen sekunti, hänen siinä istuessaan, oli täynnä vaistomaista itsepetosta.

Hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi senmukaan kuin aikaa kului, ja hän tunsi suurta helpotusta kuullessaan Mikon sanovan.

-- Kirjotin muutaman rivin Anterolle. Panehan sinäkin terveisesi.

Melkein iloisena Gunnar nousi, istuutui Mikon paikalle ja kirjotti joitakuita sanoja. Mutta kun hänen olisi pitänyt piirtää nimensä alle, säikähti hän hirveästi, sillä hän muisti kaiken. Hän ei voinut olla kääntymättä Mikkoon päin, joka istui keinutuolissa kädet niskan takana ristissä. Onneksi jäivät hänen kasvonsa varjoon, joten Mikko ei huomannut hänen kalpeuttaan.

-- Joko on valmis? kysyi Mikko.

Gunnarin valtasi avuton hätä. Sitten välähti nopea ajatus hänen aivoissaan, ja helpotuksesta hengähtäen hän kirjotti sukunimensä.

-- Valmis on, sanoi hän tyynesti, mutta hänen ruumiinsa vapisi.

-- Yhtä hyvin olisit voinut panna etunimesi, tämä vaikuttaa kylmemmin, sanoi Mikko katsahdettuaan hänen kirjotukseensa. -- No, tietenkin tämä on sinua, ja sinä olet tänään tavallista omituisempi, jatkoi hän vielä.

Gunnar tunsi vaipuvansa kuin kokoon. Hän haukotteli ja murisi jotain epäselvää vastaukseksi. Sitten hän riisuutui, heittäysi vuoteelleen ja kääntyi seinään päin. Hetken kuluttua kävi Mikkokin levolle ja väänsi lampun sammuksiin.

Mutta Gunnarin oli mahdotonta nukkua. Sekavia ajatuksia, joita hän ei voinut, eipä edes uskaltanut selvittää itselleen, risteili hänen aivoissaan. Turhaan ummisti hän silmänsä, hengitti säännöllisesti ja luetteli numeroita peräkkäin, saadakseen unta. Hänen sydämensä sykki miltei kuuluvasti. Milloin oli jalka, milloin käsi epämukavasti, ja hänen täytyi muuttaa asentoaan vasten parhainta tahtoaan.

-- Mikä, mikä minun nyt sitten oikeastaan on, hän äänettömästi vaikersi, jaksamatta enää kauemmin ponnistella. Sitten ojensi hän kätensä ja otti pöydältään paperossin. Arasti sytytti hän sen ja veti ahnaasti savuja. Ja häntä miltei kammotti se kajastus, joka hetkeksi valasi huoneen, kun tupakka hänen imiessään syttyi kiihkeämmin palamaan.

Sattumalta, sattumalta, se sana viipyi yhä hänen mielessään. Tietysti nuo omituiset tapahtumat olivat sattumaa, ehkäpä pelkkää harhaluuloa. Hänen kiihottunut mielikuvituksensa oli naurettavista ja aivan tavallisista seikoista luonut kauhun kuvia. Eihän todellisuus mitenkään voinut olla näin luonnoton. Kaiken täytyi johtua hänen hermostonsa satunnaisesta sairaudesta.

Mutta vaikka Gunnar teki itselleen tällaisia vakuutuksia, niin seuraavana hetkenä joku uusi mielikuva täytti hänen sielunsa tuskalla. Hän väsyi ja antautui. Hänen päätään pakotti ja kuume jyskytti hänen ohimoillaan.

Yhtäkkiä sai hän niin voimakkaan päähänpiston, että kaikki muu unohtui. Hiljaa kohosi hän vuoteelleen istumaan ja kuunteli Mikon hengitystä. Ja huomattuaan toverinsa nukkuvan, nousi hän varovaisesti kuin pahantekijä ja väänsi lampun palamaan.

Nyt hän koettaisi. Nyt tahtoi hän palauttaa rauhansa ja todistaa itselleen, että tuo vääristynyt kirjain oli satunnainen, ehdottomasti satunnainen. Vielä kerran vilkasi hän Mikon vuoteelle, sitten hän istuutui ja avasi mustepullon. Häntä vilutti ja äkkiä tunsi hän haluttomuutta. Kynää pitelevä käsi vapisi, häntä raukasi ja hän hengitti raskaasti...

Vuoteellaan Mikko liikahti. Gunnar säpsähti kuin varas, mutta ei kuitenkaan vääntänyt valoa sammuksiin. Hetken kuunteli hän henkeään pidättäen. Jos Mikko nyt heräisi, mitä hän silloin vastaisi, miten selittäisi käytöksensä? Hiljaa hiipi Gunnar toverinsa vuoteen luo. Hänen hampaansa kalisivat, mutta hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Hän kumartui katsomaan. Heikko hymy näytti väreilevän Mikon huulilla. Gunnar tarkasti sitä kuin mielipuoli, kuvaamattoman kauhun vallassa... Mitä? Eivätkö huulet kaartuneet yhä enemmän ivalliseen hymyyn?... Nyt raottuivat silmät...

Kuin peto, epäinhimillistä raivoa tuntien Gunnar heittäysi toverinsa ylitse, tarttui molemmin käsin häntä kurkkuun ja puserti suonenvedon tapaisesti. Hän oli tukehtua omaan läähätykseensä. Hänen piirteensä olivat hirveät ja hänen kasvojensa väri harmahtava.

Turhaan Mikko taisteli. Luonnottomalla voimalla Gunnarin kädet kuristivat häntä. Vähitellen hänen vastustuksensa heikkeni. Kasvojen väri muuttui sinertäväksi. Silmät pullistuivat ja kääntyivät nurin kuopissaan. Paksuna ja inhottavana kieli pusertui ulos hänen hampaittensa välistä.

LAURI KESTO.

Lauri Kesto kulki kotiin tavattoman uuvuksissa, ja kun hän pääsi perille, riisui hän päällysvaatteensa kuin unessa ja heittäysi keinutuoliin vääntämättä lamppua palamaan. Oli niin hiljaista. Ainoastaan ohirientävän ajurihevosen kaviot kapsahtelivat kadulla ja etäämpänä kuormavankkurit jyrisivät. Katulyhdyn valo virtasi kalpeana huoneeseen saaden lasisen mustetolpon kimmeltämään.

Lauria ahdisti niin orpo mieliala, niin painostava yksinäisyyden tunto, että kurkussa tuntui aivan samallaiselta kuin itkun puhetessa, ja haikea kaiherrus, joka kiersi hänen sydänalaansa, tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa. Hän kyseli melkein ääneen itseltään, mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut, koska se häneen näin syvästi vaikutti, mutta ei saattanut löytää tyydyttävää vastausta. Ja mitään erikoista ei ollutkaan tapahtunut. Hän oli kulkenut kadulla ilman päämäärää. Hänen vastaansa oli tullut ylioppilas Eero Kaski, hänen parhain ystävänsä. He olivat tervehtineet tuttavallisesti, mutta kumpikin oli jatkanut matkaansa. Ja siinä juuri oli koko tapahtuma, siinä, että Eero oli sivuuttanut hänet pysähtymättä. Sellaista ei koskaan ennen ollut sattunut, ei edes kiireessäkään. Aina olivat he vaihtaneet muutaman sanan ja useimmiten, jos aika myötäsi, oli toinen lähtenyt toista saattamaan.

Tietysti tämä oli aivan mitätön tapaus, eikä hänellä ollut ensinkään syytä ottaa sitä näin syvästi. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se koski häneen, ja heti kun he olivat ehtineet toistensa ohi, oli hänestä tuntunut, kuin olisi Eero muuttunut kokonaan vieraaksi ja edentynyt yhä kauemmas ja kauemmas. Tuntui kuin olisi sekin heikko side, joka heitä vielä oli yhdistänyt, ja joka viimeaikoina oli käynyt yhä epävarmemmaksi, nyt täydellisesti katkennut, ja hän tajusi, että vasta nyt hän oli jäänyt ypöyksin.

* * * * *

Yksin oli hän oikeastaan aina ollut. Maalaisvanhempiensa ainoana lapsena oli hän jotenkin yksikseen leikkinyt lapsuutensa leikit, ja kouluaikanaan, joka nyt kangasteli hänen mielessään onnellisena ajanjaksona, oli hän ollut syrjäänvetäytynyt ja uuttera. Sentähden olikin hän ylioppilaaksi tullessaan vielä aivan tottumaton kaikkeen ja tavattoman kaino. Helsingin outo elämä saattoi hänet ymmälle ja aiheeton arkuus ja häveliäisyys vaivasivat häntä alinomaa. Jos hänen piti mennä puotiin ostamaan jotakin, tunsi hän ahdistavaa jännitystä, ja vaikka hän vakuutti itselleen, että se oli lapsellista, ei hän voinut estää sydäntään kiihkeästi sykkimästä. Samainen arkuus ja levottomuus kuvastui hänen pälyilevästä katseestaan, hänen epävarmoista, hätäisistä ja ikäänkuin kesken jääneistä liikkeistään ja koko hänen käytöksestään. Se esti häntä ruokapaikassa syömästä kyllikseen ja se teki hänen puheensa katkonaiseksi ja hapuilevaksi, sillä hän luuli aina sanovansa liikaa, jotain tarpeetonta ja noloa.

Tästä kaikesta oli hän itse tietoinen, mutta ei mahtanut sille mitään. Sillä typerä ei hän suinkaan ollut. Hän oli lukemalla koonnut itselleen melkoiset tiedot ja sivistyksen, hänen sydämensä oli perin herkkä ja hyvä, mutta häneltä puuttui ulkonaista tottumusta.

Koettaessaan kasvattaa itseään hän luuli tajuavansa, että ainoastaan vilkas osanotto toverielämään saattoi tarjota hänelle sen avun, jota hän tarvitsi. Ja hän liittyikin iloisten toveriensa seuraan, kulki heidän kanssaan paikasta toiseen, huomaamattomana pujotellen heidän joukossaan ja painaen mieleensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hän joutui kapakoihin, pelihuoneisiin, jos jonnekin, eikä hän koskaan tohtinut vastustaa tovereitaan, päättivätpä he mennä minne tahansa. Mutta ollessaan heidän mukanaan hän pelkäsi ja oli varovainen. Hän ymmärsi hyvin liikkuvansa vaarallisilla poluilla, ja kun ei hän tehnyt sitä etupäässä huvin vuoksi, piti hän hyvää huolta töistään ja oli säntillinen.

Hän tutustui monenmoisiin paikkoihin ja oppi kallistamaan pikaria. Mutta juomapöydässäkään ei hän voinut vapautua luonteestaan. Orpouden tunne piti häntä sellaisissakin tilaisuuksissa kahleissaan, ja eritoten silloin, kun toiset, silmät säihkyvinä ja posket punottavina, olivat pelkkää riemua ja välittömyyttä. Mitä enemmän hän maisteli lasistaan, sitä vaiteliaammaksi saattoi hän tulla, ja tämä tapahtui säännöllisesti silloin kuin joku vieraampi henkilö oli seurassa; läheisimmässä tuttavapiirissä hän toisinaan saattoi jo lämmetä.

Ajan kuluessa hän kuitenkin melko lailla vapautui ja tuli joustavammaksi. Hän oppi kutakuinkin pitämään kasvoillaan tuon välinpitämättömän, tyynen ilmeen, joka elostelijalle on ominainen, ja hänen puhetapaansa tarttui kapakoiden väsynyt kyynillisyys. Mutta toveriensa välittömyys, iloisuus ja huolettomuus ei ollut hänen saavutettavissaan, ja hän kadehti heitä salaisesti. Hän käsitti kyllä, että useimmat kulkivat sitä tietä, joka helposti johti perikatoon, mutta sittenkin oli siinä suruttomuudessa, jossa he tuhlasivat rahansa ja antoivat päivien luistaa, jotakin nuorekasta, eikä huomisen huoli, joka häntä alituisesti painosti, näyttänyt heitä milloinkaan vaivaavan. He kävivät helppohintaisissa tanssiaisissa, elämöivät siellä mielin määrin, valitsivat itselleen tytön, kohtelivat häntä kuin omaansa, rohkeasti ja erikoisella taidolla, solmivat liiton siksi illaksi, ja seuraavana päivänä puhelivat seikkailuistaan nauraen ja toisiaan pistellen. Hän ei tätä voinut, ja jos hän sellaisissa iltamissa tanssikin, ei hän tanssinut sitä varten, että se häntä olisi erikoisesti huvittanut, vaan päästäkseen olemasta nurkassaistujana, jolle toiset virnistelivät. Hän ei voinut ketään valita, noin vaan tehdä liittoa yhdeksi illaksi, ja hän oleskelikin paljoa mieluummin kapakassa kuin tällaisissa äitelissä ja vastenmielisissä huveissa.

Tällä kehityskaudellaan tuli hän tuntemaan Eero Kasken. Heti ensi näkemältä kiintyi hän tähän tanakkaan poikaan, jonka silmistä loisti viisaus ja kasvoista miehekkyys. Eero Kasken korkea otsa, syvä ääni ja salattu nerokkaisuus vallottivat hänet heti alussa, ja hän tunsi, että Eerosta oli tuleva hänen ystävänsä. Ja niin kävikin. Eeroa näytti huvittavan tutkia, minkälainen Lauri Kesto, tuo vaitelias nuorukainen oikeastaan oli, ja samalla otti hän Laurin tavallaan siipiensä suojaan, sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta toveripiirissä. Lauri puolestaan ihmetteli Eeron hämmästyttävää käsityskykyä ja elämänväsymystä, ja hän hetkittäin surkutteli, että Eerokin oli heittäytynyt juopoksi ja tuhlasi neronsa. He kiintyivät yhä enemmän toisiinsa ja alkoivat yhä enemmän seurustella toistensa kanssa.

Sitten tuli Laurille paljon työtä. Hän jätti miltei kokonaan toverinsa ja ahersi. Eihän heidän elämänsä kuitenkaan ollut häntä varten, eikä heitäkään varten, vaikka he niin luulottelivat, ja eihän hän kuitenkaan voinut vapautua luonteestaan ja iloita siitä, mistä he iloitsivat. Turhaa oli siis koettaakaan, ja tuskin oli mitään syytäkään koettaa. Kuitenkin, yksinäisinä iltoina, kun työ tuli liian raskaaksi, tunsi hän kaihoa, joka kävi vielä lohduttomammaksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä hän kaihosi ja missä hän olisi tahtonut olla. Sellaisina hetkinä hän monasti meni Eeron luokse, kuulemaan hänen kitaransoittoaan, kuten sanoi, mutta oikeastaan vain katsomaan häntä, vain olemaan hänen läheisyydessään ja vasten tahtoaankin kadehtimaan hänen huolettomuuttaan. Eero oli kuitenkin usein poissa kotoa, ja lähtiessään häntä etsimään joutui Lauri taaskin iloisten veikkojen joukkoon.

Mutta varsinaisena ystävänään alkoi Lauri pitää Eeroa vasta erään pienen tapahtuman johdosta, muutamien yksinkertaisten sanojen tähden. Oli näet päätetty miehissä mennä naamiohuveihin, ja Lauri oli tullut Eeroa tapaamaan, oikeastaan aikeessa jäädä pois, mutta tapansa mukaan epätietoisena ja häilyvänä. He istuivat Eeron asunnossa ja Eero näppäili kitaria paksun tupakansavun ympäröimänä. Eero oli totinen, mutta huoleton kuten tavallisesti; Lauria huolestutti tanssiaisiin meno kuin jokin tärkeä työ.

-- Kuule. En minä taida tullakaan sinne maskiksiin. Mitäs minä sieltä... kun olen tämmöinen, sanoi Lauri hiljaa.

-- Mitäs sinä loruat? murahti Eero haukotellen.

-- Olen ihan tosissani. Ikävä minun siellä tulee, kyllähän sinä sen tiedät. Toista on teidän tietysti, te osaatte iloita... Yhtä hauskaahan teillä on ilman minuakin, ellei hauskempaa.

Ja kun ei Eero mitään vastannut, jatkoi hän vielä:

-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä väliin teitä kadehdin, teidän levollisuuttanne ja välittömyyttänne. Te olette kaikkialla kuin kotonanne, minä vain joukossanne olen tällainen, arka ja hätikkö... Siksi ei minusta teidän kanssanne olekaan... Eikä minusta ole muuannekaan... eikä tule olemaankaan.

Eero katsoi pitkään, sillä Laurin värähtelevä ääni oli vähällä sortua.

-- Mikäs sinua nyt oikein vaivaa ja mitäs sinä puhut? Sinä kadehdit meitä! Me sinua saisimme kadehtia, sinun tarmoasi, työkykyäsi, sinun kaikkeasi. Jos ei miehellä ole muuta tekemistä kuin surra sitä, ettei vielä ole deekiksellä, niin... Kyllä alamäkeä helppo on laskea, toista on kiivetä ylös, tai edes pysyä paikallaan. -- No, tietysti et sinä meidän joukkoomme oikeastaan kuulukaan, mutta mitä meissä on kadehtimista, sitä en saa päähäni. Katsopas nyt minua esimerkiksi... Taikka mitäs tyhjää. Nyt lähdetään!

Jälestäpäinkään ei Lauri oikein voinut selittää, mikä Eeron sanoissa oli tehnyt hänelle niin sanomattoman hyvää. Sinä iltana oli hänellä ollut hauskaa ja hyvä olla. Ja siitä illasta lähtien oli hän pitänyt Eeroa paraimpana ystävänään.

* * * * *

Vähää myöhemmin tutustui Lauri erääseen nuoreen tyttöön.

Tyttö oli vielä aivan kokematon, eikä erikoisen kaunis, mutta terve kasvojen väri ja silmien avoin ilme kiinnittivät Laurin mieltä. Sitäpaitsi tunsi Lauri ensi kertaa olevansa toista ylempänä. Hänen henkinen tasonsa oli paljoa korkeampi kuin tytön ja hänen maailmantuntemuksensa -- olkoon, että se oli enemmän opittua kuin koettua -- oli verrattomasti laajempi. Hän tunsi ensi kertaa halua puhua toiselle ja avartaa toisen näkemystä, ja tuo nuori tyttö olikin ihmettelevine silmineen kiitollinen kuuntelija.