Part 6
Kuta kauemmin kuuntelin surinaa, sitä vieraammaksi tulin itselleni ja sitä kummallisemman tunnon lumoihin. Sitten menin korkeajännityshuoneeseen, pieneen hämärään kammioon, jonka seinillä punaiset salamankuvat muistuttivat sähköisten voimien läsnäolosta, sähkön vihamielisten hengettärien, jotka ovat kuoleman kätyreitä. Kuinka viehättäviä olivat nuo valkeiksi, keltaisiksi ja vihreiksi maalatut kuparikiskot, joissa sähkövirta kulki näkymättömänä ja hirveänä, murhaan valmiina. Kosketus vain, ja nuo piiloutuneet raivottaret syöksyivät esiin ilkamoivina julmuudessaan...
Hommasin jotakin öljykatkasijoitten yli kumartuneena. Silloin ylhäältä, pääni päältä, missä korkeajännityskiskot sijaitsivat, vilahti silmiini kuin heikko, himmeä valo. Kun katseeni oli alaspäin tähdätty, en tietenkään voinut sitä suorastaan nähdä. Se välähti kuin salama, jonka huomaa peitteensä sisälle kääriytyneenäkin. Se oli tuollainen heikko kajastus, jommoisena näkökulmamme ulkopuolella tapahtuva liike kuvastuu silmäämme. Kuitenkin olin huomaavinani nopeasti kulkevan, outoa valoa säihkyvän käden, joka irtonaisena liihotteli ilmassa. Kaikki vereni pakkausi sydämeen, joka oli pakahtua. Nopeasti käänsin pääni ylös. Katseeni luonnottoman pingotuksen vuoksi näyttivät esineet sekavilta ja hämäriltä. Mutta mitään erikoista en huomannut. Sensijaan olin taaskin tuntevinani tuota inhottavaa hajua, joka johtuu kuolleen läsnäolosta. Jouduin taudinomaiseen tilaan, missä aistini toimivat sairaasti. En käsittänyt hetkien todellisuutta enkä pituutta, vaan huumaantuneena, kuin unta nähden tuijotin kiskoihin. Vähitellen alkoivat silmäni haaroa. Näin lukemattoman joukon vihreitä, keltaisia, valkeita kiskoja. Niitä oli kaikkialla ympärilläni, rajaviivoiltaan epäselvinä ja aivan yhdensuuntaisia, matemaattisen yhdensuuntaisina. Sitten, aivan sillä kohdalla, mihin oli pystytetty tikapuut kiskoihin pääsemistä varten, näin keltaisessa kiskossa käden jälen. Voin erottaa ihon uurteet, jotka olivat painuneet maaliin punertavampina kuin muut paikat ja ikäänkuin itsestään loistaen. En enää tiedä lisääntyikö kauhuntunteeni vielä, sillä olin jo irrottuneena tästä maailmasta, kuoleman aavistuksen huumaama ja hulluksi tekemä. En tiennyt missä olin, mitä tapahtui. Tuijotin käden kuvaan kirvelevin silmin, silmin, jotka olivat pullistua ulos päästäni. Ja sormien jälet selvenivät selvenemistään. Ne muuttuivat punaisiksi, levottomasti liikehtiviksi, näyttivät vereltä, jonka himmeä valo hypnotisoi minut. Tunsin voimakasta halua katsoa lähempää noita verisiä kädenjälkiä, joita yhtäkkiä näytti olevan tuhansia, jotka himmenivät ja kirkastuivat vuorottain, väsyneiden silmieni värähtelyjen mukaan. Kuin unissa kävijä nousin tikapuille, ja minussa heräsi halu koskea niihin, koetella oliko niitä olemassa. Tuo himo valtasi minut niin täydellisesti, etten ollenkaan ajatellut hengenvaaraa. Vaikka sekavasti käsitin olevani kuoleman oma, jos koskisin kiskoihin, en kiinnittänyt siihen ollenkaan huomiotani. Näkymätön voima veti kättäni, ehdottomasti, ilman sääliä... Vielä on minulla himmeä muisto siitä, että kompastuin, suistuin alas, sitten on kaikki pimeyden peitossa. Kun tainnoksista heräsin, olin kotona, jonne minut oli tuotu.
Estelyistä huolimatta nousin ylös. Sisäinen kuume, ääretön, kauhunsekainen jännitys oli ruumiillista sairautta paljoa voimakkaampi Ellen olisi kompastunut, ajattelin, ellen sattumalta olisi suistunut maahan, niin olisin nyt hirveän sähköiskun surmaamana. Ja minä värisin tätä ajatellessani. Sielussani vallitsi suunnaton rauhattomuus, joka kidutti minua hellittämättä hetkeksikään. Olinko taas nähnyt harhakuvan? Olinko...
Seuraavana päivänä riensin väkisin sähkölaitokselle. Tunsin olevani jännityksestä kalpea, ja kun pyysin työnjohtajaa mukaani korkeajännityshuoneeseen, huomasin hyvin, kuinka pitkään hän tarkasteli minua.
Ei, harhanäyn lumoissa en ollut. Kiskossa oli selvä kädenjälki, tarkalleen samalla kohdalla. Osotin sitä sormellani.
-- Kuka on kiskoon tarttunut? kysyin vaivoin, hullusti.
Työnjohtaja joutui hetkeksi ymmälle.
-- Ehkä maalari. Kenties maalari on koskenut siihen, kun maalaus vielä on ollut märkä, vastasi hän vihdoin.
Riemu tulvi sydämeeni. Niin, tietysti maalari, maalari, joka oli seisonut tikapuilla ja vihellellen maalannut, iloinen poika. Tietysti, tietysti maalari. Ja hurjan ilon vallassa syöksyin ulos.
Kuitenkin käännyin ja palasin jälleen sähkölaitokselle äkkinäisen päähänpiston ajamana.
-- Antakaa uudelleen maalata kiskot, sanoin työnjohtajalle. Ja kun hän ihmetellen, tarkkaan katsoi minua, lisäsin virallisesti: Ymmärrättekö, uudelleen maalata.
Kävelin kotiin aavistamattoman onnen täyttäessä sydämeni. Tietysti taas olin nähnyt vain unta. Kylläpä hermoni olivat heikot, naisen hermot. Vai maalari, iloinen veitikka. Ha ha haa! Ja minä nauroin ääneen, suu ammollaan pitkän aikaa.
Astuessani portaita ylös, kuului äkkiä hiljainen narahdus. Minä tunsin tuon äänen. Kaiteesta oli pieni rautainen ripa katkennut, ja askeleen täräyksestä sattui sen pää toiseen rautaan, synnyttäen heikon, omituisen kolauksen. Se saattoi yön hiljaisuudessa pelästyttää ja oli minulle usein niin tehnytkin. Mutta nyt oli vielä valvas. Siitä huolimatta säpsähdin hirveästi ja kylmät väreet kulkivat läpi ruumiini. Hyvä tuuleni katosi tuossa tuokiossa. Ilman syytä otti ahdistus sieluni jälleen valtoihinsa. Ja milloinkaan ei se enää hellitä.
Kuumeisena, sekavin ajatuksin heittäysin tuoliini. Kauhea pelko hiipi sydämeeni. Pelkäsin seiniä, jotka näyttivät supistuvan kokoon pusertaakseen minut, muuria, joka näytti kaatuvan päälleni, tuolia, joka tuntui vajoavan maan alle ja palvelustyttöä, joka vuodetta valmistaessaan kietoi lakanan patjan ympärille kuin kääriliinan kuolleen verhoksi. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Entäpä, jollei kädenjälki katoakaan kiskosta? Entäpä, jollei se katoa, maalaamisesta huolimatta?
Hyvä Jumala...
Sain ankaran kuumeen, hourailin, näin kauheita unia. Ja yhä varmemmaksi alkoi minulle käydä, ettei kädenjälki enää katoaisi. Se pysyisi, merkkinä, jonka kuolema on minulle antanut. Yliluonnollisella voimalla se vaikuttaisi minuun, vetäisi minut turmioon. Tunsin kuoleman hiipivän ympärilläni äänettömänä ja varmana saaliistaan. Sitten toivuin hiukan. Mutta sitä mukaan kuin ruumiillinen terveyteni parani, valtasi minut kiihkeä halu mennä katsomaan, saamaan varmuus. Tähän saakka ei minulla ole ollut voimaa tehdä sitä, eikä ole nytkään. Mutta minä tiedän, että se on jälellä, se on, se on jälellä. Maalaus ei ole voinut sitä peittää, sillä se on kuoleman sinetti.
Olen tänään terve, terveempi pitkästä aikaa, ja heikko toivo pyrkii sydämeeni. Mutta en saa, en saa päästää sitä sisälle, sillä se on vain uusi ansa. Olen ihmeen hyvissä voimissa tänään, ajatukseni ovat selviä, siitä syystä olen arka, enkä uskalla. Mutta joskus, tai ehkä jo huomenna, kun he katselevat minua salavihkaa, väistävät minua, kun ei kuulu ääntä, ei hiiskahdusta, kun tyhjyys ja kammo ovat ainoat seuralaiseni, eikä missään näy inhimillistä katsetta, silloin, silloin, silloin... Sillä se on täytymys.
* * * * *
Eräänä sunnuntai iltana, mennessään panemaan sähkölaitosta käyntiin, löysi koneenkäyttäjä insinööri Nyholmin korkeajännityshuoneesta kuolleena. Hän oli tikapuilla, kokoonkäpristyneenä, käsi suonenvedontapaisesti kiskon ympärillä. Lääkäri todensi, että sähköisku oli vienyt häneltä hengen. Siitä huolimatta väitti koneenkäyttäjä, ettei kiskoissa silloin ollut jännitystä.
RISTILYÖNTI.
Eräänä sateisena lokakuun sunnuntaina heräsi ylioppilas Gunnar Renlund silmät pöhöttyneinä. Puoli viikkoa kestäneiden juominkien jälkeen oli hän vihdoinkin kunnollisesti nukkunut, mutta kohmelo jyskytti hänen päässään. Hän haukotti ja oikoi jäseniään, joita vieläkin väsymys raukasi, ja vilkasi sitten huonetoverinsa vuoteelle, nähdäkseen vieläkö tämä nukkui. Vuode oli kuitenkin tyhjä, ja Mikko oli siis pukeutunut ja poistunut hänen kuulemattaan.
Gunnar jäi hetkeksi katselemaan kauniita käsiään. Hän kohotti ne ylös, jolloin veri niistä kokonaan pakeni ja sinertävät suonet kuulsivat ihon alta. Sitten nousi hän istumaan, vilkasi kelloon, joka jo oli yksi, sylkäsi irvistäen, tuntiessaan, miten arkoina kieli ja huulet olivat, ja joi ahnaasti pari lasia vettä. Kun hän raotti uutimia ja katsoi ulos, näytti harmaa, syksyinen sää vain lisäävän hänen huonoa tuultaan, ja tyytymättömästi murahtaen laski hän verhon jälleen paikoilleen.
Laiskasti astui hän pesukaapin luo, kaatoi vettä vatiin ja tarkasteli mielenkiinnolla väreitä, jotka liikkuivat pinnalla nopeasti heiketen. Sitten pisti hän kätensä veteen, painoi ne vadin pohjaa vasten ja kumartui katsomaan piirteitään, jotka kuvastuivat hämärinä ja epätodellisina sieltä alhaalta. Miten kauniilta näyttivätkään hänen kasvonsa. Hajanaiset kutrit ympäröivät hänen otsaansa paljoa tummempina kuin todellisuudessa, hienot juovat hänen suunsa vaiheilla eivät näkyneet, eikä hänen tavaton kalpeutensa tuntunut epämiellyttävältä vaan pikemmin päinvastoin. Tajutessaan tuon kuvan valheellisuuden, tunsi hän tuskaa ja päästäkseen siitä vapaaksi, heitti hän vettä kasvoilleen ja alkoi peseytyä.
Hän ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, kun Mikko astui sisään.
-- Velihän on jo noussut! Hyvää iltapäivää! sanoi tämä huulilla hymy, josta ei tarkoin tiennyt oliko se leikillinen vai ivallinen.
Gunnar murahti hänelle jotain vastaukseksi.
-- Taisi olla eilenkin illalla tunnelma korkealla. Mitenkähän pääsi laita oikeastaan lienee? jatkoi Mikko.
-- Päätäni ei vaivaa mikään. Minä huuhtelin sitä vedellä. Ja päänkipu pelkää vettä aivan kuin maalatut naisetkin.
-- Entäs maalaamattomat?
-- Hekö? He itkevät enemmän kuin Helsingissä sataa, muuta en osaa sanoa. -- Olin maisteri Paatamon nimipäiväkemuissa illalla. Hän on erittäin miellyttävä mies, varsinkin rahojensa vuoksi. Hyödyttääkseen yhteiskuntaa, ei hän milloinkaan ota maksua työstään, mutta ollakseen samalla oikeudenmukainen itselleen, ei hän tee mitään.
Mikko hymähti.
-- Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä, niinhän se sinun Wildesi kerran taisi sanoa.
-- Niin, se on aivan totta. Mutta sinä olet liikaa säännöllinen voidaksesi sitä ymmärtää. Siinä on sinun vikasi!
-- Ja sinun väkinäisessä nautintojen etsinnässä, joka on kokonaan luonteellesi vastaista.
Gunnarin silmät välähtivät.
-- Se ei ollenkaan ole luonteelleni vastaista, paljoa ennemmin on sinun säännöllisyytesi itsepetosta. Meissä molemmissa on intohimoja, mutta sensijaan, että minä päästän ne valloilleen puhdistaakseni niitä, painat sinä ne niin ahtaalle sydämeesi, että saatat uskoa niiden kuolleen. Älä ollenkaan koeta kieltää. Sinä janoat nautintoja, joita voi sanoa turmiollisiksi ja sinulla on epäjumalasi: järjestys. Muistahan vaan. Joku aika sitten pudotit mustetta erään kirjan lehdelle, kirjan, jonka ulkoasua olit ihaillut, ja huolimatta melkoisesta rahatappiosta sinä ostit itsellesi uuden. Sellaiselle voi jo pudistaa päätään. Ja ajattelehan elämääsi, jonka olet puristanut kulkemaan säännöllistä, ikävystyttävää uraa, rikollista tyydytystä tuntien. Usko minua, ei mikään lyhennä elämää enemmän kuin säännöllisyys! Laskea ja nousta kuin aalto, kas siinä elämän salaisuus. Sillä, täytyyhän sinun ymmärtää, säännöllinen elämä on kuin... suora viiva ja vaihteleva elämä kuin aaltoviiva; jälkimäinen on paljon kauniimpi ja pitempi.
-- Tietysti, vastasi Mikko naurahtaen. Jos humalainen mittaa lyhtypylväitten väliä askeleillaan, saa hän matkan puolta pitemmäksi.
-- Mutta sinähän olet mainio tänään Mikko, sanoi Gunnar hämmästyneenä. Luulenpa todellakin, etten rohkene väitellä kanssasi, sillä...
-- Sillä pääsi on siinä kunnossa, että teet tunnustuksia, joita normalitilassa visusti välttäisit. Näkeehän sen! Lukuunottamatta kasvojasi, jotka ovat hirveät, on hermostosi ärsytetty, järkesi hidas ja sielusi...
-- Sieluni, Mikko, on rikkaampi entistään, keskeytti Gunnar kiihkeästi. Enkä väitäkään olevani normalitilassa; sehän olisi surkeata. Olenhan sinulle aina sanonut, että tuskin kukaan kulkee elämän läpi ilman keinotekoista huumiota. -- Sinähän se muistaakseni kerran olit ihastunut erääseen Tolstoin kirjaseen, jossa väitetään huumaavien aineiden himon johtuvan elämän ja omantunnon välisestä ristiriidasta. En kiellä sitä ollenkaan, vaikka omatunto onkin mielestäni vain ennakkoluulojen sikermä, johon itsesäilytysvaisto on sekaantunut. Mutta väitän lisäksi, että työ sekä uskonto ovat aivan yhtä hyviä omantunnon sokasijoita kuin alkoholi ja tupakka, ehkäpä vielä vaarallisempiakin. Työ se peittää nykyhetken todellisuuden, pakottamalla ajatukset kulkemaan määrättyä rataa ja johdattamalla ne pois sielun ihmeellisistä liikkeistä. Ja uskonnon perusolemus, loistavan tulevaisuuden toivo, verhoaa niinikään ihmisen sisäisen maailman usviinsa. Ja kun alkoholi pilaa maksan ja rasvottaa sydämen, rumentaa työ tekijänsä kädet, jos se on ruumiillista, ja tärvelee silmät ja hermoston, jos se on henkistä; ja uskonto puolestaan antaa tuon omituisen leiman, joka näyttää olevan lainattu sekä marttyyrilta että narrilta.
-- Jos pääsi on yhtä sekasin kuin käsitteesi, on myöhäistä mennä hakemaan lääkäriä, sanoi Mikko pilkallisena.
-- En ollenkaan sekota käsitteitä, rinnastan niitä vain hieman rohkeasti. Ehken ole mielestäsi kyllin johdonmukainen, mutta muista, mitä Wilde on sanonut: Johdonmukaisuus henkisessä elämässä ja uskollisuus tunne-elämässä on aivan yksinkertaisesti vararikon tunnustus.
-- Aina vain Wilde ja Wilde! Sinä koetat puhua kuin lordi Henry ja elää kuten Dorian Gray. Kummassakin vaivaa sinua puolinaisuus, mikä Wilden mielestä oli maailman suurimpia virheitä. Sinusta on tullut lordi Henry Wottonin varjo ja sinä olet kokonaan hänen vaikutuksensa alainen, hänen, joka sanoi, että kaikki vaikutus on epäsiveellistä.
Vihan puna kohosi Gunnarin otsalle, sillä Mikko oli osunut arkaan kohtaan.
-- Sinulla ei ole mitään oikeutta syytää tuollaisia sanoja. Jos pidän Wildestä kirjailijana, ei minun silti tarvitse olla hänen varjonsa. Tietysti saan lainata hänen lauseitaan ja...
-- Ja ihmisen vaikein taito on täydellisesti olla omaa itseään, niinhän sinä kerran minulle sanoit. Ja astuessaan ovelle Mikko jatkoi.
-- Sinä olet viimeaikoina tullut aivan mahdottomaksi. Isänmaa on sinulle harhakuva, uskonto huumausaine, terveydenhoito hulluttelua j.n.e. Tiedätkö, noine mielipiteinesi olet sinä poroporvarillisin ihminen, mitä pitkiin aikoihin olen tavannut. Ehdottomasti.
Suunnaton kiukku valtasi Gunnarin ja teräviä sanoja oli hänen huulillaan, mutta ovi painui jo kiinni Mikon jälkeen. Poroporvarillinen! Mikko oli sanonut häntä poroporvarilliseksi, Mikko, josta ei muuta määritystä voinut antaakaan! Tuo mies, jonka suurimmaksi paheeksi oli tullut kieltäymys ja jonka viehätysvoiman liikaa terve järki pilasi, oli käyttänyt tuollaista sanaa. Gunnar sytytti paperossin ja kiskoi hermostuneesti savuja. Sitten otti hän hattunsa ja päällystakkinsa ja astui pahatuulisena kadulle.
* * * * *
Gunnar Renlund oli käynyt koulua maaseutukaupungissa, asunut tätinsä luona ankaran valvonnan alaisena ja yleensä ollut vangittu aina ylioppilaaksi tuloonsa saakka. Mutta Helsingissä oli hän päässyt käsiksi moniväriseen elämään, joka kutsui ja houkutteli häntä. Kuinka ihanalta olikaan tuntunut olla oman itsensä herra ja mielin määrin ohjata askeleensa. Hän sen ymmärsi, hän, jolta ankara täti oli kasvatusinnossaan turmellut jokaisen vapaahetken.
Hän oli ruvennut lukemaan estetikkaa vaistomaisesti tuntien, että ainoastaan se saattoi häntä innostaa. Mutta hän olikin erehtynyt suuresti. Sillä varsinkin alussa oli kaikki ollut väritöntä ja kuollutta, luennot olivat nukuttaneet häntä, ja myöhemmin hän olikin väittänyt käyvänsä niillä vain parantaakseen kohmeloa. Mutta vähitellen oli hän tottunut kaikkeen. Hän oli itse valinnut huvittavia tehtäviä itselleen. Hän oli lukenut omituisia teoksia kuudenneltatoista vuosisadalta, tutkinut renessanssitaiteilijain elämää ja Cesare Borgian hirvittävää historiaa. Ja jo silloin oli hän havainnut, että ainoastaan hyvin tavallisuudesta poikkeava, niin, melkeinpä sairaalloinen saattoi häntä kiinnittää.
Niihin aikoihin osui hänen käsiinsä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Jo tämän kirjan omituinen esipuhe saattoi hänet ihmetyksen valtaan. Ja tuo ihmetys kasvoi sen mukaan kuin hän teosta tutki. Hän joutui kokonaan tekijän säkenöivän neron lumoihin. Tuo merkillinen taideteos, jossa terävä ajatus oli saanut täydellisen muodon, jossa oli väriä ja turhamaista loistetta, salaperäisyyttä ja syvää kauneuden ymmärtämystä, puhalsi häneen uuden hengen ja muutti kauttaaltaan hänen sisäisen maailmansa. Hän eli jonkun aikaa haaveenomaista elämää, kuten uneksija, jonka sisäiset näkemykset verhoavat ympäristönkin kultaiseen usvaan. Salamyhkäinen musiikki värisi hänen sielussaan. Se riisti häneltä jokaisen arvostelevan ajatuksen, tenhosi hänet ja petti häntä kuin silmänkääntäjä katselijoitaan. Hän katseli elämää aivan uudelta kannalta. Kauneus personoitui hänen mielikuvituksessaan ja verhosi alastomuutensa kirjailtuun huntuun. Jokapäiväisyys pakeni sen edestä ja ajatus uskalsi lähestyä sitä vain paradoksin muodossa. Sillä Gunnarille näyttäytyi ensi kertaa dekadenttisen taiteen jumalatar, jonka iho oli kylmä kuin norsunluu ja ihanien huulten hymy kuin jäätynyt, valkea ruusu.
Ensi kertaa näki hän kaikki vaistonsa selkeentyneinä ja sielunsa paljastettuna. Hän huomasi sielunsa olevan sukua Dorian Grayn sielulle. Kuten Dorian Gray oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa ajatellessaan nuoruutensa katoamista, niin hänkin. Hän sadatteli omaa kokemattomuuttaan ja elämän kieroa järjestystä, joka sitoi hänet. Selittämätön nautinnonhimo heräsi hänessä; salaperäinen ääni, joka oli kuin seirenin laulua, kutsui häntä.
Hän tutki nyt tarkkaan kaikki Wilden teokset, johtui hänestä Gautier'hen, Baudelaireen, niin, aina Laurentius Vallan nautintoa ylistävään filosofiaan. Ja mielessään lordi Henryn lause: ruumis tekee kerran syntiä, ja on sitten vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen puhdistus, hän heittäytyi elämän pyörteeseen. Mutta hän tajusi, että kokeilut intohimoilla olivat leikkiä tulen kanssa ja oli siitä syystä varovainen. Lakkaamatta tutkisteli hän itseään. Ja todistaakseen, ettei hänen tahdonvoimansa ollenkaan ollut heikentynyt, pakotti hän itsensä ajottain ankaraan työhön ja menestyi kutakuinkin opinnoissaan. Hän tahtoi taivuttaa intohimonsa valtansa alle, kokea elämän kaikki puolet antamatta sielunsa tahraantua. Ja kuten Dorian Gray aikoinaan tutki Hallwardin maalausta, niin hänkin tarkasteli omaa peilikuvaansa; ja hänen silmänsä synkkenivät huomatessaan juovien suunsa ympärillä syvenevän ja hiustensa harvenevan.
Ajan kuluessa hän osittain vapautui lumouksesta. Hänen synnynnäinen sensationihalunsa ajoi häntä uusille suunnille. Hänen luonteensa perusominaisuuksia oli vastaanottavaisuus ja taipumus uskomaan mahdottomuuksia. Tutkiessaan salattujen tieteiden epävarmoja arvotuksia, ei hän ollenkaan epäillyt Crookesin kokeitten tuloksia, vitalisen voiman lakeja, eikä medioitten yliluonnollisia ominaisuuksia. Paracelsus saattoi hänestä olla täysin oikeassa väittäessään, että rikki, suola ja elohopea olivat kaiken olevaisen perustana. Ja lukiessaan selostuksia Bernardino Telesion filosofiasta, hän hetkittäin luuli, että sielu todellakin oli lämpöaine, joka virtasi hermoja pitkin aivoista.
Kun uskonnollisetkin kysymykset huvittivat häntä, tutustui hän buddhalaisuuteen, kiintyen, luonteensa mukaan, etupäässä niihin tarunomaisiin aineksiin, joita tuon nimen ympärille oli kerääntynyt. Hän luki ihmeellisiä kertomuksia Buddhan kyyneleestä, joka oli kivettynyt maailman kalleimmaksi helmeksi. Häntä huvitti Catulle Mendesin retkikunta, joka lähti sitä etsimään merestä, Ceylonin saarten luota. Jaa haaveellisina hetkinä saattoi hän nähdä tuon helmen, koralliriutan salaisessa kätkössä, sulettuna porfyrirasiaan, jonka hädässä olleet merimiehet olivat uhranneet aalloille. Rasian kansi oli avattuna, ja häikäsevä säihky lähti helmestä, taittuen tuhatvärisiksi säteiksi sinivihreihin aaltoihin...
Mutta hän ehti ottaa myöskin seuraelämään osaa. Taiteilijapiireissä oli hän tunnettu joltisenakin lausujana. Hän oleskeli usein kapakassa ja pelasi innokkaasti biljardia. Että hän tästä huolimatta saattoi harrastaa monia muita asioita, riippui hänen kuumeisesta työinnostaan. Ryhdyttyään johonkin, ponnisteli hän herkeämättä, kunnes oli saanut ainakin pintapuolisen käsityksen tutkittavastaan. Kun hän oli lahjakas, oli se hänelle helppoa, ja usein se riitti hänelle. Tällaisesta kiihotetusta elämästä olivat hänen hermonsa pilaantuneet, tai sitten juuri hänen hermostuneisuutensa pakotti häntä käymään käsiksi milloin mihinkin. Toimettomuus oli hänestä liikaa ikävää ja hengetöntä.
* * * * *
Gunnar kulki eteenpäin ilman päämäärää. Paperossi sauhusi hänen hampaissaan, keppi heilahteli sirosti, ja hänen askeleensa olivat lyhyet kuin keikarin.
Että Mikko tosiaan oli voinut sanoa häntä poroporvarilliseksi! Kaksi vuotta oli Mikko asunut hänen kanssaan ja he olivat tunteneet kiintymystä toisiinsa. Heidän luonteensa erilaisuudet yhdistivät heitä. Mikko oli terveen järjen perikuva, säännöllinen lukumies. Gunnar taas oli harhaileva sielu, ulkomuodoltaan miellyttävä, mielipiteiltään uudenaikainen individualisti, epäilijä ja samalla herkkäuskoinen kuin lapsi.
Mutta eikö Mikko ollut oikeassa väittäessään hänen olevan Wilden lumoissa? Gunnarin katse synkkeni. Mitä muuta olivat hänen hajanaiset harrastuksensa kuin jälittelyä! Aivan samoinhan Dorian Gray oli tutkinut monivärisiä kankaita, jalokiviä ja harvinaisia soittimia. Se, mitä hän oli luullut etsivän hengen harhailuksi, olikin vaan toisen, voimakkaamman personallisuuden vaikutusta häneen. Hänen ajatustensa kulku oli todellakin seurannut Wilden viitottamaa suuntaa naurettavana ja turhamaisuuksiin takertuvana. Hän, joka oli tahtonut olla ennakkoluuloton ja täydellisesti omaa itseään, olikin siis vain toisen neron luoma. Kuinka hirveää! Hän oli uusi Dorian Gray, mutta epätäydellinen, vähäpätöinen.
Suuttumus pani Gunnarin veren kuohumaan ja hänen käyntinsä kiihkeni. Sitten, tehden kädellään välinpitämättömän liikkeen, hän naurahti.
-- No, entä sitten? Jos lainaan hänen lauseitaan, niin entä sitten? Ihmisen yksilöllisyys kuvastuukin enemmän siitä, mitä hän lainaa, kuin siitä, mitä hän itse sanoo.
Äkkiä hän jälleen synkkeni. Tuokin lause oli Wilden tyyliin. Hänelle ei enää muu näyttänyt mahdollista olevankaan...
Hän oli ehtinyt Aleksanterin kadulle, ja ikäänkuin pakopaikkaa etsien suuntasi hän askeleensa biljardisalia kohti, jonka pallomainen osotekilpi houkutteli häntä. Mutta nopeasti hän pysähtyi. Mikä ihmeellinen voima veti häntä pelihuoneeseen? Eikö se ollut samaa, mikä oli pakottanut Dorian Grayn huonomaineisiin kapakoihin? Sillä olihan hän monasti vakuuttanut itselleen, että tuo pelipaikka oli ala-arvoinen, inhottava luola.
Hermostuneena Gunnar riensi ylioppilaslukusaliin. Hän ei voinut kuitenkaan keskittää ajatuksiaan mihinkään, vaan selaili vanhaa The Studiota kiinnittämättä ainoaankaan kuvaan huomiotaan. Ilkeät sielunliikkeet ahdistivat häntä, ja veri jyskytti hänen ohimosuonissaan.
Vihdoin hän nousi. Kuinka lapsellinen minä olen, mutisi hän itsekseen. Eihän biljardi nyt muuta ollut kuin ajanvietettä. Sitä paitsi oli huvittavaa tutkia sen uhreja, nuorukaisia, joiden alkavan hermostuksen huomasi, ja vanhoja miehiä, joiden silmät himokkaasti hehkuen seurasivat palloja, joiden jalka kohosi maasta ja ruumis vääntelehti pallojen liikkeiden mukaan. Samalla oli se koetus hänelle itselleen, sillä tyytyväisenä oli hän tarkannut omaa tyyneyttään ja tuntenut epämääräistä kauhua huomatessaan ensi kerran ylähuulensa nytkähtävän jännittävän lyönnin aikana.