Part 5

Seuraava on jotakuinkin tarkka käännös ruotsinmaalaisen insinöörin, Nyholmin, papereista. Ainoastaan muutamia, syrjäänpoikkeavia seikkoja on jätetty pois. -- -- --

En tiedä, miten alottaisin, miten voisin selvittää tämän hirveän tilan, tämän sairauden, jonka laatua en ymmärrä, tämän kauhun, joka jäätää sydämeni ja ärsyttää heikot hermoni äärimmilleen. Alotanko kuvaamalla, mitenkä tämä mielikuvien tavaton sairaalloisuus, sydämen vaihteleva tykytys ja jäsenien tahdoton liikahtelu on ollut sukuvikana, kulkenut perintönä miehestä mieheen, aiheuttaen hermotauteja, sydänhalvauksia, tehden esi-isäni fantastisiksi uneksijoiksi, joiden elämän utukuvien ääretön herkkyys on vierottanut todellisesta maailmasta, kuten alkoholi pikarinkallistajan. Vai sanonko suoraan, että olen mielipuolisuuden partaalla, hullu, vailla tyyntä järkeä, joka voisi karkottaa sairaan mielikuvitukseni luomat kauhun kuvat.

Mutta minä en voi olla mielipuoli. Se ei mitenkään ole mahdollista. Minun järkeni toimii. Nopeasti ja vaistomaisella terävyydellä se etsii heikkoja, luonnottomia, kenties naurettavia kohtia siitä kauhun tunteiden sarjasta, joka on elämäni sisältönä. Kaiken perustana on vain se, että olen niitä ihmisiä, joiden tunne on järkeä voimakkaampi. Sillä minä saatan hymyillä pelolleni, saatan nauraa sille ja pilkata sitä, ja aivan selvästi käsitän sen aiheettomuuden. Siitä huolimatta minä värisen. Kasvojeni väri kalpenee ja tummenee. Sydämeni sykyttää tahdittomasti, ja minä vapisen tuskan hien kihoillessa otsalleni.

Onko kaiken alku siinä, että menin kihloihin, vai ovatko jo niiltä päivin saakka, jolloin sain isäni kummallisen kirjeen, kuoleman kauhut minua vainonneet, sitä en jaksa ratkasta. Käsitän vain sen, että minun nyt täytyy voida tyyntyä. Minun täytyy koettaa asettua itseni ulkopuolelle, syrjäiseksi henkilöksi, joka ilman liikutusta kertoo sen minkä näkee. Tiedän kyllä, etten onnistu. Sillä minun on niin vaikeata koota ajatuksiani, kääntää pois huomioni käteni värinästä ja käsialani epäsäännöllisistä koukuista, jotka monistavat tuskani, osottaessaan, kuinka loppuunkulunut minä jo olen, kuinka pohjia myöten järkytetty ja valmis kuolemalle.

Olin kahdeksantoistavuotias kun isäni kuoli. Äitiäni en edes muista; olin siksi pieni kun hän hukkui eräällä purjehdusmatkalla. Veljiä ei minulla ole, ei myöskään sisaria.

Jos milloin luen tai kuulen kerrottavan synkistä henkilöistä, tulee isäni kuva aina mieleeni. Muistan hänen syvällevajonneet silmänsä, hänen omituisen tapansa pudistella päätään ajatuksissaan, hänen epäselvän itsekseen puhumisensa. Sillä isäni oli tuntemattoman kärsimyksen kalvama. Vaivoin verhosi hänen tuuhea partansa kalpeiden poskien vaot. Ja minä luulen nyt, tietäessäni hänen elämänsä salaisuuden, että sama kauhistuttavien kuvien sikermä, sama mielikuvien loputon jono, joka nyt tekee minun elämäni sietämättömäksi, on keskeytymättä vaeltanut hänenkin sielussaan. Mutta ennen herätti hänen synkkyytensä minussa kunnioitusta ja antoi rakkaudelleni häneen ikäänkuin syvemmän ja arvokkaamman leiman. Sillä rakastin isääni rajattomasti. Kuitenkaan en saata muistaa, että hän milloinkaan olisi hyväillyt minua, nostanut polvelleen, tai edes silittänyt päätäni. Ja ollessani vasta kahdeksantoista-vuotias, löysi palvelija eräänä aamuna isäni kuolleena, kasvot kauhun vääristäminä. Lääkärin selityksen mukaan oli sydänhalvaus sattunut.

Niiden paperien joukossa, jotka hän jätti jälkeensä, oli minulle osotettu kirje, joka oli sulettu suureen keltaiseen kuoreen. Kun sen aukasin, oli sisällä pienempi, sinetillä varustettu kuori ja sen ympärillä paperi, johon isäni oli kirjottanut:

Poikani! Äitisi muiston kautta ja kaiken kautta, mikä sinulle on pyhää, minä vannotan sinua, säilytä tätä kirjettä kuin henkeäsi. Älä aukase sitä, ennenkuin tapahtuu jotakin sellaista, joko sisäistä tai ulkonaista, että tunnet olevasi oikeutettu, niin, että sinun on pakko avata. Silloin aukase. Ellet koskaan saa ehdotonta varmuutta, ellet koskaan tunne pakkoa, niin minä pyydän sinua: älä ryhdy tekoon. Sillä teko on aina pian suoritettu, mutta katumus on loputon ja laadultaan kauhea.

Sinun tulee pitää huolta siitä, ettei yksikään ihminen saa kirjettä haltuunsa.

Isäsi.

Miten oli nyt isäni kirjotus selitettävissä? Vaikka hän yleensäkin oli omituinen, oli tässä sittenkin jotain, joka viittasi suorastaan mielipuolisuuteen. Ja kun olin huomannut isäni aika-ajoin olevan niin hermostuneen, että hyvin saattoi epäillä hänen järkeään, oletin kirjeen syntyneen jonakin tuollaisena hetkenä.

Kuitenkaan en voinut avata kirjettä. Ja yhtä mahdotonta oli minun unohtaa se. Vähitellen alkoi se vaivata minua. Luin yhä uudestaan nuo muutamat sanat, niin että muistin kunkin paikan paperilla ja käsialan pienimmätkin vivahdukset. Turhaan minä etsin rivien välistä selitystä. Ainoa, mikä olisi voinut vapahtaa minut epätietoisuudesta, oli itse kirje, tuo sinetillä sulettu kirje, joka lahjomattomana säilytti salaisuutensa.

Välistä jouduin jonkinlaisen raivon valtaan. Kiihkeästi halusin avata kirjeen, nähdä mitä se sisälsi. Minä suorastaan himoitsin sitä, tuolla kuluttavalla janolla, joka meissä toisinaan herää kiellettyä kohtaan ja joka lienee perintö Edenin ajoilta asti. Ei ole mitään tuskallisempaa kuin hiipivä, sairas nälkä, himo luvattomaan, joka hetkittäin pulpahtaa esiin, voimakkaana ja hirveänä, ja jota ei voi edes verrata tavalliseen uteliaisuuteen. Tuhannesti kysyin itseltäni, eikö isäni ollutkin tarkottanut juuri tällaista halua, puhuessaan avaamispakosta, jota mahdollisesti kerran tulisin tuntemaan. Siitä olin kuitenkin epätietoinen, ja isäni oli vaatinut ehdotonta varmuutta. Syvä kunnioitus isäni tahtoa kohtaan, olipa tämä miten omituinen tahansa, kunnioitus, joka oli kasvanut piintyneeksi ennakkoluuloksi, jopa suorastaan peloksi, hillitsi minua. Olin varma, että jotakin pahaa tapahtuisi, ellen tottelisi. Voitin itseni. Ja kuta useammin se tapahtui, sitä rauhallisemmaksi tulin. Tunsin jonkunlaista oman voiman tuntoa, kuten ihminen yleensä tuntee taisteltuaan vaikean sisäisen taistelun. Ja tuo tunto rauhotti minua. Tein kaiken voitavani unohtaakseni kirjeen. Sulin sen laatikkoon ja kätkin avaimen toiseen. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä harvemmin se johtui mieleeni, kunnes arkielämän huolet tekivät minulle unohduksen kutakuinkin mahdolliseksi.

Kolme vuotta insinööriksituloni jälkeen menin kihloihin. Olin tuntenut morsiameni pienestä pitäen, ja luulen väliämme lujittaneen paljon sen, että molemmat olimme orpoja. Joitakuita vuosia sitten oli hänen äitinsä kuollut ja, mikä pahempi, hänen isänsä oli surmannut itsensä. Tapaus oli salaperäinen ja tapahtunut silloin kun morsiameni oli vielä aivan pieni.

Olin häneen tavattomasti kiintynyt, olen vieläkin, ja uskon hänenkin pitävän minusta. Kun epäilin avioliittomme onnellisuutta sairaalloisuuteni tähden, väitti hän rakastavansa juuri poskieni kalpeutta, jota ei muilla ollut, ja varhaista väsymystäni, jonka olin saanut ilman elämää, perinnöksi. Onnistuttuani hankkimaan itselleni hyvän toimen kaupungin sähkölaitoksen insinöörinä olinkin aikonut piakkoin viettää hääni.

Ja nyt täytyy minun omin silmin katsoa, kuinka onneni raukeaa, kuinka kaikki tulevaisuussuunnitelmat hupenevat olemattomiin ja kuoleman kylmä kehä ympäröi minut. Kaamea aavistus, salaperäinen ja selittämätön, on ottanut tyyssijansa sydämeeni. Kuoleman varjot kulkevat ympärilläni, kuoleman kylmät kädet pusertavat rintaani, joka kauan ei enää nouse ja laske.

Elokuun 16. päivänä viime suvena oli viisi vuotta kulunut morsiameni äidin kuolemasta. Teimme matkan hänen haudalleen, suurelle sukuhaudalle, jonka holvissa hän nukkui miehensä rinnalla. Laskiessamme kukkia kummulle, täytti mielemme harras ja alakuloinen tunto. Äänettömyys, jonka kuolleet vaativat, jonka surulliset menneisyyden muistot aina synnyttävät, oli meidät kauttaaltaan vallannut, tuo pyhä äänettömyys, joka ei puhkea kyyneliin, ei säry kuiskaukseksi, eikä tunnu painostavalta, vaan luonnollisena laskeutuu ihmisen ylitse, kuten lumous. Se oli lahjottanut meille ihmeellisen hetken, seisoessamme siinä kumartunein päin kuolleitten keskellä. Päivä oli kaunis. Leppeä tuuli keinutteli haudan kukkia, jotka ikäänkuin surusta taipuivat lähemmäksi multaa ja jälleen aurinkoa kohden.

Morsiameni ei tahtonut tulla alas holviin, mutta minä tunsin voimakasta halua mennä sisälle. Monasti on nyt mieleeni johtunut, eikö tuo halu jo sinänsä ollut yliluonnollista, salaperäisen hengen kuiskutusta. Sillä se, mitä haudassa tapahtui, on onnettomuuteni varsinaisena alkuna.

Kun haudan vartija avasi oven ja minä astuin pimeään komeroon, jonka ummehtunut ilma lehahti kasvoilleni muistuttaen kuolemasta, niin ahdistus sai sydämeni kiihkeämmin sykkimään. Siinä lepäsivät lahonneissa arkuissaan ne, jotka kerran olivat olleet nuoria, iloinneet päivän säteilystä, lintujen laulusta ja kesän huumaavista tuoksuista. Sydämet, jotka kerran olivat sykkäilleet elämänhalua, onnea ja rakkautta, olivat nyt elottomana tomuna jalkojeni juuressa. Kuinka autio tunto valtaakaan ihmisen, hänen katsellessaan kaiken katoavaisuutta, kaiken turhuutta. Kuinka lohduton on se tuska, se kauhu, joka värisyttää rintaa, kun kumartaa päänsä kaikkivaltiaalle kuolemalle, tyhjyydelle, jonka rautaisten lakien kahleisiin kaiken olevaisen täytyy alistua...

Kehotin vartijaa avaamaan kirstut. Morsiameni äiti oli hirvittävä katsella. Puolimätä liha, jonka välistä luita pilkotti, riippui riekaleina hänen kasvoillaan, kaulallaan. Tukka oli irtaantunut ja silmät olivat poissa koloistaan, jotka hirvittävinä ja mustina, kaiken tyhjyyden vertauskuvana, tuijottivat minuun.

-- Sulkekaa, sulkekaa kansi, sanoin vartijalle tuskan vallassa.

Sitten avattiin morsiameni isän arkku. Ontosti rusahtaen sen lahonnut kansi kääntyi saranoillaan. Paljas luuranko oli hänestä enää jälellä, hirvittävä, kauhuaherättävä luuranko. Tuskin oli kansi kuitenkaan saatu auki, kun tapahtui jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, kuten luulin. Sillä yhtäkkiä pääkallo, joka tähän saakka oli kaulanikamien varassa ollut muun luurangon yhteydessä, irtaantui, kääntyi pystyyn, ikäänkuin olisi kuollut kohottanut päätään katsoakseen minuun. Kaulanikama oli katkennut, äänettömästi, kauhistavan hiljaa, ja pääkallon ontot silmäkuopat tuijottivat minuun, kiiluen fosforimaisina kuin villin pedon katse. Ohimossa näkyi selvästi luodin lävistämä reikä, ja minusta näytti, kuin olisi siitä veri virrannut, punaisena vuona, kammottavasti, välkehtien. Kauhistuin. Jalkani tuntuivat juurtuvan maahan. Kylmät väreet puistattivat ruumistani, hampaani kalisivat ja tuskan kylmä hiki kihoili otsalleni. Vihdoin syöksyin ulos tästä ummehtuneesta komerosta, jonne kuolema oli ottanut asuntonsa.

Ulkomuotoni oli niin muuttunut, että morsiameni pelästyi. Kuitenkaan en kertonut hänelle tapahtumaa, sillä en tahtonut tartuttaa häneen suunnatonta kauhuani. Mutta koko kotimatkan olin hermostunut ja hajamielinen.

Tuo tapaus oli ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Näin sen mielikuvituksessani yhtä selvästi, yhtä kauhua herättävänä kuin haudassakin. Näin sen unissani, jos nukuin, se oli ajatusteni keskus, jos jäin yksin, ja kauhu patoutui sydämeni ympärille. Ja kuitenkin saattoi kaikki olla aivan luonnollista. Miksei luu, jonka aika oli syövyttänyt, nikamien välinen mädännyt aines, olisi voinut pettää juuri sinä hetkenä, jolloin arkun kansi vaipui saranojensa varaan, synnyttäen täräyksen. Tietysti kaikki juuri siten oli tapahtunutkin. Mutta minua ei se lohduttanut. Turhaan minä hymyilin ahdistukselleni ja pilkkasin hermojeni heikkoutta. Kauhea kuva ei paennut sielustani. Se oli alituisesti edessäni kuin kuoleman marrastus, se kulutti voimani ja lamautti tarmoni. Pääkallon silmäkuoppien fosforimainen hehku oli minut hypnotisoinut.

Sitten tuli päiviä, joina työ vaati kaiken aikani. Sillätavoin pääsin terveydelleni vaarallisista mielikuvista. Mutta yöni olivat toisinaan rauhattomia, ja tuo kaamea sattuma täytti ne kauhullaan.

Eräänä iltana, kun vihdoinkin olin joutilas ja täydellisesti omissa valloissani, astuin minä jotenkin alakuloisin mielin kamariini, tietämättä mihin ryhtyisin tai minne menisin. Olin tuollaisessa hajamielisessä tilassa, joka on ihmiselle ominainen silloin kuin hänen ajatuksensa ovat vilkkaassa liikkeessä ja sisäänpäin kääntyneet.

Omituisesti pisti sieramiini huoneeni ummehtunut haju. Se oli sama epämiellyttävä löyhkä, joka paremmin kuin mikään muu ilmottaa, että huoneessa on vainaja, joka saa värisemään ja nostaa kylmän ahdistuksen sydämeen. Sitäpaitsi muistutti tuo haju minulle käyntini hautaholvissa. Yhtäkkiä, selvästi ja koko kauheudessaan johtui hirvittävä luuranko mieleeni, ja puistatus kulki läpi ruumiini. Vedin nopeasti venttiilin auki ja heittäysin nojatuoliin. Annoin taas koko kauheiden kuvien sarjan kulkea editseni, tai oikeastaan en antanut, vaan pikemmin olin kykenemätön sitä vastustamaan. Ja samalla kuin tunsin pahoinvoinnin tapaista ahdistusta, jännitti mielikuvieni eloisuus lihakseni ja kohotti veren poskilleni. Olin omituisen tenhostuksen vallassa, joka sai ajatukseni toimimaan kiihkeästi, mutta hermostuneesti.

Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista järjellistä johtoa tai syytä, juolahti isäni kirje mieleeni. Se syrjäytti kaikki muut ajatukseni, tavallaan lumosi minut, niin että unissakävijän lailla astuin pöytäni luo ja etsin kirjeen kätköstään. Mitä pitemmän aikaa sitä katselin, sitä rauhallisemmaksi tulin, mutta myöskin ulkopuolelle itseäni, kuin toiseksi henkilöksi, jonka teot ja ajatukset eivät enää olleet minun säädettävissäni. Se varmuus, josta isäni oli puhunut, se eittämätön pakko, jota hän oli vaatinut, ikäänkuin laskeutui ylitseni ja valtasi minut kokonaan. En tuntenut mitään epäilyä enää. Nyt oli hetki koittanut, jolloin kirje oli avattava, jolloin minun täytyi se avata. Ja rauhallisena, ilman kiirettä tai jännitystä minä leikkasin auki syrjän. Se sisälsi monta tiheään täytettyä arkkia. Syvennyin lukemaan...

Kuinka tuskallisia ne hetket olivat, joiden kuluessa kirje puhui minulle. Olin menehtyä ja vapisin. Silloin tällöin nousin ylös. Pusersin käsin ohimoitani tai tukkesin sormin korvani koettaen siten estää kauheiden sanojen soimista korvissani. Sitten istuuduin jälleen ja jatkoin lukemistani, kunnes taas kavahdin pystyyn, kävelin ympäri huonetta kuin peto häkissään yhä uudestaan ja uudestaan sopertaen: mahdotonta, mahdotonta. Sillä isäni oli murhaaja. Isä, jota olin kunnioittanut ja rakastanut kuin epäjumalaa, oli murhaaja, rikollinen, joka oli riistänyt minulta elämänonnen, joka oli surmannut morsiameni isän. Kas siinä salaperäisen itsemurhan selitys, kas siinä isäni synkkyyden syy! Mitkä hornan henget olivatkaan antaneet hänelle sen kavaluuden, sen kammottavan kylmäverisyyden, että hän oli saattanut panna aseen kuolleen käteen sellaiseen asentoon, kuin olisi tämä itse lopettanut päivänsä?

Kuitenkaan en minä ollut isäni tuomari. Olipa hänen tekonsa miten rikollinen tahansa, hänen perussyynsä miten heikot hyvänsä, minun täytyi voida ymmärtää häntä. Tunsinhan hänen luonnottoman äkkipikaisuutensa ja hänen hermostonsa ärtyisyyden. Mutta sittenkin, sittenkin... Tietysti isäni oli yksinäisyydessään kärsinyt suunnattomia tuskia, kantaessaan omallatunnollaan rikosta, josta kellään ei ollut aavistusta. Ja, hyvä Jumala, rikoksensa kauheus silmissään oli hänen täytynyt antautua kuolemalle, ilman lohdutusta, tunnustusta...

Puoliyö oli jo käsillä, mutta yhä istuin kirjeen ääressä masentuneena, sekavin ajatuksin. Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja tuuli tohisi venttiilin aukossa. Pari kertaa olin tuntenut kylmän henkäyksen poskillani, ja kun tuulenpuuska jälleen pani ruumiini värisemään, sulin nopeasti venttiilin. Sitten rupesin uudelleen silmäilemään kirjotusta.

-- Poikani, jos voisin kuvailla sinulle, millä äänellä, miten vihaahehkuvin katsein tuo kuoleva kirosi minut, minut ja minun perilliseni, minun sukuni ja kaiken mitä minulla on, jos tietäisit, mitenkä nuo kauhistavat sanat ovat todella olleetkin kirouksenani, kalvaen minua yöt ja päivät, aina, hetkenkään lepoa suomatta, jos ymmärtäisit, minkäläisen helvetin ne ovat elämästäni tehneet, niin myöntäisit, että rangaistukseni on ollut paljoa kauheampi kuin muutamien vuosien oleskelu vankilassa. Voiko kuolleen kirous vaikuttaa? Voiko hänen viimeinen, hirveä toivomuksensa pakottaa salaperäiset voimat liikkeelle? Vai johtuuko kaikki vain suggestionista?...

Kun olin päässyt tähän, tunsin poskellani voimakkaan henkäyksen, joka ensin tuntui viileältä, sitten niin jäätävältä, että se kirvelti ihoa. Kauhu lamautti jäseneni, ja luulin sydämeni lakkaavan sykkimästä. Käänsin katseeni sinne, mistä henkäys oli tullut. Nurkassa, suuren fiikuksen takana, seisoi luuranko, sellaisena kuin olin sen hautakammiossa nähnyt, käsivarret rinnalla ristissä, silmäkuopat fosforitulta säihkyen ja luodin reikä ohimossa, punaisena kuin tuores veri. Minun täytyy ihmetellä, että heikko sydämeni jaksoi kestää sen hetken. En voinut jäsentä liikauttaa, en huutaa, en hengittää. Mykän, kuvaamattoman ahdistuksen vallassa tuijotin hirviöön...

Koko ilmiö kesti tuskin sekuntia. Kun sen verran toinnuin, että saatoin hengähtää, saatoin ojentaa käteni ilmestystä kohti, oli kaikki jo ohitse, mitään ei enää näkynyt. Ainoastaan huoneeni kalmanhaju oli vieläkin tunkeutuvinaan sieramiini. Kylmän hien peittämänä syöksyin toiseen huoneeseen, missä menin pitkäksi aikaa tainnoksiin...

Saattoiko tuollainen ilmiö olla hallusinatsioni? Saattoiko noin kauhea kuva syntyä hautakammiotapauksen ja isäni kirjeen yhteisvaikutuksesta minun heikkoon hermostooni? Vai oliko kaikki yliluonnollista, salaperäisten voimien aikaansaannosta? Saattoiko kuollut nousta haudastaan katsomaan, minkälaisten tunteiden vallassa hänen murhaajansa poika luki isänsä rikoksesta, poika, joka aikoi naida murhatun tyttären? Hyvä Jumala!

Tulin hermosairaaksi tuon tapauksen johdosta, ja minun täytyi antautua lääkärin hoidettavaksi. Sydänvika, yli rajojen kiihtyneet hermot, äärettömästi herkistynyt mielikuvitus, siinä hänen selityksensä. Uskon kuitenkin hänen olleen taitavan ammatissaan, sillä ne lääkkeet, joita hän minulle määräsi, uuvuttivat minut öisin horrosmaiseen uneen, joka oli virkistävä ja kauhun kuvista vapaa. Raskaat ajatukseni tulivat harvemmin mieleeni ja aloin saada voimia sekä ennen kaikkea kykyä unohtaa. Silti en ollut terve. Aika ajoin tuo ahdistavien tunteiden puserrus kävi entistä selvemmäksi. Se pakotti hetkittäin ajatukseni kiertämään toivotonta kehää, joka ei sisältänyt muuta kuin kauhua. Mutta, kuten sanottu, tuollaiset hetket sattuivat yhä harvemmin, ja kevyen työn avulla onnistui minun yhä enemmän vapautua mielipuolisista ajatuksistani.

Kaikessa, mitä olen kertonut, saattaa paljon olla liiottelua, huolimatta siitä, että kaikin voimin koetan hillitä itseäni. Liiottelu, se on juuri ominaista luonteelleni. Se kuuluu ehdottomasti minun personallisuuteeni. Muuten ei kaikki se, mikä on tapahtunut, olisikaan selitettävissä, enkä nyt tuntisi olevani kuolemaa niin lähellä.

Jonkun viikon kuluttua olin siksi tointunut, että jälleen saatoin ryhtyä insinöörin toimeeni. Minä puuhailin ahkerasti, välttäen kuitenkin liikarasitusta, ja uskottelin itselleni, että sairauteni oli ijäksi mennyttä. Kuitenkin huomasin, että sielussani asui pelko, jota en uskaltanut tunnustaa, aavistuksena ilmenevä tunto, joka oli kammoa jotain yliluonnollista kohtaan. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, kuten pelätään kuolemaa, samalla tuntien sen vetävää tenhoa. Minä pelkäsin huonettani, missä kauhea ilmestys oli minut yllättänyt. Ja tuo pelko vei minun voimani. Kuitenkin olisin tahtonut olla huoneessani puoliyön aikaan, nähdäkseni oliko tapahtuma satunnainen, vai oliko hirveä hallusinatsioni alituisesti minua vaanimassa. Minä suorastaan himoitsin sitä, vaikka epämääräinen kauhun tunne osottikin, etteivät voimani siihen riittäneet. Mutta tuo halu kasvoi. Se eneni päivä päivältä, käyden lopulta niin voimakkaaksi, että tajusin tekeväni paraiten antautumalla sille alttiiksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Turhaan minun äärimmilleen jännitetyt korvani kuuntelivat yön ääniä. En kuullut muuta kuin sydämeni rauhattomat lyönnit ja vereni kuumeisen kohinan. Silmiini koski yhtämittainen tuijotus hämärään. Ja aivan väsyneenä riensin viimein pois kamaristani.

Ilmestys oli siis ollut harhakuva, jonka hermojeni satunnainen jännitys oli synnyttänyt. Se ei sisältänyt mitään todellista, se oli ollut vain noita omituisia näkyjä, joita silloin tällöin nähdään ja joista puhutaan kauhun vallassa, sensijaan että niille tulisi nauraa. Kuinka surkuteltavaa onkaan sekottaa todellisuuteen ylikehittyneen mielikuvituksen sairaalloisia kuvia, jotka sotivat järjen loogillista juoksua vastaan.

Huomattuani, ettei mikään minua vainonnut, tulin tavattoman iloiseksi, ja elämänhaluni oli voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Johduin toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Jos ennen olin kauhistuneena ajatellut näkemyksiäni, niin suhtauduin nyt niihin pilkallisesti. Minä hymyilin lapsellisuudelleni ja ivasin sitä kauhun tunnetta, joka oli järkyttänyt minut kuin naisen. Mutta nyt, ollessani sairaampana kuin milloinkaan, olen vakuutettu, että pilkallisuus oli vain tautini yksi aste, yksi vaarallinen käänne, joka ilmaantui ennen lopullista puuskaa.

Sillä iloisuuteni ei kestänyt kauan. Suhteeni morsiameeni, jolle en ollut tästä kaikesta mitään puhunut, oli nimittäin pingotettu ja luonnoton. Tunsin ahdistusta hänen läheisyydessään ja värisin tarttuessani hänen käteensä. Välillämme oli jotakin, mitä en lainkaan voi selittää. Hakemalla minun täytyi hakea jokapäiväisyyksiä, joista puhuin hänelle, teeskennellen iloisuutta ja onnellisuutta. Mutta hän huomasi sen. Hän sanoi minulle usein, etten vielä ollut entiselläni, ja pyysi minua huolellisesti hoitamaan itseäni. Tämä teki minut alakuloiseksi. Ja tuo alakuloisuus sisälsi niin paljon tyyneyttä, levollisuutta, että syyllä voin sanoa sitä masennukseksi, sielun voimattomuudeksi, joka oli niin täydellinen, ettei ajatus enää edes sairaasti tarrautunut mihinkään, vaan tylsänä ja välinpitämättömänä sivuutti kaiken.

Sillä tavoin kului aika viikko viikolta. Sisäisesti olin jonkun muutoksen alainen, muutoksen, jonka laatua en ymmärrä. Mutta ulkonaisesti ei mitään tapahtunut. Ei mitään, ei mitään tapahtunut, alakuloisuus vaan patoutui entistä ankeampana sydämeeni... Kunnes nyt tiedän olevani kuoleman merkitsemä. Minä tunnen sen niin selvästi, ettei se voi enää minua kauhistuttaa. Minä tiedän sen, voimatta sitä mitenkään selittää. Kuoleman kylmät kädet ovat pusertaneet minut syleilyynsä, josta en pääse, en edes jaksa pyrkiä irti...

Kun eräänä päivänä sähkölaitoksella kuuntelin suurten sähkökoneiden surinaa, jouduin omituisesti ulkopuolelle itseäni, ja aivoni kiihottuivat vilkkaaseen toimintaan. Johduin ajattelemaan, miten ihmeellisen huomion Galileo Ferraris oikeastaan oli tehnyt keksiessään pyörivän magnettisen kentän, tuon näkymättömien voimien salaperäisen liikkeen, jonka vaikutus oli suunnaton ja joka oudolle käsittämättömällä tavalla veti suuria kappaleita hillittömään pyörteeseensä. Mikä oli tuommoisen voimavaikutuksen salaisuus? Eivätkö kaikki magnetismin teoriat olleet vain tehtyjä, enemmän tai vähemmän oikeita? Eikö niiden alla piillyt salaisuus, kammottava, tutkimaton salaisuus, joka oli nöyryyttävä ihmiselle ja pakotti hänet voimattomana taivuttamaan päänsä? Eivätkö kaikki hypotesit olleet paljasta pintaa? Syvemmällä, niiden alla, näkymättömiin kätkeytyneinä, raivosi hirvittäviä voimia, samallaisia kuin ihmisten sielujen syvyyksissä, hornan kaameita henkiä, jotka vainosivat ihmislasten onnea...