Part 4

Hän puhui tyttärelleen, ja tämä vastasi kielellä, jota nuori pappi ei ollenkaan ymmärtänyt. Mutta sanojen sisällöstä ei ollutkaan väliä, sillä Vedenneidon ääni oli kuin kanteleen helinä. Ja Ahti astui alas valtaistuimeltaan. Hän loi vieraaseen silmänsä, joiden pohjaton syvyys tenhosi ja hirvitti. Hän nosti kätensä ja laski sen nuoren papin hiuksille...

Silloin vieraan silmissä himmeni. Ahdin kosketus oli kuin kostean tuulen hyväily, mutta se lumosi. Ympäristön ääriviivat hukkuivat. Kuului vain huminaa, tuudittavaa, aaltoilevaa huminaa... -- -- --

Ah! Eivätkö urkujen matalat sävelet värisseet?... Ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, lähenivät. Usva hälveni hitaasti ja valkeat holvikaaret sukelsivat näkyviin...

Nuori pappi huomasi olevansa kirkossa, juhlallisessa Herran temppelissä, missä virret humisivat urkujen hopeoiduista pilleistä... Kirkko oli autio. Ainoastaan muutamia, mustiin kaapuihin puettuja munkkeja rukoili pyhäinkuvien eteen polvistuneina. Alttarilla vakava isä suitsutti pyhää savua, ja ilma oli myrhan kyllästämä.

Urut humisivat ja munkit viipyivät polvistuneina. Pyhä hartaus täytti nuoren papin mielen. Tuntui kuin olisi hänen sielunsa sulautunut urkujen kohuun ja hän itse tullut säveleksi ja sävelenä soinut omaa tunnettaan...

Korkeassa, hämärässä katossa oli kultasiipisten enkelien kuvia. Seiniin oli maalattu pyhimyslegendoja, ja alttaritauluna oli mainio kuva Kristuksen kirkastumisesta. Seinien syvennyksissä oli lukuisia pyhäinkuvia, ja katosta riippui lamppu, jossa säteili tuhansia jalokiviä. Ja kaiken verhosi hämy, jonka sylissä urkujen humina vavahteli.

Mutta mitä? Eikö veistos nurkan varjossa ollut antikkinen Venuspatsas ihanine, alastomine muotoineen? Totisesti! Nuori pappi hämmästyi nähdessään tuollaisen kuvan kirkossa. Hänen katseensa kiintyi siihen kuin lumottuna. Virren sävel hukkui hänen korvistaan. Hän ei enää nähnyt mitään muuta, eikä mistään muusta välittänyt. Veistos näytti muuttuvan. Se muistutti Vedenneitoa. Sen piirteet kävivät epäselviksi, se alkoi elää, se hymyili...

Munkit nousivat. Pyhä viha valtasi heidät, kun he huomasivat vieraan ihailevan patsasta, joka oli koettelemukseksi ja lihan kuoletukseksi kirkkoon tuotu. He piirittivät hänet kehään. Hurskas isä ojensi kätensä ja lausui vavahtelevin äänin.

-- Ole kirottu sinä, joka Herran huoneessa annat synnilliselle himolle vallan!

Nuori pappi kuuli nuo sanat kuin unessa. Hän loi hetkeksi raukeat silmänsä pyhään isään ja alkoi sitten jälleen katsella veistosta, jonka hymy tenhosi hänet. Raivo yltyi munkeissa ja he olivat hyökätä hänen päälleen. Mutta äkkiä kirkossa häivähti valo. Marmorinen Maria Magdaleena astui ulos syvennyksestään. Hän ojensi kätensä kuin siunatakseen nuorta pappia ja hänen kasvoillaan oli kirkkaus. Silloin munkit polvistuivat, suutelivat tomua ja löivät rintoihinsa.

Yhä tuijotti nuori pappi veistosta. Kas! Se liikkui, se astui ulommas. Sen ruumiin ympärille ilmaantui kuin tyhjästä muodostuen vihreä harso. Sen silmien kuulto syveni, tuli sielukkaaksi.

-- Vedenneito, Vedenneito, sammalsi nuori pappi polttavin huulin.

Hetkiä kului ja hämärä tummeni. Veistos yhä elävöityi. Se astui alas, ja sen hymy oli viaton ja vetävä. Nuori pappi tuskin saattoi hengittää. Hän näki tuon ihanan olennon avaavan käsivartensa kuin syliinsä janoten. Hänen ruumistaan poltti tuskallisessa onnessa. Hän vapisi.

-- Synti, sinä olet lumonnut minut, sinä olet autuutta suloisempi, kuiskasi hän. Sitten heittäysi hän Vedenneiton syliin...

Mutta kuva hupeni olemattomiin. Maa väistyi hänen altaan. Hän putosi, vaipui huimaavaa vauhtia, yhä ja yhä. Ensin tämä kauhistutti häntä. Mutta vähitellen hän tottui siihen. Hänen oli suloista, viileää, rauhaisaa... -- -- --

Hän heräsi, tuntien viiltävää kipua. Hän lepäsi rannalla, ja suuri ihmisjoukko ympäröi häntä. Toiset hieroivat häntä, toiset liikuttelivat hänen käsiään edestakasin. Vaivoin ja sekavasti tajusi hän, että hänet oli pelastettu. Mutta hengittäminen tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän heikoin äänin vaikersi:

-- Miksi, miksi te minut nostitte?

ISÄ GIUSEPPE.

Kun luostarin raskas rautaportti kääntyi naristen saranoillaan, niin isä Giuseppe heräsi unestaan. Hän kääntyi toiselle kylelleen, kohotti päänsä käden varaan ja jäi puolittain uteliaana, puolittain tyytymättömänä kuuntelemaan hillittyä melua, joka omituisesti muistutti suurten kaupunkien alituista hälinää, vaikka sen kaiku nyt kimposikin luostarin pyhistä muureista. Hän saattoi erottaa tuskallisia avunhuutoja Jumalalle, kauhua ilmasevia sanoja ja pyhän vihan purkauksia. Ja kun hän nousi olkivuoteeltaan, mennen pienen akkunan luo, näki hän kuutamossa joukon veljiä, jotka kantoivat verhottua olentoa tilapäisesti tehdyillä paareilla.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni ja vakavat munkin kasvot ilmestyivät pimeydestä kuun valojuovaan.

-- Jumalalle kunnia, isä Giuseppe! lausui tulija matalalla äänellä, tehden ristinmerkin. Olemme pelastaneet naisen ryövärien käsistä. Hän on kuitenkin haavottunut ja pahasti kylmettynyt. Hän tarvitsee sinun apuasi.

Nopeasti heitti isä Giuseppe kaapunsa ympärilleen ja astui sanaakaan vastaamatta pimeään porraskäytävään, joka ontosti kumisi hänen askeltensa alla.

-- Minne olette hänet panneet? kysyi hän hiljaa, laskeutuessaan alas.

-- Hän on siinä kammiossa, missä veli Ugon autuas sielu kuukausi sitten jätti maallisen asuntonsa. -- -- --

Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, lepäsi taintuneena karkealla vuoteella lukuisten veljien ympäröimänä. Isä Giuseppe kumartui hänen ylitsensä. Tytön kasvot olivat kalpeat kuin jasmini, silmät olivat ummessa, ja silkkisten ripsien juovat kaareutuivat hienojen kulmakarvain alla kuin tumman nauhan laskokset. Isä Giuseppe pyysi veljiä poistumaan. Sitten tutki hän haavan, joka oli neidon olkapäässä, ja sitoi sen huolellisesti.

Haava ei ollut vaarallinen, mutta vilustumisesta saattoi aiheutua kuolettava tauti. Isä Giuseppe sekotti voimakkaan juoman ja kaatoi sen tytön kalpeiden huulien välistä hänen suuhunsa. Senjälkeen pyhä isä kohoutui kumartuneesta asennostaan, ikäänkuin aikeessa poistua. Mutta hän jäikin pitkäksi aikaa tuijottamaan sairasta, ja hänen tummat silmänsä synkkenivät miettiviksi.

Milloinkaan ei hän ollut nähnyt näin ihanaa naista, ei edes nuoruutensa kauneudenjanoisina aikoina... Hän vilkasi vielä kerran hätäisesti vuoteelle, astui sitten ulos, ja annettuaan veljille muutamia määräyksiä hän poistui omaan kammioonsa.

Hänen unensa oli kuitenkin häiriintynyt, ja hän jäikin ajatuksiinsa vajonneena seisomaan akkunan ääreen, jonka läpi kuu loisti. Oranssipuiden varjot lepäsivät ruohokentällä toistensa sylissä, ja hän saattoi erottaa suurten orkideain värähdykset smaragdinvärisessä heinikossa. Pieni joki virtasi kuin elohopea kiemurtelevassa uomassaan. Se sukelsi sivummaila tumman olivimetsän varjoon ja synkkeni siellä himmeäksi kuin ametisti. Polvekkeen kohdalla, missä lehvien lomitse siivilöityneet kuun säteet saivat varjon kalpenemaan, välähteli se väriltään vaihtelevana kuten opali. Sen yllä keinui kevyt sumupilvi, hitaasti, elävän olennon kaltaisena. Se näytti suunnattomalta mateliaalta, jonka ruumis oli utumaisen keveä ja jonka täydellisyyden vain mielikuvitus saattoi käsittää. Isä Giuseppe luuli akkunankin läpi tuntevansa liljojen lumoavaa tuoksua, ja se tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä täydellisemmin hän käsitti luulonsa valheellisuuden. Luostarin muurikivet loistivat ihmeellisinä ja seljapensaan lehdet heijastivat kuun säteitä.

Monivärisen, taiteellisesti kudotun nauhan kaltaisena alkoivat hänen menneet vaiheensa kulkea hänen silmiensä ohi, ja hän tarkasti tuota kuvasarjaa uneksivana, mitään etsimättä. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja perinpohjaisen sivistyksen. Mikään nautinto ei hänelle ollut tuntematon, eikä mitään niin erikoista ollut olemassa, ettei hän hienolla vaistollaan olisi tajunnut sen kauneusarvoja. Jo aivan nuorena oli hänen lukeneisuutensa ollut suuri, yhtä määrätön kuin se estettinen epäily, joka jo varhain oli herännyt hänen sielussaan. Tuon epäilyn syyksi oli hän laskenut tunteittensa viileyden, sen seikan, ettei hän milloinkaan ollut kokenut rakkautta koko sen hehkuvassa intohimoisuudessa, vaan oli hekumoinut sen viileässä, älyllisessä varjossa. Moni nainen oli levännyt hänen sylissään, ja monelle aaltoilevalle povelle oli hän hetkeksi nojannut nuoren päänsä, mutta se ei ollut voinut järkyttää häntä tasapainosta, ja syvimmällä hänessä oli piileskellyt myrkyllinen ironia. Tämä hänen kykenemättömyytensä antautumaan oli tuottanut hänelle tuskaa, josta hän kuitenkin oli enemmän nauttinut kuin tuntenut vakavaa huolta. Se oli ajanut hänet nautinnon hurjaan kuohuun, se oli herättänyt hänessä tiedon janon ja pakottanut hänet syventymään suurten kirjailijain luomiin.

Oliko rakkauden kaikkivaltaavaa tunnetta olemassakaan? Eikö Platon erehtynyt, luullessaan sitä eteriseksi sopusoinnuksi sielujen välillä. Platonhan oli vain teorettiko, joka kylmän järjen avulla koetti paljastaa tunteen mystillisyyttä? Eikö Sophokles iskenyt harhaan kuvatessaan sen traagillisuutta, ja voiko Euripides vastata sanoistaan? Ei, pikemmin oli rakkaus kangastus, joka katosi, jos astui sitä askeleen lähemmäksi tai koetti katsoa sitä kaukoputkella. Se oli kukka, joka surkastui ja kuoli, jos koetti sitä tutkia. Vai sisälsikö rakkaus todellakin maailman arvotuksen?

Kuitenkin, miten hyödytöntä oli koettaakaan sitä tutkia. Kuka voi arvostella, mikä on oikeaa, mikä väärää? Kuka voi vetää rajan sofistien viisastelujen ja todellisen filosofian välille? Itse oli hän nuoruudestaan saakka suhtautunut epäilevästi kaikkeen ehdottomasti varmaan. Hän oli löytänyt salaisia johtolankoja Sokrateen ja Aristoteleen filosofiasta epicurealaisten ja Aleksandrialaisen koulun tenhoaviin oppeihin. Hän oli huomannut yhteyden Arkimedeen viisauden ja kaldealaisten poppamiesten taikatemppujen välillä. Ja pyhän Augustinuksen teokset saattoivat johtaa uudenaikaisten jumalankieltäjien kirjotuksiin, samoin kuin niiden alkuperänä voi pitää gnostikkojen teorioja.

Hänen epäilyksen rikkiraastama henkensä oli turhaan etsinyt itselleen tukipistettä. Vihdoin antautui hän lääkäriksi. Mutta se ei riittänyt. Hän puuhaili alkemistien parissa, luki Homeroon lauluja ja historiankirjottajien teoksia, joiden kauhun kuvaukset tyydyttivät häntä ja tuottivat hänelle nautintoa, vaikkei hän olisikaan kestänyt niitä todellisuuden räikeässä valossa.

Sitten heittäysi hän kokonaan hekkuman pyörteisiin. Nautinnot kävivät hänelle jokapäiväisiksi, hän janosi yhä salaperäisempää, erikoisempaa, luonnottomampaa. Hänen himonsa muuttui sairaalloiseksi näläksi, jonka innoton voimattomuus tuotti hänelle esteettistä nautintoa heikon tuskan muodossa. Itsetietoisesti meni hän liiallisuuksiin, unohtaen rajat. Sillä ymmärtäessään senkautta varmasti joutuvansa turmioon, keksi hän samalla tuossa asteettaisessa alenemisessaan uuden nautinnon, jonka salainen tenho kasvoi, senmukaan kuin hänen perikatonsa läheni. Kuitenkin oli tuo perikato vielä siksi etäinen, ettei todellisuus saattanut riistää nautinnon runollisuutta. Päivä päivältä hänen jäsenensä veltostuivat ja tarmonsa heikkeni, mutta mielikuvitus herkistyi yhä ja verhosi hänen silmänsä värikkäillä, lumoavilla valheillaan.

Mutta sitten sattui hänen elämänsä salatuin tapaus. Nytkin pani muisto siitä kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa. Ja kun hän vaistomaisesti vilkasi käteensä, saattoi hän kuun valossa erottaa sormessaan särmikkään arven, jälen haavasta, jonka hänen sormuksensa himmeänpunainen korundi oli tuona kauheana hetkenä painanut.

Tuo tapaus oli kokonaan muuttanut hänet ja tuonut hänet katuvaisena luostarin muurien suojaan. Ja se oli tehnyt hyvää hänelle. Päivä päivältä oli hänen elinvoimansa kasvanut. Jumalassa oli hän luullut löytäneensä vastauksen epäileviin kysymyksiinsä. Ja kun hän oli ruoskinut itseään, olivat tuskan puristamat kyyneleet tuottaneet hänelle yhtä suloista nautintoa, kuin hän ennen oli tuntenut painaessaan kasvonsa kasteiseen jasmini-kimppuun. Hänen työkykynsä oli palannut. Omituinen, kirkas rauha asui hänessä, ja jokaisessa kauneusväristyksessä, joka liikkui hänen sielussaan, luuli hän tuntevansa Jumalan. Mutta kaikkein syvimmällä hänessä piili vieläkin epäilyä, joka toisinaan pyrki esiin ja sai hänet kauhusta vapisemaan. Nautinnonhimon hienot juuret olivat jääneet hänen sydämeensä versomaan. Ja nytkin, muistaessaan kaunista haavottunutta, pulpahti kiellettyjä ajatuksia hänen aivoihinsa. Huomatessaan sen hän melkein huudahti tuskasta. Samalla hän kuitenkin tajusi tuon tuskan salaperäisen tenhon. Mutta hän tahtoi karkottaa synnillisyyden sydämestään. Hän tarttui ruoskaansa, joutui epätoivon valtaan ja sammalsi hiljaa:

-- Domine, non sum dignus.

* * * * *

Ryövärit olivat surmanneet tytön vanhemmat, mutta neidon olivat he sitoneet ja heittäneet puolialastomana virumaan jäätävän kylmän, maanalaisen luolan kostealle kivilattialle. Yöllä olivat he kuitenkin aikoneet kulettaa hänet pois, mutta luostarin pyhät veljet olivat pelastaneet hänet. Vaikka oli sydänkesä, oli hän ollut vilusta jäykkä ja tainnoksissa. Hän sairastui vaarallisesti, ja kun hän tarvitsi huolellista hoitoa, kannettiin hänet huoneeseen, joka oli isä Giuseppen kammion vieressä.

Oli varhainen aamu. Isä Giuseppe avasi hiljaa tytön kammion oven. Hän tahtoi panna uutta voidetta haavaan, ennenkuin hän meni luostarin kirkkoon pitämään aamurukousta. Aurinko kultasi neidon kuumeenpunaamaa poskea, ja kiihkeästi liikehtivä ohimosuoni kuvastui hienon ihon alta kuin näkymättömän esineen varjo. Ihanat huulet olivat puoliavoinna ja tummat hiukset aaltoilivat hajanaisina karkealla päänalusella. Pyhä isä katseli kauan hoidokkiaan. Sitten laski hän kätensä nukkuvan otsalle ja sanoi matalalla äänellä:

-- Älä säikähdä, lapseni, minä se olen.

Tyttö avasi silmänsä, ja harhaileva katse kiintyi tuskallisena pyhän isän piirteihin. Mutta tunnettuaan hoitajansa sulki neito jälleen silmänsä, ja heikko valo levisi hänen kasvoilleen.

Isä Giuseppe avasi varovasti paidan ja paljasti haavottuneen olkapään, jolloin osa neidon hienohipiäistä rintaa tuli näkyviin. Isä riemuitsi siitä, ettei hänen kätensä ollenkaan värähtänyt, eikä sydän lyönyt kiihkeämmin. Tyynenä irrotti hän siteen ja toimitti tehtävänsä. Ja vaikka hän saattoi nähdä tytön povella pienen luomen, joka loisti kuin keltaviinipisara alabasterilaatalla, ei hän tuntenut synnillistä himoa katsoa syvemmälle. Hänen lihallisuutensa oli todellakin kuollut. Hän saattoi tyynesti ihailla tytön kauneutta, lähestyä häntä puhtain mielin kuin enkeliä ja kiittää Jumalaa, joka oli sallinut hänen nähdä näin ihanaa ja joka ilmasi ikäänkuin osan itseään tässä ihmeellisessä luomassaan.

Mutta yhtäkkiä epäily valtasi hänet. Eikö hän salaperäisellä tavalla nauttinut siitä, että hän noin saattoi pidättäytyä, ja eikö tuo nautinto ollut synnillinen? Jos hän olisi antanut tytön ruumiin paljastua, koettamatta sitä mikäli mahdollista estää, niin eikö hän olisi ihaillut sitä luonnollisesti, kuten ihmeellistä kukkaa? Nyt oli hän jättänyt sen verhotuksi, tehnyt tuon nautinnon epämääräiseksi ja sillätavoin kohottanut sen viehätysvoimaa. Hänellä oli kuin aarre, jonka suunnattomuuden hän voi aavistaa, mutta hän lisäsi sen tuottamaa iloa sillä, ettei kaivanut sitä esiin ja arvioinut sitä.

Siis vieläkin oli hänessä nuoruutensa päivien hioutunutta nälkää, vaikka hän oli koettanut pettää itseään uskomalla toisin. Koko kahdeksan vuoden ajan, jonka hän oli luostarissa ollut, oli se piillyt hänen sydämensä sopukoissa. Ja nyt oli se pulpahtanut esille, muodostaen huutavan ristiriidan hänen todellakin vilpittömän jumalan-kaipuunsa kanssa. Mutta alussa ei tuo ristiriitakaan herättänyt hänessä epätoivoa, vaan sensijaan uteliaisuutta. Se oli kuin ihanan jargonin muotoon puettu arvotus, jonka ratkasusta ei ollut toivoakaan ja joka juuri siitä syystä viehätti. Sitä ei voinut selittää kuin valheellisilla aforismeillä, joiden kaksimielisyys antoi sille eloa ja väriä poistamatta sen salaperäisyyttä.

Eikö messun salamyhkäinen humina, ainoa mikä enää muistutti entistä kreikkalaista kuorolaulua, eikö juuri se, eikä katumus, ollut vietellyt häntä luostariin? Hän oli kaivannut yksinäisyyttä siksi, ettei hänellä kaikkeen kyllästyneenä enää ollut muuta mahdollisuutta. Hänen sairaalloinen vaistonsa oli nopeasti tajunnut, mikä tenho askettisuudessa saattoi piillä. Väärällä, luonnottomalla tavalla oli hän nauttinut siitä, että oli voinut olla niin moitteettoman ankara itseään kohtaan, noudattaa kaikkia pyhiä määräyksiä ja herättää luostarin yksinkertaisissa veljissä luottamusta ja kunnioitusta itseään kohtaan. Se ei ollut antautuvaa hurskautta, vaikka hän niin oli itselleen vakuuttanut. Ja kun epäily oli kohonnut kätköstänsä, oli hän ruoskaniskuilla tukahuttanut sen ja tuskalla huumannut ajatuksensa kuin pikarinkallistaja viinillä.

Hänessä oli siis vielä samaa kuin ennenkin. Sisäisiin, sielullisiin ilmiöihin oli hänen turmeluksensa ennenkin perustunut. Pieni, aivan vähäpätöinen seikka oli valheellisen, mutta terävän logikan jokapuolelta valasemana tuottanut hänelle nautintoa. Tuosta nautinnosta oli samainen logikka voinut johtaa uuden, uudesta yhä uuden, ja siten kulkea kuin kiertoportaita alaspäin, yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin toisia teitä oli palannut alkukohtaansa. Ja kun hän sitten oli tarkastellut tuota ketjua, niin sen renkaitten löyhä yhteys oli hurmannut häntä. Siten oli hänen sielunsa rikkirepeytynyt ja juuri sen perusteella saattoi hänestä sanoa, että hän oli henkisesti joutunut harhaan. Kuinka toisin olikaan niiden laita, joiden ruumiin alhaiset ja raa'at nautinnot olivat turmelleet. Tietysti heistäkin saattoi henkisessä merkityksessä sanoa samaa, mutta oleellinen erotus oli kuitenkin havaittavissa. Sillä heidän sielunsa ikäänkuin nukkui, heidän henkiset voimansa olivat mitättömät ja täytyi etsiä voimakkaita sensationivaikutuksia, ennenkuin ne hetkeksi heräsivät. Mutta älykäs, ruumiillisesti terve harhaanjoutunut, mikä traagillisuus siinä piili. Sellainen henkilö huomasi itse oman perikatonsa, mutta hän saattoi sitäkin katsella välinpitämättömänä, kauempaa, ikäänkuin näytelmää.

Isä Giuseppe siveli kädellään otsaansa, ja hiljaa hiipi tuska hänen sydämeensä. Eikö hän siis voinut löytää mitään tietä vilpittömyyteen? Eikö hänen harhaanjohdettu logikkansa kykenisi enää milloinkaan selviytymään omista umpisokkeloistaan, seuraisiko se entistä synnillistä rataansa? Tulisiko jokainen harras pyrkimys olemaan valhetta ja itsepetosta?

Hänen sielunsa hätä kasvoi. Vielä kerran katsoi hän pitkään nukkuvaan neitoon ja peittäen kädellä kasvonsa hän riensi ulos. Hän astui poikki pihamaan, jonka nurmikolla lauha tuuli lennätteli orjanruusun punaisia terälehtiä, ja avasi kirkon oven. Ketään ei ollut vielä saapunut. Auringon säteet tulvivat sisään ristikkoakkunasta valaisten suuren ristiinnaulitun-kuvan kasvoja. Ylhäällä holvissa tyhjyys humisi. Ja isä Giuseppe heittäytyi polvilleen kuvan eteen, risti kätensä ja toisti yhä uudelleen:

-- Ecce Agnus Dei, qui tollit peccata mundi!

* * * * *

Siis tuo ihana lapsi oli hänen, täydellisesti. Tytön jokainen ajatus oli hänelle omistettu, jokainen solu värähteli hänelle. Neito oli hänelle antautunut. Siis sittenkin oli hän löytänyt rakkauden ja saanut kokea, mitä on olla rakastettu ja itse rakastaa. Hän ajatteli sitä maatessaan tytön vieressä. Ja tyttö lepäsi sanattomana kielletyssä onnessaan.

Isä Giuseppe voi todentaa itselleen kaksi seikkaa: Ensinnäkin, että tyttö oli kuolemaan tuomittu kalvavan sairautensa vuoksi, hänen hetkellinen toipumisensa oli vain merkki siitä. Toiseksi, että hän miltei heti oli ymmärtänyt tytön salatun tunteen, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli nähnyt sen heräävän ja tehnyt kaikkensa kehittääkseen sitä ja saadakseen sen voimakkaaksi. Hän oli lumonnut tytön sanoillaan, avartanut hänen mielikuvituksensa piiriä ja kietonut vakavien sanojensa ympärille värikästä valheellisuutta, jolla hän oli vallottanut sairaan herkän mielen. Ja tätä tehdessään oli hän uskotellut itselleen vetävänsä tyttöä lähemmäksi Jumalaa, sillä Jumala oli ollut hänen puheittensa keskuksena. Vaikka hän oli huomannut ihanan ja tuskallisen tunteen versovan sydämessään ei hän ollut tahtonut eikä uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli löytänyt yhä uusia keinoja pettääkseen itseään, ja ennentuntematon huume oli tehnyt hänen elämänsä unen kaltaiseksi.

Sitten oli tytön tunne yhtäkkiä puhennut täyteen voimaansa. Isä Giuseppen terävä silmä oli sen heti huomannut, ja hänen vuosia nukkunut aistillisuutensa oli herännyt kiihkeämpänä kuin konsanaan. Mutta hän oli ruoskinut itseään kuolettaakseen lihallisuutensa, hän, joka hyvin tiesi mitä se vaikutti. Hän oli taistelemalla kiihottanut itsensä äärimmilleen, kunnes jännitys oli nyt lauennut ja kaikki nautittu pohjaan saakka.

Mikä tenho piilikään siinä, että hänen rakastettunsa oli kuoleman oma! Hänen rikollisessa lemmessään oli salaperäinen kauneus, joka valtasi hänet kauttaaltaan. Koskaan ennen ei hän ollut aavistanut, mitä oli painaa huulensa huulille, jotka tauti oli kalvettanut vaaleanpunaisten ruusujen värisiksi, ja hekkumoida valkeiden käsivarsien syleilyssä, joiden suonissa kuume tykähteli. Hänen onnensa oli täydellinen. Eivät kuoleman kauhut olisi voineet häntä pelottaa. Sillä hän tiesi miten lyhyt hänen onnensa tulisi olemaan.

Isä Giuseppe tarttui tytön käteen, joka lepäsi peitteen päällä puhdasmuotoisena ja kalpeana kuin niukassa valossa kasvanut lilja. Se oli kuitenkin niin kylmä, että pyhä isä vaistomaisesti katsoi tytön kasvoihin, joita kuu valasi. Tytön kelmeiden huulten ympärillä oli veristä sakkaa, silmät olivat sulkeutuneet ja hiukset valuivat hajanaisina valjulle otsalle. Ensin näyn harvinaisuus hurmasi isä Giuseppeä. Näytti kuin olisi purppurainen viinin vaahto ympäröinyt kukkamaisia huulia, joiden takaa hampaat loistivat kuin valkeat helmet. Kaikki muistutti jotakin pyhimystarua tai balladia, ja tytön kasvojen madonnamainen puhtaus oli omiaan varmentamaan illusionia...

Sitten tuntuivat hänen ajatuksensa ikäänkuin pääsevän valloilleen, ja vasta silloin käsitti hän todellisuuden koko kauheuden. Tyttö oli kuollut. Tuo sairas ruumis oli nyt sieluton ja kylmeni kylmenemistään hirveässä kauneudessaan. Se ei ollut voinut kestää intohimon kuluttavaa myrskyä, vaan oli taittunut kuten kukka rankassa sateessa.

Isä Giuseppen sydämeen patoutui äänetön kauhu. Hän tunsi tuskaa, jonka syvällisyyttä hän ei ollut voinut edes aavistaa, ja käsin rintaansa pusertaen hän syöksyi omaan kammioonsa. Kaamea tunne oli jähmettää hänet, ja hän tuijotti kuin unissakävijä, vieraana itselleen. Hän haki tikarin kätköstään ja vaipui tuolille. Ja tuntematta kipua, leikkasi hän auki molempien ranteittensa valtimot.

Kuu loisti taivaalla kapeana sirppinä ja tähdet värisivät himmeinä. Hän saattoi kuulla, miten seljapensaan lehdet kahisivat, kun tuuli hankasi niitä luostarin seinää vasten. Hän unohti todellisuuden. Yön valtava hiljaisuus lumosi hänet, ja hän saattoi sulautua sen kauneuteen, vaikka hänessä pohjimmalla liikkuivatkin äskeisen tapahtuman kauhut. Hänen kaksinaisuutensa teki hänelle mahdolliseksi hetkeksi yhdistää todellisuuden hirveä armottomuus sopusointuisesti siihen värähtelyyn, minkä kauneus herätti hänen sielussaan. Ja se muodosti harmonian, jota hänen verenvuodosta riutuvat aivonsa eivät enää jaksaneet käsittää mielikuvaksi.

Veri pulppusi hänen ranteistaan purppuraisen nauhan kaltaisena. Se leveni lammikoksi, jonka pinnan kuu sai rubinin tavoin säihkymään ja jonka syvyydestä tähtien kuvat värähtelivät. Vielä kerran tämä kaikki kuitenkin haihtui. Hän muisti tytön kasvot sellaisina kuin oli ne viimeksi nähnyt, hirveinä jäykässä kauneudessaan. Hänen piirteensä vääristyivät ja pää valahti rinnalle. Avuttomana, suuren hädän valtaamana, hän tuskin kuuluvasti huokasi:

-- Domine, Domine, non sum dignus!

III.

KOSTAJA.