Part 3

En tiedä mitenkä huomioni kiintyi Napoleon-taulun alasyrjän renkaihin, joiden varassa taulu lepäsi. Ne olivat tavallista vahvemmat ja niiden läpi tunkihe kaksi tukevaa, nikkelöityä naulaa, joiden käret olivat alaspäin taivutetut. Nyt huomasin että renkaitten yläpuolet (eivätkä, kuten tavallista, alapuolet) nojasivat nauloja vasten. Tietysti taulun täytyi painaa, ja niinollen olisi naulojen pitänyt ehkästä sen putoamista, mutta nyt näyttivät ne estävän sen kohoamista ylöspäin. Jos Newton oli ihmetellyt omenan putoamista maahan, niin paljoa suurempi syy oli minulla kummastella, huomatessani taulun pyrkivän ilmaan, ikäänkuin ei se ollenkaan olisi ollut painolain alainen.

Ryhdyin tutkimaan asiaa lähemmin, nykäsin innoissani renkaat pois nauloista ja -- olin vähällä ääneen kirahtaa. Sillä hitaasti ja äänettömästi kohosi taulu ylös, ja samalla avautui osa seinästä sisäänpäin niin että saatoin nähdä alaspäin johtavien kiertoportaitten alun. Auennut ovi oli hyvin monimutkainen ja seurasi niin tarkkaan seinäpaperin suurten kukkakiehkuroitten viivoja, että oli tosiaan ollut vaikea mitään huomata. Taulun taas oli kohottanut raskas paino, joka nerokkaiden vipulaitteiden avulla samalla oli vääntänyt salaoven auki.

Jännityksen vallassa kulin portaita alas. Ne eivät vieneetkään syvälle, ja ne päättyivät pieneen oveen, joka ihmeekseni ei ollut lukossa. Tulin pimeään huoneeseen, joka tuntui minusta ahtaalta, ja raapastuani tulta huomasinkin, että se oli etehisen tapainen tyhjä komero, jonka peräseinällä oli toinen ovi. Kun koetin, avautui tämäkin ovi. Minä astuin sisään ja jäin hämmästyksestä sanattomana tuijottamaan eteeni.

Huone, johon olin tullut, oli pienen pyhätön kaltainen. Sen seinät olivat vaaleanvihreätä, kuulakkaa marmoria ja aivan paljaat. Ainoastaan ovella oli kellertävät verhot paksusta sametista ja peräseinällä, niinikään samettiverhon peitossa, suuri taulu. Sen vieressä, korkeilla alabasterijalustoilla paloi kretalaisia lamppuja, kolme kuvan kummallakin puolella. Niiden valo, jonka vihertävät suojukset tekivät aavemaiseksi, tunkeusi tasaisena huoneen jokaiseen sopukkaan. Taulun alla, suunnattoman, soikean maljan tapaisessa astiassa, joka oli tehty opalinkarvaisesta lasista, uiskenteli vahasta muovaeltuja lummekukkia. Tämän takaa kumartuivat ihanien lootusten hennot varret veden yli, kuin paremmin nähdäkseen kuvansa. Lattialla oli pehmeä, heikosti punertava matto, mutta ei yhtään istuinta.

Kun vedin samettiverhon taulun edestä, näin mestarikäden tekemän naisen muotokuvan. Nainen oli seisovassa asennossa, käsi tuolin selustalla, ja aurinko kultasi hänen kasvojaan. Punaiset huulet hymyilivät raukeasti, ja vaikka silmien katse oli kirkas, näytti niiden syvyydessä väreilevän uneksumus. Tuo nainen oli Astridin äiti.

Noin kaunis oli siis herra Brummerin nuorena manalle mennyt puoliso ollut. Tarkastelin kuvaa kauan, ja se alkoi tuntua minusta ihmeen tutulta, ikäänkuin olisin nähnyt sen ennen. Mitään tämäntapaista valokuvaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Sitten muistin: Astrid oli seisonut juuri tuossa asennossa silloin kuin pyysin herra Brummerilta hänen kättään. Aurinko oli valassut hänenkin kasvonsa, vaikka niiden ilme oli ollut toinen. Ja minä aloin käsittää, miksi appeni oli joutunut niin tasapainostaan pois.

Taulun alla, ohuella nefrittilaatalla, jota kullatut tukimet kannattivat, oli yksinkertainen mahonkilaatikko. Kun avasin sen, osui ensiksi silmääni neulaankiinnitetty, kultainen ristihämähäkki, joka oli pistetty pieneen samettikorokkeeseen. Pohjalla oli kellastunut, apelleni osotettu kirje.

Sanotaan olevan helpompaa toistamiseen voittaa himo, jonka ennen on kukistanut. Minä puolestani tiedän, kuinka paljon helpompaa on toistamiseen antautua alttiiksi kiusaukselle, jota kerran ei ole voinut vastustaa. Kuitenkin myönnän, että hetken seisoin epäröiden kirje kädessä, enkä niinkään ripeästi vetänyt ulos kellastunutta paperia, vaikka kuori olikin ennestään auki. Olenko teostani myöhemmin tuntenut omantunnon vaivoja, se ei kuulu tähän, mutta tuskin koskaan olen ollut jännittyneempi, kuin lukiessani seuraavia rivejä.

Rakas Harald!

Tuntuu niin tuskalliselta ja samalla niin lohduttavalta kirjottaa sinulle näitä rivejä, näitä elämäni viimeisiä sanoja, jotka lähes vuoden ovat odottaneet huulillani, eikä minulla kuitenkaan ole ollut voimaa lausua niitä. Minä lepään vuoteellani, sydämeni sykkii kuumeesta kiihottuneena ja käteni vavahtelee, mutta minun on niin hyvä, kun saan sinulle puhua, että unohdan tautini.

Kuinka raskaita sanoja minun täytyy kirjottaa. Tahtoisin nyt, hyvästi jättäessäni, muistella vain niitä aikoja, jolloin sinun suuri, salattu rakkautesi täytti minut, kantoi minua siivillään, oli koko elämäni sisältönä, minun kaikkenani. Tahtoisin muistella onnemme autuaita hetkiä, kiittää sinua jokaisesta erikseen ja kiittää jumalaa, joka on antanut niiden ihanina mielessäni säilyä. Mutta minun täytyy puhdistautua, minun täytyy osottaa, kuinka täydellisesti sinä erehdyit.

Harald, minä olen viaton, usko minua. Minä vannon sen seisoessani kuoleman kynnyksellä, minä vannon sen kuoleman kylmän henkäyksen leyhyessä kasvoillani. Harald, sinun täytyy minun valani uskoa!

Saatan niin hyvin kuvitella, mitenkä kaikki tapahtui. Sinä olit mennyt puistoon, polttaaksesi rauhassa paperossin. Sinä kulit ajatuksiisi vajonneena hiekkakäytävää lehtimajan kohdalle saakka. Sinä kuulit kiihkeää keskustelua, katsahdit ja näit majassa vaimosi, jonka edessä nuori mies oli polvillaan. Sait piston sydämeesi, mutta voimalla, joka sinulle on niin ominainen, sinä käänsit katseesi pois ja jatkoit matkaasi niinkuin et mitään olisi huomannut. Ah, Harald, luuletko, etten nähnyt miten hartiasi värähtelivät!

Tuska täytti sydämeni, sillä tajusin, kuinka syvästi olin sinua haavottanut. Ja kuitenkin, tuo nuori mies, joka oli edessäni polvillaan, oli veljeni. Hän oli veljeni, Harald, hän oli veljeni, usko se sana!

Sinä olit tavannut minut hienossa perheessä, ja vähätpä sinua liikutti, olinko perheen tytär vai kasvatti ja minkälaiset oikeat vanhempani olivat. Sinä rakastit vain minua, ulkonaisista olosuhteista et välittänyt. Mutta minä en voinut unohtaa köyhiä vanhempiani, sillä minä rakastin heitä ja olisin tahtonut, että sinäkin olisit heitä rakastanut. Se oli kuitenkin luonteellesi vastaista. Et saattanut sietää lähelläsi kurjuuden varjoakaan. Kun puhuin heistä, olit kärsimätön, ja kun sanoin, että he tarvitsivat apua, vastasit hämmästyneenä: "Mutta rakkaani, koko omaisuutenihan on sinun, anna heille vaikka puolet siitä". Harald, en kärsinyt paljon tästä, sillä minä näin, kuinka suuresti sinä rakastit minua, kuinka suhdattomasti enemmän kuin tahdoit näyttää.

Sinä iltana oli veljeni epätoivoisena tullut luokseni. Hän oli joutunut harhateille, ja hurjistelu oli johtanut hänet kassavaillinkiin. Ja kun olin hänelle kylmä ja kova, lankesi hän polvilleen eteeni. Harald, Harald, jos silloin näit silmissäni kyyneleitä, olivat ne säälin synnyttämiä. Olihan hän kuitenkin veljeni...

Sinä viivyit kauan puistossa. Voitko kuvitella, mitkä tunteet liikkuivat sielussani, mitkä jäätävät aavistukset, vaikka olin viaton. Sillä minä tunsin sinut jo silloin ja minä rakastin sinua.

Illallispöydässä olit sinä parhaimmalla tuulellasi. Sinä laskettelit leikkiä ja olit iloinen, eikä epäilyksen varjoakaan ollut kasvoillasi. Voitko ajatella, kuinka jokainen sanasi pisti, jokainen hymysi raateli ja naurusi ääni vihloi. Harald, jos koskaan sinun suunnaton voimasi on kauhistuttanut minua, niin tapahtui se silloin. Sillä minä ymmärsin, että onneni oli hukassa.

Minun olisi pitänyt langeta polvilleni sinun jalkoihisi, minä tiedän sen, minun olisi pitänyt kaiken pyhän kautta vannoa sinulle viattomuuteni, minä tiedän sen. Mutta jo silloin tiesin, mihin se olisi johtanut. Sinä olisit katsonut minuun hämmästystä teeskennellen, nostanut minut maasta, lohduttanut minua. Sinä olisit sanonut, ettet milloinkaan ole mitään epäillyt, ettei semmoinen ajatus voisi olla edes mahdollinen sinulle. Ja sinun äänessäsi, sen pohjalla ja salattuna, olisi ollut se jää, joka on sinun voimasi ja virheesi, ja joka on niin syvällä, niin syvällä, ettei sitä outo huomaakaan, mutta joka siitä syystä ei koskaan sula. Harald, sinun täytyy myöntää, että olen oikeassa, ja minä rukoilen sinua, älä ole katkera itsellesi.

Harald, Harald, minä tunnustan syyllisyyteni ja minä tunnen sen. Sillä minun olisi pitänyt ainakin koettaa. Minun olisi pitänyt suudella sinun polviasi maassa viruen, itkeä kyyneleeni kuiviin ja puhua ääneni sorruksiin. Mutta en voinut. Minussakin oli ylpeyttä. Ah, kenties olisikin toisin, jos sen olisin tehnyt, kenties olisi kaikki onnellista, valoisaa, autuasta, kuten ensi aikoina.

En koskaan enää saanut olla sylissäsi, Harald. Sinä puuhailit alinomaa töissäsi, kyselit, oliko minun ikävä, vaikka hyvin tiesit, etten tahtonut sitä myöntää. Sinä rupesit matkustelemaan, ja kun palasit kotiin, olit aina iloinen ja ystävällinen -- minä kiitän sinua jo siitäkin -- mutta vieras minulle.

Viettäessäni yksinäisiä iltojani Astridin vuoteen ääressä, olin monasti luvannut itselleni koettaa, mutta minulla ei ollut koskaan kylliksi voimaa. Sinä osasit tukehuttaa yritykset alkuunsa. Ah, muistatko, kerran, kun palasit matkalta ja kylmin huulin suutelit minua otsalle, tartuin minä kiihkeästi käsivarteesi, mutta minä huomasin, että sinä vavahdit.

En tahdo kuvailla sinulle kärsimyksiäni, sillä tiedän, kuinka syvästi sinä itse olet kärsinyt. Minä tiedän senkin, että sinä vielä minua rakastat, ja olen siitä onnellinen. Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa sinulle, sillä sinä et ole rikkonut, vaan erehtynyt. Jos yksinäisyydessäni olen välistä soimannut sinua siitä, että saatoit olla niin kova, sinä, jolla kuitenkin oli kultaisen hämähäkin tarina omallatunnollasi, niin anna se anteeksi. Älä syytä minua äläkä itseäsi, kohtalon käsi on levännyt harteillamme.

Nyt minun on hyvä olla. Kuumehoureissa olen usein käsivarsillasi ja saan katsoa silmiesi syvyyteen. Minä kulen kanssasi onnen mailla, missä leppeät tuulet leyhyvät ja ihanat kukat uneksivat. Enkä minä enää tahtoisikaan terveeksi tulla.

Harald, minä suutelen sinua ja siunaan sinua! Ole hyvä Astridille, ole hyvä hänelle.

Edit.

Myönnän, että liikutus kohotti silmiini sumun, joka hetkeksi himmensi ympäristön. Näin mielikuvituksessani appeni, joka vakavin kasvoin astui tuon kuvan eteen ja taivutti päänsä, mielessä hartaus ja suru, jota hän ei voinut koskaan ilmasta. Ja minussa heräsi myötätunto tuota yksinäistä miestä kohtaan, jonka sydämessä alituisesti kaihersi sama raskas tunto, kuten aihe taiteilijan mielessä, kuitenkin sillä erotuksella, ettei hän voinut siitä milloinkaan vapautua.

Sitten ikäänkuin heräsin, ja ahdistava tunne valtasi minut. Olin kuin temppelin häpäsijä. Hiipiessäni pois sylkytti sydämeni levottomasti ja varoin synnyttämästä pienintäkään ääntä. Ja kun vihdoin seisoin appeni työhuoneessa tarkastellen, oliko salaovi paikoillaan, niin hiki kihoili ruumiistani.

Olin siis päässyt suuren salaisuuden perille. Mutta mikä oli kultaisen hämähäkin tarina, josta Edit rouvakin oli maininnut? Salaperäisillä kirjaimilla oli siis sittenkin joku merkitys. Vaivasin jälleen päätäni monet päivät. Muodostin kirjaimista nimiä: Diana Ard y.m. Ne eivät kuitenkaan mihinkään johtaneet, ja pisteet n:n ja d:n perässä jäivät vaille selitystä. Vai oliko hämähäkki jonkinlainen symboli? Oliko siitä mitään tarinoita tai runoja, jotka olisivat voineet antaa jotakin vihjausta? Selailin monellaisia teoksia. Meyerin tietosanakirja ei minua auttanut. Ja vasta suuresta saksalaisesta eläinopista löysin arvotuksen ratkasun. Luin nimittäin: Kreuzspinne (Araneus diademathus o. Epeira diadema) j.n.e. Aran. diad., lyhennys latinalaisesta nimestä, siinä olivat kirjaimet semmoisenaan, siinä piirteitten salaisuus. Myönnän melkoisesti pettyneeni. Nähtävästi oli appeni piirtäessään hämähäkin kuvaa muistanut sen latinalaisen nimen ja jonkinlaisesta päähänpistosta kirjottanut sen niinkuin oli kirjottanut.

Minulla ei siis salaisuutta selvitellessäni ollut enää muita keinoja kuin varovainen kyseleminen apeltani ja vaimoltani. Tällaiselle urkkimiselle on kuitenkin ominaista, että ainoastaan se, jolta kysytään, saa tietää jotakin. Sitäpaitsi ei vaimollani näyttänyt todellakaan olevan mitään vihiä asiasta. Ja kun kerran, ollessani appeni työhuoneessa, sivumennen viittasin muurin hämähäkkiin, sanoi herra Brummer hyvin tyynesti.

-- Se ei tunnu miellyttävän sinua. Parasta olisikin otattaa se pois. Se pistää liiaksi silmään ja on sentähden ruma.

Milloinkaan ei hän puhunut asiasta enempää.

Myöhemminkin olen käynyt appeni pyhätössä, sillä en ole jaksanut kiusausta vastustaa. Mutta kultaisen hämähäkin tarina on ja pysyy salaisuutena. Se on niitä arvotuksia, joihin jokainen ratkasu luo lisää hämäryyttä.

Kun herra Lindell oli lopettanut, sanoi maisteri Vehka ottaessaan tulta sikariinsa.

-- Tämä tarina on sinun monimutkaisimpia valheitasi, Lindell.

UPOKSISSA.

Ellei nuori pappi olisi ollut niin mietteissään astuessaan ulos huoneestaan, ei hän varmaankaan olisi lähtenyt kävelemään, vaan olisi pysytellyt puiston varjossa. Heinäkuun päivä oli nimittäin hyvin kuuma ja tyyni. Mutta nuori pappi oli vastikään tutkinut Jobin kirjaa, ja hänen hurskas mielensä viipyi vielä tuon pyhän miehen vaiheissa. Senvuoksi kulki hän mitään huomaamatta rantaniitylle, missä heinäväki hikisenä ahersi.

Tultuaan rannalle otti hän nenäliinan taskustaan ja pyyhki hiestynyttä otsaansa. Vesi loisti himmeänä. Sen pinnasta kuvastui niemen sivulla kasvava leppätiheikkö. Ja kun hauki ryösähti kaukana kaislikossa, saattoi hän kuulla sen. Menen uimaan, mutisi hän ja riisuutui, Aurinko paahtoi suloisesti hänen ruumistaan, ja kun hän heittäysi veteen oli se niin lämmintä, ettei se karkottanut hänen uneksivaa mielentilaansa. Ajatuksiinsa vaipuneena hän uikin suoraan eteenpäin, ja kuin taustana hänen sisäisille näkemyksilleen kuvastui tyyni ulappa, jonka pinnalla kalat parveilivat, etäinen metsä ja kuulakka taivas.

Yhtäkkiä tunsi hän kuitenkin omituisen voimattomuuden herpasevan jäseniään. Hän ei enää voinut tehdä pienintäkään liikettä. Hätä vääristi hänen kasvonsa, ja hän päästi valittavan avunhuudon. Sitten ei hän enää saattanut huutaakaan. Hän tunsi painuvansa syvyyteen ja tuskaisena hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. Tuosta rukouksesta hän tunsi saavansa lohtua. Tyynenä, melkein ihmetellen, tarkasteli hän omaa kuvaansa, joka näkyi vedenpinnan yläpuolella. Aurinko ei enää häikässyt hänen silmiään, vaan himmeni himmenemistään sen mukaan kuin hän vajosi. Sitten tuli kylmää ja pimeää, ja hänen rintaansa pusersi. Vielä kerran hätä hänet valtasi, ja sulkien silmänsä hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. -- -- --

Kuin etäinen kirkonkellojen soitto alkoi kuulua hänen ympäriltään. Se lähestyi ja eteni vuoroin, kasvoi valtavaksi, keinui ja kumisi, taas hiljeni, riutui ja riutui... Sitten alkoi vesi liikehtiä hänen ympärillään. Hän tuijotti sinnepäin ja alkoi vähitellen erottaa jotakin harmaata, joka kulki häntä kohden. Yhä selvemmin rupesivat rajaviivat näkymään, kammottava hirviö sukelsi esiin, ja kauhukseen tunsi hän sen suunnattomaksi mustekalaksi. Se oli jo aivan lähellä. Sen suurissa, ulospullistuneissa silmissä oli saaliinhimoinen hehku, ja sen pitkät raajat, jotka olivat säteettäisesti suhdattoman pään ympärillä, liikkuivat notkeasti kuin käärmeet ja lumoavasti kuin tanssijattaren kädet. Peto pysähtyi hänen viereensä. Sen silmien hehku muuttui yhä himokkaammaksi. Ahdistavan hitaasti ojensi se raajansa. Ne koskettivat kylminä rintaa, kaulaa, päätä. Ne pusertuivat yhä kireämmälle, vastustamattoman voimakkaina. Ja nuori pappi tunsi tuhonsa tulleen, hän pyörtyi...

Nuori pappi heräsi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hänen edessään oli aro. Moniväriset kaktukset kukkivat hiekassa. Tuuli liikutteli hiljaa akasioiden pitkiä lehtiä ja suurten palmujen viuhkoja. Etäämpänä kohosi vuoria, ja hän saattoi kuulla korkeiden seetripuiden huminan.

Mutta arolla, kankaasta tehdyssä majassa, näki hän Jobin kolmen ystävänsä kanssa. Jobin ruumis oli visvaisten paiseiden peittämä, hän oli pukeutunut säkkiin ja istuutunut tuhkaan, ja kärsimys kuvastui hänen kasvoiltaan. Ja hänen kolme ystäväänsä olivat revässeet vaatteensa ja panneet tomua päänsä päälle. Ja Job sanoi:

-- Olkoon kirottu se päivä, jona synnyin, ja se yö, joka sanoi: mies on siinnyt. Pimeys ja kuolon varjo sen peittäköön, olkoon ukkospilvi sen ohimoilla ja musta sumu verhotkoon sen kauhuillaan. Sen hämärän tähdet olkoot pimeät, älköönkä se nähkö aamuruskon silmänripsiä.

-- Miksen tukehtunut äitini kohdussa, miksen kuolleena syntynyt? Mullassa minä nyt makaisin, eikä minulla olisi tuskaa, lepäisin ja minulla olisi rauha.

-- Jos minun surkeuteni punnittaisiin ja minun kärsimykseni voitaisi yhdellä haavaa vaa'alle laskea, olisi se raskaampi kuin meren hieta ja kultasanta kuningasten kammioissa. Sillä minä olen lyöty niinkuin teuras, kovat kuukaudet ovat osakseni tulleet ja murheen yöt ovat minulle jaetut.

Nuori pappi ei voinut kyllikseen kuunnella Jobin vuolasta sanatulvaa, joka tuntui lähtevän sydämen syvyydestä ja jossa oli keinuva, valittava rytmi. Hän kuuli myös ystävien lohdutuksen, ja tajusi, että se vain tuskastutti Jobia. Ja hän tunsi iloa kun Job heille vastasi:

-- Vaietkaa, vaietkaa, ette kuitenkaan taida minua lohduttaa, sillä viisautta ei ole teille annettu. Ihmiset löytävät hopean lähteet ja vasken valavat he mielensä mukaan. Vuoret väistyvät heidän kättensä tieltä ja virrat pysähtyvät juoksemasta. Mutta missä on viisauden sija ja mistä taito löydetään? Syvyys sanoo: ei se ole minussa, ja meri sanoo: minä en sitä kätke. Sillä Herra on yksin viisas, ja hänen väkevyytensä on suurempi kuin jylinä pilvissä. Hän antaa tuulelle painonsa ja vedelle mittansa, sateelle määränsä ja salamalle sen leimauksen tien.

Mutta Jobin tuska kasvoi, ja Saatana kuiskutteli hänen korvaansa. Hänessä heräsi uhma. Ja kauhukseen kuuli nuori pappi Jobin herjaavan Jumalaa.

Sitten aurinko laski. Aron hieta punersi. Etäinen seetripuumetsä synkkeni, ja kaktusten varjot pitenivät. Suuret, moniväriset perhot istuivat liikkumattomina akasioiden lehdillä. Ja kun iltatuuli hiljaa huojutteli palmujen raskaita lehtiä, niin Herran ääni kuului niiden suhinassa.

Nuori pappi vapisi kuullessaan Jumalan ihmeellisiä sanoja, ja kun hän katsoi Jobiin, oli tämä vaipunut polvilleen ja peittänyt säkillä kasvonsa.

-- Herra, minä olen halpa. En taida sinulle vastata. Minä panen käteni suuni päälle, kuuli hän Jobin nöyrtyneenä sanovan.

Sitten Jumala jälleen puhui, mutta hänen äänensä oli lempeä ja viehättävä kuin symbalin helinä. Hän antoi Jobille anteeksi ja teki hänet heti terveeksi. Mutta kun hän lupasi Jobille jälleen suuren omaisuuden, niin Job kohotti hitaasti päänsä.

-- Herra, sinun henkesi hyväilee minua kuin lauhkea tuuli, joka on seetripihkan tuoksun kyllästämä, se virvottaa minua enemmän kuin balsami ja se on minulle suloisempi kuin myrha ja kalliit voiteet. Se huuhtelee minun syntini niinkuin vuorilta juokseva vesi minun jalkojeni tomun, ja se puhdistaa minun sieluni safiria kirkkaammaksi. Kuitenkin, Herra, anna minun jäädä yksinäiseksi ja köyhäksi, että minä lähempänä sinua olisin. Anna minun olla hylättynä ja unhotettuna, että minun huuleni olisivat otolliset sinua ylistämään.

Kun Job sen sanoi, värisi hänen äänensä kuin hiljaisen laulun sävel. Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot, niin ettei nuori pappi voinut katsoa häneen. Nuori pappi kääntyi sentähden syrjin ja huomasi, sivummalla suuren palmun luona Kristuksen ja Abrahamin ja vähän etäämpänä Luciferin. Lucifer oli kuitenkin kätkenyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa värähtelivät. Hän lähti hiljaa astumaan. Ja hänen silmästään putosi aron hiekkaan kyynel, joka oli kalliimpi kuin yksikään jalokivi. Kun nuori pappi katsoi Kristukseen, seurasi tämä Luciferin kulkua niin syväkuultoisin silmin, että nuori pappi tajusi, miten väärin todellakin oli kirjotettu: vihaa vihollistasi. -- -- --

Sitten tuli pimeä. Etäinen symbalin soitto alkoi kuulua. Se pani lämpimän ilman aron pinnalla väräjämään. Sävelet olivat hiljaisia, hartaita. Ne saapuivat niin riutuvina korvaan, että kaikki tuntui unennäöltä. Mutta vähitellen soitto vahvistui. Se sisälsi enemmän maallista, enemmän intohimoa. Voimakkaat basunat yhtyivät symbalien helinään. Soinnut tulvivat kuin myrsky. Sitten jälleen kaikki häipyi, heikkeni. Vain tähtien kimallus tummalla taivaalla selveni...

Mitä?... Eikö enkeli liihotellut tuossa ja lähestynyt häntä?... Niin, nuori, yliluonnollisen ihana nainen lähestyi vihertävään harsoon verhottuna. Hänen ihonsa punersi kuin vaalea ruusu. Hänen silmänsä olivat syvät kuin meri ja kuvastivat koko hänen sielunsa. Ne loistivat kuin kaksi säröistä helmeä hajanaisten hiusten varjosta. Hänen puoliavointen huultensa hymy oli purppurainen, ihana. Mutta oliko se enkelin? Siinä oli jotakin salaperäistä, viekottelevaa. Oliko se enkelin?...

Nuori pappi tunsi tulivirran syöksyvän suoniinsa. Hän loi silmänsä alas, sillä hänen sydämensä oli puhdas. Kuitenkin tunsi hän naisen läsnäolon. Hän tunsi sen ihon tuoksusta, joka huumasi, ja hengityksen lemusta, joka oli raikas kuin suopursujen. Sitten laskeutui käsi hänen olalleen. Hän tunsi tuskaa ja onnea, ja hän vapisi. Hän kääntyi pois ja lausui: Mene pois minun tyköäni, sillä sinussa asuu synti.

Käsi poistui vavahtaen hänen olaitaan. Ja kun nuori pappi nosti silmänsä, olivat naisen kasvot vakavat ja surulliset. Silloin häpeäntapainen tunne valtasi nuoren papin. Hän katui mitä oli sanonut. Ja vihdoin paisui hänen katumuksensa niin voimakkaaksi, että hän nopeasti tarttui naisen käteen. Veri soi hänen korvissaan. Hän luuli vaipuvansa uneen. Hänen silmänsä hämärtyivät ja hänen ympärillään kohisi...

Miten kummallista! Vettä hänen ympärillään! Vettä joka puolella, kirkasta, läpinäkyvää vettä, joka ei estänyt häntä liikkumasta ja jota hän saattoi hengittää. Hänen jaloissaan oli ahvenruohoa, leviä ja simpukoita. Ihmeissään katsoi hän naiseen, jonka käsi oli jäänyt hänen käteensä. Tämä hymyili. Silloin kaikki unohtui. Hän näki vain silmät, joiden uneksumus vangitsi hänet. Hän tunsi suuren heikkouden hiipivän sieluunsa ja autuuden, jonka tuolle heikkoudelle antautuminen tuotti. Hän näki naisen poven aaltoilevan, ja väristen hän kurkotti huulillaan... suuteli, suuteli kuin unikuvaa, ilmestystä... Kaukana, läpinäkyvän veden takana, kantele hiljaa soi...

Vedenneito, Vedenneito, kuiskasi nuori pappi, ja he lähtivät käsi kädessä astumaan. Totisesti Vedenneito, Ahdin ja Vellamon tytär.

He tulivat Ahdin linnaan, jota ympäröi punaiset korallimuurit. Sen portti oli kullasta, nefritistä ja norsunluusta. Vedenneito painoi suurta, kahdeksankulmaista topasia, jolloin sointuva helinä kuului. Se syntyi siitä, että hohtavat helmet tipahtelivat ohueksitahkottuun agaattimaljaan. Portti aukeni.

Ahdin seitsentorninen, sinertävistä simpukankuorista tehty linna oli heidän edessään. Sitä ympäröi suuri puisto, jossa kasvoi tarumaisia puita ja suurilehtisiä pensaita. Nurmikentillä oli meriruusuja ryhmittäin. Siellä oli asteria muistuttavia segartia-lajeja. Keskellä isoa soikiota oli satainen joukko keltaisia actinolobeja. Ja puiston läpi, ristiin rastiin, kulki käytäviä, joiden hieta oli kultajauhoa ja karneolin muruja.

He nousivat leveitä marmoriportaita pylvähikköön, missä outoja köynnöksiä kierteli, ja astuivat suureen, hämärään saliin. Ilma oli kukkien tuoksun kyllästämä. Korkealla valtaistuimella istui Ahti puolisonsa vieressä. Hänen hiuksensa olivat vihreät kuin meriruoho ja hänen kasvonsa valkeat kuin vaha. Ja kun hän puhui, oli hänen äänensä kuin suurten aaltojen kohina.