Part 2

Toissailtanakin, tanssiaisissa... No, itse kai siitä nyt on saanut olla nyrpeillään... Kuinka sen viulu silloin soi, aivankuin satakieli. Ja tummain kulmainsa alta se tähtäsi koko ajan Sirkkaa. Sitten, yhtäkkiä, heitti viulunsa jollekin pahaiselle kitkuttajalle, ja yltyi tanssimaan. Tanssitti, pöhkö, miltei yksinomaan Sirkkaa. Tietysti Sirkka siitä oli punasissaan, sillä toiset tytöt ilmankin pistelivät. Ja entäpä, jos hän olisi lähtenyt Vallun kanssa kotiin? Tuskin olisi silmiään auki saanut pilkalta! Mutta siitä juuri Vallu suutahti. Taisi tulla joku ilkeä sana heitetyksi, kun niin nolostui. Mutta olisihan sen pitänyt käsittää, että toisten tähden...

Sirkka kuuntelee... Aivan oikein, askeleita kuuluu tieltä, Vallu tulee. Vallu on ymmärtänyt ja tullut, sillä tiistai on heidän vakituinen kohtauspäivänsä.

Sirkka tekee levottomia liikkeitä. Häntä ahdistaa, eikä hän uskalla kurkistaa kiventakaa... Sitten alkavat askeleet kuulua yhä etäämpää... Hyvä Jumala, Vallu ei tulekaan!... Hän menee ohi.

Ja vaikka ma olen vain pikkunen poika, ei tarvitse irvistellä...

Vallun ääni se on, heleä ja kuuluva. Mutta Sirkan tarkka korva huomaa, että Vallu on humalassa.

Sirkka puree huultaan. Vai niin... Sitten haikea tunto pyrkii tuomaan kyyneleet silmiin. Voi, että hän Vallun suututtikaan.

Mutta niin vähästä ei Vallun olisi tarvinnut sydäntyä. Ja Sirkka nakkaa päänsä pystyyn. Vallu! Juoppo-Vallu! Pyh! Saadaanpas nähdä.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina, keinulla, Sirkka kosti.

Oli näet tapa semmoinen, että sinä syyskuun sunnuntaina, joka sattui täydenkuun aikaan, mentiin viimeisen kerran keinulle, iloittiin ja laulettiin, ja sitten pojat kantoivat keinun talvikorjuun. Miehissä oli nytkin tultu.

Sirkka on parhaalla tuulellaan. Hän hymyilee Vallulle niin, että valkeat hampaat välkkyvät, ja jos kuka laulaa, niin ainakin Sirkka puolestaan. Vallun rintaa lämmittää.

Tuli palaa keinukunnaalla, ja ne pojista, jotka eivät mahdu keinuun, pelaavat raminaa nuotion valossa.

-- Hei, uusia keinuttajia, vanhat väsyvät!... Vallukin siellä pelaa koko illan, vaikka laulajaa tarvitaan.

Se on Sirkan ääni ja Vallu kavahtaa pystyyn. Tietenkin hän on valmis.

-- Alota nyt Vallu, sinähän ne kaiken maailman veisut osaat, sanoo joku.

Ja Vallu alottaa:

Tässä on manu, joka maata ei tallaa ja astele santaaleissa...

-- Ei sitä, ei sitä, se on niin hurja. Ja Vallu alottaa uuden laulun.

Kylläpä Sirkka katsoo häneen lumoavasti. Vallun veri kiihtyy. Hän heittää, että luvipuut ryskyvät: joku tyttö kirahtaa hiljaa. Eihän Vallu tiedä, että kaikki on Sirkan juonia, kostoa. Ja kun hän sen ymmärtää on jo liian myöhäistä. Sillä Sirkka nousee pois keinusta päänkipua valittaen, juttelee jotakin Kaltulan Eetulle, joka seisoo keinun vieressä nytepuuhun nojaten, lähtee kävelemään Eetun kanssa ja sille tielleen jää. Kyllä Vallu tietää, että Eetu on ennenkin Sirkkaa tähtäillyt ja Sirkalle etuillut. Mutta jos Sirkka luulee, ettei Vallu huomannut sitä välkähtävää, kiehtovaa ja häijyä syrjäsilmäystä, minkä hän lähtiessään heitti, niin hän erehtyy. Vallu näki sen kyllä ja ymmärsi kohta. Vai niin, ajatteli hän, mitenkäs muuten, kulmainsa alta vielä vilkasi seurasinko mukana... Ja hän heittää yhä hurjemmin.

Sirkan käy kuitenkin vaikeaksi kestää tekonsa seurauksia. Päiviä kuluu, yksi toisensa jälkeen, mutta Vallua ei näy eikä kuulu. Missään ei enää kajahtele hänen äänensä. Että kuitenkin tuli Vallua loukattua, Sirkka ajattelee. Sen kasvoillakin kulki silloin niin outo häivähdys. Mutta mitä sitten on semmoinen.

Tulee kylmä. Lehdet yhä kellastuvat, putoilevat ja lentelevät kahisten ympäri. Ei edes ketään kyläläisiä käy... Iltasin tuli loistaa Viuhan mökistä.

Sitten tulee pimeä ja kuu katoaa. Sirkka pitää varalta. Nyt kai Vallu lähtee tuulaalle jonakin tyynenä iltana.

Ja kerran Vallu lähteekin. Hänen tuulasvalkeansa syttyy, kasvaa ja lähtee lipumaan. Sirkka tarkkaa sen liikkeitä jännittyneempänä kuin milloinkaan. On niin tyyni, niin ahdistavan tyyni, mutta veri hyrskyää Sirkan suonissa. Tulinen sipuli hitaasti lähenee.

Nyt saattaa hän jo nähdä Vallun, kun se kumarassa tähystelee ympärilleen veteen. Tavan takaa lykkää hän ahraimen varrella venettä eteenpäin. Tuli valasee osan lepikkoa ja muutamia rantakiviä... Nyt iskee ja näkyy saaneen jotakin... Ruohisto loppuu. Hän istuutuu ja alkaa meloa kalliorannan ohi.

Huomaakohan?... Ei edes katso. Ohi meloo... Sirkka taittaa oksan...

Veneessäolijan hartiat vavahtavat, mutta hän ei käännä päätään. Supistaa vain huulensa tiukemmalle ja meloo kiivaammin. Oksa katkesi, ajattelee hän.

-- Vallu, kuuluu rannalta hiljaa.

Vallu lakkaa melomasta.

Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin veden tipahtelu. Sitten painaa Vallu melan jälleen veteen.

-- Vallu, kuuluu rannalta vielä kerran, hiljemmin.

Veneessäolija ei katso sivulleen. Tervakset sihisevät hänen korvansa lähellä. Hän alkaa voimakkaasti meloa eteenpäin...

Rannalla, aivan kallion partaalla seisoo Sirkka kädet ojennettuna Vallua kohti. Hänen huulensa liikahtelevat, mutta sanoja ei synny. Heikko kajastus valasee hänen kelmeät kasvonsa.

II.

KULTAINEN HÄMÄHÄKKI.

Eräänä iltana, pienen tuttavapiirin kuunnellessa, kertoi pankinjohtaja Lindell seuraavan tarinan.

Muutamana kesäiltana, noin kymmenisen vuotta sitten, kyyrötin jotenkin tyytymättömänä kyytimiehen rattailla, matkalla Kiviniemen kartanoon kotiopettajaksi. Vaikka ilma oli ihana ja luonto ympärilläni henki kesää, ei nyreä mielialani ottanut paetakseen. Ajattelin tulevaa oppilastani, herra Brummerin nuorta tytärtä, joka minun oli valmistettava ylioppilastutkintoon. Ja kun ennestään tiesin, kuinka vieraita matematikka ja naisen pää tavallisesti ovat toisilleen, olin epätietoinen, miten suhtautuisin tuohon hienoon ja hemmoteltuun tyttöön, joka varmaankin loukkaantuisi pienimmästäkin huomautuksesta. Tajusin hyvin kotiopettajan kiusallisen aseman tuollaisten tyttöjen suhteen. Jos he läpäsivät tutkinnosta, oli se kokonaan heidän omaa ansiotaan; elleivät he tulleet hyväksytyiksi, oli se yksinomaan kotiopettajan vika. Sitäpaitsi en ollenkaan tuntenut herra Brummeria, tai oikeammin sanoen en tiennyt, ettei häntä voi oppia tuntemaan. Olin vain kuullut hänestä huhuja, jotka eivät minua suinkaan lohduttaneet, vaikka niiden salaperäisyys kiihottikin uteliaisuuttani.

Perilletultuani olivat sekä itse herra Brummer että myöskin hänen tyttärensä minua vastaanottamassa kuin hyvinkin ylhäistä vierasta. Ja aivan niinkuin olin olettanutkin oli vanha herra hyvin ystävällinen ja hymyilevä, mutta ei kuitenkaan niin kohtelias kuin vastenmielisille vieraille tavallisesti ollaan. Minulle oli varattu kodikas kamari, ja palvelijat tottelivat minua yhtä nopeasti kuin isäntäväkeäkin.

Talossa oli kaikki aistikasta ja tarkasti valikoitua. Pyrkimys yksinkertaisuuteen, jonka kuitenkin kallisarvoisuus väärensi, oli huomattavissa talon isännässä, tuo hienostuneiden sairaus, jota nousukkaissa vastaa arvottomien helyjen himo. Herra Brummer itse oli noin viisikymmenvuotias leskimies, jonka kasvot olivat miellyttävät ja alituisesti läpitunkemattoman hymyn peittämät. Hän puhui aina ystävällisesti, mutta oli niitä henkilöitä, jotka eivät sanoillaan ollenkaan ilmase itseään. Astrid neiti oli kahdeksantoistavuotias, kaunis ja vilkas, eikä hän ensinkään kohdellut minua ylimielisesti.

Yleensä sain olla hyvin vapaasti. Herra Brummer kehotti minua mielin määrin käyttämään suurta kirjastoaan. Itse oleskeli hän melkein aina työhuoneessaan, joka oli kirjaston takana.

Olin tavattomasti hämmästynyt siitä terävyydestä ja aivan erinomaisesta edistyksestä, jota Astrid osotti opinnoissaan. Matematikan oppiminen oli hänelle leikkiä. Ainoa, mikä minua alussa huolestutti oli se, ettei hän mitenkään suostunut määrätunneilla opetettavakseni. Kävelyretkillä, päivällispöydässä, milloin missäkin hän kyseli minulta, teki toisinaan monta tuntia peräkkäin työtä, eikä sitten vähiin aikoihin tahtonut kuullakaan lukemisesta. Hänen rohkea ja rasavilli luonteensa tenhosi minut. Ja kahden viikon kuluttua en ollut ehtinyt opettaa hänelle ainoastaan melkoista määrää matematikkaa, vaan myöskin suutelojen salaisuuden.

On selvää, etten näihin aikoihin suuriakaan välittänyt vanhasta herrasta. Tapasin hänet ainoastaan ruokapöydässä tai kirjastossa, ja toisinaan lasketteli hän minulle kevyttä, henkevää pilaa. Sattui kuitenkin tapaus, joka sai minut lähemmin tarkastelemaan häntä.

Kun eräänä päivänä tulin kirjastosta, näin ruokasalin avonaisesta ovesta herra Brummerin polvillaan lattialla ja hänen vieressään hätääntyneen näköisen palvelijan. Vanha herra kuuli askeleeni, katsahti minuun ja sanoi iloisin äänin.

-- Herra Lindell, tulkaahan toki katsomaan, kuinka ihmeellisesti malja voi särkyä. Lasinpalaset ovat pelkkiä matemattisia kuvioita. Tuossa on kartioidi, jota jokainen tyttö varmaankin pitäisi sydämenkuvana, tuossa astroidi, tuossa pallokolmioita, suorakaiteita, mitä tahansa. Luulenpa todellakin, että ainoastaan kolmesataa vuotta vanha malja voi särkyä näin säännöllisesti.

Olin ihmeissäni. Tuo malja oli hienon hieno kiinalainen taideteos, jonka reunoissa oli ollut himmeitä, suuria ja hyvin kallisarvoisia helmiä. Se oli kulkenut perintönä suvussa yli kolmesataa vuotta, ja sitä säilytettiin tarkemmin kuin mitään muuta koko talossa. Olin nähnyt sen tätä ennen ainoastaan kerran, juhannuksena, jolloin vanha herra oli siitä kertonut. Ja nyt oli se sirpaleina, jotka tosiaankin olivat ihmeen säännöllisiä ja suuria, ja helmet olivat vierineet ympäri lattian. En kuitenkaan paljoakaan kiinnittänyt huomiotani herra Brummerin lausuntoon palasten muodosta, vaan ihmettelin sitä tyyneyttä, sitä hilpeätä uteliaisuutta, minkä vallassa hän näytti siruja tutkivan, ikäänkuin vahinko olisi ollut aivan mitätön. Palvelija seisoi hänen vieressään kasvot valjuina, silmissä tuskan ilme.

-- Mikä suunnaton vahinko, sammalsin ymmällä. Herra Brummer ei näyttänyt sitä ollenkaan kuulevan, vaan jatkoi äänettömänä tarkastelujaan.

-- Suokaa... suokaa anteeksi herra... se putosi vahingossa, änkötti palvelija vapisevin äänin.

-- Tietysti, ystäväni, olisi julkeata otaksua, että heititte sen tahallanne, vastasi hänen isäntänsä.

Tuskallinen ilme palvelijan kasvoilla kävi selvemmäksi.

-- No, älkää nyt olko noin lohduton. Maljakin oli vain katoavainen kappale, jatkoi vanha herra hetken kuluttua. Sitten hän kumartui ja otti helmen lattialta.

-- Kas tässä, pitäkää tämä tapauksen muistona. Se on paljoa kauniimpi kuin kyyneleenne ja ennen kaikkea pysyvämpi.

Palvelija kalpeni, kumarsi ja poistui. Seuraavana päivänä en häntä enää nähnyt talossa.

Tämän tapahtuman jälkeen aloin katsella vanhaa herraa paljoa suuremmalla mielenkiinnolla. Hänessä oli jotain erikoista. Vaikka vaalea täysiparta ja tuuheat viikset salasivat ilmeen hänen suunsa ympärillä, osottivat huulet voimaa ja tarmoa. Hänen harmaitten silmiensä katse oli kylmä ja kirkas, mutta kuitenkin niin verhottu, ettei voinut nähdä syvemmälle, ja hänen korkealla otsallaan näytti silloin tällöin vaeltavan heikko varjo. Yleensä sain sen käsityksen, että hänessä piili jotakin salaperäistä, jonka hän taitavasti peitti teennäisellä iloisuudellaan.

Mutta vielä enemmän hämmästytti hän minua erään toisen kerran. Silloin istuin kirjastossa selaillen jotakin kirjaa. Herra Brummer oli työhuoneessaan, sillä kuulin hänen yskivän. Syvennyin lukemaan muuatta novellia, enkä voi tarkkaan sanoa, miten kauan aikaa kului, kun Astrid tuli huoneeseen.

-- Onko isäni työhuoneessaan, herra Lindell? kysyi tyttö iskien veitikkamaisesti silmää.

-- On kyllä, neiti, vastasin arvokkaasti.

Kun Astrid katsoi ovesta oli huone kuitenkin tyhjä.

-- Valehtelit veitikka, sanoi Astrid heristäen sormeaan.

-- Tein paljoa pahemman synnin, minä erehdyin, vastasin hieman kummastellen.

Notkeasti hiipi tyttö polvilleni ja kiersi kätensä kaulaani.

Kesken kuhertelujemme aukeni kuitenkin työhuoneen ovi ja herra Brummer tuli näkyviin. Ketterästi, mutta kovasti punehtuen hypähti Astrid sylistäni. Vanha herra ei ollut meitä huomaavinaankaan, vaan meni ulos suoraan eteensä tuijottaen, ikäänkuin syvissä mietteissä.

Mitenkä nyt saattoi olla mahdollista, että herra Brummer ei ollut huoneessaan ja kuitenkin tuli sieltä? Huoneeseen ei johtanut muita ovia, eikä siellä myöskään ollut sellaisia esineitä, joiden takana hän sattumalta olisi voinut olla. Ellei tehnyt sitä hullunkurista oletusta, että hän oli kulkenut läpi ikkunan, näytti asia yliluonnolliselta.

Olipa arvotuksen laita miten tahansa, se näytti kuitenkin varmalta, että hän oli huomannut meidän kuhertelumme, enkä saata kieltää, että salaa kunnioitin ylhäistä miestä, joka noin täydellisesti hillitsi itsensä, nähdessään kotiopettajan suutelevan tytärtään.

Mahdollisesti olisi hän sittenkin saattanut olla niin ajatuksiinsa vajonneena, että kaikki olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Ettei asianlaita kuitenkaan niin ollut, se selvisi minulle seuraavana päivänä. Kun nimittäin söimme päivällistä, kysyi herra Brummer ilman muuta.

-- No, Astrid, mitenkä nyt on sinun matematikkasi laita? Alkaako se luistaa?

-- Mainiosti isä! Luulen täysin osaavani kurssin, vieläpä paljon sen ylikin.

-- Todellako! No sepä hauskaa. Suonet kuitenkin anteeksi, jos suhtaudun hiukan epäilevästi sanoihisi.

-- Tahdotko kuulustella, isä?

-- Tietysti, miksikä ei! Mutta mitä minä sinulta nyt kysyisin?... No mitenkä sinä esimerkiksi algebran avulla näyttäisit toteen, että neljä on yhtäsuuri kuin viisi.

-- Pelkkää koulupoikasofismia isä! Osaan sen loistavasti. Se perustuu yksinkertaisesti siihen, että sekä negativiset että positiviset luvut neliöön korotettuina antavat tulemaksi positiviluvun.

-- Sinä saat minut todellakin hämmästymään. En enää tunne mitään halua jatkaa kyselyä, sanoi vanha herra kulmakarvojaan kohottaen, ja ystävällisesti minulle kumartaen lisäsi hän: Minä kiitän teitä, herra Lindell.

-- Olipa se minulle iloinen yllätys, jatkoi hän hetken kuluttua, mutta tahdon maksaa sen heti takasin. Me lähdemme huomenna Norjaan.

-- Norjaan! huudahti Astrid hämmästyneenä, ja ilokseni huomasin hänen kasvoillaan salattua tyytymättömyyttä.

-- Niin, juuri Norjaan, sinnehän sinä aina olet halunnut. Saat panna kirjat mukaasi ja kerrata siellä ominpäin mitä nyt olet oppinut. Toivoakseni läpäset tutkinnosta.

-- Mutta jo huomenna, enhän minä edes ehdi järjestää tavaroitani.

-- No milloinkas ennen sinä rakas lapsi olet itse järjestänyt tavarasi? huomautti herra Brummer naurahtaen.

Astrid puri huultaan. Sitten taputti hän hyvin luonnollisesti käsiään ja huudahti.

-- Miten hauskaa, miten hauskaa!

Vielä samana päivänä minä matkustin runsaine palkkoineni.

Jos herra Brummerin tarkotuksena oli ollut vierottaa meidät toisistamme, niin ei hän ollenkaan onnistunut. Astrid ei minua unohtanut. Syksyllä tuli hän Helsinkiin, käveli usein kanssani, suoritti ylioppilastutkinnon ja lupasi naida minut. Koetin hillitä häntä, sillä epäilin, tokko hänen isänsä antaisi suostumustaan. Mutta aivan kuin samaa seikkaa peläten hän hermostuneesti kiiruhti asiaa. Tiesin, että Astrid oli rikas. Sitäpaitsi todellakin rakastin häntä, ja vaikka hän nyt onkin vaimoni, niin rakastan häntä vieläkin. Minulla ei siis ollut suurtakaan voimaa vastustaa, ja niin tapahtui, että eräänä syyspäivänä yhdessä riensimme herra Brummerin puheille. Sanomattakin on selvää, että olin kuin tulisilla hiilillä.

Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti. Mutta hän huomasi jotakin kasvojeni ilmeestä, sillä hän sanoi.

-- Onko loukkaavaa kysyä, tarkottaako käyntinne mitään muuta kuin pelkkää vierailua?

Huomattuani, että hän oli nähnyt lävitseni, minä ajattelin, että kaikki kiertotiet olivat tässä turhia. Katsoin häneen avoimesti ja sanoin suoraan:

-- Tulin pyytämään tyttärenne kättä, herra Brummer.

Täysin ei hän voinut salata hämmästystään. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja otsa rypistyi. Astrid oli hiipinyt viereeni.

-- Vai niin. Te aijotte avioliittoon.

-- Se olisi vakava aikomukseni.

-- Vai niin, vai niin. Te olette jo ehtinyt saada vakavan yhteiskunnallisen aseman. Mikä taas olikaan toimenne?

Ymmärsin hänen ivansa. Olisin voinut vastata, että minulla jo oli melkoisen edullinen toimi pankissa, mutta tiesin, ettei se olisi hänelle mitään merkinnyt. Hänen ivaamisensa tyynnytti minua, tulin hurjan rohkeaksi ja päätin käyttää hänen aseitaan.

-- Ei kerrassaan mikään.

-- Mutta täytyy kai teillä olla jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia, ennenkuin otatte näin vakavan askeleen?

-- Tulevaisuus-suunnitelmani on hyvin varma. Teorettiset tutkimukset ovat vieneet hyviin tuloksiin, ainoastaan käytännöllisessä toteuttamisessa saattaa esiintyä vaikeuksia.

-- Onko epäkohteliasta udella teorettisia tuloksianne?

-- Ei vähintäkään. Olen saanut selville, etteivät huhut suuresta omaisuudestanne ole perättömiä.

-- Ja käytännöllinen toteuttaminen?

-- Avioliitto tyttärenne kanssa.

Vanha herra oli erittäin hämmästynyt hävyttömyydestäni, mutta minä huomasin, ettei hän ollut suuttunut, sillä salattu naurun väre liikahti hänen huulillaan.

-- Vai niin, vai niin, vai sitä laatua te olette, sanoi hän hiljemmin. Ja jos jälestäpäin olen monasti ihmetellyt tyhmää rohkeuttani, niin olen sitä vielä useammin siunannut.

-- No mitäs sinä tästä sanot, Astrid? kysyi vanha herra hetken kuluttua tyttäreltään. Tämä vieras herra on ottanut elämäntyökseen tutkia omaisuuteni suuruutta. Vaivansa palkkioksi tahtoo hän sen itselleen, aikoen käyttää sinua välikappaleenaan. Se miellyttää sinua suuresti, vai kuinka?

Vasta kun katsoin Astridiin, minä ymmärsin, että tässä tapahtui jotakin hyvin vakavaa. Astrid ei niinkään vähästä hämmästynyt, mutta nyt oli hän aivan kalpea. Hän seisoi tuolin vieressä, nosti värähtelevän kätensä sen selustalle, ja hänen silmissään oli tuskallinen kuulto. Himmeä aurinko valasi hänen kasvonsa. Hänen huulensa liikahtelivat, ja kuin kaikki voimansa ponnistaen hän vaivoin, tuskin kuuluvasti kuiskasi:

-- Isä.

Tuo sana ja tyttären ulkomuoto näyttivät vaikuttavan herra Brummeriin kuin ilmestys. Hän tuijotti Astridiin, nopeasti puna kohosi hänen otsalleen, ja hänen kätensä tekivät tahdottomia eleitä.

-- Olkaa... hän tukahtunein äänin sanoi, viitaten kädellään.

Mutta tavattoman pian hän tointui ja hymyili väkinäisesti.

-- Olkaa sitten yhdessä, en tahdo olla teille esteenä.

Ja kun yhä seisoimme äänettöminä hänen edessään, sanoi hän kärsimättömästi, mutta hyvin sydämellisesti:

-- Niin, minä siunaan teitä. Olkaa onnelliset.

Ymmärsimme, että hän tahtoi olla yksin. Mutta kun liikutettuna tartuin hänen käteensä kiittääkseni häntä, oli käsi kylmä ja värähteli heikosti.

Sain kokonaiseksi vuodeksi virkavapautta. Teimme lyhyen häämatkan, ja palasimme Kiviniemen kartanoon.

Olin otaksunut, että herra Brummer, annettuaan minulle näin vastenmielisesti tyttärensä, yleensä olisi kylmä minulle. Mutta erehdyin, sillä välimme näytti käyvän yhä sydämellisemmäksi. Ainakin rupesin minä hänestä tavattomasti pitämään. Olin hänelle huomaavainen, mutta en äitelän kohtelias, annoin arvoa hänen mielipiteilleen, ja jos väitin häntä vastaan, tein sen mahdollisimman johdonmukaisesti ja kiihtymättä. Toisinaan hän ihmeekseni antoi minulle perää ja aina aivan yhtäkkiä. "Olet oikeassa, sinä olet aivan oikeassa", sanoi hän silloin, katsoen minuun kirkkain silmin. Sellaisesta olin tietysti hyvin iloinen. Yleensä koetin välttää liikapuhumista ja tehdä säännöllisesti enemmän kuin lupasin, sillä se tuntui miellyttävän häntä.

Vähitellen näytti se salaperäinen kehä, joka mielestäni oli häntä ympäröinyt, hälvenevän, eikä hänessä ollut mitään niin omituista. Tosin oli hän paljon yksin. Mutta useat leskimiehethän rakastavat yksinäisyyttä. Enemmän huomiotani kiinnitti se surumielinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan hänen ollessaan ajatuksissaan ja tietämättään, että häntä tarkastelin. Hänen silmänsä olivat silloin sameat, ja toisinaan hän mumisi jotakin itsekseen. Tuon surullisuutensa hän erittäin taitavasti salasi meidän seurassamme.

Sitten sattui jälleen tapaus, samallainen kuin kerran ennenkin, joka jälleen herätti uteliaisuuteni. Ollessani kirjastossa näin appeni menevän huoneeseensa. Kun häntä hetken päästä haettiin, ei häntä sieltä löytynyt. Ja kuitenkin hän jonkun ajan kuluttua tuli sieltä.

Huoneesta täytyi siis salaoven johtaa jonnekin, missä appeni silloin tällöin kävi, muuta ei voinut olettaa. Mutta missä oli tuo salaovi? Kun tutkin huonetta, en löytänyt mitään erikoista. Kalustona oli vain muutamia tuoleja, kirjotus- ja tupakkapöydät. Seinällä oli pieni kirjahylly, jonka taakse ei mitään voinut olla kätkettynä, suuri Napoleon I muotokuva ja muutamia maisemia. Seinäpapereissa ja permannossa ei näkynyt mitään jälkiä. Ainoa, mihin saattoi tarttua, oli kullattu hämähäkki muurissa. Muuri oli nimittäin tehty taidokkaasti koristetuista kaakeleista, mutta keskelle oli asetettu yksi sileä kaakeli, ja sen päällä oli noin kämmenen kokoinen kullattu ristihämähäkki, joka todella oli mainiosti muovaeltu. Se oli kiinnitetty jalkojensa päistä, nauloilla, joiden kannat olivat karneolia, ja juuri tuo omituinen kiinnitys veti huomioni puoleensa. Jos salaovea yleensä oli olemassa, niin tässä oli sen lukko. Rupesin vääntämään hämähäkkiä suuntaan ja toiseen, painoin karneolikannoista kaikilla mahdollisilla tavoilla, muistellen salapoliisiromaanien opetuksia, mutta ponnisteluni oli aivan hyödytöntä.

Minussa heräsi nyt tutkimishalu, jota en ollenkaan voi puolustaa, mutta joka oli häikäilemätön ja kiihkeä kuin naisen uteliaisuus.

Kultainen hämähäkki alkoi alituisesti pyöriä päässäni, ja lakkaamatta minä koetin saada sen salaisuutta esiin. Vaimolleni en mitään puhunut. Mutta usein, kun appeni jo oli mennyt nukkumaan, minä hiivin hänen huoneeseensa suotta vaivaamaan päätäni.

Uskottakoonpa minua tai ei, en kuitenkaan voi olla mainitsematta, kuinka ristiriitaisia tunteita monasti liikkui mielessäni istuessani appeni kirjotuspöydän ääressä. Vaikka laatikot eivät olleet lukossa, tuntui minusta rikolliselta avata niitä ja tutkia niiden sisältöä. Sisäinen, siveellinen ääni kielsi minua, ja kesti kauan, ennenkuin sain vakuutetuksi itselleni, kuinka samaa omatunto ja pelkuruus ovat. Mutta kun vihdoinkin uteliaisuuteni oli kasvanut turhia ennakkoluulojani voimakkaammaksi, kävin appeni papereihin käsiksi kiihkeydellä, joka sai minut unohtamaan kaikki epäilyt.

Laatikoissa ei kuitenkaan ollut mitään salaisuuksia, mutta jonkinlaisen osviitan arvotuksen ratkasuun luulin kerran löytäväni. Selaillessani vanhaa taskukirjaa, joka oli täynnä kaikellaisia pikkuasioita, huomasin nimittäin eräällä lehdellä hämähäkin kuvan, joka täydellisesti muistutti muurissaolevaa. Uteliaana tutkin piirustusta ja huomasin, että jalkojen päissä, karneolikantojen paikalla, oli pieniä kirjaimia. Lukien myötäpäivää ja alhaalta alottaen, olivat nuo kehässä olevat kirjaimet seuraavat: _aran. diad._ Tässä oli siis salainen vihjaus, miten karneolikantoja oli painettava. Tein monta päivää työtä ja panin monta suunnitelmaa kasaan, koettaen noudattaa Poen ja Doylen esimerkkejä. Oliko ensin painettava niitä kantoja, joissa oli a, sitten niitä, joissa oli d j.n.e. kirjainjärjestyksen mukaan? Muodostivatko nuo kirjaimet jonkun salaperäisen sanan, ymmärrettävän käsitteen? Mitä merkitsivät pisteet n:n ja d:n perässä, pisteet, jotka olivat hämähäkin keskiviivaan nähden symmetrisessä asennossa? Mahdollisuuksien määrä oli rajaton, mutta kun ei yksikään niistä vienyt mihinkään tulokseen, jätän ne selostamatta.

Vihdoin pälkähti päähäni onnellinen ajatus: ehkeivät nuo karneolikannat kuuluneetkaan mihinkään salaiseen lukkoon? Taskuveitselläni koetin varovasti irrottaa yhtä, ja aivan helposti se lähtikin eroon. Naula nousi sen mukaan ja kaakelissa näkyi pieni tyhjä reikä. Kas siinä ponnistelujeni tulos! -- Mutta miten siis oli selitettävä herra Brummerin ajottainen katoaminen? Mitä merkitsivät kirjaimet? Mistä oli löydettävissä se koneisto, jonka lukkona ne olivat? Oliko sitä olemassakaan? Minua suututti ja nauratti, ja minä kävelin ympäri huonetta sadatellen omaa hulluuttani.