Chapter 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm

Uni

Kirj.

Sulo M. Hytönen.

Ensimmäisen kerran julkaissut Suomen Satamatyöntekijäin Sanomalehti-, Kirjapaino-, Kirjansitomo- ja Kustannus Osuuskunta r. l. 1906.

Motto: "Joka unia uskoo, se tuulta takaa ajaa" -- -- -- "Ei niin pientä valetta, ett'ei totta toinen puoli!" -- -- -- Suomal. sananlask.

Ensimäinen luku.

Oli helteinen kesäkuun lauantai. Kaikki, etenkin »herrasväki» ja muutkin, kellä siihen suinkin lienee ollut tilaisuutta, olivat jättäneet kadut, ja joko laputelleet pyhän-ajaksi kesälaitumille maalle ja saariin, tai istuivat ravintolassa pölyistä kurkkuaan huuhtelemassa. Puoli uupuneena mittailin milten aivan yksin pölyäviä suurkaupungin katuja. Veltosti, kuin uupunut ainakin, vedin itseäni eteenpäin ja noiduin hiljaa kohtaloni kieroa vehkeilyä, joka ei minulle tahtonut suoda tilaisuutta senlaiseen, sekä mietin keinoja miten minäkin, kohtaloni oikuista huolimatta, pääsisin jonnekin maalaiskylään edes muutamaksi päiväksi virkistämään väsyneitä raajojani ja hermostoani, jotka molemmat olivat miltei aivan pilalla raadannasta ja alituisesta suurkaupungin jyrinästä ja tärinästä. Siinä päivän paahteessa kuljeskellessani ja pyyhkiessäni hikeä pölyttyneeltä naamaltani, huomasin kadun vierellä puiston. Ilman pitkiä arveluja suuntasin askeleeni sinne ja istahdin löytämälleni puiden varjostamalle penkille. Sekin ainoa armon osotus kierältä kohtaloltani tuntui paremman puutteessa hyvälle. Unohtaen melkein kaiken äskeisen kiukkuni ja väsymykseni, levosta nauttien nojausin penkin selkämystään.

Hetken siinä istuttuani -- silmäni lienevät sillävälin painuneet kiinni -- näin erään työtoverini Esa Korven, iloisena kuin miljoonan omistajan, tulevan kadun vastaiselta puolelta puistoon päin. Hetkisen kuluttua olikin hän penkkini luona ja hyvänpäivän sanottuaan istahti siihen viereeni. Puhelimme ensin kuumasta ilmasta, ja kun emme olleet pitkiin aikoihin tavanneet toisiamme, kyselimme ja kertoilimme kuulumisia. Vuoroni tultua kuulumisteni kertomiseen aloin minä suurella melulla sättimään ensin omaa kohtaloani ja sitten koko maailmaa. Muutamassa hetkessä olin tyhjentänyt sappeni tyhjäksi. Olin antanut olevalle yhteiskuntajärjestykselle kaikki mitä sille kuuluu ja sitten hieman lauhduttuani kaiken lopuksi kysäsin Esalta, eikö hän tietäisi, minne tästä pääsisi vähän jäseniään oikomaan.

Ikäänkuin kysymystäni oudoksuen hän katsoi ensin vähän aikaa silmiini ja sanoi sitten kysyvästi:

-- Etkö tule mukaan. Olen tässä juuri matkalla kesäsiirtolaan. Yhdessähän on hupaisampi sinne mennä ja missäpä se sen parempi lepopaikka sinullekaan löytynee.

-- Mikä se semmoinen siirtola on, johon niin vaan saa, milloin haluaa mennä, -- kysäsin minä ajatellen hänen vaan pilojaan laskettelevan. -- Minä en ainakaan tiedä olevan senlaisia siirtoloita muilla kuin herroilla ja Viipurin ompelijattarilla, ja niihin kaiketi sinä et kuulu kumpaankaan. Rantajätkänä olen sinua ainakin tähän asti pitänyt.

-- Mikäkö siirtola? virkkoi Esa. Kovinpa vähän sinä tiedät aikasi asioista. Siirtolaamme, josta maine on levinnyt ympäri maapallon, jonka kaikki salojen asujametkin tietävät, et tiedä sinä ja olet olevinasi satamatyömies. Jo minä nyt jotakin kuulen. Siirtola, johon olen menossa, on Suomen satamatyöläisten lepokoti tuolla Päijänteen rannalla. Siellä me vuorotellen käymme virkistymässä. Minäkin olen, aivan siitä saakka kun se kymmenen vuotta takaperin perustettiin, käynyt siellä joka vuosi, kuukauden kesällä ja talvella huvittelemassa, toisinaan olen siellä ollut kauvemminkin. Vaimoni -- minulla on näet senkinlainen kapine olemassa -- on siellä juuri nytkin minua odottelemassa. -- Sinunkin naamasi, jatkoi hän sitte hymysuin, näyttää muuten siltä, ettei Päijänteen raitis tuuli sinullekaan pahaa tekisi. Poskesi varmaan pyöristyisivät ja saisivat raikkaamman värin, kun saisit vaan muutaman viikon hengittää raitista ilmaa, popsia Päijänteen lihavia kaloja, perunoiden ja piimän kera, juoda maitoa ja poimia ahotörmäkkeiltä punaposkisia mansikoita. Niinpä totta tosiaan muuttuisitkin koko mies toisenlaiseksi. Tuskin tuntisivat toverisi, kun takasin tulisit, luulisivat joksikin parooniksi sinua. Jos sinä vaan et ole sen olemassaolosta tiennyt, jota muuten suuresti epäilen, niin oletpa totta toisen kerran menettänyt monta hupaisaa hetkeä. Sinä et voi uskoa, miten viehättävää ja hupaista siellä on. Ei mitenkään tahdo malttaa pois lähteä, kun sinne vaan kerran pääsee. Tule mukaan!

-- Tule mukaan, tule mukaan -- sanoin minä. Luuletko sinä minua narriksesi. Elä viitsi suotta leikkiä laskea, mieli tässä on muutenkin apea ja surua täynnä oleva, sydän on harmista haljeta. Toisilla tässä maailmassa on huvia ja iloa yllin kyllin, aivan loppumattomiin asti, mutta toiset saavat raataa koko ikänsä kuin orjat ja vielä niukat vapaa-aikansa elää ja kärsiä kaupungin pölyssä. Lienet jo järkesi tässä tohakassa sinäkin menettänyt, kun olemattomia ja mahdottomuuksia horiset. Lopeta jo tuo lörpötys ja --

-- No, no, veli hyvä. Elähän nyt tuimistu. Minä jo alan uskoa, että sinä et tosiaankaan tiedä koko siirtolapuuhasta mitään. Kuuleppas nyt hyvä naapuri, kun minä oikein tosissani sanon, että kyllä se siirtola sittekin on olemassa. Lähde sinä mukaan, niin näet, että puhun perältäkin totta. Kun et kerran asiaa tuon varmemmasti tiedä, niin elä viitsi minua valhettelijaksi tehdä; minä muuten luulen, ettet ennenkään ole valheillani päätäsi seinään lyönyt.

-- No mutta.... Mistä ja millä lemmon rahoilla te sitten semmoisen siirtolan olette saaneet ja miten se puuha niin salassa on pysynyt, etten minä siitä ole mitään tietoa saanut, elossahan minä luulen olleeni niinkuin muutkin. Ei totta mun toisen kerran, en minä sittenkään usko!

-- Nyt tässä ei ole aikaa ryhtyä pitempiin selityksiin. Juna lähtee pian, jo tunnin perästä, ja ennen lähtöä on meidän käytävä liittohallinnon toimistosta hakemassa ololappu. Tule nyt mukaan, niin saat itse tutustua siihen ja nähdä että kaikki on totta mitä olen sanonut.

Aloin jo vähän uskoa ja puolin peläten kysyin:

-- No lasketaankos minut sinne sitten, jos tulisin mukaan? Minä kun en ole mitään tehnyt sen siirtolan hyväksi.

-- En tosiaankaan ymmärrä, sanoi Esa, miten se on mahdollista, ett'et sinä sen olemassa olosta tiedä, ja miten sinä olet päässyt siirtolaveroasi maksamasta; mutta tule mukaan vaan, kyllä sinä sentään kaikesta huolimatta sinne pääset. Nyt vaan on jouduttava, että ehdimme junaan.

Minusta alkoi leikki tuntua huvittavalta ja niin vaikkakin epäillen lähdin kuin lähdinkin mukaan.

Toinen luku.

Kun oli kiire, nousimme ensimäisessä kadunkulmassa ajurin rattaille ja lähdimme ensin asunnoistamme hakemaan välttämättömimpiä matkatarpeita. Sitten kummankin asunnossa käytyämme, lähdimme -- Esan sanojen mukaan -- matkakirjojen hakuun.

Ajettuamme sitten muutaman minutin katuja ylös ja alas, seisautti ajuri hevosensa erään korkean kivitalon pääovelle. Vaikka Esa kiirehtikin joutumaan, ehdin kuitenkin silmäämään oven päällä olevaa talon nimikilpeä. Siinä seisoi suurilla, punaisilla kirjaimilla maalattuna: »*Suomen satamatyöntekijäin liitto*». Hymähdin itsekseni, mutta mitään puhumatta seurasin Esaa. Ovesta sisään astuttuamme nousimme suoraa päätä kuin suuret herrat konsanaankin kolmanteen kerrokseen. Alakerta oli näette «Satamatyömiehen» painon, suuren osuusravintolan ja osuuskauppojen hallussa. Toisen kerroksen huoneissa kuului olevan juhlasali ja kokous- sekä lukuhuoneita. Niin Esa portaita ylös kömpiessä kertoi.

Kolmanteen kerrokseen päästyämme menimme heti vasemmanpuoleisesta ovesta sisään. Sielläkös oli hyörinää ja pyörinää. Telefoonit ja muut sähköpirittimet helisivät niin että, jollei olisi suurta mies- ja naisjoukkoa nähnyt kaappien ja kirjoituspöytien edessä häärimässä, olisi luullut tulleensa johonkin maalaissepän pirikellokauppaan. Kiire näkyi olevan kaikilla sisässä olijoilla. Ololippujen hakijoita ja muita asiamiehiä oli suuri liuta järjestetyssä rivissä vuoroaan odottamassa. Ei siinä sentään kauvan viivytty. Kohteliaasti ja vuoronsa mukaan palveltiin meitä kaikkia. Työ kävi kuin siimaa. Pian tuli meidänkin vuoromme astua esiin. Saimme asiamme toimitetuksi ja niin lähdimme siirtolan ololiput taskussa tulemaan ulos.

Ennenkuin lähdin portaita alas tulemaan, tarkastin sivumennen kaikki sen kerroksen ovissa olevat osotekilvet. Siinä ovessa, josta äsken tulimme ulos, seisoi »Suomen Satamatyöntekijäinliiton toimisto«. Vastapäätä olevassa ovessa oli: »Satamatyömiehen toimitus«. Suoraan perällä oli neljä ovea rinnan ja niissä yhdessä kirjoitus »Satamatyömiehen konttori«, toisessa »Sairas- ja hautausapukassa», kolmannessa »Suomen Satamatyöntekijäin Osuuskassa« ja neljännessä «Tapaturmavakuutuskassa». Kun oli kiire, emme ehtineet niihin huoneisiin sisään katsomaan, mutta kiirettä kaiketi niidenkin ovien takana oli, kun ihmisiä niin paljon kulki sinne sisään ja sieltä ulos.

Ajurin rattaille noustuamme ja ostettuamme eräältä kiltin, melkein herraskaisen näköiseltä tytöltä päivän »Satamatyömiehen«, lähdimme huristamaan hyvää vauhtia asemaa kohti. Siinä mennä huristaissa eteenpäin, ennen asemalle päästyä kysäsin Esalta:

-- Mitenkäs tämä nyt taas on ymmärrettävissä, kun tämä »Satamatyömiehen» numero on ilmestynyt tänään, senhän piti alkaa ilmestymään vaan keskiviikkopäivinä ja nythän on lauantai.

-- Kysymyksesi saa minut taaskin ihmeisiini, sanoi Esa ja jatkoi kysyen, etkö sinä sitten tiedä siitäkään, että Satamatyömies ilmestyy nyt kaikkina arkipäivinä. Se oli vaan silloin alussa, kun se ilmestyi kerta viikossa. Nyt on toista ja toinen aika. Me tarvitsemme ammattilehden joka päivä.

Olin jo vallan ymmällä. Nyt, jos en matkan alussakaan, jaksanut käsittää enää en niin mitään. Olin aivan pyörällä kaikkine ajatuksineni. Satamatyömiehillä omanaan -- niinkuin näytti -- moinen muhkea kivitalo, se mylläkkä sen talon sisäpuolella, kesäsiirtola, Satamatyömies jokapäiväinen lehti, omat painot ja muut tokeet. Se kaikki oli jo liikaa minun yhdelläkertaa ymmärtääkseni se. Senpä vuoksi pidinkin suuni kiltisti kiinni ja katselin hymähdellen kun Esa muiden matkalle lähtiöiden kera, asemalle ehdittyä hymysuin hääri piletin ostossa ja muissa matkapuuhissaan. En osannut enää ajatellakaan mitään. Istuin vaan ja ihmettelin. -- Kummallista tosiaan.

Kolmas luku.

Siinä istuessa juolahti mieleeni Esan äskeiset puheet. Muistin hänen sanoneen olevansa naimisissa. Kysyäkseni asiaa paremmin huusin hänet luokseni.

-- Esa, sinähän muistaakseni sanoit olevasi naimisissa. Oletko tosiaan mennyt hulluudessa niinkin pitkälle?

-- Sinähän kyselet ja ihmettelet -- sanoi Esa nauraen suun täydeltä -- kuin pahaset pataketut. Mitä hulluutta naimisiin menossa on mielestäsi?

-- Mitäkö hulluutta. -- Millä sinun ja minunlaiseni mies vaimonsa elättää. Työtä ja tuskaa kun on itsensäkin eteenpäin viemisessä.

-- Eihän se elämä -- totta kyllä -- niin hopealle helähtelevää vieläkään ole, sanoi hän sitten vakavammin, mutta kyllä sitä nyt jo sentään jotakuinkin hyvin toimeen tulee, kun saa joka päivä työtä tehdä.

-- Joka päivä työtä.... Niin minähän en tosiaan ymmärräkään näitä asioita.... Mutta onkos sinulla oikeen vihitty vaimo?

Taaskin Esalta pääsi suuri nauru.

-- Vihitty vaimo, mitä sinä sillä tarkoitat? Sitäkö, että jos minä Annani kanssa olen papin edessä polvistunut? Sitä jos tarkoitat, niin minä vastaan ei. Nykyaikana noudattavat sitä tapaa ainoastaan kaikkein vanhoillisimmat, ne joihin uudenajan vapaammat tuulahdukset eivät hituistakaan ole vaikuttaneet.

-- Sinäkin -- sanoin minä yrmeästi -- näyt olevan niitä, joille kaikki pyhä on vanhoillisuutta. Alanpa jo katua, että olen lainkaan kelkkaasi joutunut.

-- Kuulepas nyt hyvä veli! Kummanko sinä luulet olevan pyhempää, senkö, että sokeasti noudattaa muutamien aivan samanlaisten ihmisten laatimia sopimattomia dogmeja ja määräyksiä ja sitoo itsensä, sekä toisen senlaiseen, jonka menestymisestä ei varmasti tiedä, vai senkö, että kaksi, mies ja nainen tuntien sydämmiensä sykkivän toinen toiselleen, ilman muuta lupaavat -- vapaasti, niinkauvan kun se heille on mahdollista -- auttaa ja tukea toinen toistaan elämän taisteluissa. Ajattelehan veli hyvä ensin ja sitten vasta puhu.

-- Niin niin, mutta eiväthän ne ole ihmisten määräyksiä. Jumalan tahtohan se on. Eikähän se nyt ole vähääkään sopivaa noin vaan luvata. Eroja ja onnettomuutta sellaiset liitot vaan synnyttävät. -- Ja mikäs ne lapset sitten perii kun erotaan?

-- Jumala ei ole yhtään pykälää kirkkolakiin kirjoittanut. Ihmisten tyhmyyksiä ne ovat järki järestään kaikki. Sanoit että vapaat sopimukset synnyttävät onnettomuutta ja eroja. Eroja ne ehkä synnyttävät, mutta mitä merkitystä luulet olevan avioliitolla jota sitoo vaan ainoastaan kirkon side, eikä rakkaus: ei; se ainakaan onnellista ole. Ja mitä vapaaseen sopimukseen tulee, niin on se toki viisi kertaa sopivampaa kun puoltamasi kirkollinen vihkiminen. Jo yksistään naisen kannalta katsottuna on se ei ainoastaan sopimatonta, vaan vielä alentavaakin. Vai luuletko sinä sen olevan oikeuden mukaista, että nainen pakoitetaan sopimukseen joka riistää häneltä kaikki oikeudet mitkä hänelle ihmisenä kuuluvat. Tahtoisitko sinä erikoista diktatuuri-valtaa toisen, sinun vertaisesi ihmisen yli ja vielä sen jota rakastat? Kun ensin vastaat niihin, selitän sitten kysymyksen lapsien kohdasta.

-- Elä sinä nyt taas hulluile.... Enhän minä senlaista tarkoita. Eihän niitä määräyksiä niin kirjaimellisesti tarvitse käsittää, eikä vaimoansa niiden mukaan hallita.

-- Mutta mitä niillä sitten tehdään siinä, kun ne kerran ovat senlaatuisia ettei niitä sovi, eikä voi noudattaa. Silloinhan ne aivan hyvin voi sopimattomina heittää syrjäänkin. Sinä muuten puhut kun vanhan ajan patriarkat vaimon hallitsemisesta. Nykyaikana ei vaimoja hallita, vaan ne hallitsevat itse itsensä kuin miehetkin. Hyvä sinulle ettet, noin tietämättömänä ole naimisiin joutunut. -- -- Niin, sinä kysyit äsken, mikä perii lapset jos vanhemmat eroavat. Asia on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että jollei isän ja äidin rakkaus ole lasten tukena, on heidän tukenaan laki joka isän ja äidin ansiosta takaa heille varman turvan. Tietänet muuten sen, että kouluopetus on nykyään kaikille vapaa.

-- Lienet oikeassa. Mutta miten on nyt uskontokysymyksen laita. Ei kaiketi sille anna enää kukaan mitään arvoa?

-- Minun mielestäni on asia aivan päinvastoin. Kun entiset jonnen joutavat dogmatiikot, leipäpapit, kirkon valtiosta erottamisen vuoksi, joutuivat pois viroista, on uskonnon henki paljon ennestään kirkastunut. Se ei enää vastusta uudistuspyrinnöitä niin suuressa määrin kuin ennen. Vapaa-ajattelijoita tietystikin on olemassa, mutta eivät ne mitenkään häiritse uskonnollisten elämää. Kirkon ja valtion erottamisesta ovat uskonnolliset itsekin hyvillään. Se toimenpide päästi heidätkin monista tunnottomista laiskureista ja nylkijöistä.

Keskustelu loppui kun asemakello alkoi helistä. Me kiirehdimme ottamaan paikkoja vaunussa. Se muuten oli turhaa sillä kaikki paikat olivat numeroitu. Se oli niin uusi toimenpide ettei Esakaan sitä tiennyt.

Neljäs luku.

Vaunuun päästyämme, kun olimme saaneet istumapaikat itsellemme, kääntyi Esa minuun päin ja kysyi hyvin totisena:

-- Sanoppas nyt hyvä mies, etkö sinä tosiaankaan tunne näitä puuhia sen paremmin kuin mitä olet puhunut.

-- En totta tosiaan, minä en ymmärrä tästä kaikesta mitään, en vähääkään.

-- No mutta missä sinä sitten olet ollut? Sinun on täytynyt olla jossakin ulkomailla, tai maata haudassa, muuten tämä ei ole mahdollista.

-- En minä ymmärrä, enkä tiedä mitään, älä kysele turhia, vastasin masentuneena ja mielipahoillani.

-- Kummallinen juttu, kummallinen juttu, hymisi Esa, viskasi tyynyn päänsä alle ja alkoi vedellä unta kuin huoleton ainakin. Siinä hän vetelikin Riihimäelle saakka. Sen verran vaan välillä nousi, että näytti matkalippunsa junailijalle.

Minä istuin yksin ja koetin vaikka vähääkään onnistumatta selvitellä pulmallista kysymystä. Väliin taas koetin lukea Satamatyömiestä, joka uusilla yllätyksillään vaan lisäsi miettimistä.

Riihimäeltä eteenpäin, lähdettyä ajoin Esan ylös ja pyysin hänen kertomaan jotakin siitä, miten se siirtola oli pystyyn saatu. Pistettyämme tupakat tuleen sanoi hän:

-- Mielelläni siitä kerron, mutta nyt olemme molemmat niin väsyksissä, ettei kertominen kuvita meitä kumpaakaan. Levätään nyt vähän, sitten kun tullaan siirtolaan, olen minä virkeämpi kertomaan ja sinäkin virkistyneempi kuulemaan; säästetään kertomiset siksi.

* * * * *

Olimme sen jälkeen ääneti. Hän luki vuorostaan Satamatyömiestä ja minä heittäydyin penkille pitkälleni miettimään kaikkea sitä uutta mitä siirtolassa tulen kuulemaan ja näkemään.

Sillätavoin tulimme Lahteen. Siellä Esa taas puuhaili matkatarpeiden kanssa ja minä töllistelin siellä ja täällä, missä milloinkin sattui. Toisen junan lähdettyä edelleen Pietaria kohden, lähdimme me toisella junalla Vesijärvelle. Sinne päästyämme lähtikin höyryvene, johon kaikella kunnialla pääsimme, porhaltamaan pitkin Vesijärven tyyntä pintaa. Siinä jutellen istuessamme yhtäkkiä sattui silmäni erääseen höyryveneen hengenpelastusrenkaaseen, jossa komeili taaskin punasella värillä "*Satamatyömies*".

-- No mutta Esa, kovinpa teitä täällä pidetään arvossa, kun yksin höyryveneen nimikin on teidän ammattinne mukainen.

-- Miksikäs me emme oman veneemme nimeksi saisi sitä panna, sanoi Esa nauraen.

En virkkanut enää mitään. Painoin pääni alas ja tunsin ikäänkuin pistoksentapaista rinnassani... Näin paljon ovat tehneet toiset... Ja minä... Missä minä olen ollut, kun en ole ollut osallisena tässä työssä.... Näin Esan iloisena puhelevan toisten siirtolaan menijöiden kanssa. Minun vaan oli niin auvo ollakseni, milt'ei kyyneleet nousseet silmiini ajatellessani kaikkea, mitä olin nähnyt ja kuullut. Rohkenisinko minä mennä toisten valmiille? -- -- -- --

Niissä ajatuksissani olin vieläkin, kun Esa löi olkapäähäni ja sanoi:

-- Mitäs sinä suret. Tulehan puremaan eväitä. Mennään sitten alas hyttiin vähän lepäämään.

Vähitellen, Esan eväitä pureksiessani aloin ilostua ja paremmin tarkata matkakumppaliemme keskustelua. Iloisia tuntuivat kaikki olevan ja kaikki puheet kohdistuivat vaan siirtolaan. Se tuntui olevan jokaisen lempilapsi. Muuankin oli niin haltioissaan siirtolaan pääsystään, että tuppasi pyörittelemään ja tanssittamaan jokaista, kuka vaan eteen, sattui.

Kun vihdoin olimme lakanneet syömästä -- siinä puhella ropistessa taisi mennä pitkäkin tunti -- esitti eräs tovereista, että rupeaisimme laulamaan. Ilman pitkiä puheita nousikin jokainen höyryveneen kannella seisoalleen ja innostuneista rinnoista kohosi ennen pitkää yön hiljaisuuteen mahtava "Marseljeesin" sävel. Sen loputtua puhelimme vielä vähän aikaa yhdestä ja toisesta asiasta ja laskeuduimme hytteihin lepäämään.

Kun sitten heräsimme ja nousimme takaisin veneen kannelle, oli ilma mitä herttaisin. Aamu-aurinko paistaa helotteli pilvettömältä itätaivaalta ja vieno aamutuulonen lehautteli hiveleviä henkäyksiänsä poskiamme vasten. Olimme alhaalla pukeneet, mutta yhtäpikaa kuin salaisen taikavoiman käskemänä riisuimme jokainen takit päältämme ja annoimme vilpoisten tuulenhenkäysten hivellä ihoamme. Kaikki tuo, mitä näimme ja tunsimme, tuntui niin rauhoittavan suloiselta väsyneille raatajille. Tuntui siltä kuin olisimme äkkiä, huomaamattamme siirtyneet onnen ja tyytyväisyyden suloiseen maailmaan. Minäkin, kovan kohtaloni leikkipallo, tunsin -- kerran elämässäni syvää ja puhdasta iloa -- tunsin ensi kerran keinuvani onnetarten pehmoisilla untu patjoilla täytetyssä kehdossa. Niin tosiaan -- suloista, sanomattoman ihanaa se oli meille kaikille. Se oli raatajain pyhää ja suurta sunnuntaita, se oli työnorjain juhlaa, juhlista jalointa.

Viides luku.

Sielläpä jo näkyi siirtolakin... Suurena ja mahtavana seisoi se lähellä rantaa olevalla mäen töyräkkeellä. Sunnuntai oli sielläkin. Katoilla liehahtelivat suuret punaiset ja sinivalkoiset liput ja portaiden edustoilla sekä rantatiellä seisoskelivat juhlapukuiset siirtolan asukkaat. Kun "Satamatyömies" laski tulo vihellyksen, kajahti siirtolan ja rannan välillä olevalta lavalta vastaukseksi muhkea torvien soitto. Rannalta ja rantatieltä liehuivat esiliinat ja valkeat nenäpyyhkeet. Ja kun "Satamatyömies" ehti laiturin sivuun kajahti tulijoille voimakas eläköön huuto rannalla olijain suista. Maalle päästyä ja tervehdykset lausuttua lähdettiin iloisesti puhellen torvien yhä soidessa tuttua "Internationalen" säveltä, astumaan hiedoitettua puutarhatietä siirtolaa kohden.

Pihalle päästyäni silmäsin kiireesti ympärilleni. Olipa siinä taloa kerrakseen. Suurten peltojen ja hyvästi hoidetun puutarhan ympäröimänä seisoi edessäni neljä suurta asuttavalle näyttävää rakennusta, sekä lisäksi suuri karjapiha navetoineen, talleineen ja muine talossa tarvittavine rakennuksineen. Olisin tahtonut vieläkin lähemmin tutustua ympäristööni, mutta talon isännöitsijän kohtelijaisuus esti sen. Esan, sekä muutkin perheelliset miehet veivät heidän vaimonsa toiseen rakennukseen, jonka sanottiin olevan perheitä varten. Meidät nuoret miehet johdettiin toiseen, pihan toisella puolen olevaan rakennukseen. Sivulta sisään astuttuamme tulimme eteisen läpi huoneesen, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin penkit ja numeroidut naulat toisella seinämällä, sekä pesukaapit pyyheliinoineen toisella. Niistä isännöitsijä osoitti meille jokaiselle kaksi naulaa ja naulojen numeroa vastaavan pesukaapin pyyhkeineen. Asetettuamme päälystakit nauloihin siirryimme seuraavaan huoneesen. Oven avattuamme tulvahti huoneesta vastaamme raitis ja puhdas ilma, ja me oikein hämmästyimme sitä puhtautta, mikä huoneessa vallitsi. Pitkä, korkea ja valoisa huone oli täytetty kolmella, vilteillä ja häikäisevän valkeilla lakanoilla päälystetyllä sänkyrivillä. Isännöitsijän näytettyä niistä meille kullekin yhden, tulimme jälleen etuhuoneesen, jossa saimme eräältä laitoksen varsinaiselta palvelijalta tiedon, että meitä varten oli lämmitetty sauna ja että se oli kylpykunnossa. Ihmetellen kysyimme palvelijalta, miksi sauna oli sunnuntaiaamuna lämmitetty. Hän vastasi meille nauraen, ett'ei talossa suvaittu muun maailman tomua. Samalla hän ilmoitti, että saamme, jos meillä itsellämme ei ole puhtaita alusvaatteita, niitä vaihtaa talosta siksi kun taas saamme omamme puhtaina takasin. Tämäpäs talo on, tuumimme me ja lähdimme saunaa kohti marssimaan. Eteisestä ulostullessamme huomautettiin meille sivumennen ettemme erhetyksessä menisi eteisen toisella puolella olevasta rakennuksen toiseen päähän johtavasta ovesta naisten puolelle.

Sauna, johon meidät sitten johdettiin, sijaitsi alhaalla rannassa ja oli se vaan pukuhuoneella varustetun suomalaisen saunan mallinen, sillä eroituksella vaan, että se oli suuruudessa ja siisteydessä useinkin pienten ja likaisten malliensa jyrkkä vastakohta ja että sinne juoksi vesi tuulimoottorin täyttämästä ammeesta.

Peseydyttyämme -- tapasimme saunassa toiseen rakennukseen viedyt matkakumppalimme, niiden joukossa Esankin -- menimme rakennusryhmän toiseen asuttavalta näyttävään rakennukseen. Astuimme sisään sivuovesta, josta läpi eteisen kuljettuamme tulimme suureen ruokasaliin. Siellä oli pitkä pöytä täyteen lastattuna hyvälle lemuavia erilaisia ruokia ja oli se jo puolillaan iloisen ja reippaan näköisiä siirtolaisia, jotka näkyivät pitävän erinomaisen hyvää huolta siitä, että huoneen toiselta puolen olevasta ovesta tuodut ruuat tulivat kaikki maistelluksi. Mitään arvelematta kävimme mekin käsiksi ruokiin ja pistelimme suihimme kalakeittoa y. m., niinkuin aika pojat. Vaikka minäkin olin talossa ensikertaa, tarttui minuunkin heti talon iloisuus; aloin tuntea jotakin erinomaista, ennen tuntematonta kotoisuuden tunnetta. Tunsin löytyvän paikan, johon väsynyt raataja voi kuin kotiinsa huoletta tulla vapaahetkistään nauttimaan.

Syötyä hajaantui joukko, kuka minnekin. Esa vaimonsa kanssa lähti minulle näyttämään taloa.