Chapter 9
»Voinhan kertoa, mutta lyhyeen se loppuu. Ihmiset ovat niin erilaiset. Useimmat heistä näkyvät vaihtavan tunteita niinkuin takkia, ja yhtä todellisia ovat heistä heidän tunteensa kuitenkin. Minä jo melkein luulin, etten kykeneisi ensinkään rakastumaan, mutta sitte tuli tuo tunne kuitenkin ja vielä semmoisena, ettei se ollutkaan hetken lapsi. -- Me olimme samassa koulussa opettajina. Meillä oli sama työ ja samat harrastukset. Teimme käsikädessä ja kilvan työtämme, ja lepohetkinä oli yhdessä-olo parhaana ilonamme. Pian ymmärsimme toisiamme sanoittakin. Ajatuksemme yhtyivät alinomaa -- me huomasimme sen ilolla -- ja jos aikaa kului, ettemme tavanneet, oli kumpaisellakin ikävä. Me olimme toverit ja ystävät, sen sanan syvimmässä merkityksessä, mutta tunteessamme oli enemmän kuin kumppanuutta, sen tiesimme ja tunsimme molemmat. Silloin tuli rinnallemme herttainen, viehättävä olento, ja pian ymmärsin, että nainen joka on kotinsa kaunistus ja ilo, on suurempi apu miehellensä kuin se, joka yhdenvertaisena työtoverina tahtoisi jakaa kaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se nainen, joka ei ole köynnöskasviksi luotu, seisokoon yksin! Elämässä on työtä ja tyydytystä riittävästi kaikille. Jospa vain tietäisit millaista elämäni nyt on! Kun talvi-illoin istun seurassa, missä kymmenkunta emäntää on koolla vaatteita ompelemassa köyhille, tai kun palaan raittiusiltamista tai koulustani, on onneni usein niin suuri, etten sen suurempaa voi ajatellakaan.»
Eevi katsoi ihmettelevästi Elsaan, mutta ei virkkanut mitään, siksi jatkoi Elsa: »Muistathan, miten opinhaluinen olin, ja tiedät, että olen sitä vieläkin, mutta nyt ymmärrän, että opiskeleminen ei yksin minua tyydytä. Tarvitsen muutakin. Tarvitsen toiminta-alaa ja tunnetta siitä, että olen hyödyksi. Opiskeleminen on ainoastaan tie siihen, mutta tie, jota ilolla kuljen. Ehk'et ymmärrä sitä tyydytystä, jota esimerkiksi nuo yleiset pyrinnöt minulle tuottavat, mutta usko minua, pian lähenee aika, jolloin juuri nuo yleishyödylliset asiat saavat entistä enemmän arvoa. Raittiusriennoilla esimerkiksi kuten muillakin aatteilla on nykyään kullakin ainoastaan pieni parvi kannattajiansa. Jos kovat ajat meille koittavat, silloin tulevat nämä pyrinnöt kansallisiksi kysymyksiksi, ja silloin niiden arvoa ymmärretään. Silloin kyllä kukin kantaa kortensa yhteistyöhön, mutta onnellinen on se, joka on saanut alkaa jo aikaisemmin. Jospa tietäisit Eevi, miten rikasta ja onnellista elämäni on!»
Eevi oli hetken ääneti, sitten lausui hän hitaasti ja miettivästi: »Kyllä sinä Elsa olet ihmeellinen. Nyt olet innostunut ja alussa puhuit niin tyynesti, kuin jos olisit kertonut eilisestä ilmanvaihdoksesta. Ja kuitenkin tiedän, ettet ole mikään jää-kalikka.»
»Ja jos olisinkin, niin pitäisi ainakin sulaa sinun läheisyydessäsi», sanoi Elsa nauraen.
Sitten alkoivat he riisuutua, sillä puoliyö oli jo aikoja sitten ohi.
* * * * *
Elsan käynti oli vaikuttanut kuin puhallus sammuvaan hiilokseen. Hän oli ihmeellisesti osannut kääntää Eevin huomion Heikin hyviin puoliin, ja siitä oli Eevissä herännyt kiihkeä halu koettaa uudelleen ja paremmin sopia Heikin kanssa jokapäiväisessä elämässä. Rakastivathan Heikki ja hän toisiaan. Kun vain kävisivät nuo pikku seikat paremmin yhteen, olisivat he onnelliset! --
Eevi puolestaan päätti koettaa, ja siten tuli päivänpaisteisia hetkiä pikku kotiin, tuli hellyyttä, ystävällisyyttä ja iloa yhteiselämään. Mutta kun Heikki ei vaatimuksiaan hellittänyt, ja Eevi kun ei kauan jaksanut parastaan koettaa, oli vaara alituisesti väijymässä. Vaihteleva kuin taivas tuulisena päivänä oli koti-onni pappilassa, ja semmoista oli se ollut pitkin talvea. Silloin sattui tapaus, joka sai asiat uudelle kannalle.
Oli kevät. Koivut olivat hiirenkorvalla, ja nurmet vihannoivat. Eevi istui lempipaikallansa lammen rannalla. Läheisyydessä leikitteli Viljo, ja hetken kuluttua yhtyi Heikkikin heihin. »Itä tulee», riemuitsi Viljo ja kiipesi hänen polvellensa.
»Isä tulee», toisti Eevi iloisesti hymyillen. »Tutta», sopersi Viljo, ojentaen isällensä vihertävän lehden. -- »Sinä itse olet isän 'tutta.' Mutta kylmäthän pikku kätesi ovat.»
»Kylmätkö», kysyi Eevi levottomasti. »Mennään kotia, ettei hän vilustu.»
»Mennään vaan, vaikka eihän se nyt mitään vaarallista ole», lohdutteli Heikki. Mutta Eevi ei voinut rauhoittua, ja kun Viljo seuraavana aamuna nähtävästi oli kuumeessa, lähetettiin lääkäriä hakemaan. Tuskaisena kulki Eevi vuoteen äärestä ikkunan luo ja ikkunasta vuoteelle. Oi jospa lääkäri joutuisi! -- -- --
Vihdoin hän tulikin.
»Onko hän kylmettynyt», kysyi Eevi tuskallisesti, kun tutkimus oli päättynyt, ja lääkäri oli antanut määräyksensä.
»Ei suinkaan, tähän on nähtävästi tartunta syynä.»
»Tartunta, miten se on mahdollista?»
»Onko pastori kenties ollut sairaan luona?»
»Kyllä mieheni vasta kävi erään vanhuksen luona, mutta --»
»Missä se oli?»
»Niemelän torpassa.»
Lääkäri kävi vakavan näköiseksi.
»Mitä, mitä te tarkoitatte?» Eevi tarttui hänen käteensä.
»Siinäpä onkin syy. Huhtikuussa kuoli siellä lapsi kuristustautiin.»
Eevi ei kuullut sen enempää. Kirkaisten heittäytyi hän polvilleen Viljon vuoteen viereen, ja lääkäri, joka näki, ettei hän tässä sen enempää voinut, poistui luvattuaan tulla pian takaisin. Silloin vanha Maija läheni vuodetta hiljaa kuiskaten: »Hyvä rouva, rauhoittukaa toki, kyllä se vielä paranee, ei saa surra ennen aikaa! Tulisi rouva nyt ottamaan vähän kah -- --»
»Pois!» Eevi kääntyi häneen selin, eikä Maija enää uskaltanut lähestyäkään.
Sillävälin oli Heikki levottomana kiirehtinyt kotiin rippikoulusta ja astui huoneeseen. »Miten on Viljon?»
Eevi nousi. »Mene, mene», sanoi hän tuskasta kalpeana, »sinä toit taudin lapsellesi, ja nyt se kuolee!»
Heikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin salaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti sopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: »Rouvaan se koski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.»
Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä hautaan sekä vaimo että lapsi! -- Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet kuin tukehduttaa.
Hän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon valittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli temmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut. -- Käsiään väännellen kääntyi hän pois. »Minä en voi, minä en saa mitään tehdä.»
Hän heittäytyi tuskissaan polvilleen. »Oi Jumala, armahda ja säästä. Säästä särjetyn sydäntä!»
Vaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän kauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin hänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän arvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se onneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä kummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä -- ja kuitenkin -- »Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä tehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä armahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä anna nääntyä kuorman alle!»
Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen lääkärin tuloa.
Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja päivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut pojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä sairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden, joka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin, saatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa: »Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?»
Eevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. »Levätä, kun lapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.» Ääni oli soinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä istuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui eikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.
»Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään», sanoi tohtori ollessaan valmis lähtemään.
»Elämään», toisti Eevi ja tavoitteli kädellään pöydän laitaa, sillä maailma musteni hänen silmissään.
»Niin elämään», vakuutti tohtori iloisesti. »Saan sydämestäni onnitella teitä.»
»Kiitos», Heikki puristi hänen kättään. -- Saatettuaan lääkärin ovelle palasi hän huoneeseen, jossa Eevi makasi sohvalla silmät puoli-ummessa kalpean ja kärsivän näköisenä. Heikin kävi häntä sääli. Mutta samassa heräsi katkerana ajatus: »Ei hän minua säälinyt, ei ajatellut, pois työnsi minut lapseni luota, vaikka minä rakastan poikaa niinkuin hänkin.»
Heikin kasvoilla kuvastui tuskallinen taistelu. Nyt kun vaara oli ohi ja Viljo paranemassa, tulivat nuo ajatukset äkkiarvaamatta ja voimakkaina. Ne tunkivat päälle aivan väkisin ja täyttivät mielen katkeruudella. -- Mutta Heikki oli liiaksi rehellinen taistelussaan itseään vastaan suosiakseen niitä. Hän tuomitsi tunteensa ja tahtoi sitä kuolettaa, maksoi mitä maksoi. Hänhän oli luvannut Eeviä rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja hän tahtoi lupauksensa täyttää, tuntuipa se kevyeltä tahi raskaalta.
Eevi avasi verkalleen silmänsä. »Heikki», sanoi hän ja tavoitteli miehensä kättä. Heikki ojensi sen hänelle, mutta kädenpuristuksessa oli jotain velvollisuudentapaista ja väsähtynyttä. Eevi tunsi sen vaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt, vaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut. Elämä tuntui hänestä äkkiä sydäntäsärkevän kolkolta. -- »Me saamme pitää pienokaisemme», sanoi hän vihdoin hiljaa, »etkö tahdo auttaa minua hänen luokseen?» Eevi nousi ja kulki Heikin tukemana Viljon vuoteen ääreen. »Kiitos», sanoi hän asettuen läheiselle tuolille. »Mene sinä nyt vain kirjoitustasi jatkamaan.»
»Jaksatko istua siinä?»
»Kyllä jaksan, kiitos vaan.»
Silloin Heikki meni, ja Eevi jäi yksin lapsensa luo. Hän kumartui vuoteen laitaa vastaan ja laski kätensä nukkuvan otsalle. »Sinä, minun ainoa iloni», kuiskasi hän hiljaa, ja kuumat kyyneleet alkoivat valua peitteelle.
XV.
Kesä oli kulunut, samoin syksykin, ja nyt oli talvi. Viljo oli aivan terve ja oli kasvanut paljon, mutta hento hän oli, vähäverinen ja kalpea kuin pimennossa kasvanut kukka. Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin silmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla ulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän rasittuisi eikä vilustuisi.
Välistä teki Heikin mieli vastustaa tätä alituista varoittelemista, mutta miten olikaan, ei hän sitä kuitenkaan rohjennut tehdä. Jos hän joskus tahtoi ajatuksensa täytäntöön panna, tuli hänelle siitä jälestäpäin ääretön tuska, että jos Viljo nyt sairastuu ja kuolee, niin on se hänen syynsä ja Eevin surma. Paras antaa asiain mennä niinkuin menevät. Äidillähän siinä on suurimmat oikeudet niinkuin velvollisuudetkin.
Viljon sairaudesta saakka oli Eevin ja Heikin suhde toiseksi muuttunut. Se oli ulkonaisesti parantunut, mutta todellisuudessa oli se käynyt entistä huonommaksi. Ei enää syntynyt riitaa eikä väärinkäsitystä heidän välillään niinkuin ennen. Hiljaa, melkein vähitellen selvitettiin kaikki erimielisyydet, mutta syynä siihen ei ollut entistä suurempi sopusointu. Päinvastoin. Heidän suhteessaan oli nyt jotain särkynyttä, johon ei kumpikaan tahtonut kajota. He tunsivat sen. Heikki puolestaan ei voinut unohtaa Eevin menettelyä Viljon sairastaessa. Oli katkeran katkeraa, että Eevi, hän, jota Heikki niin palavasti rakasti, oli hänet luotaan työntänyt silloin, kun heillä kumpaisellakin oli sydän surua täynnä. Jos siinä olisi muuta moitittavaa ollut, olisi Heikki sanonut sen suoraan Eeville. Mutta mitä nyt moittia, mitä sanoa? Sitäkö, ettei Eevi sen enemmän häntä rakastanut? --
Heikillä ei ollut mitään sanomista, ei kerrassaan mitään. Hänen täytyi vain koettaa voittaa itsensä, ja sen hän tekikin. Mutta särkynyttä oli hänen sisimmässään siitä pitäen.
Eevi tunsi tämän ja päätti siitä Heikin rakkauden loppuneen. »Jos lie sitä ollutkaan», ajatteli hän katkerasti. »Mitä mies semmoinen kuin Heikki tiesi rakkaudesta ja sen voimasta?»
Näin oli aika kulunut, joulu oli jo ohi, ja uusi vuosi oli alkanut. Pian alkaisivat kinkeritkin, ja Eevi jäisi silloin yksin kotiin koko viikoiksi. Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle helpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa. Mutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut hyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki oli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän istuessaan illallispöydässä.
»Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi? Sinä jäät olemaan niin yksin kinkerien aikana.»
»Näethän sinä, mitä lääkärit minulle voivat. Ei minusta tervettä tule koskaan.»
»Älä sano, kun koettaa minkä voi, saa luottaa Jumalaan.»
»Jumala auttaa kuolemaan, kun ei ihminen enää jaksa elää.»
»Mutta Jumala ei tahdo, että me surulla itse kuolemaamme joudutamme. Hän voi auttaa elämäänkin ja auttaa velvollisuuksiemme täyttämiseen aina viimeiseen asti.»
»Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.» Eevin äänessä oli itkua.
»En minä pahaa tarkoittanut», jatkoi Heikki lempeämmin, »mutta luulen, että meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä puolusta.»
»Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä muu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja vaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime vuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.»
»Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan viimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?»
»Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit asian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin kotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä luokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.»
Heikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: »Äiti on itse näinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan seura on sairaalle hyväksi?
»Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?» Ääni oli katkera.
»Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.»
He olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois. »Hyvästi, hetkeksi», sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, »minä menen vähän kävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon kirjoittamista.» -- Hän poistui.
Ulkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut. Lumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet vilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan tavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja kuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa yksinäisen astujan tielle.
Oli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. -- Mikä tomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen äärettömyydessä!
Luonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki tänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää laajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa ja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen mieleensä.
Eevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei Heikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään aivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä aikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä toisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä yhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.
Jok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut entistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä hänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse itsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen mielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi oli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja julistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja hemmoitteleva rakkaus. -- Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut suutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä olisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan kahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin ollen entistäkin painavampi.
Kaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin luo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet tasapainosta saanut.
Mutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki tekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä iltana.
Tasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui hän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä niiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt kohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä voimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi hän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi hän itsekseen: »Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen äärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.»
XVI.
Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla. Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja alempana siinti sinertävä kukkulasarja.
Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt, osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen. Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät huolta kaikista kulungeistakin.
Niin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen oli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt sairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton, joten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi tahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta Eevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon mukaansa ja vanhan Maijan.
Täällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.
Sanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen sävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli mielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat väliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja oli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja kehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa valkeat vaahdot.
Eräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt Viljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan uneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja hiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.
Tutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän pyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän näyttänyt isoon aikaan. »Hyvä, kun nukkuu», ajatteli Maija, »nukkukoon vaan!»
Mutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä nukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä herännyt. -- Saisi rouva jo herätä!
Samassa avasikin Eevi silmänsä. »Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin ihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa -- kosken rannalla. Päivä paistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi toiselle: »Eevi on tullut, Eevi on täällä.» Minä tunsin siitä omituista, ennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan ääneen: »Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?» Koko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään. »Rakastamme, rakastamme», soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa seisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat makasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin aloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: »Älä itke lapseni, älä», lohduttelit sinä. »Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle suuren, kauniin omenan.» Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit aivan niinkuin unessakin.»
»Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena», sanoi Maija ja myhähti.
»Niin», sanoi Eevi miettivästi, »hänhän on ainoa iloni täällä.» Mutta sitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo oli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan siirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti selitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.
»No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen», kysäisi Maija hieman kärsimättömästi. »Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten äsken kävi!»
»No, miten!» Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle mieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.
»Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on etehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö ja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän puhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: »herr Vinlant», mutta minä ajattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta silloin hän sanoi: »no», ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä riippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: »kom Vinlant.» Takissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen niitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli Suomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!» -- Maija oli ihan haltioissaan.
»Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä», sanoi Eevi hiukan hymyillen Maijan innostukselle.
»Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää.»
Vähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein uteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli mennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.
Kauanpa Maija viipyikin. -- Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta Maija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.
Kun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan huomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian päättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet kenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat alkoivat ruokasalista poistua.
Nyt silmät auki!