Chapter 8

»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen. »Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli viimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä saaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken Korkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa olla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta luokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö oppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt luvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi läheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen kiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten ihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi koko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili pohjalla.»

»Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä luokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan kelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.»

»Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin jäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä saattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus häämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille antaisi, mitä meiltä vaatisi? »Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä», lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia täynnä. -- Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren ja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.»

Eevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui kasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä lapsuutensa muistot.

»Mutta», jatkoi Heikki, »kun nuoruuden ensi hehku on aamuruskon lailla häipynyt, seuraa sitä keskipäivän ankara, mutta samalla tyydyttävä työ velvollisuuksiemme täyttämiseksi. Ja se on aamuruskonkin kultaa kallisarvoisempi, eikö olekin?»

»Kenties -- mutta kauniimpi on keväinen aamu.»

* * * * *

Tätä ensimäistä iltaa seurasi muutamia verrattain hiljaisia päiviä. Eevin ei tehnyt mieli heti häiritä kotirauhaa parannuspuuhillansa, ja sitäpaitsi oli hänen rohkeutensa lannistunut ja hänen vakuutuksensa siitä, että hänellä oli oikeus puolellaan, alkanut horjua, heti kun hän joutui Heikin vaikutuksen alaiseksi. Hän epäili vaatimuksiensa oikeutta, mutta tyytyä hän ei silti voinut. Päinvastoin muisti hän yhtenään verrata nykyisyyttään onnellisempaan oloon vanhempiensa kodissa ja kun sitten jossain kohdin ilmeni erimielisyyttä Heikin ja hänen välillään, antoi tuo tukahutettu tyytymättömyys hänen sanoillensa odottamatonta katkeruutta.

Alussa tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta kun yhdessäolon uutuus alkoi haihtua, kun äskeinen ero ei enää vaikuttanut lauhduttavasti mieliin, kävivät epäsopu ja ristiriitaisuudet yhä tavallisemmiksi kodissa. Kaikki antoi aihetta erimielisyyksiin. Viljon kasvatus ja vaatetus, talousseikat, raha-asiat, vieläpä Heikin suhde seurakuntalaisiinkin. Syysiltojen pimetessä ja talven tehdessä tuloaan vuoden valottomimpana aikana vähenivät vähenemistään myös valohetket Eevin ja Heikin koti-elämästä. Eevin sairaaloinen tunteellisuus yhä vain eneni näistä surullisista suhteista, ja Heikki, joskin ulkonaisesti tyynempi, tunsi tuskan vieläkin polttavampana.

Oli pahin kelirikko, ja maa oli roudassa. Lunta oli jo vähän, mutta niin vähän, ettei reenjalas siinä vielä luistanut, ja se vähäkin oli epätasaisesti jaettuna, sillä ankara tuuli ajoi kinoksia toisiin paikkoihin jättäen toiset aivan paljaiksi. Kuka vain matkoja taisi välttää, pysytteli kernaasti kotosalla, tiet kun olivat tukalat ja kulku hankalaa.

Heikki oli vähän aikaa sitten tullut kotiin asioilta naapuritalosta. Hän oli valmistanut saarnansa, laskenut sen syrjään ja istui nyt syventyneenä laskuihinsa. Silloin astui Eevi huoneeseen.

»Onko sinulla aikaa puhella», kysyi hän istuutuen vähän matkan päähän kirjoituspöydästä, jonka ääressä Heikki istui.

»On kyllä. Olen juuri tulojamme ja menojamme toisiinsa verrannut ja tahtoisin mielelläni puhua kanssasi sen johdosta.»

»Minä taas aioin pyytää talousrahoja.»

»Paljonko tarvitset?»

»No anna nyt ainakin viisi markkaa.»

»Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän. Meidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo tarjottavaksi en itselleni enkä muille.»

Eeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että edellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle vieraalle naapuripitäjästä.

»Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle», jatkoi hän kylmäkiskoisesti. »Vai onko sekin sinusta turhuutta?»

»Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.»

»Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.»

»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.»

»Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto, omatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin sinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin oikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.»

Heikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kuitenkin hiljaa jatkoi: »Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi aikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.»

»Niin olisikin, mutta onkohan sekin minun syyni, ettemme sitä ehtineet. En kai minä asiata alkuunpannut?»

»Et kai. 'Syy, syy tule tänne, on täällä entisiäkin'. Minä olen niitä poloisia, joilla on tuliset tunteet, vaikka tahto on kova ja kylmä kuin teräksestä tehty, niinkuin sinä aina sanot.»

Heikki nousi, meni viereiseen huoneeseen ja jäi siihen ikkunan ääreen tuijottaen ulos sysisynkkään, valottomaan yöhön.

XIII.

Erkin ja Aunen kihlausta seurasi onnellinen yhdessäolo. Erkki viipyi pari viikkoa Tähtiniemellä, ja se aika oli kuin keväinen juhlapäivä. Aune, joka monen vuoden kuluessa aina oli tottunut olemaan yksin, sai nyt kokea miltä kaikki tuntui, kun hänellä oli Erkki seuranansa. Kaikkeen pitikin Erkin perehtyä, Aunen töihin, harrastuksiin ja huveihin. Yhdessä kävivät he kävelemässä, pistäytyivät tienvarrella moneen matalaan mökkiin, jossa asui joku Aunen ystävistä, joku sairas tai apuatarvitsevainen; yhdessä he lueskelivat, soittivat ja lauloivat.

Mutta sitten täytyi Erkin kiiruhtaa kotiin äidin luo jakamaan onneaan hänen kanssansa. Alkukesästä hän kuitenkin jo palasi ja asettui Tähtiniemen läheisyyteen pieneen torppaan »lukuja jatkamaan». Hänen tarkoituksensa oli todella lukea, mutta päätarkoitus oli kuitenkin saada tilaisuutta olla yhdessä Aunen kanssa, sillä syksyn lähetessä oli heillä molemmilla taas ero edessä. Erkki aikoi nimittäin sen lukukauden olla Helsingissä eikä Aune voinut kotiaan jättää.

»Oikein helpoitukselta tuntuu kuitenkin nyt ajatella eroa, selitti Aune reippaasti, »kun tiedän miten toisenlaista se tulee olemaan kuin ikäväni viimein.»

»Voi sinua pientä poloista, miten kärsit tähteni!»

»Niin, Erkki, jos olisit tietänyt, miten äärettömästi ikävöin sinua, luulen melkein, että olisit tullut.»

»Kenties. Mutta juuri sinun parastasi ajatellen pysyin poissa. Kun minä Tähtiniemeltä läksin, olin vahvassa aikeessa pian palata sinne. Mutta jota enemmän sinne halusin, sitä epäilevämmäksi kävin. Minä tiesin, että sinua rakastin, ja tunsin, etten voisi olla sitä sanomatta, jos me tapaisimme. Omia tunteitani en hetkeäkään epäillyt. -- Tiesin, etteivät ne ole hetken tuomia, toisen viemiä. -- Mutta kun muistin nuoruuttasi ja miten väärin olisi saattaa sinua tekemään lupausta, jota kenties saisit katua, ymmärsin, että minun oli ajatteleminen meidän molempien puolesta.»

»Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!» Aune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.

»Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään tahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen kertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin hyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää poikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä. Eräänä iltana -- se oli vähän tällä puolen uuden vuoden -- olimme kahden kotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että oikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: »Millainen olinkaan pikku poikana?» »Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi», vastasi hän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. »Niin, raukkamainen, tiedänhän minä sen», jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena. »Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!» »Eipä niinkään», sanoi silloin äiti. »Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa sitä enemmän.» »Lieneekö sitä miehessä ensinkään», sanoin kuin itsekseni ja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: »hän on niin nuori» -- »Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi», sanoi äiti, ja minä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla vähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin. Luin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni, kauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit käynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja minä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän vastasi: »Lähde -- ja Jumala sinua siunatkoon!»

»Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.»

»Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?»

»Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut ja syventynyt, eikö niin?» Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili, vaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.

»Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.» Erkki puristi hänen kättään lämpimästi.

-- -- »Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään kävelemään!» Ja he menivät.

* * * * *

Jota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi kävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon puheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He olivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea sai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen toiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa oli suuri ja sanomaton.

Oli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä kohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat pihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa kauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan kuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä paistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat soutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui syksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät sen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa, jonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.

Aune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi hetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin helähtivät kirkonkellot soimaan.

»Kuule»! Aune katsoi Erkkiin.

»Niin», sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, »noin ne kerran kaikuvat meillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä ennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.»

»Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin suuren suuri.»

»Ja miksi sitä pelkäät?»

»En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että kunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä, jotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse saan! »Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan». Ne sanat soveltuvat onnellisuuteemmekin.»

»Silloin on meidän velkamme suuri.»

»Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä maksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten me rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!»

»Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!»

»Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme, niinhän?»

»Niin, viimeistään.»

Se oli iloinen toivo, ja Aune nauroi jo heleästi ajatellessaan, mitä mikin sanoisi. Sitten jatkoi hän vakavammin: »Kyllä tämä kuitenkin oli ihmeellistä! Minä en koskaan, niinkuin muut nuoret, ole naimista ajatellutkaan. Minulla on aina ollut riittävästi työtä ja siitä tyydytystä, siksi kai en ole muistanut tämmöistä onnea kaivatakaan.»

»Mutta se tuli kuitenkin.»

»Tuli, -- käsittämättömän suurena ja kauniina.»

He pysähtyivät kumpikin, he katsoivat toinen toiseensa ja ympäröivän luonnon loistavaa kauneutta. Tuntui sopusointu liian syvältä, onni liian suurelta voidakseen kauan kestää.

»Pian talvi peittää tämän kaiken», sanoi Aune hiljaa.

»Mutta talvea seuraa kevät ja kaiken ylösnousemus.»

He seisoivat hetkisen ääneti, sitten alkoivat he astua kotiin päin.

Kotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta lieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän alakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän yhdessä istuessaan hänen huoneessaan. »Kuules», sanoi hän äkkiä, »olen tänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan muistoista ovat rakkainta, mitä minulla on. Tahtoisin, että tietäisit missä niitä säilytän. Nehän ovat sinun myöskin. »Katso tätä», hän otti esille pienen, kuluneen Uudentestamentin.

»Tämä oli äidin viimeinen lahja minulle. Olen sitä siitä asti käyttänyt, mutta nyt tuntuu siltä, että tahtoisin antaa sen sinulle.»

»Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi. Vasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.»

»Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt, kovin väsynyt.»

»No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni», ja Erkki painoi hellästi hänen päänsä olallensa.

Seuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä, mutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä sinne. »Aune on sairastunut», sanoi hän. »Aion juuri hakea lääkäriä.» Erkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein musertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.

Aunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut edes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä tuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.

Muutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä nousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: »Pidäthän ne kotimme ovet ihan auki?»

»Pidän rakkaani, pidän.»

»Ja sitten sinä laulat: »On Herra sun tukes» -- -- Hän loi loistavan kuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat kesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä ollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime jäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.

Sinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune rauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi valvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän nosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja makasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.

»Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?» Aune puhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: »Olen onnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan sinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen? Saamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus vallitsee.»

Erkki ei voinut vastata. Yhä hiljemmin jatkoi silloin Aune: »Muistathan yhteistä elämäntehtäväämme? Sitä toteuttaisit yksinkin jäätyäsi, eikö niin, antaisit koko kansallesi ja jok'ainoalle, jonka tielläsi tapaat -- etenkin kaikille, jotka kärsivät -- osaa siitä runsaasta rakkaudestasi, jota minä olen saanut?» Aune oli puhunut hyvin hiljaa, silmät puoli-ummessa. Nyt kohotti hän katseensa ja näki Erkin itkevän.

»Erkkini, rakkaimpani!» Hän kietoi kätensä Erkin kaulaan, ja siihen hän nukkui kuin lapsi äitinsä olalle. Hän nukkui niin levollisesti, nukkui rauhaisaa lapsenunta, ja toivolla täyttyi siitä Erkin mieli. Mutta tajuttomana hän heräsi. Kuume nousi ja laski vuoroon, eikä lääkäri antanut yhtään toivon aihetta.

Oli iltapäivä. Aurinko alkoi mennä mailleen. Se kultasi kellertävät koivut Tähtiniemen puistossa ja lahdelman välkkyvän pinnan.

»Erkki rakas, nosta minua», pyysi Aune. »Tahtoisin nähdä auringon laskevan.» Erkki nosti hänet hellävaroin. Äkkiä kohotti Aune kätensä: »Oi, valoa -- oi, kirkkautta, katso!»

Hän vaipui hengettömänä Erkin käsivarrelle.

* * * * *

Kukkaisten keskellä makasi Aune valkeassa arkussansa. Erkki oli polvillaan siinä vieressä melkein tiedottomana surussaan. Kuin unessa kulki hän surusaatossa, kuuli kellojen kaikuvan kumahdellen ja pastorin puhuvan sanoista: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.» Hän näki kukkasiin peittyneen kirstun, kuuli kumahdukset, kun hautaan multaa luotiin ja tunsi kädenpuristuksia. Mutta kaikki oli hänelle kuin unta. Hän tiesi ainoastaan sen, että hänen puhtoinen pikku metsätähtensä oli muutettu pois toisiin tarhoihin, ja hän oli jäänyt sitä itkemään yksin, syystuulissa, autioille rannoille.

XIV.

Oli maaliskuu ja kevättunnelmaa luonnossa. Eevi hääräili huoneessaan järjestyspuuhissa.

»Heikki, äläpä noin kirjojasi levittele, juuri kun koetan järjestystä aikaansaada.» Hän siirsi tuskastuneena miehensä kirjat tuolilta. Äänettömänä jatkoi Heikki työtään.

»No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani saa.»

Eevi huokasi. »Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin äiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.»

Viljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä kirjoituspöytää. »Heikki», sanoi hän entistä ystävällisemmin, »etköhän panisi toista takkia päällesi?»

»Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?» Heikki ei nostanut silmiäänkään. »Mutta», jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, »tahtoisin esittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.»

Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. -- Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia yhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.

Samassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen ja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.

»Sydämellisesti tervetullut!». Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan. »Vihdoinkin olet täällä luonani!»

Heikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen. »Tervetuloa kotiimme!»

»Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme», jatkoi Eevi.

»Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?» Heikin sanoissa oli painoa.

»Aivan niin! Pieni koti tekee sitäpaitsi paljon lämpimämmän ja kodikkaamman vaikutuksen.» Elsa katsoi häntä iloisesti silmiin. »Ei kodin yleisvaikutus sitäpaitsi seinistä riipukaan. Se järjestävä käsi, joka kaikkea johtaa, ja se henki, joka kodissa vallitsee, se on se, joka yleisvaikutuksen määrää.»

Heikki oli nostanut Viljon olalleen, kun Eevi Elsan tavaroita kootessaan oli hänet maahan laskenut, ja juhlasaatossa sitten kuljettiin ruokasaliin, missä kaunis kahvipöytä oli katettu.

»Kovinpa herttaista täällä on, ja otatte vastaan aivan kuin omaista.» Elsa silmäili ihastuneena ympärilleen.

»Mitenkä muuten Eevin ystävää! Ei hän niitä useinkaan saa luonaan nähdä, ikävä kyllä.»

Eevin katse kirkastui. Oli hän hyvä kuitenkin, tuo Heikki!

»Ei ne rouvat jouda niin vierailemaan eikä vieraita vastaanottamaan kuin me »irtolaiset», jatkoi Elsa nauraen. »Mutta rakkaita taitavat kotoiset kahleet olla.»

Eevi hymyili itsekseen. Niin, rakkaita tavallaan, mutta miten paljon kepeämmiksi hän niitä ennen oli luullut. Ei hän silloin niiden painosta mitään tiennyt, mutta nyt hän sen tunsi liiankin hyvin.

Kun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille tilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui.

Seuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä Heikki läksi silloin pitäjälle kinkereille.

Oli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui aikoja sitten levollista lapsen-unta. Ylt'ympärillä oli hiljaista, Elsa ja Eevi vain kahden valvoivat puhellen keskenään kuten usein ennen.

Elsa oli juuri Eeville kertonut kaikista heidän yhteisistä tovereistaan, milloin hän heitä oli tavannut, mitä heistä tiesi. Kaikkia Eevi vielä muisti ja kaikista tahtoi hän tietoja. Mutta oli kuin joka ainoa tuttu nimi tavalla tai toisella olisi hänelle vain suurenevaa surua tuottanut. Hänen oma ja hänen toveriensa elämä oli hänestä pelkkä pettymysten sarja. Toisille olisi hän enemmän onnea toivonut, toisilta odottanut enemmän itselleen. »Mutta», sanoi hän kietoen kätensä ristiin yli polven ja luoden tuskallisen katseensa Elsaan, »minä rakastan heitä kuitenkin, rakastan palavammin kuin koskaan ennen. Vaikka he rakkauteni arvottomana jalkainsa alle polkisivat, vaikka tylynä minut luotansa työntäisivät, minä en sittenkään muuta voi. Kotini Soinamossa, rakas, kaunis kotini, omaiseni ja ystäväni, joista kaikista nyt olen eroitettuna, minä en ikinä voi heitä unhoittaa. Ijäksi olen heidät sydämeeni kätkenyt ja siellä säilytän heidät ijäti.» Eevin ääni värähteli, ja kosteina loistivat hänen silmänsä. -- »Elsa rakas», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »sinä näit nuoruuteni ja kaikki sen kauniit unelmat, sinä olet nähnyt, miten kolkkoa ja kylmää todellisuus on minulle ollut. Sano, oliko väärin unelmoida, vai miksi saan näin kärsiä? Sano, tuleeko minun vieraantua näistä maallisista, niinkuin Heikki sanoo? Jos se on tämän tarkoituksena, niin kyllä keino siihen on oikea. Minä olen murtunut. En omista ainoatakaan eheää tunnetta, paitsi rakkauttani Viljoon. On kuin katkennut kieli särähtäisi soimaan kaikkea muuta muistellessani. Yksin Viljo saa vielä puhtaat soinnut sydämessäni helähtämään. Ei tosin muut kuin äiti voi äidin tunteita käsittää, mutta ei moni äitikään minua ymmärtäisi. Viljo on ainoa iloni, ainoa henkäys runollisuutta, jota minäkin osakseni saan. Hän on kukkani kivikon keskellä, hänen onnensa on elämäni ainoa toivo, rakkaus häneen ainoa voimani.» Eevi oli puhunut kiihkeästi. Nyt nousi hän äkkiä, sulki nukkuvan lapsen syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkuun.

»Elsa rakas», sanoi hän myöhemmin, kun tyyntyneenä istui ystävänsä vuoteen ääressä, »kerro nyt jotain itsestäsi, oikein sisimmästäsi. Luvuistasi ja töistäsi kyllä puhut, mutta nyt tahdon jotain muuta, jotain itsestäsi, tunteistasi. Sano, oletko koskaan rakastanut?»

Hetkisen värähtivät Elsan kasvot. Sitten vastasi hän tyynesti: »Kukapa ei sitä olisi, mikä kerran, mikä kymmenen!»

»Kerro, Elsa rakas!»