Chapter 4

Erkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: »Jos todella tahdot lähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis reippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!»

»Oh, sinua äiti, millainen olet!»

»Niin, niin! Mutta», jatkoi tohtorinna vakavammin, »kaksi neuvoa annan sinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko ihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit. Mutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden valtoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.»

Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle. »Lopuksi», lisäsi hän leikillisesti, »toivon sinulle parempaa seuraa kuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain mielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!»

»Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin», sanoi Erkki hymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin.

Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin tuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon rinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa kaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä.

Kun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa miten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi. Yönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella, jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän tuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät häntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän talonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän työhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta toiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset, sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen, luotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa, mutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa, joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen, että jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, -- ei ainoastaan ulkonaisessa, -- vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä, muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä ojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla.

Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n kaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä luokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään.

Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä erittäin kaunis kesäinen ilta.

Hän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan kanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen päänaluseksi.

Elokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi. Mäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke, johon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa kotiin.

Kesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua.

Hän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan läheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat hänet todellisuuteen.

Erkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät tulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta ei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen.

Hän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas sävel kajahti ilmoille: »Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot ja rannat?» Kahteen kertaan toisti laulaja:

»Käy, sydän kärsivä, sovinnon Ja soinnun kevät tääll' antaa! Oi, Luojan laupeus on loputon Ja rakkaus vailla on rantaa! Kuin taivas sees, meret siniset! Kuin meidät, kalpeat kukkaset, Maa kaunis, vehreä kantaa!

Maa laaja vehryt ja vapaa on, Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa, Ja köyhä Suomemme, kullaton, Se suurna, sulona hohtaa; Tääll' laulu ilosta säihkyy niin, Vaan haikeutt' utuista unelmiin Myös kevään kerkeys johtaa.»

Sanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä.

Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto, semmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä paljon, tuota »haikeutta utuista», jota unelmiin aina »kevään kerkeys johtaa.» --

Entä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen käyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään haihduttaa. --

Alkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen yösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui hänen korvissaan: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll' antaa!»

Seuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia kohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.

Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin, vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.

Hän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä kääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita.

»Erkki! Mutta sepä jotain!» Ääni oli maisteri Saarion.

»Kas vaan, no päivää, Kaarlo!»

»Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri Selmer. -- Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme maalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.»

Erkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan, joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin, ja niin sitä lähdettiin.

Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni tuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut --?

»Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.» Kaarlo osotti piiskan varrella metsästä pilkistävää talon nurkkaa.

»Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa», huomautti Erkki Auneen kääntyen.

»Niin», vastasi hän »ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu, honkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin ystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes kaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet umpeen, seuraten luonnon kehitystä.»

»Oletteko haaveilija?»

Aune heläytti iloisen naurun. »Onko luonnonihailija aina haaveilija?»

»Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.»

»Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne vaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan täynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn aihetta.

»Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa kehittämään haaveilijoita. Eikö totta?»

»No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.» Aune nauroi iloisesti.

Samassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. »Tässä alkaa Tähtiniemen tie. Tämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole kaunis, tämä siimekäs koivukujamme?»

»Hyvin kaunis», myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen tavattoman kauniita muotoja.

»Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla», huomautti Kaarlo.

»Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen yhteisvaikutuksesta», lisäsi Aune.

»Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen tuloksia?»

»Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.» Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi rattailta maahan.

Tähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta lukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen, oikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä, vastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli kasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske, kun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi rantakiviä huuhtelivat.

Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat korkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi hetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain nautti täysin määrin.

Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos puutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä.

»Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan lopettaa. Ja Aune jatkoi:

»Käy, sydän kärsivä, sovinnon Ja soinnun kevät tääll' antaa!»

Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni!

Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne menossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja miksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen? Sehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa.

Ihmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se Erkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla surumielisyyttä äärettömän paljon.

Ne synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut, valtasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa. »Neiti Saario», sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, »se oli kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.»

»Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on sopusointua ennen kaikkea.»

»Vai on elämä teistä sopusointuista?» Erkki hymähti katkerasti.

»Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.»

»Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne, niinkö?»

»Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.» Hän hymyili taaskin.

»Siltäpä näyttää!»

»Maisteri Selmer», Aune katsoi häntä vakavana silmiin, »te olette ivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo niin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja sydäntäsärkeviä, siksi _täytyy_ meidän olla iloiset.»

»Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.»

»Ei», sanoi Aune vakavasti, »se riippuu siitä millaista ilomme on. Löytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta löytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä päivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä aurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada, mutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse päivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos oikealla tavalla otamme iloista vaaria.» Aunen silmät säteilivät, kun hän loi ne Erkkiin. »Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa ja luottamusta Jumalaan?»

»Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.»

»Eikö teillä sitten ole», aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä. Hetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti: »Ajatteletteko te sitten toisin?»

»Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni uskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta olen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät epäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.»

»Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!» Se totinen ilme, joka hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas säteilemään.

Läheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa. Katsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain hiljaa: »Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos, jonka voin antaa.»

VII.

Eevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa, vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin äkkiä oli se käynyt!

Hän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja uudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut.

Hän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen muutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä kuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin, tunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli luullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan papeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä tunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista, köyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen opin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana kestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut elämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä säilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja -- ja -- -- -- tyttärenä heidän luokseen tulla.

Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin vanhempia!

Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä selvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus.

Missä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli Eevin ainainen ajatus.

Heikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta yhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa. Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi Heikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki nämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään, miten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa.

Heistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana -- vähän sen jälkeen kun sukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta -- rovastin perheineen palatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on papin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa. Työntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana matkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. --

Eevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä.

Sitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat kihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset.

He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin. Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt Eevinkin onni.

Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen levottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista olisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he yhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen.

Olisi sekin hauskaa!

Eevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.

Hän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli:

»Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.» -- Ja niin hän puhui asiasta. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

»Entä nyt», sanoi rovasti vaimolleen, »sinne meni nyt tyttö typykkämme.»

»Minusta se on liian aikaista», sanoi ruustinna päättävästi. »Ja entinen juoksupoika vielä!»

»Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?»

»Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen, joka tarjoksi tulee.»

»Niin, niin», myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia keinutuolillensa, »valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit, muijaseni.»

»Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!»

»Puhutaan, puhutaan», myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa.

Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille osoittaa: »hän on minun, minun, minun!»

»Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla yhdessä», valitteli Eevi. »Julaistaan jo!» Ja niin kiihkeä oli hänen pyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi.

Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se hämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin? Miksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta sellaista odottanut?

Entä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä? Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin onnitteluja pappilaan.

Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa puutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden ihanimpia kotionnen kuvia.

Näin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä puutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää pitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen taakseen ja kumartui häntä suutelemaan: »Mitä kultani miettii?»

»Hui, miten minua säikäytit!» Eevi punastui. »Älä nyt ole vallaton, vaan tule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!»

»Häähametta.»

»Oh sinua, tyhmeliini!»

»Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut puolivillapuvussakin.»

»Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. -- Katso, tämä on Maijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina sylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?»

»Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?»

»Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni, toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän hauskaa! -- Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, -- »ja tästä mennään ruokasaliin.»

»No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina, vaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.»

»Hökkeliin! Hui sinua!»

»Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.»

»Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi ja --»

»Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!»

»Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon pesäpaikaksi, eikö niin?»

Heikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki, seurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa.

»Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle maailman matkalaiselle», jatkoi hän miettivästi.

He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä kätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: »Sinä oma rakas, rakas ystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.» Hän vaikeni. -- »Valoisaksi olet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet», jatkoi hän hiljaa äänen värähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta.

Silloin kohotti Heikki päänsä. »Valot ja varjot kai vaihtelevat meidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä pelkää kumpikaan.»

Hän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti kesäisen auringon mailleenmennessä.

Tästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla, suuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä, joka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä viettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja nämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.

Ristiriitaisuutta lisäsivät vielä ne perin vastaiset vaikutukset, joita Eevi äidiltään ja Heikiltä sai. Alussa eivät tosin äidin mielipiteet mitään vaikuttaneet Eeviin, mutta sitä myöten, kun hän näki äidissä saavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli hän huomanneeksi, mitä oikeutettua ja hyvää saattoi äidinkin ajatuksissa piillä. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut -- varsinkin sen julkaisua -- oli käynyt myöntyväisemmäksi nähdessään, miten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pitäjällä -- etenkin kaikki joilla oli täysi-ikäisiä tyttäriä -- melkein kadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, että Eevi joskus turvautui äitiinsä, kun sattui erimielisyyksiä Heikin ja hänen välillänsä, ei äidin mielestä suinkaan asiaa pahentanut, päinvastoin.

Rovasti katseli asiain menoa syrjästä ja arveli mitä arveli, mutta antoi kaikkien olla rauhassa ja pitää huolta omista asioistansa. Ainoastaan kerran -- kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt -- oli hän eräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan. Yksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja peittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se ihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi onnelle tietä valmistaa, varsinkin siellä, missä niin eriluonteiset ja niin eri kasvatuksen saaneet henkilöt kuin Eevi ja Heikki tahtovat toistensa tovereina kulkea läpi elämän. Se sana pitää paikkansa avio-elämässäkin, että joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, ja päinvastoin. Ainoastaan se, jolla on päämääränä _tehdä_ onnelliseksi, voi itse _tulla_ onnelliseksi. Mutta siellä, missä todella löytyy rakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyväksi, siellä on onni myöskin taattu.

Eevi itki isän näitä puhuessa, ja syvästi liikutettuna puristi Heikki tulevan appensa kättä. Tämä oli vakavin hetki heidän kihlauksensa jälkeen. Heidän täytyi kysyä itseltään, oliko heillä todella sitä rakkautta, joka on valmis kieltämään itsensä ja uhrautumaan toisen hyväksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heillä edellytykset tulla onnellisiksi?

Heikki puolestaan oli kohta selvillä siitä. Tulipa onni tai onnettomuus, hän oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun hän kosi. Nyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä.

Eevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin rakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän tunsi, miten tukeva oli se käsi, joka häntä kannatti, miten luotettava se sydän, joka hänelle sykki, ja hän työnsi luotaan kaikki kysymykset ja epäilykset varmana siitä, ettei hän voisi elää, ei tulla toimeen ilman Heikkiä ja hänen rakkauttaan.