Chapter 2

Jo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat ja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan säästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut ja illallinen onnistuivat!

Eevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli Elsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä oikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän vihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta tarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa. Uusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan ympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat, hipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät epäilemättä kauniit.

Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan historiasta».

»Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!»

»Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti hetkeksi katseensa kirjasta.

»Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua sieväksi, kun tulee vieraita.»

»Ja vielä semmoisia vieraita!» härnäili Elsa.

»Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.»

»Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo tuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.»

»Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.»

»Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.»

»Voi sinua!» Eevi nauroi. »Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan ihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!» Hän kavahti Elsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti.

»No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän henkeni siitä!»

He nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat nauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta suoraan peilin eteen. »Katso, tuossa on kultani kuva, katso! -- Mutta kukka rintaan vielä!»

Hän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen Elsan rintaan, toisen omaansa.

Nyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon tyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan.

Ensin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset korvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä puvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman mairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo alkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden huomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että »nyt saavat pojat sydäntään varoa». -- Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen: laihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen postineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies rouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä silkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina.

Vieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle, rouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki pian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta. Totilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa kohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia tervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet.

»Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla», huomautti nimismies salista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä.

Vanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien jouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin sisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä tarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat tarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta.

Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä. Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla iloinen ja kohtelias! -- Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.

Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.

Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.

III.

Eevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen siellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse häntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän tiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli edessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa rikas.

Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat vaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa.

Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä?

Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille iloksi luotu. --

Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa.

Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen, vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin. Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli ainoa todellinen onni. --

Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen, ystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin, sekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että kadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta, sillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan yht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata.

Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita. Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.

Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä, sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä rippikoululupaustansa.

Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta, osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi siten ottamatta.

Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat. Kyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia kauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan peräytyäkään.

Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.

Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen ihmeellistä suloa.

Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit.»

Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena juhlapäivänänsä.

Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli »Ljungblommor». Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.» Sitten heittäytyi hän nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa:

»O Herre vi äro de svigtande rön, Dem villorna jaga och böja, Vi äro de gungande vågor i sjön, Dem vindarna sänka och höja, De fladdrande fläktar af tro och af bön, Lätt rörde, men tröge att dröja.»

Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon ajateltavaa.

Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.

»Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut. Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» -- Sanat juolahtivat Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.

Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää, muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. -- Uusi, musta puku oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät?

Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?

Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.

* * * * *

Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon tyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja oli huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista, jotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.

Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti sulavin sävelin hänen haaveilujansa.

Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi _hän_, tuo valkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä ja sitten, sitten -- -- -- Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla -- --

Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin kanssa puheli hän jos jostakin, -- omasta itsestään kuitenkaan ei mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui äidistänsä.

Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.

Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.

Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta rinnastansa. Siitä hän oli varma.

Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä _hän_ tunsi.

»Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» -- saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss' uurtaa vaaroja --.»

»Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan syliin ja nyyhkytti.

»Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän -- --.»

»Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi polkaisi kiihkeästi jalallaan.

»Mutta Eevi, jos oikein lujasti _tahtoo_, luulen kyllä, että voi opp --»

Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, -- oppia tyyneksi! Semmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä viihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa, kun ei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin hän oli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä luonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa olot millaiset tahansa. -- Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi hänen tuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli selvä.

Ero Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä.

»Mutta luuletko», kysyi Elsa, »että todella häntä rakastat? Hän on kaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?»

»Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen tulevaisuusunelmiini», vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. »Hän ja Soinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy minun nyt erota.»

»Älä itke, Eevi rakas!» Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, »luulen varmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit oikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt työhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.»

Mutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja katkerasti.

IV.

Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa paljon tuttuja.

Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret, monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat päähänsä.

Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.

Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi rippikoulu, -- jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.

Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen kaiku sen takaisin kantoi.

Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.

Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät sakariston ovelle.

Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.

Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet nuorelta ensikertalaiselta.

Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.

»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.

Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat, te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille, köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa, mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte: 'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään, kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' -- Yhtykäämme rukoilemaan, että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa palvelemaan hengessä ja totuudessa.» -- --

Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.

Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti ja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.

* * * * *

Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.

Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa, kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat. Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.

Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt. Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi kerran saarnannut.

Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli vanhuksista kuin ihanin unelma.

Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman onnensa uhrata tälle työlle. --