Chapter 11
Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä eikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja Maijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.
Eevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.
»Päivää», tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. »Sepä ikävää, että olet heikompi.»
»Mitä siitä», Eevi koetti hymyillä.
»Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos olisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.»
Eevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: Erkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?
»Isältä tuli kirje tänä aamuna», jatkoi Erkki iloisesti. »Hän on jo kauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää. Itseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin lähteä. Mutta minä väsytän sinua?» Hän nousi lähteäkseen.
»Ei, ei», esteli Eevi, »puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.»
»Tänään aamupuolella», jatkoi Erkki, »olen oikein lapsellisesti iloinnut ajatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle on pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa paljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa siellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille tahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa että työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken hartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin, miten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan kärsiä niin paljon puutetta. -- Tiedän, että tämä tuuma oli äidin lempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa päässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia sairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.»
Erkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät puoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja nyykäytti päätään. »Jatka vaan!» Ja Erkki jatkoi: »Sydäntäni lämmittää ajatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää siementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa työskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka se vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään entistänsä ehompana ja puhtaampana. -- Jos tietäisit -- ja kai sen tiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä -- miltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin lapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia harrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai muuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei poika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin, tuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki voimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin keskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko pellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää siementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!»
»Sinä ehken pidät tätä haaveiluna», jatkoi Erkki uudelleen Eeviin kääntyen, »mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa polttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä tehdä.»
Eevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen tajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli yhteydessä hänen tunteittensa kanssa.
»Nyt menen», sanoi Erkki ja nousi.
»Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä», jatkoi hän kiihkeästi, »jolla on elämä ja onni edessäsi.» (Hän huomasi Erkin surumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) »Minä olen murtunut ainaiseksi.»
»Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.»
»Ei», sanoi hän. »Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä sen sovitan?»
»Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.» -- Erkki oli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän luuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä huomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä oli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi onnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?
Eevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki, rakas Erkki, anna anteeksi!»
Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? -- Hän ei ennättänyt tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.
»Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja niin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan, miten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon ja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa onni, jota täällä toivon.»
Hän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän valoa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen sielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa povessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen ankaruutta. Mutta -- hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen. Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.
Äkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi: »Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon yhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala on kaikki kaikessa.»
Hän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi pysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi hiljaa: »Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.»
XVIII.
Elokuun päivä paistoi. Tunturien lomitse päilyi kirkkaana pienen lammen pinta, ja riemukkaasti riensi tunturipuro kivistä uraansa sen syvyyteen. Mutta Eevin sairashuoneeseen ei päässyt päivä pilkistämään. Ikkunaverhot olivat alasvedettyinä, ja Maija askarteli hiljaa huoneen puolihämärässä.
Vuoteesta kuului silloin heikko ääni: »Mitä kello on?»
»Puoli kaksitoista.»
Hitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli vain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. »Pastori! -- Herra siunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!» Maija syleili nyyhkien Heikin polvia.
»Miten täällä jaksetaan?»
»Huonosti, huonosti.» Maija pudisti päätään. Heikki läheni vuodetta ja jäi siihen äänettömänä katselemaan nukkuvaa, kunnes tämä viimein katseesta heräsi.
»Heikki!»
Hän kumartui häntä suutelemaan. Sitten istuutui hän vuoteen laidalle Eevin käsi omassaan. --
* * * * *
Oli ollut puhetta kotimatkasta, mutta lääkäri sanoi Eeviä liian heikoksi. Ei siis ollut matkaa ajattelemistakaan. Oli aamupäivä. Maija oli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.
»Tule lähemmä», pyysi Eevi, tahtoisin puhua sinulle niin kauan kuin vielä jaksan, -- puhua suoremmin kuin koskaan ennen. Älä luule», jatkoi hän kuin anteeksi pyytäen, »että sinua ehdoin tahdoin olen pettänyt. Olen pettänyt itseäni kaikkein enin. Koko elämäni on ollut suuri erehdys. Minä aloin sen unelmoiden itsekästä onnea, ja minä olen niittänyt, mitä kylvin. 'Jokainen, joka pyytää henkeään vapahtaa, hän kadottaa sen', Nyt ymmärrän tuon todeksi, vaikka en ennen ole tahtonut sitä uskoa. Minä tunsin Jumalan tahdon, mutta annoin omalle itsekkäisyydelleni etusijan. Laskin tunteeni valloilleen. Ne tulivat tekojeni ohjaajiksi, kun sitten näin sinun lujuutesi, miten rehellisesti sinä omaatuntoasi noudatit, säikähdin aluksi, mutta sitte rauhoitin itseäni sillä, että sinusta saisin tuen ja sinun rinnallasi tulisin paremmaksi. Mutta sisimmässäni unelmoin onnea, jota sinun rakkautesi minulle tuottaisi. -- Tulivat vastoinkäymiset ja ihmisten moitteet -- minä huomasin pettyneeni ja syytin sinua. Rakkaus Viljoon on ollut puhtaampaa, mutta ei sekään saattanut minua itseäni tuntemaan.»
Eevi oli puhunut nopeaan kuin keskeyttämistä peljäten. Nyt vaipui hän hetkeksi väsyneenä vuoteelle. Sitten jatkoi hän, lyhyesti mutta suoraan kertoen kaikesta, mitä tuntureilla oli tapahtunut. Heikki kuunteli häntä keskeyttämättä.
»Erkin kertomus itsestään», jatkoi Eevi, palautti minut järkeeni. Jäin yksin -- minulle selveni kaikki ja tuli ikävä sinua. -- Kuolema on nyt edessäni -- synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut ihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!» Hän vaipui vuoteelleen. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi, ja tuskanhiki oli otsalle noussut.
Heikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan. Hän odotti, kunnes Eevi vähän tyyntyi, sitten sanoi hän hitaasti ja painavasti: »Ihmisenpoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli.»
Eevi ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua pyysi hän hiljaa:
»Heikki, anna anteeksi.»
»Anteeksi antakaa toinen toisillenne, niinkuin myös Kristus on teille anteeksi antanut.» -- »Paljon olisi minunkin puoleltani pitänyt olla toisin.»
Eevi ei vastannut mitään.
»Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?»
Silloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei koskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat häneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat kuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee sen hedelmääkantavaksi.
He olivat kahden, Heikki ja hän, rehellisinä ja nöyrtyneinä toinen toisensa edessä, ja he tulivat nyt lähemmäksi toisiaan kuin ennen vuosien kuluessa.
Myöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli huoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. »Olen tässä ajatellut», sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, »että, jos ei elämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi. Muista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, -- olen siitä nyt iloinen, vaikka ennen sitä välistä surin. Mutta vaikka hän on poika, on hänellä paljo minulta perittyä. Kasvata häntä ymmärtäväisemmin kuin mitä minä olisin tehnyt. Karaise ja reipastuta, mutta älä ole kova! Koskettele hellävaroin helliä tunteita.»
»Minä tahdon koettaa. Ehken minäkin olen jotain oppinut.» Äänessä oli itkua.
»Muista vanhempiani», kuiskasi Eevi, »ja vie terveiseni Soinamoon.»
Se oli hänen viimeinen pyyntönsä.
* * * * *
Oli satanut rankasti. Virtana oli vesi maahan valunut, ja tuulispää oli puita puistellut kuin taittamalla. Mutta juuri kun virttä veisattiin Eevin haudalla, pääsi aurinko pilvien peitosta. Kastekyynelin hymyili hänelle kotoinen luonto, hymyili kuin onni hänen elämänsä viime hetkinä. Heikin tahdosta lepäsi hän nyt kotipitäjänsä hautausmaalla, jonne kuuluivat kotoisen kosken kuohut ja humina Soinamon suuresta puistosta.