Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders.

UNELMIENSA UHRI

ROMAANI

Marja Salmela

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1902.

I.

Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.

Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi, mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen kaunista, kirjavaa pajukeppiä.

Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan, tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.

Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja pisti täällä iloisesti lauluksi.

»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»

»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.

»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»

Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa, Miina?»

»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»

»Oho!»

»No, se on totta.»

Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita? Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»

»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki nurkat nuuskimassa!»

»Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä talossa paikat pidetään kunnossa -- ainakin niin pitkälle kuin vierasten silmä kantaa.»

»Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen rievun padan taakse piiloon.

»Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan Miinan lennättämää riepua.

»Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain tuttuja olla.»

»Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa huolella hoida, ei se omaansakaan.»

Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.

»Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.»

»Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.»

»Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan», uskalsi poikanen tynnörillä huomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt huomautusta kuulevan.

Tyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja mairitellen: »Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?» Tyttö hyppäsi iloisesti sisälle maitohuoneeseen.

»Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.»

»Annat sinä kuitenkin.»

»No, jos nyt vähäsen maistaa.»

»Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija», tyttö soitteli sormellaan ikkunalasia, »viime talvena kun minä sairastin, kuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi sentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja kaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.»

»Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.»

»Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.»

»Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?»

»No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain enimmäkseen rankaisee.»

»No, kun maailma on niin paha.»

»Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla. Erkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee mieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät», lisäsi hän miettivästi. »Ja Erkillä on kanssa», jatkoi hän iloisemmin. »Tiedätkö Maija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.»

»Vai on se jo tuumattu.»

»Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä puhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa laittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse tahdot.»

»Voi tuota lasta mitä puhuu! Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?»

»Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin vaikea saada uskollista palvelusväkeä.»

Maija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. »Entä jos ei ruustinna minua laske.»

»Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.»

»Eipä taida kieltää.»

»Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei koskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen. Siitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai jos en ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä antaa minulle.»

Eevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa.

»No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat jo tohtorin vaunut!»

Eevi ryntäsi ikkunaan. »Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!»

Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, -- joka seikka vielä suuresti lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.

Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon emäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä: »Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] -- Toinen käsi ojentui tohtorille, toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa.

[1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.»

Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi.

Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa, valkoista otsaansa.

Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.

»No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin. Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.»

Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.

Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. -- »Päivää! Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt heti!»

Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.

Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä. Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo. Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja. Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea, virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen rannan jyrkän kalliorinteen.

Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski -- yksi Karjalan monia ja kauniita -- jonka juhlallinen kohina selvästi kuului Soinamon suureen puistoon.

Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.

Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti, kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.

Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!

Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti. Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa kodin.

Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa perinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki sitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin, sen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti.

Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle, toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina. Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.

»Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi. »Pyydetään Heikkiä.»

»Kuka on Heikki?»

»Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho--ooi!» Eevi huusi niin että kajahteli.

Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt »Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin ääni.

Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti kirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä mennessä vain vilahtivat.

»Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko tulla leikkimään kanssamme?»

Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?»

»Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun vietävät.»

»Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?»

»Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen herrasväkien lapsia.»

Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!»

Eevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä hyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan, joka tuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan.

»Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi matkansa keittiötä kohden.

Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi hajasäärin ja kysyvänä Erkin edessä.

»Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen lukenut täällä kotona.»

»Onko se sinusta ikävää?»

»On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.»

»Oh», Heikki teki keikahduksen kantapäällään. »Siitä minä en välittäisi, kunhan vain saisin lukea.»

»Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?»

»Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi minua tänne kesäksi.»

»Eikö tätisi pane sinua kouluun?»

»Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän itsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja, sentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.»

Samassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä marjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia.

»Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.» Hän asettui juhlallisena koivun juurelle. »Tule viereeni, Erkki!» -- Heikille ojensi hän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa ja ojensi sitten lusikan Heikille. »Syö sinä nyt. Minä en enempää tahdo.»

Heikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt heille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa!

»Leikitään nyt jotain muuta», ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja pudistaen muruset esiliinastansa. »Tule puutarhaan, Erkki!»

»Entä Heikki?»

»Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun.

»No, vaikka niinkin», ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan kirjansa, kohta kun toiset olivat menneet.

Erkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli kukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat viimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa.

»Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta» tuumaili Erkki miettivästi. »Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.»

»Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me olemme jo niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet tään suuremmiksi.»

»Ehkä se menee, kun tulen kouluun.»

»Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi ylpeillen: »kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua kovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja lopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän silitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.

»Silloin olen minä ehkä ylioppilas.»

»Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?»

»Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.

Silloin kuului Maijan ääni. »Lapset hoi, joutukaa!»

Hevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä.

II.

Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita, hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.

Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa, -- tässä uinut, -- tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa, ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.

Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa. -- Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä jokaista, puheli niille ja syötteli leipää.

Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti päristäen sieramiaan.

»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»

Se oli kummankin ainoa lohdutus.

Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni, tasainen 18-vuotias -- aivan toisenlainen kuin Erkki -- askarteli keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli vielä paljon puhelemista pojallensa.

»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi. Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.

»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»

Erkki nyykäytti päätään.

»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa, joka ei vain ole pahaa.»

Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon koettaa.»

Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen, siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua siunatkoon, poikani!»

Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, -- ei sitä tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, -- vaan paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.

* * * * *

Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio korvatuksi.

Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.

Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.

Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».

Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta. Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.

Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä. Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.

Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa! Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika odottamassa -- --

Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset hassutukset. -- Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta. Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin minun tyttäreni.

Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä unelmoi ja haaveili sen helmassa.

* * * * *

Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin, joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.

Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle -- viimeistä kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa loppuun kurssinsa Helsingissä.

Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja luokkatoverinsa Elsan mukaansa.

Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja Maijat ovat odottamassa.

Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja ummisti silmänsä.

Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte -- pyhäpäivien päätyttyä, -- alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.