Part 6

"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli, että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"

Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli. Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten oli niin nauranut.

Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän, miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.

Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan kasvoissaan.

Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen, ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä, mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa, mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.

Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja ja rosoja joka paikkaan.

Lopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän vielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä ja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon sellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on pääasia, mitä alta löytyy.

Unipuu

Sata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen ja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla paikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla, noin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso puu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet ja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi. Talonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat pakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin olivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se oli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja vankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus oli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin kylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki unta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä ikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan. Oli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei saanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin sitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut pontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville päässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian uteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja siihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene ollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi onnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. --

Eräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut, tapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena vuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten astuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten vielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään ollut. "Mitä sinun nyt on tekeminen?" ajatteli hän itsekseen. "Olet lopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua vastaan ja kerjuu on ikävä ammatti." Silloin huomasi hän ihanan puun viheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen päässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon hiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen oksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta niiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää taivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

Mutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja se putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta, että hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että pöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä seisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi hyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen polvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se oli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen. Ja vaimo sanoi hänelle: "Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni, on tullutkaan!" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi, paksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon porkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei, ikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat lapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki hän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti ääneensä.

Kun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi lammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän virkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: "Voi herranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää millaista elämä voi olla." Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen ja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli kuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan aivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: "Olettepa Te oikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen voi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan aikaa siinä maatessanne." Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa oli: "Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin että tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä enkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!"

"Ukkoseni", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, "minusta et saa tietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni säilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos panisittekin, niin en siitä välitä!" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen sanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän kylään mennessään: "Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu olisi semmoista viisautta saanut."

Kun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän tangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja "Kruu-nun" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla tuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin ravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies kohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa vastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa nuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä kantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi: "Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille jäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi. Sillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa." Niin sanoen meni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja viiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä maailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä tiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset ja mitä ensi kerran "Kruunussa" soitettaisiin kun tanssiaisia oli pidettävä.

Yhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä kohden ja kysyi: "Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?" Silloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen oksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut juuri hänen takkinsa rinnukseen. "Ne ovat varmaankin siitä isosta puusta, joka on juuri kylän ulkopuolella", vastasi hän, "jonka alle vähäksi aikaa nukahdin".

Silloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen edelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti tiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli nukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron ympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä, ettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja ominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin jos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon, nouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti ja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja lausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.

Samassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän raittia pitkin. Kun hän kulki "Kruunun" ohitse ja näki tytön istuvan vilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi ja sanoi: "Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle hän ei tahtonut mitään sanoa!" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.

Mutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei vieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä malttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan puun alla oli uneksinut.

Silloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen kaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä, vilkutteli silmiään ja sanoi: "Kaunista unta olen minä nähnyt, se on totta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli." Mutta tyttö kyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se oli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan: "Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun' isännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva 'Kruunun' isäntä!"

Silloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten helakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja tarkoittiko hän totta niin puhuessaan.

"Ihan varmaan", vastasi hän, "juuri Teidän näköisenne oli se, joka näyttäytyi minulle unissani!" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä tullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät hänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet ja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. "Hän ei tiedä mitään tuosta puusta", sanoi hän. "Hän on nähnyt semmoista unta. Joko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy muuttaminen." Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta käsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin hänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt -- ja sievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.

Mutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun, unensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle sanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa oven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi. Silloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan tunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että hän menisi matkoihinsa. "Isä", sanoi hän, "viini ei ole vielä pulloihin laskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän voisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja päälle päätteeksi vähän matkarahaakin?" -- Ja "Kruunun" isännällä ei ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa ja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin aikansa.

Mutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin syy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia vihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että olisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi vähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa paljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut ajatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka yö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon edustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa ollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva hänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään esiliinallaan.

Vuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki oli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille sirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä vietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään "Kruunun" isännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei iloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.

Kohta sen jälkeen oli "Kruunun" isännällä taasen otollisin hetkensä, koskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia polvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen, tahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin oli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin "Kruunun" isäntä niinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki, mistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi lastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä ja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin juoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta se, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut ja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin on asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki unta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.

Eräänä päivänä -- saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli vietetty -- istui nuori isäntä -- sillä nyt oli hän "Kruunun" isäntänä -- vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen eteensä ja sanoi: "Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme puolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut. Tiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta, että hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on niin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä palveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?"

Silloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: "Miten voit sinä uskoa tuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen? Ajattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se vaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta."

Silloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi totisena: "Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä laskea."

"En minä laske leikkiä!" vastasi mies.

Siihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: "Mitä sinulla tästä on? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle, pyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet siitä unta nähnyt?"

Kun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja vastasi: "Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja sinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen tapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki tullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet myöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka minä silloin unissani näin."

Hänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: "Mitä nyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni, ettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että kaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut, että minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut kerrankin näin unta rakkaudesta."

"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani naimisiin joutuva!"

"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan nuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä kuin sinä eivätkä lapsetkaan."

"Hyi!" vastasi vaimo. "Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun valehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme -- silloin iltasella tuolla lehtimajassa -- etkö ole jo heti silloin sanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja itse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?"

Silloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen vaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: "Minä en voi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta; ja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä tahdoin sinua vaan hiukkasen narrata."

Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.

"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"

Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan, enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.

Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana. Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.

Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui, valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas. Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. --

Entäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!

Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti -- oi, niin ystävällisesti!

Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut, niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen, vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun hänen vaimonsa seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- aikoi mennä kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies, joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.

"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!" vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla, nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis, ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."

Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko todellakin nähnyt semmoista unta?"

"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.

"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?"

Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo, "nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin -- niin, ettet sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli siinä kumminkin! -- Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:

"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?"

"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"

Vanha matkakirstu