Part 5

Ja se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha kerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö niin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja sen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa ostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.

Taivas ja helvetti

Siihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on vaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot umput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä ja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman kadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä hökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että molemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet toisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.

Mutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi matkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi pian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa. Seuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli ensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut sitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: "Sinä voit odottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa."

Pitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi portin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän pitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari kiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja sanoi rikkaalle miehelle: "Varmaankin olit _sinä_ se, joka et jaksanut odottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme ole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen aikaan kun maailmassa elit."

Silloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut sen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta tämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: "Käykää kumpaisetkin odotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy."

Eivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon saliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin seinämiä.

"Levätkää hiukkasen", jatkoi Pietari, "ja odottakaa kunnes tulen takaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän päättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa suoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään, sillä sittemmin on se liian myöhäistä."

Sen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja kysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa ijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että hän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään keisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata aamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen kanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi hillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän jotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja aamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa jokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa tapahtumia.

Silloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi vihdoin: "Etkö halua mitään muuta?"

"Kyllä, kyllä!" ehätti rikas mies sanomaan. "Rahoja, paljon rahoja, kaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä laskeakkaan!"

"Kaiken tämän olet saapa", vastasi Pietari. "Tule pois ja seuraa minua!" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei rikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin tämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän pois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui vihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja joi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki hän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan katsomaan. --

Kului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta, yhteensä satakaksikymmentä vuotta -- ja kuitenkin on se vaan sekunti ijankaikkisuudesta -- silloin oli rikas mies niin ikävystynyt muhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä sietää. "Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan", sanoi hän, "kohta ei niitä enää voi syödäkkään". Mutta tämä ei ollut totta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. "Enkä minä enää lue sanomalehteänikään", jatkoi hän, "minullehan on aivan yhdentekevää, mitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata ihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne ihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat niin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee." Sitten hän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen kuluttua jatkoi hän:

"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä käyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi ihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!" Sitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.

Mutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona kumminkin pilkkoisen pimeä -- niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä edemmä nähdä -- yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi, ijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla. Silloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka päivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen. Mutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata aamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä päivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.

Mutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa ja Pietari astui sisään. "Noh", kysyi hän, "miten sinä viihdyt?"

Silloin vimmastui rikas mies. "Mitenkä viihdyn? Huonosti minä viihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa linnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan, että tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule mitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan on tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen autuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!"

Silloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: "Et varmaankaan tiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit helvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin."

"Helvettiin?" toisti rikas mies kauhistuen. "Ei kai tämä ole helvetti? Missä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?"

"Vai niin", vastasi Pietari, "sinä luulet, että syntisiä yhä vielä korvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten luovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja aika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla oikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta laadusta."

Silloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

Mutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella työnsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan nyyhkyttävän: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

Ja taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle miehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi kuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli Pietari taaskin linnaan.

"Oi!" huusi rikas mies hänelle vastaan, "oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on oleva? Koko ijankaikkisuudenko?" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Pyhä Pietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?"

Silloin vastasi Pietari: "kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut, silloin se alkaa".

Kun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti itkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen kyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala varmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: "Tule, minä olen näyttävä sinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä reiän, josta voi nähdä taivaaseen."

Hän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun välitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän läpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen otsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.

"Tuleeko se oikeasta taivaasta?" kysyi rikas mies vavisten.

"Tulee", vastasi Pietari. "Katso nyt sinne!"

Mutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri pitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.

"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta varpaillesi", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa, ja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin taivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan pilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja hänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.

"Oi!" huudahti hän, "tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes maan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu Isän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?"

"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja jonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään millaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän toivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan jalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi."

Kun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas mies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti taivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle oli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista varpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki, oli niin ihanaa.

Ja vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran. Siinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän vieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä määrin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.

Vihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän kääntyi, ja sanoi:

"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle anteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit voinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?"

Pikku neekeri ja kultaprinsessa

Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä. Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.

Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa, että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi kelpaisikaan.

Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla muu kuin musta!"

Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi. He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.

Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat, että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni hänellä on!"

Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja tekevä hänestä kisällin.

Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa. Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli. Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.

Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä. Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa. Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.

Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut. Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.

Silloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä pelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän, että pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös mustaa vettä satanut.

"Lörpöttelyä," vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy oli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen neekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.

"Arvasinhan minä sen!" huudahti hän. "Ethän ole edes oikea neekerikään! Sepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi sinua käyttää".

Silloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti mennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä kerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli asian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin suuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta väri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä edelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan pitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti hän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.

Niinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli soittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle soitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat ja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin havaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma soittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa voinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta kaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen tykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja nähnyt paljon.

Toisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi hänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen, soitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä päästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän oli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että hänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään, toisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan ajatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi edemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Joka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo mustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista toiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran lähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin paistavan joka paikasta esiin.

Eräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen prinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja kätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja kultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä ja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja hänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä ja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän valitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he olivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka kukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.

Joka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka edellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä laajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja hänen kauneudestaan.

Noiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen valtaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta lopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:

"Ensimmäinen aivan viisto, Toinen kaljupää, Kolmas pulloposkinen, Niin ettei silmiäkään nää. Tämä neljäs, eikö totta, Laiha niinkuin kirkon rotta; Viides kömpelö ja suur, Niinkuin jättiläinen juur'. Entäs tämä kaitaluu, Viistonenä, ristisuu! Kotihinne joutukaa, Matkoihinne marssikaa!"

Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.

Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli, ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa, istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin saat sinä hänet nähdä."

Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen, jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas, että hän oli harmaa kuni aasi.

Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti tuoda hänet sisälle.

Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"

Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan, ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului koko kaupungissa.

Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen, kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään. Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli pakahtua.

Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."

Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.

Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään; siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran, sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.

"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen, mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.

Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan läkkipeltiä.

"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja minkänäköinen sinä oletkaan?"