Part 4

"Ei täällä kumminkaan niin vaarallisia vaadita", nauroi renki. "Listaan on merkitty kaikki ne tyhmyydet, mitkä eläissänne olette tehneet, samassa järjestyksessä aikoineen ja tuntineen kuin ne tapahtuivat. Ennenkun annatte jauhatuttaa itsenne, täytyy Teidän sitoutua, nuoreksi tultuanne, tekemään vielä kerran samat tyhmyydet ja ihan samassa järjestyksessä; aivan niinkuin ne ovat tähän listaan merkityt."

Sitten katsoi hän listaan ja virkkoi hymyillen: "Onhan niitä tosiaankin koko joukko, Liisa-muori, aika joukko! Kuudennestatoista kuudenteenkolmatta ikävuoteen yksi kutakin päivää kohden, sunnuntaisin kaksikin. Sitten niitä on vähemmän. Mutta alkupuolella neljänäkymmentä, silloin niitä taas, hitto vieköön, on oikein paksulta. Lopulta, niinkuin tavallista on!"

Silloin huokasi vanhus ja sanoi: "Ohhoh, eipä silloin kannatakkaan myllyyn mennä!"

"Niinpä, niin", vastasi renki "useitten ei sitä kannatakkaan tehdä! Senpätähden meillä onkin niin hyvä aika, seitsemän joutopäivää viikossa ja mylly seisoo, varsinkin viime vuosina. Ennen sitä oli liike edes vähäsen vilkkaampaa."

"Eikö ole mahdollista pyyhkiä edes jotakin listasta?" kysyi vanhus vielä kerran ja hyväili rengin poskia. "Kolme asiaa vaan, poikaseni, kaiken muun tahdon, jos nyt niin olla täytyy, tehdä vielä toisenkin kerran."

"Ei", vastasi renki, "se on aivan mahdotonta. Joko -- tahi!"

"Pitäkää listanne", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään, "olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!" ja hän läksi kotiinsa.

Mutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen ja sanoivat: "Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana takaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan taikaa?" -- niin rykäisi hän ja vastasi: "Onhan sitä siinä kylläkin: mutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä lisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!"

Pieni kyttyräselkäinen tyttö

Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan, katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni, mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"

Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa, mutt'ei läheskään niin hyvä.

Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut, istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna kasvanut ollenkaan.

Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen, kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.

Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen: "Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen. Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina kotiin."

Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten ajatteli hän taasen kyttyräänsä:

"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."

Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan. Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.

Seuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.

"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan nyykähytti äänetönnä päätänsä.

Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja muhkeaa.

Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään. Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja mitä oli sen sisässä?

Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon, ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.

Lasten kasku

Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle, jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi -- ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle, vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.

Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut, mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan. Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." --

Kaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan kaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa, piti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan kolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin paljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet lähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa, ruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki myöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti kasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän kaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin komeine nauhoineen.

"Kaisu", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun vieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän pienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, "Kaisu, talomme on valmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut kukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. -- Hyvää huomenta, äiti, mitä lapset tekevät?"

"Hannu", vastasi pienokainen, "sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei minulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva." Sitten juoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin kummatkin kätöset etanoita täynnä:

"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää etanalasta!" "Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo myöhäistä."

He poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen niiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.

"Ole nyt vaiti, Hannu!" huudahti pieni tyttö, "minun täytyy tuudittaa lapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula mukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon."

Ja Hannu juoksi pois, ja Kaisu alkoi pienellä äänellään laulaa:

"Pikkuruista seitsemän Äidillä on lasta. Mikäs estää pieniä Uneen uupumasta? Kun on peite pehmoinen, Äiti vierell' vuotehen. Silmät kiinni painakaa! Äiti laulaa, tuudittaa. Kuules, pikku Kalle, Jalkas peiton alle!"

Mutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine sarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä sormellaan päähän ja sanoi: "Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole kiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö heti paikalla peitteesi alle!" Ja hän lauloi vielä kerran:

"Uupuneet kun unehen Ovat pienokaiset Alle peiton pehmoisen Äidin armahaiset, Hiipii enkel' huoneeseen, Katsoo lasten vuoteeseen, Kysyy: lapset somat, Tokko kiltit ovat? Helmaan unen armahan Kaikki he jo varmahan Vaipunehet lie?"

"Terveiset vie Luojalle sie: Lapseni kiltit Kiittävät Häntä Leivästä, voista Ja piirakoista, Jotka hän lapsille Kilteille antaa. Kiltti on Kalle, Hänkin jo nukkui Peittehen alle."

Kun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen nukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu ei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran hautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa ja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.

"Isä", huusi hän hänelle, "minä olen saanut sata lasta lisää!"

"Kuulehan, vaimoseni", vastasi pikku poika, "sata lasta on liian paljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä haarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta. Eihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne takaisin!"

"Enpähän, Hannu", vastasi pieni tyttö, "sataa lasta pitää on hyvin hauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni." --

Samassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää, sillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät hautakummulle, istumaan ja sanoi: "Varokaa uusia esiliinojanne." -- Siinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. --

Mutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet kuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän ajatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli hänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat rakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten ajatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen tytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä sanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet olla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän lapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän alkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo asetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän. Hän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen olisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei onnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta, ja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän, ja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja sitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.

Mutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde puhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä kyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana hautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet lapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja, sillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen jyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean juoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä lähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat kukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa, jossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan se vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta siitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset muhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset istuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat paperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.

Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet

On ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa, soivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa, niin menevät ne rikki.

Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar, "pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen he tekivätkin.

Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui lattialle, ja oli kuollut.

Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.

"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi: "Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin vielä hyvinkin kauvan!" --

Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien tyhjin toimin lähteä kotiinsa. --

Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta, niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä kiitän sinua. Saat mennä."

Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi, ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle, joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova. Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta, käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.

Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle: "Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu. Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"

Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran tuleva takaisin.

Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."

Silloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se olisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että kunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä ei kunnollista synnykkään.

Tähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta, pesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän, kolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä mestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi jäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä tullakseen kuninkaaksi.

Kun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti katukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään kadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän, ettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin haki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt, miten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.

"Kunpahan olisit lasimestari", sanoi silloin mies, "niin kyllä keinon tietäisin."

"Minähän olen lasimestari!" vastasi hän, "olen juuri päässyt siksi!"

Kun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta sisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas välttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. "Alussa oli", niin hän kertoi, "sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka kuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika; mutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa lasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan, niinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa. Lasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!"

"Mitkäs nuot kaksi muuta ehtoa ovat?" kysyi nuori aatelismies.

"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet kuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären mieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on kuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan, kuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei kukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään heistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla tavallisesti onkin."

Kun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi kuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana oli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän rakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän nyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi hänen kuoltuaan.

Silloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko nuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi tähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että nyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko hänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että semmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että hänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut silloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.

Niin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai lasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet, niin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes autuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.

Mutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja päälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät vakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja kuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä prinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita ompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla oli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin lahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin näpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: "Sanoppas kerran, sinä pieni kuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano vaan! Noh, tuleeko siitä mitään!" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen vastasi: "Ku-ku-ku-ku-ningas!" nauroi hän ja kysyi: "kuningas? Tottakai Miidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!" Silloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.

Myös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen sydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän säännöllisesti: "Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein vielä kauvankin kestää." --