Part 3
Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia, kiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat iskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti huutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen, kaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta murtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin syvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä oli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine rahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun he löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: "Ompa se kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin tulvimalla tulee." Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin keskenään.
Sillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan näytti hän sormuksen vaimolleen. "Nyt ei meiltä enää voi puuttua mitään, rakas vaimoni", sanoi hän. "Olemme saaneet onnesta kiinni. Tahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme."
Mutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. "Mitä sinä siitä tuumit", sanoi hän, "jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata? Meillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme keskeen: sen toivomme itsellemme."
"Sepähän nyt kannattaisi", sanoi mies. "Kunhan vaan teemme vuoden ajan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken ostaa." Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa takaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja nyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin tähteenä. "Näetkös", sanoi mies, "meillä on palstamme ja yhä vielä toivomisen varaa."
Silloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen vielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. "Vaimo", vastasi mies, helistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, "miksikä hukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja hevosen saamme muutenkin."
Ja aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä lehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään ja sanoi: "Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja kumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!" Mutta vaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.
"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi", virkkoi hän. "Ennen sinä aina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja nyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi, olet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan. Voisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki arkkusi voisivat olla rahoja täynnä -- etkä voi päästä selville siitä, mitä tahtoisit valita."
"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä", vastasi talonpoika. "Me olemme kumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan _yhden_ ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko meiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin, että koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina sillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa."
Siihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus olisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot tulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien kuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava talonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän olisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon soitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi ihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.
Niin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden kesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään sormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia. Mutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin aikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä harvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta puhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin parikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta lausuakseen.
Jo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja hänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta toivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille armoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.
Lapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja itkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä muistona, sanoi vanhin poika:
"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä ollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja. Äitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra ollessaan lahjoittanut sen isälle."
Niin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka oli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin oli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen toivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono ase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.
Heino suossa
"Poikamme on aika metsästäjä", sanoi vanha kuningas. "Hän ratsastaa joka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista mukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä hän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä ihminen."
Niin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit ajattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä he tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään pahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen rantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat melkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja vuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun hän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi tähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. --
Mutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina ratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin he eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi, että Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän antoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi kaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin, sillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa hänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden luokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli yhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he vaan Sinisilmän tappaisivat.
Mutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui metsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin. Kun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se nopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:
"Kuuluu risukosta rapse, Ratsun kavioiden kapse, Sinisilmä, sulhosi Sieltä varmaan saapuvi!"
Silloin asettui Sinisilmä tupansa oven edustalle ja odotti, kunnes Heino tuli.
Kun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän metsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle ja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan ikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi Heino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät nuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet tappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne kotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.
Vanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen hiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti, nousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin metsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän sanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän tahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka kainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli hän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin metsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.
Kun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni kuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä siitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: "Sinä olet pilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te olette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole kuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi sinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa. Missä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa olit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti aukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa kaikki entiselleen!"
"Noh niin, niin", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar oli oikeassa, "olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane."
Ja kuningatar heittelihe vuoteessaan koko yön sinne tänne ja mietiskeli, mitä hänen tulisi tehdä. Niinpian kun päivä valkeni, meni hän niitylle ja kaivoi maasta juurineen erään kasvin, joka oli myrkyllinen ja jolla oli mustat marjat. Sitten meni hän metsään ja istutti sen juuri tien viereen.
Kun hän tuli takaisin kysyi kuningas häneltä, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi: "Minä olen istuttanut erään kasvin hänen tielleen, sillä on punainen kukka; joka sen taittaa, hänen täytyy unhoittaa lemmittynsä."
Kun Heino seuraavana aamuna kulki metsän läpi, oli kasvi tien vieressä ja sille oli kasvanut kaunis, punainen kukka; se kimalteli auringon paisteessa ja tuoksui niin kovin, että hän oli melkein pyörtymäisillään. Mutta vaikka yöllä oli tullut kova kaste maahan, niin oli kumminkin sekä kasvi että kukka aivan kuivina. Silloin kysyi hän: "Mikä kasvi sinä olet, johon ei kastekaan tartu?"
Kukka vastasi: "Kasvi semmoinen, jota ei kukaan muu kuin kuninkaan lapsi voi löytää."
Sitten hän taasen kysyi: "Mutta jos minä sinut taittaisin?" ja kukka vastasi: "Silloin kukoistaisin vielä muhkeammin, sä uljas kuninkaanpoika."
Silloin hän ei enää voinut mieltänsä malttaa, vaan taittoi kukan ja kun hän oli sen tehnyt oli hän unhoittanut lemmittynsä ja meni vanhempainsa luokse linnaan.
Kun hänen äitinsä näki hänen tulevan, oli hänellä punainen kukka napinlävessä. Silloin arvasi tämä, että kaikki oli onnistunut ja hän huusi kuninkaan luokseen. Tämä meni poikaansa vastaanottamaan, toi hänelle kultaisen kypärän ja kultaisen haarniskan ja sanoi: "Minä olen jo vanha ja huono; mene maailmaan katsomaan miltä siellä näyttää. Jos palaat kahden vuoden kuluttua takaisin, niin olen antava sinulle kuningaskuntani." Silloin valitsi Heino itselleen kolmekymmentä aseellista matkakumppania, kulki heidän seuraamana toisesta kuningaskunnasta toiseen ja ihmetteli maailman ihanuutta. --
Mutta, kun Heino ei tullut takaisin, huomasi Sinisilmä hyvinkin, että hän oli hänet hyljännyt. Joka aamu lähetti hän valkoisen kyyhkysensä lentämään ja sen täytyi lentää siksi kunnes se oli löytänyt Heinon. Ja joka ilta tuli valkoinen kyyhkynen takaisin ja kertoi Sinisilmälle, missä Heino oli ja miten hänen kävi:
"Virka valko kyyhkyisein, Kussa kulkee kultasein?"
ja kyyhkynen vastasi:
"Ylpeänä vaeltaapi pitkin maailman rantaa." "Tokko aatteet konsanaan kullan luokse kantaa?" "Maailman kultaa, kunniaa etsein sinut unhottaa!"
Kaksi vuotta oli jo kulunut, silloin tuli valkoinen kyyhkynen taaskin eräänä iltana takaisin, mutta sillä oli veripilkku siivessänsä.
Silloin kysyi Sinisilmä:
"Virka valko kyyhkysein, Kussa kulkee kultasein?"
Samassa huomasi hän veripilkun ja tuli hyvin murheelliseksi: "Onko hän kuollut?" kysyi hän:
"Jospa Luoja sois Että kuollut ois!"
kujerti kyyhkynen.
"Etähältä tuolta Virvatulten suolta Kulkijata kohtaan Valot kummat hohtaa.
Kultas vaipui tuohon Virvatulten suohon Syliin valhevalojen Kauniin kuningattaren!"
Silloin käski Sinisilmä valkoisen kyyhkysen asettua hänen olkapäälleen tietä osoittamaan ja läksi vaeltamaan, Heinoa etsimään.
Kun hän oli kulkenut kolme päivää, tuli hän virvatulien suolle, jossa Heino lumottuna oli. Hän asettui hiljaa tien viereen odottamaan kunnes tulisi ilta. Kun tuli pimeä, niin meni taivaskin pilviin, jotka kiitivät hirmuista vauhtia eteenpäin. Lepistön lehdet kahisivat sateessa eikä aikaakaan niin näki hän kaukana ensimmäisten sinisten liekkien nousevan suosta. Silloin kohenteli hän hameitaan, astui rohkeasti kaislikkoon ja kulki eteenpäin, koko ajan pelvotta tähystäen virvatulia. Tie oli vaivaloinen, sillä kohta upposi hän nilkkaa myöten suohon, tuuli ajoi hänen hiuksensa hajalle, niin että hänen täytyi pysähtyä sitoakseen ne isoksi niskasolmuksi ja sade huuhtoi hänen kasvojaan. Mutta suo tuli yhä syvemmäksi ja siniset liekit, jotka yhä taajalukuisempina kaikin paikoin nousivat näkyviin näyttivät pilkkaavan häntä. Sillä joskohta kotvan aikaa näytti siltä kuin jos ne olisivat liikkumattomina olleet tahi vieläpä tulleet hälle vastaan, niin että hän jo toivoi piankin tavoittavansa ne, niin liukuivat ne kuitenkin kohta takaisin suon keskelle, tahi sammuivat äkkiä, noustakseen taasen kauempana olevassa paikassa näkyviin. Hän upposi nyt melkein polvin suohon eikä voinut astua enemmän kuin kaksi tahi kolme askelta eteenpäin levähtämättä. Silloin taukosi rajuilma, kuun kapea puolisko tuli pilvien välistä näkyviin ja hänen edessään keskellä isoa mustavetistä suohautaa kohosi Suottaren lumottu linna.
Valkoiset portaat veivät tyynestä vedenpinnasta suureen, avonaiseen etusaliin, jota monet siniset ja vihreät kristalliset pilarit kannattivat ja tässä salissa tanssi kirjavana tuiskuna lukematon joukko virvatulia erään erikoisen kirkkaasti loistavan, muiden keskestä korkeammalle kohoavan liekin ympäriltä. Äkkiä erosi sekavasta tungoksesta joukko virvatulia ja muodostivat kaksi kiehkuraa, jotka huimaavaa vauhtia hyökkäsivät salista. Ja sillä välin kun toinen näistä jäi linnan portaitten yläpäähän, lähestyi toinen nopeasti ja kohta eroitti Sinisilmä kaksitoista kalpeata, mutta ihmeellisen kaunista neitosta, joilla oli otsassaan kultaiset pantanauhat, ja niiden etupuolessa pienet maljantapaiset syvennykset, joissa sininen liekki paloi. Hurjasti tanssien kiitivät he kohti Sinisilmää ja piirittivät hänet ja linnasta kuuluvan, lumoovan soiton säestyksellä lauloivat he:
"Piirihin piirihin Joudu sisko, leikkihin! Linnassa ylhäällä Sua oottaa ystävä!
Mainen rakkaus unohda, Joukkohomme kiiruhda! Tänne tullut, tänne jää, Monta tääll' on ystävää!"
Mutta Sinisilmä katsoi rauhallisna ja väistämättä henkiin isoin kirkkain silmin ja sanoi: "Te ette taida minulle mitään! Jumala yksin tietää, jos minä hengissä pääsen tästä suosta, mutta jos minun täytyykin kuolla, niin ette kumminkaan saa minua valtoihinne!"
Silloin pakenivat neitoset eri suunnille suon piilopaikkoihin. Mutta niiden sijaan kiiti toinen virvatulien kiehkura, joka tähän saakka oli tanssinut linnan portaitten edessä. Sen muodosti kaksitoista ihmeenkaunista, mutta kuolonkalpeaa poikaa, joilla niinikään oli sinertävät liekit otsissaan. He piirittivät Sinisilmän ja tanssivat hitaasti hänen ympärillään vuoronperään kohottaen valkoiset käsivartensa päänsä yli ja vuoron viittoen taaksepäin linnaa kohden. Ja etenkin eräs heistä läheni yhäti Sinisilmää, ikäänkuin tahtoisi hän tarttua häneen, ja kun Sinisilmä silmäsi häntä tarkemmin, niin tunsi hän hänet Heinoksi.
Silloin sykähti hänen sydämensä ikäänkuin jos häntä olisi miekalla isketty, ja hän huusi kovasti: "Heino, Jumala auttakoon sinua suuressa hädässäsi!"
Tuskin oli hän tämän saanut huudetuksi, niin puhalsi äkäinen vihuri yli suon ja virvatulet sammuivat. Vesi suohaudassa alkoi lainehtia ja mustat aallot läiskyen alkoivat huuhtoa linnan valkoisia portaita; silloin upposi se äänettömästi syvyyteen ja sen sijalle kohosi neljä mädännyttä paalua, vanhan, pakanain ajoilta säilyneen, kalastajamajan tähteet. Mutta Sinisilmän edessä vyötäisiään myöten suohon uponneena seisoi Heino, elossa niinkuin ennenkin, mutta kalpeana ja surullisena. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä hänen silmillään ja hänen kypäränsä ja haarniskansa olivat ruostuneet.
"Sinäkö, Sinisilmä, se oletkin?" kysyi hän surumielin.
"Niin Heino, minä olen."
"Anna minun olla", vastasi hän, "minä olen mennyt mies!"
Mutta Sinisilmä ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä, ja hän koetti päästä muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi ja sanoi:
"Mätäs alla hajoo Suohon jalka vajoo!"
Mutta tämä piti hänestä yhä lujemmin kiinni ja vastasi:
"Pidä, pidä kiinni vaan, Ett' et pääse vaipumaan! Kyllä sinut kannan Yli soisen rannan!"
Siten auttoi hän häntä askel askeleelta edemmä, mutta yhä vaan jäi hän seisomaan ja sanoi:
"Mätäs alla hajoo Suohon jalka vajoo!"
Ja yhä vaan Sinisilmä lohdutti häntä ja sanoi:
"Pidä, pidä kiinni vaan, Ett' et pääse vaipumaan! Kyllä sinut kannan Yli soisen rannan!"
Sanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että he jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi Heino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: "En jaksa enää, Sinisilmä! Mene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä pääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein sydäntäni myöten suossa." Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan paikkaa, johon taikalinna oli uponnut.
"Älä katso taaksesi!" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin ehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki läksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja virvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä oli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen otsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli hänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: "Tule takaisin, Heino!" Ja tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.
Silloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti iskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi: "Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole lihaa ja verta." Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet voimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät Heinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: "Ja vaikkapa et olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän, jonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!" Ja vielä kerran kohotti hän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti viedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi hän: "Heino, ei se koske!" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri ranteen kohdalta.
Silloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni utukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän olalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.
"Nyt olet pelastettu, Heino!" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki. "Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi! Näetkös, et uppoo enää syvälle."
Ja he kulkivat eteenpäin, mutta yhä vaan jäi Heino usein seisomaan ja sanoi:
"Voi kuinka suuri on tuskani, armaan'!"
Mutta Sinisilmä vastasi:
"Mun tuskani on suuremp' varmaan!"
Mutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli astunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja nukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa, jotta se herkeisi verta vuotamasta. -- Kun hän sitten huomasi, että hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli hänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi matkalle kotia päin.
Niinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi hänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:
"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala teitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe."
Silloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi: "Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin kuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa yksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa niinkauvan kuin vaan elänet!"
Tämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki Sinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki ihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut kuninkaanpojan.
Mutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän tuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä ollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun pappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka ruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni lanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.
Vanhain akkain mylly
Lähellä Apoldan kaupunkia Saksanmaalla on vanhain akkain mylly. Se on melkein kuni iso kahvimylly, siinä vaan eroitus, ettei sitä väännetä ylä- vaan alapuolelta. Alhaalla on nimittäin kaksi isoa kampea, joihin kaksi renkiä tarttuu kun on jauhettava. Ylhäältä lasketaan vanhat akat myllyyn: ryppyisinä, hiuksettomina ja hampaattomina ne sinne pannaan ja nuorina he alhaalla tulevat esiin; sievinä ja punaposkisina kuni omenat. Yksi väännähdys vaan ja sitte valmis; vaan ritinää ja ratinaa siinä on niin, että selkäpiitä karsii. Mutta jos kysyy niiltä, jotka tulevat nuortuneina ulos, eikö se hirmuisesti koskenut, niin vastaavat he: "Eihän toki! Ihmeen ihanata se oli! Melkein niinkuin jos olisi herännyt varhain aamulla kun on nukkunut oikein hyvin, kun aurinko paistaa huoneeseen ja linnut laulavat ja puut humisevat ja vielä vuoteessaan loikoilee ja ojenteleikse. Silloinkin jäseniä välistä naksauttaa!"
Pitkän matkan päässä Apoldasta asui ennen vanha vaimo, joka myöskin oli kuullut myllystä puhuttavan. Kun hän nyt hyvin kernaasti olisi tahtonut olla nuori, niin teki hän äkkiä eräänä päivänä päätöksensä ja laittautui matkalle.
Hidasta oli matkan teko; hänen täytyi usein jäädä seisomaan koska häntä niin ryvitti, mutta ajan pitkään pääsi hän kumminkin eteenpäin ja vihdoin viimein pääsi hän myllyllekin.
"Tahtoisin kernaasti tulla nuoreksi taas ja siitä syystä uudelleen jauhatuttaa itseni", sanoi hän eräälle rengille, joka kädet housuntaskuissa istuskeli myllyn edustalla ja puhalteli savuja piipustaan. "Herra Jumala, kuinka tänne on pitkä matka!"
"Mikä sitten on nimesi?" kysyi renki haukotellen.
"Vanhaksi Liisa-muoriksi minua sanovat!"
"Istukaa penkille vähäksi aikaa, Liisa-muori", sanoi renki, meni myllyyn, avasi ison kirjan ja tuli sitten pitkä lista kädessään taasen ulos.
"Lasku kai se on, poikaseni?" kysyi vanhus.
"Ei toki!" vastasi renki. "Jauhaminen ei maksa mitään. Mutta tämän alle täytyy Teidän ensinnä kirjoittaa nimenne!"
"Nimenikö kirjoittaa?" toisti vanha vaimo. "Niinkö nimikirjoituksellani perkeleelle lupautua? En, sitä en tee! Minä olen jumalaapelkäävä nainen ja toivon kerran pääseväni taivaaseen."