Part 1

UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ

Kirj.

Richard Volkmann-Leander

Saksankielestä suomensi

Th. H. [Theodolinda Hahnsson]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903

SISÄLLYS:

Esipuhe Ihmeelliset urut Sydänkäpynen Näkymätön kuningaskunta Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka ei taitanut huuliharppua soittaa Ihmesormus Heino suossa Vanhain akkain mylly Pieni kyttyräselkäinen tyttö Lasten kasku Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet Taivas ja helvetti Pikku neekeri ja kultaprinsessa Unipuu Vanha matkakirstu

Esipuhe

Näitten, nyt suomalaiseen kieliasuun puettujen satujen kertoja, joka käytti salanimeä Richard Leander, on vuonna 1889 kuollut etevä saksalainen tiedemies, Hallen yliopiston kirurgian professori, Richard v. Volkmann.

Ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä kenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin. Pitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät sievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan palattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä: "Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä" (Träumereien an französischen Kaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne olivat syntyneet.

Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä Saksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty toisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on allekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon puettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin satuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa saavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.

_Suomentaja_.

Ihmeelliset urut

Kauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja, joka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä paremmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan niin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon astui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä urut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi sitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia häitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja häntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa, kullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja kunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa, vaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon vertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat kummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään soida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon -- mutta urut olivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän luuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja ettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut sanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa. Kun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän, asettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut eikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen pitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn morsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja kaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti hyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen ikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi. Hän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat vereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi kävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen morsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle yhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa tornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän juoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat hänelle päätään ja sanoivat: "Hän on joko hullu tai hän on varastanut." Mutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan pitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka itkivät. "Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?" "Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on hyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että me tahdomme haudata hänet kirkkoon." Kun hän tämän kuuli, niin hän ei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun vieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun he yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan häirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia köyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue kirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut itsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja niin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja urkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja kuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi, että kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen sydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle anteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän kuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja kun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat hänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni, alkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas eivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.

Sydänkäpynen

Kaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä asui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan pieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava, hilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain menee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen vuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana kesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: "Ehken huomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään." Eipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse niitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa puistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:

"Mitäs tämä hessu, Pikku paitaressu, Joll' on sukka toinen vaan? Se jos sattuu hukkumaan, Palellappa alkaa Silloin pientä jalkaa, Juokse kotiin joutuisaan Sukat, kengät noutamaan."

Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:

"Eikös kaakatus jo piisaa, Sinä sorsa Lörppöliisa?"

"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä? Ihana seutu, eikö totta?"

Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"

"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne vaan ovat."

"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat syödäkseen?"

"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa."

"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa."

"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."

"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?" kysyy Sydänkäpynen edelleen.

"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan. Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut kernaasti toiselle puolen."

Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi hänen ympärillään.

"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt toiselle rannalle.

"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"

Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara", sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka niin somasti kurnuttaa?"

"Rimpuilevata", vastaa haikara, "rimpuilevata, Sydänkäpynen!"

"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!"

"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on kylläinen, sanoo hän:

"Kiitos kaunokainen Sulle haikarainen!"

Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen, "emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä karvaani."

Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän, että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi, katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen äitinsä) ja sanoo:

"Kaadut noin sä torkkuen Pikku satakaunonen!"

"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen. Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.

Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle. Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti. Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.

Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki. "Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven, pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.

Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki sopet ja sopukat ja sängynalaiset.

"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata! Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."

Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten häntä vastaan.

"Missä se oli? Missä se oli?" huusi isä.

"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."

Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole, äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme jälleen!"

Näkymätön kuningaskunta

Pienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä muusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa nuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata, ettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi metsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten lapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo satoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi -- kuka tiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen asettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon ja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat korkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän oli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät polvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän välitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena ja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin kutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.

Kuta vanhemmaksi, sitä hiljaisemmaksi hän myös tuli, ja kun hänen vanha isänsä vihdoin kuoli, ja hän oli haudannut hänet ison tammen juurelle, niin tuli hän aivan mykäksi. Kun hän silloin istui haljenneella myllynkivellä -- ja se tapahtui paljon useammin kuin ennen -- ja katseli ihanaan laaksoon, miten iltasumut tulivat toisessa päässä näkyviin ja hitaasti nousivat vuoria kohden, kuinka vähitellen hämärtämistään jo yhä hämärsi, kunnes vihdoin kuu ja tähdet kaikessa komeudessaan taivaalla kohosivat: silloin oli hänen niin kummallista ollakseen. Sillä silloin alkoivat joen aallot laulella, ensin aivan hiljaa, hyräillen, mutta kohta aivan kuuluvasti, ja ne lauloivat vuorille, mistä he tulivat, merestä, jonka helmaan he pyrkivät ja aallottarista, jotka asuivat joen syvyydessä. Silloin alkoi metsäkin humista, aivan toisin kuin tavallinen metsä, ja kertoi mitä ihmeellisimpiä asioita. Varsinkin tiesi se vanha tammipuu, jonka juurella hänen isänsä hauta oli, vielä enemmän kuin kaikki muut puut. Tähtien, jotka olivat korkealla taivaalla, teki taasen kovasti mieli heittäytyä alas viheriään metsään ja sinertävään jokeen ja ne välkkyivät ja värisivät, kuni se, joka ei enää malta pysyä alallaan. Mutta enkelit, joista aina yksi seisoo kunkin tähden takana, pitivät niistä kiinni ja sanoivat: "Tähdet, tähdet, älkää tehkö tuhmuuksia! Olettehan te liian vanhat semmoista tehdäksenne, monen tuhannen vuoden vanhat ja vanhemmatkin. Pysykää alallanne ja käyttäytykää siivosti!"

Oli se ihmeellinen laakso! -- Mutta kaiken tämän kuuli ja näki vaan Uni-Jaakko. Ihmisillä, jotka asuivat kylässä, ei ollut aavistustakaan siitä, sillä he olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin tällöin kaatoivat he jonkun jättiläispuun, sahasivat sen kappaleiksi ja pilkkoivat sen, ja kun he siten olivat saaneet sievoisen pinon, pystyyn, virkkoivat he: "Nyt me voimme taas kotvasen aikaa kahvia keittää." Ja joessa pesivät he vaatteitaan; se oli hyvin mukavaa heille. Tahdistapa, kun ne oikein kimaltelivat, eivät he sanoneet muuta kuin, että: "Tänä yönnä tulee aika pakkanen, kunhan vaan eivät potaattimme paleltuisi." Jos Uni-Jaakko raukka joskus yritti saada heitä asiaa toisin käsittämään, niin nauroivat he hänet pahanpäiväiseksi. Hehän olivatkin aivan tavallisia ihmisiä.

Kun hän taas eräänä päivänä istui vanhalla myllynkivellä ja mietiskeli, kuinka hän oli ypöyksin koko maailmassa, nukahti hän. Silloin näki hän unta, että taivaasta riippui kultainen kiikku kahdessa hopeisessa nuorassa. Kumpikin nuora oli kiinnitetty tähteen, mutta kiikussa istui hurmaavan kaunis prinsessa ja kiikkui niin korkealle, että hän lensi taivaasta asti maahan ja taasen maasta taivaaseen. Joka kerta, kun kiikku tuli maahan saakka, taputti prinsessa kätösiään ilosta ja viskasi hänelle ruusun. Mutta äkkiä katkesivat nuorat ja kiikku ynnä prinsessa lensivät kauas taivaaseen, yhä kauemma ja kauemma, kunnes hän vihdoin ei enää voinut eroittaa niitä.

Silloin heräsi hän ja kun hän katsahti ympärilleen, oli hänen vieressään myllynkivellä iso ruusukimppu.

Seuraavana päivänä nukkui hän uudestaan ja näki samaa unta. Hänen herätessään olivat aivan oikein ruusut taasen hänen vierellään.

Samaten tapahtui koko viikon ajat. Silloin tuumi Uni-Jaakko itsekseen, että toki lienee hänen unessaan jotakin totta, koska hän yhä vaan näki samaa unta uudestaan. Hän telkesi tupansa oven ja läksi matkaan prinsessaa etsimään.

Kuljettuaan monta päivää, näki hän kaukaa maan, jossa pilvet riippuivat maata myöten. Hän kulki rivakasti sinne päin, mutta tuli isoon metsään. Äkkiä kuuli hän surkeaa ähkimistä ja voivottelemista ja kun hän ehti paikalla, josta ähkiminen ja voivotteleminen kuului, näki hän kunnia-arvoisen, hopeahapsisen ukon venyvän maassa. Kaksi kammottavan pahannäköistä, ihka-alastonta miestä, polvistuivat hänen ylitsensä ja koettivat kuristaa hänet. Silloin katsahti hän ympärilleen, löytääkseen asetta, jolla hän voisi ahdistaa kumpaakin miestä ja kun hän ei mitään semmoista löytänyt, kiskasi hän tuskissaan ison puunoksan irralleen. Tuskin oli hän siihen tarttunut, ennenkun se hänen käsissään muuttui aimo pertuskaksi. Sillä hän ryntäsi molempia hirviöitä vastaan ja syöksi sen heihin, niin että he ulvoen päästivät vanhuksen irti ja juoksivat tiehensä.

Sitten nosti hän kunnia-arvoisan ukon seisomaan, lohdutti häntä ja kysyi minkätähden nuo kaksi alastonta miestä olivat tahtoneet kuristaa hänet.

Silloin kertoi tämä, että hän oli unien kuningas ja että hän huomaamattaan oli kävellessään joutunut pahimman vihollisensa, todellisuuden kuninkaan valtakuntaan. Niin pian kun todellisuuden kuningas oli huomannut tämän oli hän käskenyt kahden palvelijansa salaa hyökätä hänen kimppuunsa tappaakseen hänet.

"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?" kysyi Uni-Jaakko.

"Jumala varjelkoon" vastasi hän. "Mutta hän kohtelee pian muitakin hyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista -- ja minua varsinkin vihaa hän kuin syntiä."

"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän olivat aivan alasti!"

"Niinpä kyllä", vastasi kuningas, "ihan ihkosen alasti. Se on todellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä alastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää kansaa! -- Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua kiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan maailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!"

Sitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he tulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti kuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä oli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti seuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun luolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta monituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista! Siellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla, ja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä sellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja huutaa:

"Uippas linna rannalle Valkoiselle sannalle!"

niin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja pilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:

"Tule, tule tuulentupa Mulla on jo asuinlupa!"

niin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja ja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin, kimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta ihmeellistä.

Uni-Jaakko ei voinut lakata kummastelemasta ja ihmettelemästä.

"Nytpä tahdon sinulle näyttää alamaisianikin, unia", sanoi kuningas. "Minulla on niitä kolmea eri lajia. Hyviä unia hyville ihmisille, pahoja unia pahoille ihmisille ja sitä paitsi vielä unitonttuja. Nämät viimeksimainitut ovat huvikseni, sillä täytyyhän kuninkaankin joskus saada huvitellaita." --

Ensin vei hän hänet siis erääseen linnaan, jonka rakennustyyli oli niin moninainen, että se näytti oikein naurettavalta. "Täällä asuvat unitontut", lausui hän, "he ovat pieniä, ylimielisiä, kujeilevia olentoja. Eivät he tee kenellekään pahaa, he vaan tekevät pilaa."

"Tuleppas tänne, pienokainen", huusi hän eräälle tontulle, "ja koeta olla hetkinen totisena." Sitten jatkoi hän, kääntyen Uni-Jaakon puoleen: "Tiedätkö, mitä tämä vekkuli tekee, jos minä poikkeustapauksissa annan hänelle luvan kohota maan päälle? Hän juoksee ensi taloon, sieppaa ensimmäisen rauhassa nukkuvan ihmisen, jonka hän tavoittaa hänen vuoteestaan, kantaa hänet kirkontornin huippuun ja heittää hänet sieltä suin päin alas. Sitten juoksee hän sukkelaan portaita alas, niin että hän ehtii sinne aikasemmin, ottaa hänet vastaan ja kantaa hänet takaisin kotiin, ja heittää hänet hänen vuoteelleen niin että rusahtaa ja että hän herää. Silloin tämä hierasee unen silmistään, katsahtaa aivan ihmeissään ympärilleen ja sanoo: 'Voi, hyvä Jumala, minusta oli aivan kuin jos olisin pudonnut kirkontornista! Olipa toki hyvä, että vaan olen nähnyt unta'."

"Sekö se on?" huudahti Uni-Jaakko. "Näetkös, hän on ollut kerran minunkin luonani! Mutta jos hän vielä kerran tulee ja minä vaan saan hänet kiinni, niin hänet paha perii." Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin juoksi toinen unitonttu pöydän alta näkyviin. Hän oli melkein pienen koiran näköinen, sillä hänellä oli aivan takkurainen nuttu ja kieltänsä hän myös näytti.

"Ei tämäkään juuri sen parempi ole", tuumasi unien kuningas. "Hän haukkuu kuin koira ja samalla on hänellä jättiläisen voimat. Kun ihmisille silloin tulee hätä, pitää hän heitä käsistä ja jaloista kiinni niin, etteivät voi liikahtaakaan."

"Sen minä myös tunnen", ehätti Uni-Jaakko sanomaan. "Kun tahtoo paeta, niin on kuin jos olisi yhtä jäykkä ja taipumaton kuin pölkynpää. Kun tahtoo kohottaa käsivarttaan, niin ei voi sitä tehdä ja jos tahtoo liikahuttaa jalkaansa, niin ei sitäkään mahda. Monasti ei se ole koirana, vaan karhuna, tahi rosvona tai muuna ilkiönä!"