Part 8

Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli, käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella. Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana, voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.

Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita, kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.

Ja Angélique alkoi juosta.

-- Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!

Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta, mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen muut oman onnensa nojaan.

Félicien yritti silloin puhua.

-- Oh, sallikaa ... minä pyydän...

Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen. Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri, äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:

-- Kiitos, kiitos!

Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.

Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta. Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit, tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli Angéliquen.

Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä, siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla, päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä vartoessa?

Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki, tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut, Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.

Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta. Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta. Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä. Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä. Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä? Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua. Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat kirkonkellot suurina juhlina?

Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa, jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella, minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin! Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti suutuksissaan.

Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt. Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään, tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja. Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana, aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän, kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa, ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo, kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian raskaalta.

Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona, joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä, kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia, ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen voivotellessa hänen ympärillään.

Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.

-- Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?

-- Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata kävellä, se on hukkapäivä... Kengät pitäisi olla.

Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:

-- Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!

Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa, kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa pois.

Liikutettuna Angélique antoi almunsa.

-- Tässä on edes leipä.

-- Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta... Voi hyvä Jumala kuitenkin! Mihinkä tässä joudutaan?

Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai miten hän oli tullut.

-- Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.

Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.

-- Ihan varmaan hän antaa kengät.

Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas, näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.

Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar, hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla silmillään.

-- Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun kulmaan...

Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui tulemaan:

-- Se on turhaa vaivaa!... Sitä ei tarvita... On paljon yksinkertaisempaa...

Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.

-- Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää...

Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:

-- On paljon yksinkertaisempaa... On paljon yksinkertaisempaa...

Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.

-- Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa vaivaa?

-- Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat... Tiennette, kiitä, senkin hölmö!

Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.

Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut, Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen vilahtelu.

Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka poltti hänen huuliaan:

-- Minä rakastan teitä.

Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli avautunut, ja hän toisti:

--- Minä rakastan teitä.

Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä, väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.

VI.

Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää, hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.

Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä, epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja, joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla ei ollut nimeä eikä muotoa.

Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui, että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä, liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi, joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä tarkasti.

Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä. Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä surullisena seuraavaan päivään asti.