Part 7

Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä, hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua, joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon. Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi, kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli, siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa, siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta. Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.

Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan. Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului, kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan, tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään. Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan? Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.

Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon jyhkeän rungon välissä.

Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt, näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö, pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.

Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili sille.

V.

Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta, vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja päivänpaisteessa.

-- Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!

Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.

-- Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!

Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti, mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista, etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.

-- Äiti, odottakaa, odottakaa!... Minä panen tämän ison kiven pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!

Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa, oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.

Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen käsivartensa koko voimalla.

-- Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön...! Mutta muistakaa, että olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!

Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään. Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan, otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa, siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan, harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia, jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet: se oli _hän_.

Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen, polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. _Hän_ se oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua, päättyen Kunniakadulle.

Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli, huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä, katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä, miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla, mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista, äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli suloista.

Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa. Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli, että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä. Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin, heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä, kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.

-- Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.

Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana painui.

Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan alle.

Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni, sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa! Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi alusröijyn hänelle.

Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen, niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän tahtoi sanoa yksinkertaisesti:

-- Kiitoksia paljon.

Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta onnesta.

Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista. Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi, jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään, hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.

Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa, täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.

Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:

-- Neiti, haluatteko että autan teitä?

Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin emännän-huolistaan:

-- Kyllä vain, auttakaa toki!... Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä! Pitäkää lujasti!

He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista vaatekappaletta.

Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.

-- Minun nimeni on Félicien.

-- Ja minun Angélique.

-- Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon ikkunan.

-- Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.

Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät, ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.

-- Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?

-- Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan... Minä pidän siitä yhtä paljon kuin tekin pidätte.

-- Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!... Minä olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.

-- Oh, eikö niin kaunis!... Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!

Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:

-- Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli vie sen muuten uudestaan.

Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat seisomaan.

Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.

-- Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan... Aamulla työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut muistuttaa minua toisenkin kerran!... Ja työhuoneessa minä en voisi saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan... Sama on laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän, ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien tuoksua, niin heti se virkistää.

Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi. Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle, sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.

-- Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, -- nämä paidathan ovat kohta kuivat.

Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi kumppanilleen.

-- Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään sysäävää, siihen haluaisi upota... Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä, mutta väri ei pysynyt... Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen ja käsittelen niitä silloin tällöin... Ja minulla on toinenkin salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.