Part 20

Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan hän kuoli.

Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan. Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa. Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen paratiisiin.

Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys, pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet, vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut, tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois, luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.