Part 16

Se oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota toivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen hänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen itselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu. Toisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri hiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun vieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena kieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja tottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja kasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti huumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat kuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja intohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä kuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta ei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan, hän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon ristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu, epäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä ikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa, kun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi häntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja hän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä.

Eräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan Félicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut vastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman kasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä, antaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka sivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei vanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero! Hyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot kohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita hän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän käveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti omenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli merkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin käynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin paikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus, johon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada uudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen taipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta eräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli pöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli saanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa vaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista luuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu, missä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli orjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään, jollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi hän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu pitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun apulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston esimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella tuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja hieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä kaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu kaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän nyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai hänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä arvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet vielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen mielensä kapinaa.

Nyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen maatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa. Mutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän tajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne liehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten suuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi äkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä. Puoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui keskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen puistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: »Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?» Sillä hänen ahdistava hätänsä oli suurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin pimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten pukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla häntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen luonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista maailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta ilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat. Mariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut, tuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään jäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään jättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana, aseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin alle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen turvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi ulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että jolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen avukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän varmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. »Jumalani, Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?» Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona keskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä.

Silloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä tunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen vaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa. Hän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt hän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa ja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet valkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän oli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja pelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä vartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja leijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva rohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti. Tunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin, yhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa. Murtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen, tuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa tuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta kerralta yhä heikontuisi.

Ja hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli ruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli rinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja valittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi tukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti jonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut syömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa; leipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei saattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei saanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista huoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa. Hänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen ruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki näytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli heikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin kuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen jalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat häneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä lujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin piispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä, hoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula, ei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos.

Eräänä aamuna oli sekä Hubertin että Hubertinen täytynyt mennä kaupungille ja jättää Angélique yksin työnsä ääreen.

Kun Hubert, joka ensimmäisenä ehti takaisin, astui sisään, löysi hän Angéliquen lattialta makaamasta; hän oli pyörtynyt kehyksen ääreen ja liukunut tuolilta maahan. Työ oli käynyt yli hänen voimainsa, toinen suurista enkeleistä oli keskeneräinen. Suunniltaan joutuneena Hubert nosti hänet ylös ja koetti asettaa häntä seisoalleen, mutta hän ei pysynyt jaloillaan eikä edes herännyt tainnoksista.

-- Rakas lapsi, rakas lapsi... Vastaa toki, Jumalan tähden...

Vihdoin hän avasi silmänsä ja katsoi häneen surullisena. Miksi hän tahtoi häntä elämään? Hän olisi ollut niin onnellinen kuolleena!

-- Mikä sinulla on, rakas lapsi? Sinä olet siis pettänyt meitä, sinä rakastat häntä yhä vielä?

Hän ei vastannut, hän vain katsoi häneen sanomattoman surullisena. Silloin Hubert epätoivoissaan nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Ja asetettuaan hänet vuoteelle, johon hän jäi makaamaan niin kalpeana ja heikkona, hän itki tuota julmaa tekoa, johon hän tahtomattaan oli joutunut syypääksi erottaessaan hänet rakastetustaan.

-- Minä olisin kyllä antanut hänet sinulle! Minkätähden et ole sanonut minulle mitään?

Mutta Angélique ei puhunut, hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän näytti nukahtavan. Hubert seisoi hänen vieressään katsellen hänen kapeita liljakasvojaan, sydän vertavuotavana säälistä. Mutta kun Angélique hengitti hiljaa ja tasaisesti, laskeutui hän alas, kuullessaan vaimonsa palaavan.

Alhaalla työhuoneessa syntyi heidän välillään selvitys. Hubertine oli tuskin saanut hatun päästään, kun Hubert kertoi hänelle että hän oli tavannut lapsen lattialta pyörtyneenä ja että hän nyt nukkui vuoteellaan kuoleman heikkona.

-- Me olemme erehtyneet. Hän muistelee yhä tuota poikaa ja kuolee suruunsa... Oh, jospa tietäisit kuinka kipeästi minuun koski ja mitkä tunnonvaivat sain, kun ymmärsin mikä hänellä oli ja kannoin hänet ylös niin säälittävän surkeana. Se on meidän syymme, me olemme valheilla erottaneet heidät... Kuinka? Antaisitko hänen kärsiä, etkö sanoisi mitään pelastaaksesi häntä!

Hubertine oli vaiti kuten Angélique äsken ja katsoi häneen vain vakailla, järkevillä silmillään, kalpeana murheesta. Mutta herkkätuntoinen Hubert, jonka tuo kärsivä rakkaus oli saattanut riistäytymään irti tavallisesta alistuvaisuudestaan, ei rauhottunut, vaan jatkoi kiihtyneenä, käsiään huitoen:

-- No niin, sitten puhun minä, ja minä sanon hänelle että Félicien rakastaa häntä ja että olemme julmuudessamme estäneet hänet tulemasta pettämällä häntäkin... Jokainen hänen kyynelensä polttaa nyt minun sydäntäni. Se olisi murha, johon tuntisin itseni syypääksi... Minä tahdon että hän tulisi onnelliseksi, niin, onnelliseksi, maksoi mitä maksoi...

Hän oli tullut liki vaimoansa ja huusi julki kapinoivan hellyytensä, kiihtyen vielä enemmän Hubertinen surumielisestä äänettömyydestä.

-- He rakastavat toisiansa, ja senvuoksi he ovat määrääjiä... Rakkaus on kaiken yläpuolella... Niin, maksoi mitä maksoi, onni on luvallinen ja laillinen.

Vihdoin Hubertinekin puhui verkkaisella äänellään, liikahtamattomana seisoen:

-- Ettäkö tuo nuori mies siis saisi ottaa hänet? Ettäkö he saisivat mennä naimisiin vastoin meidän tahtoamme ja vastoin hänen isänsä tahtoa?... Siihen sinä siis heitä neuvot. Sinä luulet että he voisivat sitten olla onnelliset, että rakkaus on kylliksi...

Ja hän jatkoi pysähtymättä, samalla alakuloisella äänellä:

-- Palatessani tulin hautausmaan sivu, ja heräävä toivo sai minut menemään sinne vielä kerran... Minä polvistuin vielä kerran sille paikalle, jota meidän polvemme ovat kuluttaneet, ja rukoilin siinä kauan.

Hubert oli kalvennut, hänen kiihkonsa hyytyi. Hän tunsi hyvin tuon taipumattoman äidin haudan, jolla he niin usein olivat itkeneet nöyrtyneinä, tottelemattomuuttaan soimaten, toivoen että vainaja armahtaisi heitä maan povesta. Ja he olivat viipyneet siellä tuntikausia siinä varmassa uskossa, että he saisivat itsessään tuntea tuon anteeksiannon, jos sitä heille koskaan suotiin. Heidän pyyntönsä ja odotuksensa kohdistuivat siihen, että heille syntyisi vielä lapsi, anteeksiannon lapsi; se olisi ainoa merkki, mistä he tietäisivät vihdoinkin saaneensa anteeksi. Mutta mitään ei ollut tullut, kylmä ja kuuro äiti jätti heidät siihen järkähtämättömään rangaistukseen, johon heidän ensimmäisen lapsensa kuolema oli heidät tuominnut, lapsen, jonka hän oli heiltä riistänyt ja vienyt mukanaan ja jota hän ei taipunut antamaan heille takaisin.

-- Minä rukoilin kauan, toisti Hubertine, -- minä kuuntelin eikö mitään vavahtaisi...

Hubertin katse kiintyi häneen tuskaisen kysyvänä.

-- Eikä mitään! Ei mitään merkkiä tullut maasta, ei mitään vavahtanut minussa. Ah, se on lopussa, on jo liian myöhäistä, me olemme onnettomat omasta syystämme.

Silloin Hubert vavahti ja kysyi:

-- Syytätkö minua?

-- Kyllä, sinä olet syyllinen, ja minä myös tein itseni syylliseksi seuratessani sinua... Me olemme olleet tottelemattomat, ja se on turmellut koko meidän elämämme.

-- Etkö sinä siis ole onnellinen?

-- En, minä en ole onnellinen... Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole onnellinen... Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin siunaus.

Hubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei milloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä varhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja alkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla viittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen, tekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki ja huusi nyyhkytystensä seasta:

-- Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä huoneessaan... Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin minä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt.

Hubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta sydämensä vakaumuksesta.

-- Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme kuoleman isku... Soisitko siis hänen kuolevan?

-- Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää.

Hubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja molemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt nojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He erkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos Jumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa.

Siitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli niin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä rupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä käveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten hänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja uuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin. Kuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan korkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili niitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja samettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä vaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa niitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen sormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden samettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla. Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa viimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet vieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja kaunis liekki.

Mitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän kitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä rakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin hänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja nuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa luokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti, täytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa,

Eräänä aamuna, kun Hubert asetteli häntä nojatuoliin, sovittaen hänen pienet, hervottomat jalkansa tyynylle, sanoi Angélique hymyillen:

-- Ah, nyt minä ihan varmasti olen kiltti enkä juokse tieheni luvatta.

Hubert kiiruhti ulos huoneesta tukahtuneena, peljäten purskahtavansa itkuun.

XII.

Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös, vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.

Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo, avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.

Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään, jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina, muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä rauhallisena ja valkoisena.

Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää, tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava, hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa, lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana, yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä yhä.

Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen tuskansa yhä katkerammaksi.

Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:

-- Armas sielu, minä rakastan teitä... Minä kuulin teidän olevan sairaana ja riensin luoksenne... Tässä olen, minä rakastan teitä.

Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti silmäluomiaan. Félicien jatkoi:

-- Älkää epäilkö enää... Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.

Silloin Angélique huudahti.

-- Ah, te siinä olette!... Minä en enää odottanut teitä, ja te tulitte...

Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.

-- Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä -- ah! -- enemmän kuin koskaan luulin voivani rakastaa!

Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi, vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.

-- Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt teidät ennenkuin kuolen.

Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.

-- Kuolette!... Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä rakastan teitä.

Angélique hymyili taivaallisesti.

-- Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten... Sanokaa vielä että rakastatte minua.

-- Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen rakastamaan teitä huomenna... Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää ikuisesti.

-- Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.

Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.

-- Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?

-- Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla... Mutta sitten kun sain kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei laskettu sisälle.

-- Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja minä uskoin äitiäni... Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.

-- Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen pelännyt häntä.

Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.