Part 12

Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.

Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä. Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä hän oli, -- niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen, ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää, kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.

Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan, valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla hymyilyllä.

-- Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies?

Hänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän kääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina.

-- Hän on siis valehdellut meille?... Mitä varten? Tiedätkö sinä?... Tiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on?

Kyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen äsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään enempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo lähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys.

-- Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa.

Hän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun Hubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän:

-- Merkillinen ajatus! Ei se ole hän.

Silloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän ottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt monseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla levähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka viimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki suloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan. Félicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi terälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen.

Kulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan, saattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi hartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana, tallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului vielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun suitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas.

-- Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan kun ne palaavat!

Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.

-- Mennään vain, koska sinua haluttaa.

Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.

-- Ne laskeutuvat Alakatua... Ah, nyt ne varmaan tulevat torille aliprefektuurin edustalle... Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!

Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä. Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata jokaisesta kaupungin kulmasta.

-- Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.

Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!

-- Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.

-- No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten tahtoaankin.

-- Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä ja katan pöydän.

Kirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet olivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan palaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä oleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui palavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen matalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo hämärtää.

Angélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli rakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat sivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse, jotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät urkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he vapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita goottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen kivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen ristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan risteyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa, kannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä himmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi poikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme porrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien vieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat hautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun ristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat hetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit heijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien kiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen, kohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan henkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän kauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset häipyivät näkymättömiin.

-- Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine.

Angélique ei vastannut, vaan kuiskasi:

-- Kuinka se on suuri!

Hänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi kerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja tähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi häämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat Hautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli nyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin haamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa.

Silloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida.

-- Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös Kunniakatua.

Tällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon sivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui kellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta tulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi.

Hubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique tähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat sen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli näkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine kynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja väsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen selväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon sisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja veljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea Neitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko nieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet oikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja kaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia valopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä kynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen ketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui sisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit, tuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja valkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä monisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön taivaan.

Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle niistä.

-- Laskeudu alas, toimitti Hubertine, -- se on kielletty.

Mutta Angélique intti vastaan levollisena:

-- Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä... Oi, kuinka kaunista!

Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.

Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli, sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa, kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen täyttivät.

Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina. Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen. Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.

Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja sanoi ääneen:

-- Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!

Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka kertasivat hänen huudahduksensa.

Hubertine sopersi tyrmistyneenä:

-- Monseigneurin poikako tuo nuori mies?

Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin. Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.

-- No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli väkijoukossa heidän lähellään, -- kukas sitten, jollei monseigneurin poika! Ettekö te sitä tietänyt?... Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!

Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.

-- Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut poikansa luokseen... Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas ainakin!

Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton, täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert I:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina viimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.

Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.

-- Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.

Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin loppusiunaus, laulajat jyristivät _Tantum ergo'a_, suitsuke savusi maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.

IX.

Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä kohtauksesta.

Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti, näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.

Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille, että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa koruompelustaan.

-- Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte iloisiksi saadessanne sen kuulla.

Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.

-- Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.

Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.

-- Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.

Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.

-- Tule sanomaan hyvää yötä.

Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän. Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin, ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.

-- Ole kiltti ja nuku hyvin.

Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä, sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten talo tuntui vaipuvan syvään uneen.

Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.

-- No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.

Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä. Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt, hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin. Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään. Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen. Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.

Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.

-- Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille kiitollinen!

Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.

-- Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin vähäpätöinen... Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani kuningattareksi... Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä, niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin suurena... Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka rakastan teitä!

Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja alkoi viedä häntä, sanoen:

-- Tulkaa minun kotiini.

Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia, oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.

Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:

-- Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän käsivarrellanne!

Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.

-- Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen... Sanokaa minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte, kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.

Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:

-- Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä? Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?... Te yksin olette nyt olemassa.

Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta, jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.