Part 2

Samarkandin ruhtinasta vihollinen ahdistaa, suuri kaani Tiflisin, joka hiljan rukkaset hänen tyttäreltään sai: hemmoiteltu, ainoo lapsi, joka ylpeänä itse miehen tahtoo valita. Teeskenteleväinen nainen, aivan niinkuin runoissa. Aluksi ma epäröin, astummeko heikomman puolelle vai voittoisan. Vahva yksin suoriutuu, kiitolliseks saattaa hätä. Siksi Samarkandiin käykää, armeijahan astukaa, ja kun taiston päivänä sanon teille: iskekää! syöskää vihollista päin taiston tuleen rynnistäin: silmät auki! joka puolla leimuu iskuin salamat. Jos te sotaan sorrutte, oli kohtalonne se; jos taas siinä voiton saamme, palkinnosta haastelkaamme: sodat monen kruunaavat.

RUSTAN.

Olkoon niin! Siis lähteinämme!

ZANGA.

Herra, vielä hetkinen! Ruumistakin muistakaa. Täällä laukussa on meillä hieman muonaa, halpaa vaan, jota ensin nautitaan, sitten teille hienot vaatteet, jotka paremmin kuin aatteet edesauttaa, paha kyllä! Aatelinen puku yllä sitten käymme hovihin; tulkoon mitä tuleekin!

ÄÄNI (näyttämön takaa.)

Apuun! Apuun!

ZANGA.

Kuulkaahan!

ÄÄNI.

Apua!

ZANGA.

Se lähestyy. Valituksin alkaa retki! Valmiina! On tullut hetki!

(Ruhtinaallisesti pukeutunut mies ilmaantuu taustassa olevalle sillalle. Häntä ahdistaa aina tuolloin tällöin silmänräpäykseksi näkyviin kohoava käärme.)

KUNINGAS.

Eikö kenkään auttaa voi!

(Hän pakenee sillan yli ja katoaa taustan vasemmalle sivulle.)

ZANGA.

Herra, keihäs asentoon, käykää kiinni kohtaloon!

KUNINGAS (tulee paeten esille taustan vasemmalta sivulta. Hän kiiruhtaa etualalle; Rustan on asettunut keskialan oikealle, Zanga vasemmalle puolelle.)

Armo suokaa, jumalat!

(Hän vaipuu tajuttomana kalliopaadelle.)

ZANGA.

Heittäkää ja oikeaan!

RUSTAN (heittää keihään kohden petoa, jota ei vielä näy).

ZANGA.

Ohi! Jalat alle vaan! Nyt te turvautukaa muuhun; minä nousen tuonne puuhun.

(Aikoo kiivetä vasemmalla puolella kasvavaan palmuun. Samalla kun käärme tulee osittain näkyviin taustan vasemmalla sivulla, ja Rustan pakenee etualalle oikealle, ilmestyy siitä esiinpistävälle kalliolle ruskeaan viittaan verhoutunut mies, keihäs kohotettuna heittoon.)

MIES KALLIOLLA.

Huono heitto! (Hän heittää ja lävistää käärmeen kiinni maahan.) Top! (Nauraen.) Ha, haa! Oppikaapa osaamaan! (Katoaa kalliolta.)

ZANGA (laskeutuen alas puusta.)

Mitä? — Käärme kuollehena?

RUSTAN.

Minun ansiostain ei.

ZANGA.

Paha juttu! Mutta hyvä, ett' on kuollut kuitenkin (Astuen maahan vaipuneen luo.) Herra, hän on rikas mies! Ruhtinas tai kuningas. Toisin osunut jos oisi, kultaa, kunniaa se toisi.

RUSTAN.

Onni, etkö koskaan koita?

ZANGA.

Kas, on helmet, korut hällä! — Oletteko vallan varma, ettei teidän, vaan tuon toisen keihäs pedon surmasi? Teidän kaasi sen.

RUSTAN.

Ei minun.

ZANGA.

Missä on tuo toinen sitten? Miksi hän ei tule tänne saamaan työstään palkintoa? (Huutaa kalliota kohden.) Vuorelainen, vuorten mies, tule tänne, puhu meille! — Nähkääs nyt; ei saavu hän, tuskin hänt' on ollutkaan. Missäpä hän täällä oisi? Peninkulmain laajuudella muita ei kuin yksin me. (Maassa makaavan luona.) Kas, on turbaanissa kruunu! Pääni pantiks, että hän on Samarkandin ruhtinas.

Näköharhaa koko mies! Näin sen, teidän peitsenne surmasi tuon julman pedon.

RUSTAN.

Ei, vaan hänen kalliolla.

ZANGA.

Hitto vie! Siis vielä kerran: vuorten mies, sa tänne käy! Astu esiin joutuisasti, muuten kiellän kirkkahasti, väitän, ettei sua ole. — Nähkääs nyt, ei häntä kuulu. Katsokaahan, noilla mailla kenkään ei voi piileskellä; kallio on yksinäinen, — eikä sillä ketään näy.

RUSTAN.

Kuitenkin ma hänet näin.

ZANGA.

Nähkää vain! Mut myöntäkäähän pelko teille nousi päähän! Silloin näkee kaikenlaista. Kalmankalvas vieras tässä, pukimissa ruhtinaan, teidän pelastama on. Se on lahja kohtalon, ottakaa se vastaan vaan! Tänään alkaa, uskokaa, onni meille sarastaa. (Torventoitotusta kaukaa.) Kuulkaa, kaukaa torvet soi! Ettekö te milloinkaan epäilystä voittaa voi? Te tuon pedon surmasitte. Toinenkin jos heitti, te osasitte maaliinne. Jos hän sitä kieltää koittaa, aina kaksi yhden voittaa!

PELASTETTU (kohoutuen).

Torvet soi? — Haa, missä olen?

ZANGA (Rustanille.)

Työhön! (Vieraalle.) Luona ystäväin, jalo ruhtinas — tai ehkä enemmänkin? — Korkeasti kunnioittaa Teitä saan.

VIERAS (joka on noussut.)

Kuningas oon tämän maan,

ZANGA (polvistuen.)

Herra, palvelijas!

(Rustan laskeutuu hieman etäämpänä polvilleen.)

KUNINGAS.

Ja peto? — Verissään se viruu tuolla. Pelastuksen tuoja! (Zangalle.) Sinä? (Mennen Rustanin luo.) Ei, vaan sinä!

ZANGA.

Oikein, herra, arvasitte. (Osoittaen Rustania.) Hän se oli. Huima heitto suoraan petoon naulitsi sen kiinni ketoon.

RUSTAN.

Herra, anteeks —

ZANGA.

On kai suotu!

RUSTAN.

Epäilys jos —

ZANGA.

Elämmekö? Vaiko peto kuollut lie? (Hiljaa.) Olkaa viisas, hitto vie! (Jälleen torventoitotusta.)

KUNINGAS.

Haa, ne etsii, rakkahat, aarrettaan, mua kutsuvat. Täällä, uskolliset, täällä!

(Hän astuu näyttämön keskelle, jossa hän vastaukseksi puhaltaa kupeellaan riippuvaan metsästystorveen.)

RUSTAN.

Zanga, tule, lähdetään.

ZANGA.

Nytkö, herra, pakoon tässä, kun on toiveet täyttymässä?

RUSTAN.

Mua et saa sa milloinkaan toisten töitä omaamaan. Enkä liioin nähdä kestä, päihtyneenä kiitoksesta, sitten pelost', arkuudesta syytettynä, että toinen eellen' astuu, enkä estä.

ZANGA.

Suokaa tulla, mitä tulee!

(Uudistuvien torventoitotusten jälkeen tulee ruhtinaan seurue näyttämölle. Hänen tyttärensä Gülnare etunenässä.)

GÜLNARE.

Isä! Isä!

KUNINGAS.

Lapseni!

(He syöksähtävät toistensa syliin.)

ZANGA (Rustanille).

Katsokaa ja sokaistukaa! Helmiä ja kultaa kovin! Siin' on loisto koko hovin.

RUSTAN.

Kas, tuo valo-olento hänen rinnoillensa vaipuu, kädet isän kaulaan taipuu: kuin hän hehkuu, hengittää! joka säije väräjää! — Nyt hän katsoo tänne päin, kiittäin pelastajaa näin. Zanga, nyt en enää horju! Vaikk' ois hetket luetut, min' oon pedon surmannut!

KUNINGAS.

Niin, nyt oisit ilman mua, jollei tämä nuori mies tuot' ois saanut surmatuksi. (Osoittaen kuollutta käärmettä.)

GÜLNARE (peittäen kasvojaan kädellä.)

Ah!

KUNINGAS.

Pois viekää peto!

GÜLNARE.

Elkää! Tahdon kestää. En ma pelkää. (Astuen etualalle.) Älä, jalo nuorukainen, luule, vaikk' oon heikko nainen, jälkeesi mun kauas jäävän. Usein minut miehekäsnä, tasavertaisena läsnä nähtiin vaaran hetkellä. Mutta kun noin kammottavan eessäni nään ammottavan, en voi mitään itselleni. Antakaa sen silti olla, tahdon voittaa tunteheni.

Niin, sa jalo pelastaja! Sinun käsivartes valta riisti taaton kuolemalta, säästi heikon ainoon turvan. Joka puolta, uhatulla, vainoomalla kosijani. oli täällä yksin mulla tämä vanhus suojanani. Louhikäärme päätään nostaa, surmaa pakenee hän tänne, silloin nousee käden jänne, pedon surmaa, uhkan kostaa palkitkoot sen kyyneleeni! Isä, tuoss' on sankari! Isä, kas, noin katsoo mies! Mitä vanhat laulut ties, tässä näät sen eessäsi!

RUSTAN (hiljaa.)

Hiilten hehku pääni päällä!

ZANGA (samoin.)

Herra, hiiteen pelko täällä!

GÜLNARE.

Ethän vastaa? Vaiti seisot?

RUSTAN (langeten polvilleen.)

Valtiatar, maahan vaivun!

KUNINGAS (puolustellen Gülnarelle.)

Meitä ehkä oudoksuu. —

GÜLNARE.

Suohan olla, virkistää nähdä kainoakin miestä! Olen nähnyt kerskureita, pöyhkein puhein toimineita, jotka suullaan sankaroivat; vihdoin aika toiveet täytti, sankarin ja teon näytti! Meille hän kuin ylhäältä saapuu vaaran hetkellä, tekee työn, mi maineen niittää, vaikenee, kun häntä kiittää. Isä, eikö todellakin muistuta hän sinustakin tuota aikaa kaukaista, jolta saamme lukea hämmästyen satuja Rustanista maineikkaasta parsilaisten tarumaasta? —

ZANGA.

Hänkin nimeltään on Rustan.

GÜLNARE.

Rustan! Kuule, isä! — Rustan! Oo, ne ajat viel' on, jolloin ihmisvoimain loppuessa saadaan apu jumalilta. Heidän kädestään hän saapuu. (Isälleen.) Niinpä valmiina sun kohtaa tuores tieto lähetin: julma kaani Tiflisin, kosijain ja vihamiehein, sotalaumojansa johtaa yli rajojemme jo: kooten voimat sadan kansan virittää hän meille ansan. (Osoittaen Rustania.) Tuossa apu! Tuossa suoja! Tee sa hänet johtajaksi, joukkojesi salamaksi! Hän on tarmon, toimen tuoja: rohkeutta joukkos saavat, kateeksi käy toisten haavat, hän se heidät innostaa. (Rustanille.) Ole turva, apu mulle, poista synkkä pilvihäivä, (yhä hitaammin puhuen) niin tuo uusi loistonpäivä mitä suinkin saattaa sulle.

KUNINGAS (puoliääneen.)

Puhuthan kuin oisit kuullut lupauksen, jonka tein vaaran hetkellä: ma vannoin, pelastuksen jos ken toisi, kaiken hälle antavani, vaikka korkeinta se oisi. — Punastut? — Sa ymmärrät?

GÜLNARE.

Isä, tule, menkäämme!

KUNINGAS.

Nyt niin niukka, äsken lämmin! Jos mun sijallani oisit, kaikki palkinnoksi soisit.

GÜLNARE (selin kääntyneenä, ikäänkuin väistäen.)

Missä — missä on tuo paikka, jossa uhkas mua vaara?

KUNINGAS.

Tuolta tulin turmaa pakoon, tikari vain kädessäni; käärme seuras jäljestäni.

ZANGA.

Kas, se tääll' on maassa vielä välkkyvine timantteineen.

(Nostaa tikarin ja antaa sen herralleen, joka ojentaa sen kuninkaalle.)

KUNINGAS (epäävin elein.)

Mikä minun on, se pidä omanas! Noin halvoin kivin maksaisinko pelastuksen? Tulin tuolta, tuolta käärme, tämä mies — (Osoittaen Rustania.)

ZANGA (osoittaen paikkaa maassa.)

Hän seisoi tässä.

KUNINGAS.

Ei, vaan tuolla kalliolla, ruskeassa viitassa.

RUSTAN.

Zanga! Zanga!

ZANGA.

Kuumat paikat!

KUNINGAS (Zangalle.)

Ensin heitit sa, mut ohi, sitten hän ja käärmeen kaasi! Menettäissä tajuntani näin ma sen kuin unissani. Sinä tässä, hän tuoll' yllä kalvaana ja pienempänä; ehkä heittoon köyrtyneenä. Minne viitta hältä jäi?

ZANGA.

Tuonne johkin pensaisiin.

RUSTAN.

Zanga! Zanga!

ZANGA.

Rohkeutta!

KUNINGAS.

Jaa, no niin, ja sillä hyvä! Tuonne vuoren harjan ylle temppeli on ylentyvä hälle, joka hyljätylle pelastajan lähettää. Tule, tytär.

GÜLNARE (Rustanille.)

Ethän jää kauaksi sa jälkeemme! Oo, tuo peto yhä vaan mulle kauhistusta tuottaa. Anteeks anna naiselle, joka lujuuteensa luottaa, eikä kestä kuitenkaan.

KUNINGAS.

Käsivartes hälle tarjoo, anna oikea.

GÜLNARE.

Mua suojaa kuolleilta; jos eläis se, en ma lainkaan pelkäisi.

(Hän nojaa Rustanin käsivarteen. Kaikki lähtevät, paitsi Zanga.)

ZANGA (katsellen heidän jälkeensä).

Kaikki käykin parhain päin! Prinsessa sai vangin näin. Hieman vielä kainoksuu; ylpeys kohta unhottuu. — Kas, kuin lujasti hän nojaa! Hop! — Jo pääsi kuilun yli! — Haa, hän liukuu, horjahtaa! — kaatuu? — eipäs, hänet saa heti kiinni vankka syli. Ei sen oivempaa kuin moinen, kun noin toista pitää - toinen!

RUSTAN (tullen takaisin.)

Zanga! olen autuas!

ZANGA.

Kas niin! eikö käy? se käyhän!

RUSTAN.

Tule! Tuolla myttysi! Virtaan lähimpään se heitä. Siten säätymme sä peitä. Oman työni lapsi olen, ylämäkeen tietä polen. Tule siis!

ZANGA.

Mut ensin, herra, tutkikaamme seutua, että ei tuo vuorelainen —

RUSTAN.

Olen sitä aatellut: ihminen tuo mies ei ollut; taivaallinen lähetti, joka vaaran hetkellä ilmestyi kuin pilvistä, pedon tappoi — katosi.

ZANGA.

Oishan kiitoksesta päästy.

RUSTAN.

Olkoon mieskin, kuten me, tulkoon tänne tilille; kultaa annan kahmaloin, kylläisyyttä, minkä voin, suureks hänet korotan, vaikkei verraks antajan; saatan onnen alppimaille. Ken mua tästä syyttää voi? Minkä mulle onni soi, sit' ei oo, min hän jää vaille. Teko hänen tehdä suo, sitten anoin tulla luo: kultaa kun saa kätehen, lähtee jälleen kiitellen; toisin oli laita minun: jokin selittämätön veti isän, tyttären — oo, tuon naisen ylevän! — katseet minun puolehen. Sama ei oo yhdenlainen, omani ma otan vainen. Tule, onni odottaa! Päivä taas on päästä vuoden.

ZANGA.

Herra!

RUSTAN.

Mitä?

ZANGA. Katsokaa!

(Mies, jonka keihäs tappoi käärmeen, on tullut esiin kallion takaa ja astunut etualalle oikealla. Hän on asettanut ruskean viitan, joka hänellä oli yllä, sammalpenkille ja seisoo nyt lyhyessä, mustassa ihokkaassa, käsivarret ja sääret paljaina, mustapartaisena ja -tukkaisena, kasvot kalmankalpeina paikallaan.)

RUSTAN.

Haa! kuin mua kauhistaa.

ZANGA.

Sama, jonka keihäs tässä, käärmeen maahan naulitsi —

RUSTAN.

Taasko tuho väijymässä?

VUORELAINEN (on istunut hetken sammalpenkillä tuijottaen liikkumattomana eteensä, sitten hän nojautuu lähteen reunan yli ja juo.)

ZANGA.

Kas, hän elää, liikkuu, juo!

RUSTAN.

Unelmani murskaa tuo! Zanga! —

ZANGA.

Herra!

RUSTAN (käsi tikarilla.)

Eikö hän kurja Osmin ole, joka mua pilkkas äskettäin?

ZANGA.

Partaa, tukkaa katsokaa!

RUSTAN.

Totta puhut, väärin näin. Ensin muistutti hän häntä. Joka hetki valheillansa muuttaa hänen muotoansa. Mitä vihaa, inhoaa, kaikkialla nähdä saa.

MIES (nousee, asettaa kokoonkäärityn viitan käsivarrelleen ja on aikeissa astua perälle lavan poikitse.)

ZANGA.

Kas, hän käy.

RUSTAN.

Ei sinne! Seis! Vastatkaapa! Minne matka?

VUORELAINEN (soinnuttomalla äänellä).

Hoviin, luokse kuninkaan.

RUSTAN.

Miksi?

VUORELAINEN.

Palkan vaadintaan.

RUSTAN.

Palkan? Mistä?

VUORELAINEN (kaadettua petoa osoittaen.)

Työstäni.

RUSTAN.

Sinun? — Minun! — Meidän työmme!

VUORELAINEN.

Kurjat kytät! Hahhahhaa! Oppikaapa osaamaan! (Kääntyy menemään.)

RUSTAN.

Vielä seis! Sun työstäsi kiitollisna lähettää kuningas tään korun sulle, tämän kalliin tikarin, josta säihke timantin —

VUORELAINEN.

Kiviin halpoihinko myön tuon niin onnellisen työn?

RUSTAN.

Kärki myös on tikarilla, sekin maksaa voi.

VUORELAINEN.

Vai niin!

RUSTAN.

Konna! Piru! Julma peto! Älä irmastele lainkaan, sillä ase kädessäni sykkii, vaatii päätöstäni. Zanga!

ZANGA.

Herra!

RUSTAN.

Katso häntä! Osminin ma taasen näen, kun hän nauraa irvistäen.

ZANGA.

Herra, mielenmalttia!

RUSTAN.

Olkoon! maltan mieleni! Mitä tahdot, mies, ja pyydät? Vetääkö sua rikkaus, kulta? Saat sa kultameren multa, pääsi ylle vuodatan kaiken mailman parhaimman, kaikki toivees toukokuvat, ennenkuin ne itääkään, heti etees ilmaantuvat kypsyneinä lyhteissään.

VUORELAINEN.

Taival aallon samentaa; lähteestä juon mielelläin.

RUSTAN (heittäytyen hänen eteensä polvilleen.)

Katso, jalkoihisi vaivun, sua rukoilemaan taivun. Nyt on tullut onnen hetki, josta alkaa elon retki: astu yli ruumiini, tallaa minut allesi!

VUORELAINEN.

Toisen työnkö tahdot kantaa? Toisen kultaa maksuks antaa? Vääryydess' ei onni viihdy! Kerskaa omain töittes tähden! (Hän astuu perälle, heittäen viitan jälleen hartioilleen.)

RUSTAN (tullen etualalle.)

Totta haastaa hän; ma lähden. Zanga! kääntykäämme kotiin! Enää en ma tahdo sotiin; omaisien piiriin peitän häpeän, ja toiveet heitän —

Mutta ei! sit' en ma voi! Vastaan mieli kapinoi!

(Tuntematon on jo ehtinyt sillalle vievän polun päähän.)

RUSTAN (seuraa häntä.)

Hurtta! Seis! Nyt katkes tie! Tuolla, minne silta johtaa, se meist' onnen, vallan kohtaa, jonka taival sinne vie. Seis!

(Hän on tarttunut hänen edellään astelevan viittaan.)

VUORELAINEN.

Se vaippani on vaan.

RUSTAN.

Kaukana ei herrakaan. Seis! Sa taikka ma! (Hän käy mieheen käsiksi.)

VUORELAINEN.

En ma!

(He taistelevat sillalla.)

RUSTAN.

Tarmon lamaa hän, kun koskee. Zanga, Zanga, auta mua!

(Vieras työntää Rustanin lähelle sillan reunaa aikoen syöstä hänet alas.)

RUSTAN.

Minä sorrun!

ZANGA.

Tikarilla iskekää! Teill' onhan ase.

VIERAS.

Nyt oot vallassain!

RUSTAN.

En vielä!

(Hän on paljastanut tikarin ja iskee sen nyt vieraan rintaan.)

VIERAS (vaipuen sillalle.)

Verta! Verta! Musta päivä!

RUSTAN (tullen alas sillalta.)

Zanga! Zanga! Elääkö hän? Oonko minä?

ZANGA.

Herra, ootte! Katsokaa, hän vuotaa verta.

RUSTAN.

Kauhistus, sen että tein!

VIERAS (puoliksi kohoutuen.)

Lapsuusvuodet! Jäätte taa! Viattomuus hautaan saa! (Vaipuen takaisin.) Rustan, Rustan! Mirza, Rustan!

RUSTAN.

Zanga, joutuun! Katso, onko mahdollista pelastus!

(Vieras, joka on väännellyt itseään sillalla kuolonkamppailussa, syöksyy virtaan.)

ZANGA.

Liian myöhään! Virta nieli. (Rustanille, joka on peittänyt kasvot käsillään.) Paha juttu; hyvä mieli: jollei hän, te surman saitte.

RUSTAN.

Oo, kun en ois syntynytkään!

(Torventoitotusta.)

ZANGA.

Rohkeutta! ja malttakaa! Hätäpuolustusta vaan. — Kuulkaa, meitä huudetaan! Kas, nyt tullaan! Kestävyyttä.

(Kuninkaallinen kamariherra tulee vasemmalta.)

KAMARIHERRA.

Herra, armo kuninkaani kutsuu teidät luokseen hoviin sekä sotaanlähtöön sitten. Tuolla itse tulevat.

(Kuningas ja Gülnare tulevat näkyviin taustassa, oikealla sillasta olevalla mäellä.)

KUNINGAS.

Rustan, no? Te seuraatteko?

RUSTAN.

Armon herra, valmis olen. (Zangalle.) Nyt siis kuolo taikka voitto! Vaiti! Alkaa voiman koitto!

(Hänen kääntyessään lähtemään ja torvien uudelleen kajahtaessa laskee esirippu.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Avoin kenttä Samarkandissa.

Etualan ensi kulissit muodostavat teltantapaisen lavan, jonka perimmäiset verhot ovat avoinna. Oikealla on tyynyistä muodostettu sohva, yllä katoksella, takaa seinäverholla koristettu. Sen vieressä pieni pöytä. Vastapäätä vasemmalla puolella suurempi, tummanpunaisella liinalla verhottu pöytä.

Teltan ulkopuolella on kansaa kumpaakin sukupuolta. Riemuhuutoja, sotaista musiikkia, torven¦toitotusta.

KANSA.

Terve, terve, voittaja! — Terve, suuri kuningas! Rustan! — Eläköön Gülnare!

(Kuningas saapuu toisella puolellaan Rustan, toisella Gülnare, joita hän johtaa kädestä. Hänen jäljessään komeapukuisia ylimyksiä. He kulkevat teltan ulkopuolisen alan poikitse ja katoavat vasemmalle.)

ZANGA (tullen väkijoukon halki, niille, jotka seisoskelevat teltan ovella.)

Tietä! Tietä! Olen täältä! (Hän astuu etualalle.) Kautta Luojan! Hyvin käy! Rustan ihmeitä on tehnyt. Astuu esiin metsästään, kohta maine kiertämään urhotöistä kautta maan. Paimenet nyt vuoriltaan astuu alas ensi kertaa, kansaa kertyy, ettei vertaa nähty ennen milloinkaan, luokse pelastuksen tuojan. Ällistyypä vihamies: hän, ken helpoks sodan ties, kiittää, kun voi perääntyä. Mepä jälkeen joutuisasti, päästään käsikähmään asti. Silloin kaanin mahtailevan Rustan näkee pakenevan, hyökkää päin, — vaan Rustan parka, tässä onkin kohta arka: — Rustan suistuu. Mutta silloin meidän miehuullinen väki, vaarassa kun hänet näki, hyökkäs — näitkö moista milloin! Koht' ei missään vihollista.. Niin on käynyt; sattumista itse sanomia tuon. Musta kun on nahka mulla, valheest' ei siks tarvis tulla.

Siellä kera kuninkaan Rustan saapuu mahdissaan. Kunhan hieman kultaantuu, jalokivestä käy puu.

(Kuningas ja Rustan tulevat.)

KUNINGAS.

Kuulitko sa? Näitkö häntä? Mikä hymyn sulous, sanain kesätuulahdus! Tunsitko sa kädenannin? Niin, Gülnare, tyttäreni, suostuu tuumiin toiveitteni. Riemu, autuus valitulle! Kätensä hän tarjoo sulle; mitä kuolon portin luona vannoin hetkenä ma tuona, toiveet yöhön peitetyt loistavasti täyttyy nyt. Sinä kera tyttäreni nouset valtatuolilleni, kautta kaikkein valtioiden sotatorvin pasunoiden kunniata tämän maan, jota äsken vallassaan vielä piti naapuri. Pelkää vihamiehet ylväät uhkaa voimas, uljuutesi, korkealle maineen pylväät nostaa valta-istuimesi. Katso, sinun on tää maa, sitä seuraan minäkin. Oo, tuot' iltaa ihanaa, jolloin sinut kohtasin! (Hän istuutuu.) Juomaa tuokaa, uuvuttaa; myöskin ilo heikoks saa. Aina kuuluu kuiske tuo: tee, mik' uudeks vanhan luo!

Kieltä kuivaa, viiniä! Teltan verhot sulkekaa; ilo, joka minut täyttää, sit' ei tahdo muille näyttää.

(Zanga antaa käskyn. Joku menee noutamaan viiniä. Teltan verhot sulkeutuvat.)

RUSTAN.

Joskin se, mit' olen tehnyt, todellakin palkan vaatii, niin näin ylellinen onni —

KUNINGAS (nousten ylös).

Anna sääntää kohtalon mikä arvo, onni on! Suoko ansiosta sade pelloillemme kastelun? Ansioko oikeuttaa voimakasta leijonaa käymään riistan kimppuhun? Synnyttävä luonto kun rikkauksiaan lahjoittaa, ei se katso, ken ne saa. Paljon riippuu sattumasta. Omas ota onnelasta! Liiaks sen jos arvelet, todella sen ansaitset. —

Rustan, yhteen kohtaan vielä sulta selvitystä toivon: kaikki, joilt' oon kysellyt vanhemmista, jotka mainit, omaisistas, suvustasi, kenkään nimiä ei tunne, heimoa, ei kansaa, maata.

ZANGA.

Pieni heimo on se vain, riippuvainen karjastansa, ja kun se on paimenkansa, kiertelee se aina maita.

RUSTAN.

Herra, kun on selvillä, mitä tapahtunut on, kysytäänkö silloin vielä, kuka tehnyt on ja kuinka?

KUNINGAS.

Totta haastat! ja ken lietkin: kuitenkin oot aina sama, joka maani vapahdit, joka minut pelastit tuona kauhunaamuna, jonka rohkeus, jonka heitto kaasi julman pedon tuon, sama olet, etkä ole; jos et, sitä kalliimpi olet mulle, kun on kallis mulle tämä muotosi.

Kun noin nään sun edessäni rotevana, rohkeana, ääni kirkas kaikuvana, iloitsen ma kolmin kerroin, ett' oot toisenlainen, kuin minkä silloin pyörtyissäin pelastajakseni näin, ajatusten harhakuvan. Pieneltä ja kalpealta silloin näytit, kietouneena viittaan ruskeaan ja ääni terävänä, viiltävänä. —

(Etäältä kuuluu äänten sorinaa ja sen keskeltä valittavia äännähdyksiä.)

KUNINGAS.

Mikä melu? Katsokaahan! (Joku lähtee.) Ilkeästi häiritsee se puhettani, ja ma kuulen valitusta, samanlaista — (Rustanille.) Olitko tuon kanssa yksin silloin? (Osoittaen Zangaa.) Eikö ollut muita kerallas?

RUSTAN.

Vain hän ja minä.

KUNINGAS.

Kalsea ja julma ääni, jonk' oon kuullut ennenkin, tuntenut jo varhemmin, kaikui silloin päällä pääni, kun mun kauhu lamasi. Sinä seisoit silloin —

RUSTAN. Herra, Kalliolla.

ZANGA.

Vuoren päällä.

KUNINGAS.

Oikein! Tarkemmin kun muistan, sitä ilkeemmäks se käy. Vuoren päällä, pieni, kalvas, ruskeassa viitassa, sekä ääni — (Äskeiset valittavat äänet toistuvat.) Uh, tuot' ääntä! Pois tuo ääni saattakaa sekä muisto myös sen kera.

(Zanga lähtee.)

(Palvelija on tuonut viiniä.)

KUNINGAS.

Täss' on viiniä. Käy juomaan! Pois tuon kuvan tahdon pestä! Mitä uneksin ma siellä, hyväksi ja todeks kääntyi; siitä olen riemumieliä. Minne aikoo jumalat, kauhulla sen ilmoittavat, jotta portit aukeavat siksi, kun he saapuvat. Täss' on viiniä. Käy juomaan! Tänään vielä juhlitaan, symbaalit ja huilut soi korkealle riemuamme, julistaen, että olet poikani ja perijäni, niin, sa jalo, niin, sa hyvä, suojelija, pelastaja, isäsi nyt maljas juo!

(Hänen kohottaessaan pikaria ja Rustanin notkistaessa toisen polvensa palaa Zanga nopeasti takaisin; hänen kintereillään muuan hovilainen.)

KUNINGAS (kesken kaiken.)

Mitä kuuluu?

ZANGA (hiljaa Rustanille.)

Rohkeutta, herra!

KUNINGAS.

Vieläkö saan oottaa? —

HOVILAINEN.

Herra, kaupunki on miltei kapinassa.

KUNINGAS (antaen pikarin pois.)

Kapinassa? Hullutusta! Minkä tähden?

HOVILAINEN.

Herra, virran laineet, jotka huuhtelevat muurejamme, ovat tuoneet rantahamme miehen ruumiin murhatun.

KUNINGAS.

Käännyttäköön tuomariin.

HOVILAINEN.

Ja tuo mies, hän tunnettiin samaks, jonka aikaa sitten virkamiesten joukosta — tuntemattomasta syystä — hovista sa karkoitit.

KUNINGAS.

Tiedän kyllä. — Mutta äänet ilkeät ja kolkot nuo —?

HOVILAINEN.

Herra, siell' on mykkä vanhus, miehen isä, jonka tunnet. Kädessänsä kirjoitus oikeutta hän pyytää sulta.

KUNINGAS.

Hyvä, mutta vaietkoon! Rustan!

RUSTAN.

Herra?

KUNINGAS.

Tunsitko sa miehen tuon, nyt murhatun?

RUSTAN.

Herra, luuletko —?

KUNINGAS.

No hyvä. Mutta ääni, jonka kuulin, kun jo kuolevani luulin, silloin kun sa surmasit käärmeen, minut pelastit, hänen ääntään muistutti. Nyt se muistuu mieleen, kuni puoliks unhotettu uni. Ketä työstä syytetään?

HOVILAINEN.

Herra —

KUNINGAS.

No?

HOVILAINEN.

Suo anteeks!

KUNINGAS.

Puhu! Ketä luullaan?

HOVILAINEN.

Sinua!

KUNINGAS.

Mua? Petos, hullu huhu! Yksi aisti vain ei puutu tuolta ukolta, vaan kaikki. (Vetäisten verhot auki.) Esiin, hullu, mieleltäsi mykkä, niinkuin kieleltäsi! Syytöksesi toteen näytä, taikka kuole kädestäni!