Part 9

Martan poskia poltti. Hän muisti päivän, jolloin kangas, joka tuossa nyt valmiina kiilsi, luotiin. Hän oli ollut väentuvassa luomapuita pyörittämässä. Apulainen oli ollut isän luona. Lotti ja pojat olivat tuoneet hänet tupaan katsomaan Martan hommia. Apulainen oli ihmetellyt, miten nopeasti Martta oli lankaa kehinyt. Ja hänen vilpittömät sinisilmänsä olivat katsoneet niin ystävällisesti.

-- Teistä tulee hyvä emäntä, Martta neiti, oli hän sanonut.

Martan kurkusta kohosi nyyhkytys. Mitä kaikkea hän olikaan ajatellut, tuota kangasta kuteessaan. Mielettömiä, rohkeita unelmia oli ollut loimina ja iloisia toiveita kuteina. Hän pysähtyi silittämään kiiltävää pellavakudosta.

Hän oli ollut onnellinen sitä kutoessaan.

Pastorin rouva loi huolestuneen katseen Martan punoittaviin silmiin, kun hän astui sisään kantaen tarjottimella kaljapulloa ja laseja. Onneksi Elviiran huomio kääntyi kaljapulloon.

-- Vai niin, tämä on nyt niitä uudenaikaisia juomia, virkkoi hän maistellen hitaasti ja arvostelevasti lasistaan. Ei, sanottakoon mitä tahansa, kalja on pantava tynnyriin eikä pulloihin.

Lauri ja Kaarlo syöksyivät huoneeseen.

-- Minna ja Kristiina täti tulevat, ja Ulrik setä ajaa. Ja heillä on Harmo valjaissa.

Anna äidin kasvot kirkastuivat. Hän tukahutti helpotuksen huokauksen. Elviira oli tietenkin kunnon ihminen, mutta -- hänen seuransa oli niin ärsyttävää. Täytyi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voisi säilyttää mielenmalttinsa, kun hän linkosi pahansuopia huomautuksiaan. Tänään hän oli erikoisen pisteliäs. Lieneekö siihen ollut syynä huhu apulaisen poismuutosta? Anna hymähti surumielisesti. Martta ei yksin ollut polttanut siipiään. Pikku Miilikin oli silminnähtävästi ihastunut nuoren papin koreaan ulkomuotoon.

Kristiina tädin iloinen nauru raikui eteisestä.

-- Täällä me nyt taas olemme kaikki kolme, Anna, huusi hän ovelta. Ja aiomme jäädä koko päiväksi. Kuumaa kahvia sinulla kai on ja vähän vehnästä myös? Martta kultaseni, anna vanhalle tädille suukko. No, pastori, oletko lukenut, mitä eilisessä lehdessä sanotaan uudesta virsikirjaehdotuksesta?

Kristiina täti astui sisään kookkaana ja pirteänä. Ei edes Harjulan rouvan läsnäolo kyennyt masentamaan hänen hyvää tuultaan. Ja pian pyöri koko perhe hänen ympärillään.

Lotti kantoi Mossensa nähtäväksi. Hänen täytyi kysyä, luuliko Kristiina täti Mossen käpälän paranevan. Se oli satuttanut sen hiiren loukkuun. Lotti oli voidellut sitä linjamentilla, mutta se oli siitä huolimatta yhä kipeä.

Martan kasvoilta katosi alakuloinen ilme, pastori unohti kiireensä ja istuutui tädin viereen selittääkseen kantaansa uuden virsikirjan suhteen.

-- Semmoista on aina, kun tulee Kristiina tädin kanssa tänne, toruskeli Minna leikillään. Ulrik ja minä jäämme kokonaan varjoon.

Harjulan rouva oli hetken aikaa istunut ääneti happamen näköisenä. Nyt hän koroitti äänensä.

-- Olet kai kuullut, Minna, mitä suojattisi Markus on saanut aikaan? Kaikki käännähtivät nopeasti puhujan puoleen.

-- Mitä sitten? kysyi Minna nopeasti.

-- Hän on karannut sieltä, minne Noora oli hänet sijoittanut.

Elviira rouva nautti silminnähtävästi hämmästyksestä, mikä kuvastui kaikkien kasvoilta.

-- Karannut, toisti Minna soinnuttomasti.

-- Niin juuri -- karannut. Eikä se ole ensi kertaa. Muistatte kyllä vielä, miten hän karkasi meiltä, ja teidän Ullanne kätki hänet heinälatoon. Vieläkin minua harmittaa, että Mooses silloin oli sellainen vätys, ettei opettanut pojalle huutia.

-- Kenenkä luota Mark on karannut, kysyi pastori.

-- Noora ei tahtonut pitää poikaa luonaan, vaan lähetti hänet maalle erään opettajan luo, -- tunnettehan Nooran -- hän on suloinen ja hyvin kasvatettu ja mallikelpoinen, aivan kuin Tyyrakin, mutta itsekäs ja omahyväinen.

-- Siinä olen kerrankin samaa mieltä kanssasi, Elviira Kemell, lausui Kristiina täti.

Harjulan rouva ei ollut kuulevinaan huomautusta.

-- No niin, jatkoi hän, Mark oli pari kolme viikkoa tämän oppineen ja ankaran herran valvonnan alaisena. Ja sitten eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan Nooralle: "Poika on kadonnut. Onko hän Berliinissä?" Noora pelästyi luonnollisesti, niin paljon kuin hän ylimalkaan katsoo hyväksi pelästyä, ja pani poliisin liikkeelle. Mutta poika oli poissa ja pysyi poissa. Häntä ei löydetty mistään.

-- Mark raukka, äänsi pastorin rouva hiljaa. Kaikki olivat vakavia. Ulrikin poskille oli kohonnut tumma puna.

-- Onko tämä totta? kysyi hän terävästi.

-- Jaakko kirjoitti siitä meille. Hän oli käynyt Örnfeltillä, ja Alma sisar oli kertonut hänelle koko jutun. Erikoisen pahoillaan en luule Alman enempää kuin Noorankaan olevan. Poika on aina ollut koko kiusankappale. Hän on kai liittynyt johonkin sirkusseurueeseen. Se olisi hänen tapaistaan.

"Katsokaa, ettette katso ylön yhtäkään näistä pienimmistä; sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä taivaassa näkevät aina minun isäni kasvot, joka on taivaissa."

Pastori näin puhui. Hän kohosi seisomaan, työnsi tuolin lujasti paikoilleen ja lähti huoneesta. Anna rouva tiesi, että hän pakeni yksinäisyyteen, ennenkuin hänen kiivas luontonsa sai hänet loukkaamaan vierasta.

Kiusallinen äänettömyys seurasi pastorin sanoja. Viimein Elviira rouva katkaisi sen lausuen yhä vielä taistelunhaluisena.

-- Tämän jälkeen ei kai kannata kertoa, että Mark oli ennen lähtöään murtautunut tohtori Hirschin kaappiin.

-- Minun on vaikea uskoa sellaista Markista, huomautti Minna arasti.

-- Tämä on siis tulos Nooran kasvatusopillisista periaatteista, sanoi Kristiina täti kuivasti.

-- Tai pikemminkin Hasselin hemmottelusta, iski Elviira rouva takaisin. Hän tahtoi peräytyä kaikella kunnialla.

-- Kas niin, tytöt, käärikää työnne kokoon, on aika lähteä. Hyvästi, Anna, vie terveisiä Jonatanille ja sano hänelle minun puolestani, että minä osaan Raamattuni yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja toisena pääsiäispäivänä meillä on tavanmukaiset kutsut. Tervetuloa silloin Harjulaan. Tulkaa ajoissa ja ottakaa kaikki lapset mukaan. Tule sinäkin, Kristiina. Ja Minna ja Ulrik. Niiatkaa, Naimi ja Miili. Minna, rintasolkesi putoaa kohta. Ja kuule, Anna, minun mielestäni tynnyrikalja on parempaa kuin pullokalja. Martta, tule pian katsomaan Miilin drälliä. On turha tulla saattamaan eteiseen.

Kristiina täti oli asettunut seisomaan uunia vasten kädet selän taa. Hänen hyvä tuulensa oli tyystin kadonnut.

-- Kemellit, puuskahti hän, Kemellit ja Örnfeltit. Minä sanon teille -- -- --

Hän ei jatkanut.

Ulrik Schöring mitteli kiivaasti lattiata.

-- Minun täytyy ottaa asiasta selko, sanoi hän. Se on velvollisuuteni Frediä kohtaan.

-- Käsittämätöntä, että niin järkevä mies kuin Hassel laiminlöi antaa määräystä Markin suhteen, sanoi pastorin rouva --

-- Oletko varma siitä, ettei sellaista ollut, Anna? kuului Kristiina tädin ääni.

-- Mitä tarkoitat?

-- Ehkä se oli kirjoitettu, mutta sitä ei löytynyt.

-- Täti kulta, nyt menet liian pitkälle, sanoi Minna nuhtelevasti. Ulrik ja minähän olimme Berliinissä juuri siihen aikaan. Myönnän, että Noora saattaa olla kylmä ja itsekäs, mutta milloinkaan hän ei alentuisi epärehellisyyteen ja vilpillisyyteen.

-- Siinä olet oikeassa, sanoi hänen miehensä.

-- Ja muutenkin arvelen, että pikku padoilla on korvat, virkkoi Martta vihjaisten päällään Lottiin, joka sopessa istui sitomassa Mossensa käpälää.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Tädit olivat syntymäpäivillä raatimies Karellin luona. Ulla ja Rakel istuivat kotona läksyihin syventyneinä. Tai oikeammin vain Rakel, sillä Ullan ajatukset harhailivat pian loitolle Mamren tammistosta ja Lotin vaimosta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt punaisiin puolanmarjoihin ja sammaleihin, joilla Agata täti oli koristanut sisä- ja ulkoikkunain välit, ja ne herättivät muistoja, haikeita ja iloisia. Miltähän nyt näytti Keinumäenharju? Olikohan se vielä lumen peitossa? Etelärinteellä saattoivat sinivuokot pian puhjeta esiin? Siellä ne aina ensimmäiseksi kukkivat. Lukoissa oli vielä lunta koko lailla, mutta lehtimetsä eli jo kevään merkeissä.

Ah, ollapa nyt siellä tällaisena valoisana kevätiltana!

Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ajatteli Markia.

Missä oli Mark?

Emma Kemell oli kirjoittanut hänelle varsin väritetyn kirjeen, jossa Mark esiintyi oikeana teatterikonnana. Mutta Ullalla oli omat ajatuksensa asiasta. Hän tunsi jo Kemellien käsityskannan Markista ja tiesi Emman liioittelevan. Äiti oli vain muutamin sanoin kosketellut Markin katoamista. Ulla arvasi, että Mark oli toteuttanut aikaisemman uhkauksensa. Hän oli karannut, koska hänen vapauttaan sorrettiin.

Sellainen oli Mark.

Äkkiä hän säpsähti.

Tuolla ulkona oli joku häneen tuijottanut. Aivan varmaan. Hän oli sen tuntenut. Siellä oli joku. Ja nyt näkyi tumma varjo pihalla puitten pimennossa.

Ulla juoksi keittiönportaille.

-- Kuka siellä?

Ei vastausta. Mutta vanhan pihapihlajan oksien rasahdus, ja nopeat poistuvat askeleet ilmoittivat, ettei hän ollut erehtynyt. -- Rakel, voi Rakel! Pihalla oli joku. Se katseli minuun, ja sitten se yht'äkkiä juoksi pois.

-- Kissa tai joku koira, arveli Rakel.

-- Ei, ei, se oli ihminen. Rosvo tai varas ehkä. Tiedätkö mitä? Maitopuodin Eedla kertoi tänä aamuna, että vankilasta oli eilen illalla päässyt karkaamaan muuan vanki. Ajattele, ehkä se oli hän!

Rakelin silmiin tuli peljästynyt katse. Hän sulki keittiön oven, niin että pamahti.

-- Käy katsomassa, onko alaovi lukossa.

-- Voi, voi, en minä uskalla. Tädit eivät ehkä ole lukinneet ovea, ja silloin rosvo voi väijyä siellä ja hyökätä kimppuuni.

-- Mennään molemmat.

Tykyttävin sydämin tytöt tirkistivät eteisen lasiovesta portaille. Ei -- siellä ei näkynyt ketään.

-- Mene sinä rohkeampi ensin, minä tulen jäljestä, ehdotti Rakel.

Ulla palautti mieleensä Orleansin neitsyen uljaan kuvan ja astui alas kuistin portaita pitäen pientä savuavaa öljylamppua korkealla päänsä päällä kuin olisi se ollut Ranskan liljalippu. Rakel kulki pari kolme askelta taaempana.

Äkkiä Ulla pysähtyi. -- Kuulitko? Joku kopeloi lukkoa? kuiskasi hän.

Rakel vapisi.

-- Mennään sisään.

Ulla kohotti kuolemaa uhmaavasti päätään.

-- Jottako rosvot pääsisivät ryöstämään talon puti puhtaaksi tätien poissa ollessa. Ei, menköön henkeni, mutta kunniani minä pelastan.

Ulla tunsi tällä hetkellä seisovansa ihailemansa Jeannen tasalla.

-- Minä hiivin keittiön kautta noutamaan apua, supisi Rakel.

-- Silloin ehkä syöksyt toisen rosvon syliin. He tulevat aina molemmista ovista. Olen varma siitä, että toinen paraillaan vartioi keittiön ovea.

Nyt Rakelin rohkeus petti. Hän alkoi hiljaa itkeä.

-- Voi, Ulla, elä, elä, sopersi hän, kun Ulla päättävästi laski käden oven kahvalle. Etkö kuule, että oven takana on joku. Voi meitä onnettomia!

Samassa ovi tempaistiin auki, ja kookas musta olento sukelsi esiin hämärästä.

Kahden peljästyneen tyttöäänen raju kirkaisu, ja kaksi paria jalkoja tömisti ylös portaita.

-- Apua! Varkaita! Rosvoja! huusivat molemmat täyttä kurkkua.

Ylimmällä portaalla Ulla seisahtui, käännähti käsi oven kahvalla ja huusi käheällä äänellä:

-- On paras, että pötkitte tiehenne. Ja paikalla. Minun veljelläni on pistooli ja hän ampuu teidät armotta joka sorkan.

-- Herra siunatkoon lasta, onko hän tullut mielipuoleksi? kuului hämärässä kuistissa Agata tädin kimeä ääni. Johanna, juokse noutamaan apua. Talo on täynnä rosvoja ja ryöväreitä.

Hetkisen hiljaisuutta. Sitten kuului Ullan ääni ylhäältä:

-- Voi, Agata täti, etkö sinä ollutkaan rosvo?

-- Mitä sinä höpsit? huusi Sofia täti ja kapusi portaita ylös nopeammin, kuin hänen lihava ruhonsa olisi myöntänyt. -- Mitä näytelmää täällä esitetään? Ja miksi ette ole jo nukkumassa?

-- Puh, ähki hän päästyään sisään. Hengästyin ihan. Rakel, koska vielä olet valveilla, voit keittää minulle kamomillateetä. Karellien lohi oli hirveän suolaista. Ja eivätkö sinustakin, Johanna, Ottilian pasteijat olleet liian rasvaisia? Pelkään saavani yöllä vatsanpuruja.

Rakelin ja Ullan oli vaikea palata arkipäiväisyyteen äskeisestä jännittyneestä mielialastaan.

-- Me luulimme, että oven takana oli se rosvo, minkä minä näin puutarhassa, puolustelihe Ulla. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin mielenkiintoista kuin karannut vanki. Hänen täytyi taistella tämän harvinaisen elämyksen puolesta. Varjo pihalla kasvoi ja suureni hänen mielikuvituksessaan sikäli kuin hän tädeille kuvaili, miten hän oli istunut ikkunan ääressä ja yhtäkkiä huomannut kaksi säkenöivää, niin juuri _säkenöivää_ silmää pihalla. Ja sitten oli olento lähtenyt liikkeelle kuin musta, tuhoa ennustava turmanlintu ja hävinnyt.

-- Pysy asiassa, sanoi Johanna täti kuivasti, pihalla on siis ollut joku ihminen, väität sinä. Turmanlinnuista en huoli kuulla puhuttavan.

-- Minä puhun tietysti kuvannollisesti, selitti Ulla loukkaantuneena. Ja eikö täti ole kuullut puhuttavan siitä vangista, joka eilen illalla karkasi vankilasta?

Tädit olivat riisuneet päällysvaatteet yltään ja astuneet arkihuoneeseen. Kuullessaan Ullan mainitsevan karanneesta vankista he hätkähtivät ja loivat toisiinsa hätääntyneitä katseita.

-- Kyllä Karellilla jotain semmoista puhuttiin, muisteli Sofia täti.

-- Viskaalihan siitä kertoi, virkkoi Johanna täti.

Mutta Agata täti löi kätensä yhteen ja huudahti kimakasti.

-- Voi, voi, sisaret, ettekö huomanneet sitä viittaan puettua miestä, joka seisoi tuolla aivan porttimme kohdalla? Se oli tietysti hän.

-- Tottakin, minä huomasin hänet myös, myönteli Johanna täti.

-- Niin, ja hän vilkuili arasti ympärilleen, muistan sen nyt, huomautti Sofia täti kalveten.

Johanna täti pyörähti nopeasti takaisin eteiseen ja väänsi oven toiseen lukkoon.

-- Tule auttamaan, Agata, pyysi hän. Sysätään tämä arkku oven eteen.

Eteisessä oli vanhanaikainen raskas vaatearkku, vanhan pappilakodin perintöjä. Se työnnettiin nyt yhteisvoimin eteisen oven eteen, arkun päälle nostettiin vielä keinutuoli ja kukkapöytä.

-- Kyllä me nyt heräämme ryminään, jos hän tulee, vakuutti Sofia täti.

Keittiön ovi teljettiin myös tarkoin ja sen eteen nostettiin astiakaappi. Ikkunain eteen vedettiin uutimet hyvin tiiviisti.

Kun kaikki varovaisuustoimenpiteet täten oli tarkoin suoritettu, kääntyi Sofia täti toisten puoleen juhlallisena.

-- Niin, lapset, nyt menemme levolle ja uskomme sielumme ja ruumiimme Herran haltuun.

Hän pani kätensä ristiin ja muut tekivät samoin. Ullasta oli kaikki niin jännittävää ja juhlallista, kyyneleet oikein kihosivat silmiin. Tytöt lausuivat tavallista vakavammin ja hellemmin hyvänyöntoivotuksensa ja poistuivat huoneeseensa. He puhelivat vähän ja senkin matalalla äänellä, ikäänkuin joku olisi voinut kuulla.

Tuskin he olivat päässeet vuoteeseen, kun ovi aukeni, ja Agata täti hiipi huoneeseen alushameisillaan, hiukset yömyssyn peitossa, kainalossa raskas nahkasiteinen Raamattu ja kädessä puntari.

-- Tytöt, sipisi hän, minä tulen teidän huoneeseenne nukkumaan. En uskalla nukkua yksin. Pelkään hänen tulevan sisään ikkunasta ja minä nukun aina niin sikeästi.

-- Tule vain minun vuoteeseeni, täti, sanoi Ulla, mutta miksi olet ottanut puntarin?

Agata täti näytti hieman nololta.

-- Katsos, minä ajattelin, että jokin ase minullakin pitää olla. Ja Raamattu on henkinen aseeni.

Ullaa alkoi naurattaa. Agata täti oli niin hassun näköinen seistessään siinä pitkänä ja laihana puntari kädessä ja Raamattu kainalossa.

-- Aiotko käyttää sekä lakia että evankeliumia, täti kulta, taistellessasi rosvoa vastaan, sanoi hän.

-- Elä ole noin nenäkäs, Ulla, sinun käy vielä huonosti maailmassa, sanoi Agata täti arvokkaasti.

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painautui Ullan sänkyyn ja luki hitaasti ja harvakseen iltarukouksensa.

YHDEKSÄSTOISTA UUKU.

Ulla heräsi hirvittävään jymyyn. Pelästyneenä hän ryntäsi vuoteesta lattialle.

-- Joko ne nyt tulivat?

Melu kuului keittiön ovelta. Tytöt vetivät ylleen mitä ensi kiireessä käteensä saivat ja avasivat ovensa raolleen.

Johanna täti seisoi kädet puuskassa oven edessä ja huusi ääntään selvittäen tuimasti:

-- Kuka siellä?

-- Mikäs nyt, kun ei tänään sisälle päästetäkään? kuului vihainen ääni oven takaa. En minä jouda koko aamua jokaisen ovea jyskyttämään.

-- Maitokuski, sanoi Rakel puoliääneen Ullalle. Ja sitten molemmat räjähtivät nauramaan. Jännitys oli lauennut, nauru pulppusi hillittömänä heidän huuliltaan.

Johanna täti loi heihin ärtyisen katseen.

-- Älkää hirnuko siellä, tytöt, vaan tulkaa siirtämään kaappia. -- Malttakaa, pääsette heti kohta sisälle.

Yhteisillä ponnistuksilla saatiinkin astiakaappi työnnetyksi entiselle paikalleen. Pari kovaa kilahdusta ja porsliinin räminä ilmaisi, ettei siirto tapahtunut vaurioitta.

Liemimalja ja pari lautasta oli sirpaleina.

-- Nyt on enää kahdeksan jäljellä äitivainajan pöytäkalustosta, päivitteli Johanna täti.

Pihalla Ulla tapasi neiti von Pfefferin. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan alkoi heti voimakkain piirtein esittää eilistä iltaa kaikkine järkyttävine kohtauksineen. Fransiska neiti värisi ja voihkaili ajatellessaan, minkä kohtalon alaisiksi hänkin ja die liebe Mutter olisivat joutuneet, jos rosvo olisi pyrkinyt heille yöllä.

Välitunnit olivat ehdottomasti Ullan. Hän seisoi keskellä koulunpihaa jännittynyt tyttöparvi ympärillään, olivatpa valmistavan koulun pojatkin keräytyneet toisten joukkoon.

Mutta juuri kun Ulla ainakin seitsemännen kerran alkoi kuvailla: -- -- -- Minä katselin ulos ikkunasta ja näin pihalla tumman haamun, joka -- -- -- kuuli hän Vaava Lundin puhuvan Elsalle ja Sissille:

-- Tulkaa pois, tytöt, johan te nyt tuon osaatte. Minä tiedän jotain paljon mielenkiintoisempaa. Ajatelkaa, tänä iltana pääsen konserttiin. Siellä soittaa pieni poika viulua. Hän on vain kymmenvuotias ja oikea ihmelapsi.

-- Minä näin hänet eilen, puuttui Ninni puheeseen. Hän on unkarilainen ja hirveän soma. Mustat silmät ja vaalea, kihara tukka.

Ulla kuunteli. Ihmelapsi. Unkarilainen. Sehän kuulosti kauhean jännittävältä. Hän alkoi antaa hajamielisiä vastauksia pikkupoikien uteliaihin kysymyksiin. Viimein hän karkoitti heidät kärsimättömästi ja siirtyi Vaavaa ympäröivään tyttöparveen. Mutta samassa ilmestyi Agata täti portaille.

-- Sisään! huusi hän kilahuttaen pientä kelloaan.

Ja kuin lintuparvi pyrähti tyttölauma sisään.

Lyhtypylväässä on konsertti-ilmoitus, tiesi Elsa kertoa seuraavalla välitunnilla.

Siinä samassa tavaili innostunut tyttölauma ilmoitusta, joka oli naulittu lähimpään lyhdynpylvääseen.

Professori Antal Miháilyi Unkarista antaa konsertin t.k. 17 päivänä kello seitsemän Raatihuoneen juhlasalissa. Avustajina toimivat kuuluisa sopraanolaulajatar Lola di Ramoni, pianotaiteilija Julius Berk ja ihmelapsi, kymmenvuotias Lajos.

Pääsymaksu naisilta 2 mk, herroilta 3 mk. Seisomapaikat 1 mk.

-- Ulla, minä aion kerjätä itselleni Anton sedältä rahaa, virkkoi Helena. Pyydä sinäkin tädeiltäsi. Mennään yhdessä.

Ulla nyökäytti päätään. Hän oli äkkiä käynyt hiljaiseksi. Pirteys ja eloisuus oli kadonnut kasvoista, jotka verhoutuivat jonkinlaiseen: tahdon-olla-yksin ilmeeseen.

Hän oli tullut ajatelleeksi Markia, hilpeätä, huimapäistä, levotonta Markia, jonka silmät saattoivat käydä niin sanomattoman surullisiksi tai räiskyä tulta, sen mukaan kuin hänen mielialansa vaihtuivat.

Missä hän harhaili? Ehkäpä lepäsi jonkun virran pohjassa kaukana Saksanmaalla tai kuljeskeli nälkäisenä kylästä toiseen soitellen viuluaan.

Ullan käsi puristui nyrkkiin.

Oi, tuota kovasydämistä Nooraa! -- -- --

Sofia täti löi hämmästyneenä kätensä yhteen, kun Ulla sopertaen ja hämillään pyysi päästä konserttiin.

-- Kaikkea sitä kuuleekin! Mitä sinä siellä? Niin -- niin, nykyajan nuoriso. Hypitään huveissa jo, vaikka vielä ollaan koululaisia. Hoh hoo, mihinkähän päin tässä maailma lopultakin kääntyy? Minä olen viidenkymmenenkuuden vuoden vanha, enkä vielä koskaan ole istunut konserttisalissa.

-- Minä olisin niin mielelläni kuullut sen unkarilaisen pojan soittavan. Hän on vain kymmenvuotias ja soittaa kuin enkeli, niin sanoi Vaava Lund.

-- Lorua, ensiksikään Vaava Lund ei de koskaan kuullut enkelien soittavan, ja toiseksi on syntistä verrata komeljanttipoikaa enkeliin. Pysy sinä kotona ja parsi sukkiasi. Niistä törröttävät sekä varpaat että kantapäät kohta ulkona, ellet ajoissa korjaa niitä. Rakel, tuo sukkakori tänne.

Rakel toi nopeasti vastapestyt sukat tädin eteen pöydälle.

-- Kas niin, valitse siitä omasi. Löydät ne helposti, ne ovat rikkinäisimmät koko joukosta.

Ulla totteli nyrpeänä. Merkillistä, miten vanhat ihmiset ovat kekseliäitä masentaessaan nuoria. Eikös vain Sofia tätikin tiennyt, ettei mikään ollut hänestä ilkeämpää kuin sukkien parsiminen.

Tädit lähtivät kaikki kolme ompeluseuraan pappilaan. Ulla istui happamena vetämässä kokoon ammottavaa reikää kantapäässä.

-- Kun minä tulen suureksi ja saan rahaa, lahjoitan kaikki rikkinäiset sukkani köyhille, sanoi hän Rakelille, ja ostan sijalle uusia.

Rakel riippui ikkunassa. -- Kas tuossa menee Vaava Lund äitinsä ja isänsä kanssa konserttiin. Voi sentään, hänellä on taas ihka uusi hattu päässään. Vaavan äiti on kovin turhamielinen. Pelkäänpä, että Vaavan turhamaisuus estää häntä näkemästä taivasta.

Ulla nyrpisti nenäänsä halveksivasti. Hän tiesi, että Rakel kaikessa hiljaisuudessa rakasti sieviä pukuja ja hattuja yhtä paljon kuin muutkin tytöt.

-- Ja tuossa kulkee tohtorin väki. Ja Tikka! Hyvänen aika, hänen sopisi säästää rahansa eikä tuhlata niitä maallisiin huveihin. Voi, voi, kuinka sinne tulvii väkeä.

Ulla vetäisi vihaisesti parsinneulaa. Kamalan jäykkää tuo lankakin.

-- Kuule, Ulla, sanoi Rakel ikkunan luota. -- Minä tiedän kyllä keinon, miten saisit nähdä sen unkarilaisen pojan.

Ulla oli saanut valmiiksi sukkaparinsa. Hän kääri sen kokoon ja huokasi.

-- Vielä kolme paria, sanoi hän kolealla äänellä.

-- Elä niistä välitä. Rakel hiljensi ääntään. Tiedätkö, raatihuoneen pihalta näkyy vallan mainiosti ja kuuleekin, jos ne avaavat ikkunan kuten joskus tehdään, kun sisässä on kuuma ja paljon yleisöä.

Ulla kohotti päätään sukkakorista innostuen.

-- Ihanko totta?

-- Totta. Mennäänkö?

Ulla ei kauan harkinnut. Sukanparsinta oli liian ikävää, ja Rakelin ehdotus viehätti.

Tuossa tuokiossa tytöt olivat kadulla. Kun he juoksivat apteekin ohitse, naputti Helena ikkunaan ja vihjasi heitä tulemaan portille.

-- Minne menette? kysyi hän.

Tytöt naurahtivat hämillään.

-- Ajattelimme mennä raatihuoneen pihalle vähän kuokkimaan. Minä en päässytkään konserttiin, sanoi Ulla.

-- En minäkään. Anton setä kyllä meni itse, mutta minä en uskaltanut pyytääkään. Setä on välistä tyly.

Rakel kiirehti Ullaa. -- Sinne tulee niin paljon väkeä pihalle, ettemme mahdukaan.

-- Malttakaa, sanoi Helena. Näette paljon paremmin, jos menemme meidän takapihalle ja kapuamme aidalle, joka erottaa meidän ja raatihuoneen pihan.

-- Mainiota!

Helena juoksi sisälle ja palasi hetken kuluttua suureen villahuiviin kääriytyneenä. He juoksivat apteekkitalon takapihalle, ja harppasivat lukemattomien pullokorien ja pakkalaatikkojen yli raja-aidan luo.

-- Mutta kuinka pääsemme harjalle? Se on korkea ja pysty.

-- Nero keinon keksii!

Ulla oli kiivennyt vesikärryihin ja keinotteli itsensä tynnyrin päältä aidalle.

-- Hei, tulkaa perästä vain.

Aidalta näkyi tosiaankin mainiosti sisään raatihuoneen ikkunoista. Tytöt pureksivat Helenan tuomaa rintasokeria ja piparminttupastilleja ja seurasivat katseillaan yleisöä, joka riensi konserttiin.

Raatihuone oli vanha, mustalla tornikellolla varustettu kunnianarvoisa rakennus. Se oli kaupungin sydän. Siinä istuttiin oikeutta, siinä valtuusto sääsi kaupungille viisaita määräyksiä, sen sivulla sijaitsevassa pienessä, komerontapaisessa huoneessa säilytettiin arvokkaimmat vangit, jos kerran kahdessakymmenessä vuodessa sattui semmoinen harvinainen lintu kaupunkiin eksymään. Raatihuoneen isossa salissa vietti jokainen hiukankin arvostaan huolehtiva kansalainen tyttärensä häät, siellä pidettiin konsertit, siellä esiintyivät tilapäiset näytelmäkiertueet, siellä vietettiin iltamat ja uudenvuodentanssiaiset.