Part 8

-- Sinun pitää rangaista Markia, jatkoi Joju itsepintaisesti. On väärin, että hän saa loukata minua. Olen sairas ja minua pitäisi säästää, mutta Mark vain kiusaa minua lakkaamatta. Oi, tahdon kotiin äidin luo. Olen niin sairas ja onneton. Ja hän purskahti uudelleen katkeraan itkuun.

-- Rakas Jojuseni, huudahti Noora säikähtyneenä. Elä itke. Mark saa pyytää sinulta anteeksi. Sano, tahtoisitko lähteä ajelemaan. Lähdemme Tiergarteniin.

Jojun kasvot kirkastuivat.

-- Sinä ja minä kahden.

Noora nyökkäsi.

-- Me kaksi vain. Mutta tule nyt katsomaan Greteliä.

Eteisestä kuului askelia. Talon isäntä palasi tehtaasta. Joju pyyhki nopeasti kyyneleet silmistään. Siitä huolimatta Fred Hassel heti huomasi, että poika oli itkenyt.

-- Mikä hätänä? kysyi hän hyväntuulisesti.

Noora vastasi veljensä puolesta. -- Pientä kinaa poikien välillä.

-- Taasko? Tapelkaa, kukonpojat, mutta elkää itkekö, yritti Fred kääntää leikiksi.

Joju poistui huoneesta, mutta Noora lausui jäykästi:

-- Joju on liian herkkätunteinen, hänen ei pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mitä Mark sanoo.

Fred Hassel teki kädellään väsyneen liikkeen päätään kohti.

-- Antakaamme poikien kinailla, Norchen. Sellainen on heidän tapansa.

-- Mutta hän puhuu halveksivasti veljeni riippuvaisesta asemasta perheessämme. Ja sitä on ikävä kuulla.

Fred Hasselin kasvot synkistyivät.

-- Se on pahasti. Mark on ajattelematon pojanviikari ja ylimielinen myös. Anna hänelle anteeksi, Noora. Ja minä puolestani tulen häntä siitä ankarasti rankaisemaan.

Mark myöhästyi päivälliseltä. Hän tuli sisään punaposkisena, kihara tukka hiestyneenä, ja silmät sädehtien. Fred Hassel loi häneen ankaran silmäyksen, mutta säpsähti. Miten olikaan poika Maria-vainajan näköinen!

Mark astui Jojun luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:

-- Tuohon käteen, Joju, olin aasi ja idiootti. Annathan anteeksi.

Joju katseli häntä nyrpeänä, mutta ei antanut kättään.

-- Oletko taas käyttäytynyt pahoin Jojua kohtaan? Olen hyvin ihmeissäni siitä, ettet opi ihmisiksi.

-- Voi, isä, niin minäkin olen, sanoi Mark katsellen samalla isäänsä hellyttävästi. Häpeän kauheasti.

Fred Hasselin katsanto oli jo koko lailla lempeämpi. Mutta Noora jäykistyi. Hänelle oli Markin kevytmielinen tapa käsitellä vakavia asioita vastenmielinen. Isän olisi pitänyt rangaista häntä lujalla kädellä, mutta sensijaan hän heti taipui, kun Mark tekeytyi nöyräksi ja veikeäksi.

Joju istui edelleen ynseänä.

-- No Joju, sanoi Fred Hassel vakavasti, etkö näe, että Mark ojentaa kätensä sinulle. Tehkää sovinto ja olkaa hyvät ystävät.

Joju loi kysyvän katseen sisareensa. Tämä istui silmät alas luotuina, Joju tarttui Markin käteen ja mutisi jotain.

Tyytyväisenä Mark istuutui paikalleen ja alkoi vilkkaasti kuvata hauskaa luistinretkeään.

-- Kun sinä, Joju, tulet terveeksi, sanoi hän, menemme yhdessä luistelemaan.

Noora tunsi piston sydämessään. Hän tiesi, että Joju rukka ei enää koskaan voisi toisten poikain lailla urheilla. Lääkäri ei antanut suuriakaan toiveita siitä, että hänen selkänsä paranisi. Korkeintaan senverran, että hän suurinta varovaisuutta noudattaen saattoi pysyä siinä kunnossa, missä nyt oli. Hän loi vihamielisen katseen poikapuoleensa. Siinä hän istui niin terveenä, notkeana ja itsetietoisena vinoselkäisen, kalpean Jojun vieressä. Ja Fredin silmät loistivat isällistä ylpeyttä ja rakkautta.

Päivällisen jälkeen sanoi Hassel Markille:

-- Tule huoneeseeni, minulla on sinulle puhuttavaa.

Hän sulki oven, istuutui ja viittasi Markia luokseen.

-- Sinä kai ymmärrät, poikani, että sinun on oltava erityisen hienotunteinen Jojua kohtaan. Monestakin syystä. Hän on vieraamme, senlisäksi minun vaimoni, siis sinun äitisi, veli ja lopuksi sairas ja kivulloinen, joten hän jo sellaisenaan on erikoisasemassa. Toivon, että minun poikani ei koskaan unohda itseään siihen määrin, että loukkaisi kotinsa vierasta tai solvaisi sairasta. En vaadi sinusta malli-ihmistä, monen mielestä saat ehkä kehittyä liiankin vapaasti, mutta tahtoisin teroittaa mieleesi tämän elämänohjeen: ole aina gentlemanni, herrasmies. Gentlemanni jokaisessa elämän tilanteessa.

Mark seisoi ääneti, taistellen mielenliikutustaan vastaan.

-- Minä koetan muistaa, mitä olet sanonut, isä, sai hän viimein sanotuksi.

-- Hyvä on. Mene nyt Jojun luo hauskuttamaan häntä.

Markin poistuttua istui Hassel tuokion kasvot käsiin kätkettyinä. Pari syvää huokausta Kohosi hänen rinnastaan. Sitten hän hitaasti nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo. Sen oikeanpuolisesta laatikosta hän otti esille lippaan. Pontta painamalla aukeni lipas. Se sisälsi kellastuneita kirjeitä ja valokuvan. Kuva oli nuoren naisen, jolla oli tummat unelmoivat silmät ja ohimoilla kähertyvä tukka. Hassel katseli kauan kuvaa. Hän muisti ensimmäisen kotinsa, jossa nuori nainen oli emännöinyt. Köyhä ja vaatimaton oli koti ollut, ahertaa yli voimiensakin oli nuori vaimo saanut ja sitten -- kun elämä viimein valkeni, oli hän saanut surmansa.

Hasselin huulet liikkuivat:

-- Maria, nuoruuteni rakastettu.

Noora oli astunut hiljaa huoneeseen.

-- Häiritsenkö? kysyi hän.

Hassel sulki lippaan ja sysäsi sen laatikkoon.

-- Et lainkaan.

-- Kai muistat, että meidän on mentävä teatteriin tänä iltana? sanoi Noora.

-- Teatteriinko? Emmekö olisi kotona tänä iltana, Norchen? Olen hiukan väsynyt.

Noora näytti ikävystyneeltä. -- Sepä sattui sopimattomasti. Olin luvannut Hagemanneille, että tulisimme. Tänä iltana näytellään Egmont.

-- Lähde sinä yksin. Minä tulen myöhemmin, kun olen hiukan levännyt.

Noora poistui ääneti ja palasi kantaen pientä hopeatarjotinta, jolla oli lasi ja kirkkaasti tahkottu pullo. Hän laski sen pöydälle.

-- Tässä on madeiraa. Ehkä se sinua virkistää. Minä menen nyt pukeutumaan. Olisin mielelläni jäänyt kotiin, mutta lupasin Hagemanneille. Tulethan varmasti myöhemmin?

-- Kyllä, ystäväni.

Hassel sulki silmänsä ja nojausi väsyneenä tuolinselkämykseen. Hän oli kohottanut toisen käden sydämelleen.

-- Tämä ei käy, kuiskasi hän, huomenna menen lääkärille. Mutta ennen kaikkea on minun pidettävä huoli Markin tulevaisuudesta.

Hän otti paperiarkin, tarttui kynään ja alkoi nopeasti kirjoittaa. Tuon tuostakin kohosi käsi sydämelle ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta hän kirjoitti paperin valmiiksi.

Ovelle koputettiin.

Hassel painoi sinettinsä paperiin.

-- Sisään, huusi hän päätään kääntämättä.

Joju nilkutti huoneeseen.

-- Noora pyysi lähtiessään, että tulisin muistuttamaan lankoa, jos lanko unohtaisi mennä häntä noutamaan teatterista.

Hassel silmäili kelloansa.

-- Onkin jo aika. Kello on kymmenen.

Hän valmistui kiireesti lähtemään.

-- Mutta miksi sinä, pikkumies, et ole vielä vuoteessa?

Joju punastui loukatusta ylpeydestä. Hänkö pikkumies? Hän tiesi ja ymmärsi enemmän kuin Mark, joka ei välittänyt muusta kuin viulustaan ja urheilusta. Mutta ihmiset luulivat voivansa sanoa mitä tahansa sellaiselle, joka oli raihnas.

-- Lupasin Nooralle pitää huolta siitä, että lanko ei unohtaisi. Istuin tuolla salissa odottamassa.

Hassel ei huomannut pojan nyreätä äänen sävyä. Hän laski ystävällisesti kätensä hänen päälaelleen.

-- Taidat pitää paljon sisarestasi?

-- Kyllä, vastasi Joju yksikantaan.

Luuliko lanko, että hän rupeaisi kertomaan toisille, kuinka paljon hän Nooraa rakasti?

Hassel taputti häntä.

-- Se on oikein, Joju. Ja nyt minä lähden. Hyvää yötä. Mene nukkumaan, olet jo valvonut liiankin kauan.

Joju aikoi poistua toisesta ovesta. Mutta sivuuttaessaan kirjoituspöydän osui hänen katseensa Hasselin sinettiin, joka oli jäänyt pöydälle. Se oli vanha, kallisarvoinen esine, jonka Hassel oli saanut Amerikassa eräältä vanhalta kanadalaiselta. Varsi kuvasi intiaania, joka tomahawki pystyssä hyökkää eteenpäin notkein liikkein. Joju läheni uteliaana pöytää ja tarkasteli sinettiä joka puolelta, laskiessaan sen paikoilleen hänen katseensa sattui paperiin, ja huomasi siinä Markin nimen.

-- Mitä hän Markista kirjoittaa? Joju kumartui paperin yli ja alkoi lukea.

KUUDESTOISTA LUKU.

Pieni kalpea auringonsäde leikitteli matolla Kaunialan arkihuoneessa. Kristiina täti ja Minna istuivat ahkerassa työssä. Liinavaatevarasto oli tarkastettava pesun jäljiltä, paikat parsittava, repeämät korjattava. Minna kätki haukotuksen kapeaan kouraansa.

Kristiina täti oli väsymättömän tarmokas. Olisi ollut paljon ihanampaa houkutella Ulrik mukaan pienelle ajoretkelle, kun kerran pitkästä ajasta oli tällainen kirkas talvipäivä. Mutta koska Kristiina täti ei hievahtanut työnsä äärestä, oli hänenkin kärsivällisesti pistettävä neulaa.

Ulrik Schöring istui mukavasti korkeaselkäisessä nahkatuolissa, iso bernhardilaiskoiransa jalkain juuressa. Postinkuljettaja toi postilaukun ja ojensi sen isännälle.

Ulrik avasi laukun.

-- Sanomalehti, pari kirjettä ja -- sähkösanoma. Keneltä?

Hän repäisi auki sähkösanoman. Minna huudahti heikosti nähdessään miehensä kasvojen äkkiä vaalenevan.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Fred Hassel on kuollut.

-- Fred Hassel!

Molemmat naiset pudottivat työn käsistään. Minna riensi miehensä luo ja laski lohduttavasti kätensä hänen olalleen.

-- Ulrik rakkaani, olen niin pahoillani.

-- Mihin tautiin hän kuoli? kysyi Kristiina täti.

-- Tuohon vanhaan sydänvikaansa. Hän kärsi siitä jo Amerikassa, ja se paheni luonnollisesti vaimon ja lapsen katoamisen jälkeen.

Hän peitti kasvot käsiinsä.

-- Hassel poissa -- old fellow -- mutisi hän. Sitten hän hillitsi itsensä. Minna, sinä ja minä lähdemme Berliiniin tukemaan hänen leskeään.

-- Ja Markia, sanoi Minna pyyhkien kyyneleen silmästään.

-- Luulenpa, että poika on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora, mutisi Kristina täti.

Minna loi moittivan katseen vanhaan tätiin. Hän ei käsittänyt tämän vastenmielisyyttä Nooraa kohtaan.

Jo seuraavana päivänä Ulrik ja Minna matkustivat Helsinkiin jatkaakseen sieltä matkaa Berliiniin. He tapasivat Nooran rauhallisena ja arvokkaana. Surupuvussa hän näytti Minnaa paljon vanhemmalta, vaikka he olivatkin yhdenikäiset.

Minna itki haikeasti sulkiessaan ystävättären syliinsä.

-- Oi, Noora, nyyhkytti hän, olen niin suruissani tähtesi, lemmikkini, niin sanomattoman suruissani.

-- Kiitos, Minna rakas, lausui Noora. Hän suuteli viileästi Minnaa poskelle ja irtaantui sitten rauhallisesti hänen syleilystään.

-- Olen kiitollinen, että tulitte, hän ojensi kätensä Ulrikille. Fred kuoli niin, äkkiä, pelkään, että hänen asioissaan on koko lailla järjestämistä. -- Olen pahoillani, ettei täällä ole kaikki niin mukavasti kuin soisin. Fred suunnitteli kyllä huoneistomme laajentamista, mutta se jäi kesken, kuten niin moni muukin seikka, lisäsi hän vieden vieraansa heille varattuun huoneeseen.

-- Tässä, Minna, on kampauspöytäsi, pelkään, että siitä puuttuu yhtä ja toista tärkeätä, johon sinä olet tottunut. Ja tässä on kylpykomeronne. Sen Fred teetti vähän ennen kuolemaansa. Se on amerikkalaista tyyliä. Ja nyt eroamme hetkeksi. Kello yksi syömme toisen aamiaisen. Sitä ennen on minun vielä vastaanottaminen surukäyntejä.

Hän nyökkäsi levollisesti tummatukkaista päätään ja poistui.

Minna vaipui uupuneena mukavaan nojatuoliin ja katseli Nooran jälkeen, kunnes ovi sulkeutui. Miten Noora oli muuttunut! Niin vieraaksi. Ja miten ihmeellisen hyvin hän hillitsi surunsa. Se johtui tietysti hyvästä kasvatuksesta.

-- Eikö sinusta Noora ole kehittynyt ja kasvanut sielullisesti? kysyi hän mieheltänsä.

Ulrik Schöring ei vastannut. Hän istui alakuloisissa mietteissä.

Fred Hassel oli niin usein pyytänyt häntä tulemaan Berliiniin vierailulle hänen kotiinsa. Nyt hän oli täällä, mutta ystävä oli poissa. Uskollinen, kelpo sydän oli laannut sykkimästä.

Ovea raoitettiin, kalpeat pojankasvot kurkistivat huoneeseen.

-- Mark!

He olivat unohtaneet hänet! Poika pysähtyi kynnykselle. Hän oli kasvanut ja laihtunut. Suurissa, tummissa silmissä oli pohjattoman surullinen katse.

Tällä hetkellä Minna muisti Kristiina tädin sanat: "Pelkäänpä, että Mark on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora."

Minna veti pojan luokseen. Mark epäröi hetken. Sitten painoi hän päänsä Minnan olkapäälle ja puhkesi hiljaiseen, kiihkeään itkuun.

Minna siveli hänen kiharoitaan.

-- Rakas pikku Mark. Oma ystäväni, elä itke niin kovin katkerasti. Isän on nyt hyvä.

-- Ei ole enää isää, ei mitään isää, nyyhkytti Mark.

-- Mutta Mark, onhan sinulla äiti --? Minna tunsi pojan kiinteän otteen höltyvän -- ja olemmehan me sinulla, Ulrik setä ja minä ja Pikkupappilan pastorin rouva ja kaikki muut ystäväsi Suomessa.

Päivällispöydässä saivat Noora ja Ulrik Schöring pitää huolen keskustelusta. Minna istui ääneti mieli ankeana. Hän tutkisteli Markin kalpeita kasvoja ja ihmetteli itsekseen. Mikä poikaa vaivasi? Hän suri syvästi isän kuolemaa, se oli selvä, mutta noissa kapeissa, laihtuneissa kasvoissa luki jotain muutakin kuin pelkkää surua. Niissä oli sama vieras, itseensäsulkeutunut ilme, joka Minnalle oli tuttu niiltä ajoilta, jolloin Mark oli kasvattina Harjulassa. Juuri tuonnäköinen hän oli silloin, kun Minna hänet yllätti vanhassa ladossa, minne hän oli kätkeytynyt Harjulasta karattuaan.

Noora kutsui palvelijan luokseen ja sanoi puoliääneen: -- Viekää veljelleni tarjottimella ruokaa. Hän ei jaksa tulla syömään.

Ja Minnan puoleen kääntyen hän virkkoi:

-- Tahdotko tulla katsomaan vauvaani?

Valoisassa, somasti kalustetussa huoneessa kohosi keski-ikäinen, valkoiseen esiliinaan ja päähineeseen puettu hoitajatar kunnioittavasti seisomaan, kun naiset astuivat sisään.

Kehdossa jokelteli parin kuukauden vanha kirkassilmäinen lapsi.

-- Onko baby ollut rauhallinen, Miller? kysyi Noora saksankielellä.

-- Kyllä, armollinen rouva. Hän on syönyt ja nukkunut hyvin.

-- Entä miten jaksaa veljeni?

-- Hän valittaa väsymystä ja tahtoo pysyä vuoteessa vielä tänään.

-- Joju on sairas, selitti Noora Minnalle. Fredin kuolema koski häneen syvästi. Joju on aina ollut erikoisen herkkätunteinen. Aivan toista lajia kuin Mark.

Hän nosti lapsen syliinsä.

-- Eikö hän ole soma, Minna? Pikku Margareetani, hän tulee meidän sukuun. Tyyran näköinen, eikö totta?

Noora suuteli lasta, ja ensimmäisen kerran päivän kuluessa Minna huomasi nuoren lesken mielen järkkyvän. Hän laskeutui polvilleen kehdon ääreen, painoi päänsä lapsen pielukselle ja puhkesi itkuun.

-- Pieni isätön tyttöni!

Mutta hän tointui pian ja oli jälleen sama rauhallinen, arvokas Noora kuin aina ennenkin.

Mark oli hiipinyt toisten mukana huoneeseen. Murjottava ilme oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän astui kehdon luo ja taputti hellästi pienokaisen poskia.

Noora työnsi pojan käden kiivaasti syrjään.

-- Et saa, sanoi hän kovasti. Olenhan kieltänyt sinua koskettamasta lasta. Ja kääntyen Minnan puoleen hän lisäsi: -- Mark laiminlyö usein pestä käsiään. Hän voisi tartuttaa vauvaan jonkun taudin.

Mark oli nopeasti vetäytynyt syrjään.

-- Ei minussa ole mitään tautia, puuskahti hän heittäen päätään uhkamielisesti taaksepäin. Miksi en saa hyväillä pikku siskoa?

-- Vauva ei ole sinun lelusi. Ja mene nyt ulos. Räätäli tulee heti koettamaan pukuasi.

Mark poistui ynseänä, Noora kääntyi kiivaasti ystävänsä puoleen.

-- Et voi uskoa, Minna, miten uppiniskainen ja taipumaton hän on. En ymmärrä, miksi Jumala on pannut sellaisen taakan hartioilleni antaessaan tuon pojan kasvatuksen huolekseni. Niin kauan kuin Fred eli, saatoin sen kestää, vaikka Fred rukka olikin kovin heikko hänen suhteensa. Mutta nyt on poika käynyt entistään vaikeammaksi käsitellä.

-- Oletko koettanut kohdella häntä lempeästi, sanoi Minna vakavasti. Markilla on uhmaileva luonne, se on kyllä totta, mutta me Pikkupappilassa huomasimme, että häntä voi helposti ohjata hyvällä.

Noora pudisti päätään.

-- Rakas Minna, te olette kaikki herttaisia ihmisiä Anna tädistä alkaen, mutta salli minun sanoa, lastenkasvatuksesta ette ymmärrä paljon. Mark on laiska, niskoitteleva ja huolimaton. Hän tarvitsee vakavan ja johdonmukaisen kasvatuksen, muutoin hänestä tulee hutilus. Minä aion kasvattaa hänestä miehen enkä hempeämielistä kaunosielua. Jumala antaa kyllä minulle voimia siihen. Me Örnfeltit olemme tottuneet seuraamaan omantuntomme ääntä.

Minna katseli miettivästi ystäväänsä. Oliko Noora ehkä oikeassa? Nyt niinkuin niin monta kertaa ennen jo naisopistossa hänestä tuntui Noora häntä itseään kypsyneemmältä ja lujemmalta. Hän oli aina ihaillut ystävän vankkoja periaatteita. Mutta jotain Nooralta puuttui. Mitä?

-- "Ja jos sinulta puuttui rakkautta, et sinä mitään olisi."

Minna säpsähti. Paraillaanko hän tässä arvosteli ystäväparkaansa? Lohduttaa hänen tuli häntä, ei kylmästi arvostella.

-- Tule, Minna, sanoi Noora. Gretel nukkuu. Ja sinun on myös levättävä.

-- Entä sinä! Sinä kai tarvitset lepoa enemmän kuin minä.

-- Minä aion valvoa Fredin luona tämän viimeisen yön.

-- Salli minun ja Ulrikin valvoa kanssasi, pyysi Minna ujosti. Tekisimme sen niin mielellämme.

Paksut kynttilät Fred Hasselin paarien ympärillä olivat sammuneet, kun Ulrik Schöring, joka Minnan ja Nooran kanssa oli valvonut, nousi ja veti syrjään uutimet. Kalvas aamuvalo tunkihe sisään ikkunasta.

-- Nyt teidän molempien täytyy mennä levähtämään, sanoi hän. Ennätätte vielä nukkua pari tuntia, ennenkuin lähdemme haudalle.

Minna ja Noora tottelivat vastustelematta. He olivat kumpikin äärimmäisen väsyneet.

Ulrik katseli liikutuksen vallassa vainajan kasvoja. Hän muisteli heidän yhteistä taisteluaan kaukana onnen kilpakentällä, jossa mies sortui tai voitti. Muisteli ystävän pelastavaa kättä, joka ohjasi häntä lujasti ja vakavasti. Muisteli myös synkkiä hetkiä, joita vastaan hän, Ulrik Schöring oli taistellut, kun surulliset muistot valtasivat Fred Hasselin mielen.

Pidätetty nyyhkytys herätti hänen huomionsa. Sopesta, raskaiden uudinten takaa se kuului.

Ulrik astui sinne ja kohottaessaan uutimia hän näki Markin kyyristyneenä nurkassa suuren kirjakaapin suojassa. Hän näytti kurjalta, kasvot olivat surusta vääntyneet ja kyyneleet olivat piirtäneet likaisia juovia poskille, joita hän ehkä unissaan oli hieronut.

-- Mutta Mark, mitä sinä täällä teet?

-- Minä -- minä tahdoin myös valvoa isän luona, vastasi poika. Hän oli niin väsynyt, että horjui.

-- Mene nyt heti paikalla nukkumaan, sanoi Ulrik.

-- Ulrik setä, ethän sano mitään hänelle. Lupaathan, ettet kerro, rukoili Mark. -- Hän olisi siitä vihoissaan, mutta minun täytyi, minun täytyi saada olla täällä isän luona.

Ulrik nyökkäsi.

-- Mutta mene nyt lepäämään. Muuten et jaksa tulla haudalle.

Mark loi vielä viimeisen pitkän katseen isän rauhallisiin kasvoihin. Sitten hän hiipi huoneesta pää painuksissa.

* * * * *

Fred Hassel lepäsi kummun alla. Hautajaiset ja niihin liittyneet huolet olivat ohi. Raskas rauha lepäsi painostavana kodin yllä.

Minna ja Ulrik valmistautuivat kotimatkalle. Minna ikävöi takaisin Kaunialaan, Noora ei häntä kaivannut, hän kantoi surunsa tyynesti ja rauhallisesti. Hasselin lakimies hoiti asiat, ja Noora avusti häntä muitten kanssa neuvottelematta. Ulrik Schöring oli myös tarjonnut apuaan, Noora kiitti, mutta ei turvautunut häneen.

Schöring oli levoton Markin puolesta. Olikohan Hassel muistanut laillistuttaa pojan oikeudet?

Kauan epäröityään hän iski suoraan asiaan, Noora kohotti silmäkulmiaan kuin kummastuneena, ja Ulrik tunsi käyttäytyneensä epähienosti hänen silmissään.

-- Fred ei ole jättänyt mitään määräyksiä kasvattipoikansa suhteen. Minulla ei ole muuta osviittaa kuin oma järkeni ja omatuntoni.

-- Kasvattipoika, Noora, onko Mark mielestäsi vain Fredin kasvattipoika?

-- On.

Nooran vastaus oli lyhyt ja jyrkkä.

-- Mutta Fred oli vakuutettu siitä, että Mark oli hänen oma poikansa.

-- Minä en koskaan siinä asiassa ymmärtänyt Frediä. Ja luulen, että Fred itsekin viime aikoina epäili erehtyneensä. On ymmärrettävää, että hänen rakkauttakaipaava yksinäinen sydämensä kiintyi poikaan omituisen yhdennäköisyyden nojalla. Mutta se, että pojalla sattui olemaan Fredin vaimo vainajan silmät tai nenä, ei vielä riitä vakuuttamaan minua. Ja kuten sanottu, Fred tuskin enää tultuaan pikku Gretelimme isäksi itsekään uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen.

-- Fred kirjotti kuitenkin viimeisessä kirjeessään minulle selvin sanoin, että hän oli päättänyt antaa Markille täydet lapsen oikeudet -- perintöönkin nähden, lausui Ulrik vastenmielisesti.

Noora suoristi vartaloaan.

-- Sitä minun on vaikea uskoa. Missään tapauksessa hän ei sitä ole tehnyt. Minulla ei siinä suhteessa ole minkäänlaisia velvollisuuksia, Fredin tähden kasvatan Markin, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Mutta en aio suostua siihen, että hän pyrkii minun -- meidän tyttäremme vertaiseksi. Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan. Lapsen oikeuksia en koskaan aio myöntää hänelle.

Ulrik ei enää jatkanut keskustelua, Noora näytti taipumattomalta. Hänen kantaansa ei voinut järkyttää. Ja hän oli oikeassa. Todistuksia puuttui. Kukaan ei voinut pakottaa häntä tunnustamaan Markia, kun ei pojan isä ollut sitä tehnyt. Olihan jo paljon sekin, että Noora lupasi edelleen pitää huolta pojan kasvatuksesta.

Siitä huolimatta hän tunsi mielensä apeaksi poistuessaan Hasselin entisestä työhuoneesta, jossa keskustelu oli tapahtunut.

Noora jatkoi hänen lähdettyään keskeytynyttä työtään Fredin papereita järjestellen. Mutta hänen otsansa oli rypyssä ja huulensa lujasti yhteenpuserretut.

Ei kumpikaan huomannut, että ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan, että nurkassa suuren palmun suojassa istui kalpea poika. Poika, jonka aivoissa takoi säälimättömät sanat:

"Fred tuskin itsekään enää tultuaan pikku Gretelin isäksi uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen."

Ja vielä:

-- "Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Harjulan rouva rypisti toisen silmänsä umpeen ja katseli arvostelevasti kangasta, jota Martta hänelle näytti.

-- Niin, eipä ole hullumpaa. Kyllähän se noin ensikertalaisen työksi. Miili tosin kutoo paljon parempaa, mutta hänellä onkin kankaankutomistaito niin sanoakseni veressä.

-- En minä kudo lainkaan paremmin, uskalsi Miili punastuen ilmoittaa.

-- Elä oikaise äitisi puhetta, tyttö. Ihmeellistä, miten nenäkkäitä nykyajan nuoret ovat. Minun mieleeni ei olisi juolahtanutkaan väitellä vastaan, kun äitini jotain sanoi. Mutta Mooses on niin leväperäinen lasten suhteen. Onneksi minussa on vielä pontta sen verran, että jaksan pitää lapset kurissa.

Miili ja Naimi painoivat hämillään päänsä käsitöihinsä.

-- Arvaan, Martta, jatkoi Harjulan rouva, että tuo pöytäliinakangas on kapioitasi. Taidat kuvitella pääseväsi papin rouvaksi. Mutta minä kuulin eilen rovastilassa, että apulaisemme muuttaa toiseen pitäjään vapunpäivästä.

Nyt oli Martan vuoro joutua hämilleen. Hän kävi hehkuvan punaiseksi. Pastorin rouva, tietäen, miten vaikea Martan oli peitellä tunteitaan, sanoi rauhallisesti:

-- Martta kulta, juoksepa kellariin noutamaan pullollinen rusinakaljaa. Tahtoisinpa tietää, mitä Elviira täti siitä pitää. Minna lähetti minulle muutaman pullollisen eilen, jatkoi hän kääntyen Harjulan rouvan puoleen.

Martta riensi ulos.

Oi tuota ilkeätä Elviira tätiä! Hän kävi vuosi vuodelta vain pisteliäämmäksi. Ja Miilikin oli käynyt niin omituiseksi, hän ei ollut enää yhtä avomielinen ja ystävällinen kuin ennen. -- Mahtoiko tuo juttu apulaisesta olla totta?

Martta painoi kättä sydäntään vasten. Se sykki niin kiivaasti. Apulainen oli aina ollut hänelle niin herttainen, joskus miltei hellä. Silloinkin viimeksi, rovastilassa.

Martta huokasi, pisti avaimen kellarin oveen ja astui pimeyteen.

Tuossa oli pullo.

Hän sieppasi sen ja palasi hitain askelin sisään. Tuokioksi hän pysähtyi portaiden eteen. Oli kirkas maaliskuun iltapäivä. Harjujen rinteillä kiilsi lumi auringonpaisteessa häikäisevän valkoisena. Mutta Martta ei sitä huomannut. Hänen katseensa pysähtyi hankeen, jolla hohti kangaspuista äsken päästetty pellavakangas kiiltävänä, silmiä hivelevänä.

Olipa se valjennut! Siitä tuli hyviä lakanoita.