Part 7

-- Ulla, annan sinulle anteeksi katsoen siihen, ettet ollut aikonut tahallisesti minua loukata. Mutta rakkia en tahdo tähän taloon. Pysyköön se poissa silmistäni.

Pieni pahantekijä löydettiin sittemmin postinkuljettaja Hatisen pihalta, jossa se herätti kokoontuneen lapsilauman riemua veikeillä kujeillaan. Postinkuljettajan poika toi sen Ullalle illalla ja Ulla juoksutti sen apteekkiin Helenan luo. Helenan kesy kaniini oli tapaturmaisesti kuollut pari päivää aikaisemmin, ja hän suostui ilomielin ottamaan pennun omakseen.

Mutta tätilässä saavutettiin mielentasapaino vasta sitten, kun Johanna täti kattoi kahvipöydän, jonka keskellä kirkas kuparipannu ja tuoksuvat piparkakut haihduttivat kaikki surut ja ikävät muistot. Rakel lähetettiin noutamaan everstinnaa ja Fransiska neitiä. Mieliala oli leppeä ja rauhallinen, kuten ainakin myrskyn jälkeen.

-- Mutta minne se maisteri hävisi? ihmetteli Agata täti. Olisi hänenkin pitänyt saada kahvia.

-- Te annoitte tietysti hänen lähteä niine hyvineen. Sellaista tässä talossa aina on. Ellen minä pidä huolta asioista, ei niistä tule mitään, torui Sofia täti.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Syksy oli käsissä ja sen tuomat pimeät illat. Nyt oli hauska tehdä käsitöitä kattolampun valossa pyöreän pöydän ympärillä. Tätien sormet liikkuivat sohvatyynyissä, pitsiliinoissa ja antimakasseissa. Agata täti kierteli kaikki kaupungin lanka- ja rihkamakaupat, valikoi lankoja ja kanavaa kirjo-ompelua varten, pohti malleja ja näki unta ruusukiehkuroista ja lehtiryhmistä.

Sofia täti kutoi mieluimmin sukkia, rannikkaita ja kintaita. Hän valitti leiniä ja kirjoitti joka päivä pieniä kiukkuisia kirjelippuja apteekkarille, jonka lääkkeet hänen mielestään olivat paljasta roskaa. Hän muisteli maisterin homeopatiaa ja teki lopuksi ratkaisevan päätöksen.

-- Ulla, sanoi hän, sinä saat tänä iltana mennä maisteri Mennanderin luo. Pyydä häntä huomenna tänne iltapuolikahville. Tahdon neuvotella hänen kanssaan.

-- Kouluasioistako, Sofia?

Agatan äänessä oli hitunen ihmetystä. Sofia ei koskaan ennen ollut neuvotellut maisteri Mennanderin kanssa. Hän piti kuten muutkin kaupunkilaiset maisteria naurettavana vanhanapoikana.

-- Saat nähdä huomenna, vastasi Sofia täti salamyhkäisesti. --

Ulla lähti iloisena matkaan. Iltapäivät kävivät usein yksitoikkoisiksi tätien seurassa. Rakelista ei ollut paljonkaan iloa, hän oli harvapuheinen ja juro.

Maisteri asui kaupungin laitapuolella, suuren puiston takana. Oli kirkas iltapäivä, puitten lehvät loistivat kirjavina. Lehtien alla näki siellä täällä tammenterhon tai hevoskastanjan, maa oli kostea ja syksyntuoksua täynnä.

Täällä laitakaupungilla olivat rakennukset pienemmät ja vähäpätöisemmät kuin keskikaupungilla. Mutta kaikki talot olivat maalatut ja ikkunoissa oli kukkia, pelargooneja ja astereita.

Korean, siniseksi maalatun talon portailla istui tummatukkainen tyttö paljain päin. Hänellä oli pienet mustat silmät ja kiinteät, punaiset posket.

Hän oli Ullan luokkatoveri, Manja Telegin. Hänen vanhempansa olivat venäläisiä, Manja puhui suomea venäjäksi murtaen, oli iloluontoinen ja huonopäinen.

-- Tule meille katsomaan minun uusia kuvakorttejani, pyysi Manja.

Ulla kieltäytyi. Hän oli matkalla Tikan luo tädin asialla. Tiesikö, Manja, missä Tikka asui?

Tiesi kyllä. Mutta ensin Ullan täytyi tulla katsomaan heidän kauppaansa. Se ei kestänyt kauan.

Manja avasi kouransa, joka oli täynnä auringonkukansiemeniä.

-- Tahdotko? Vai haluatko mieluummin karamelleja kaupasta?

Ulla kallistui karamellien puolelle. Manja heitti auringonkukansiemenet menemään ja sysäsi auki kaupan oven.

Teleginin kauppa oli kaupungin vanhimpia. Maalaiset tulivat sinne mielellään, kauppias oli tosin venäläinen, mutta se oli yhdentekevää, hän oli ystävällinen ja avulias kaikille, vanha, hurskas ukko, joka ei tehnyt kohtuuttomasti vääryyttä kaupoissa.

Likaisessa pimeässä puodissa sillitynnörien ja jauhosäkkien keskellä jutteli Manjan vanhin veli, lihava, muhoileva Ivan talonpoikien kanssa vuodentulosta. Lihavuutensa vuoksi hänet yleisesti tunnettiin Ihra-Ivanan nimellä, hän oli sävyisä ja herkkäuskoinen kuin lapsi, mutta silti ovela kauppamies. Leppeästi hymyillen hän kääntyi Ullan puoleen.

-- Silliäkö saisi olla vaiko rusinoita?

Mutta Ulla ei kuullut kysymystä. Hänen huomionsa oli tykkänään kiintynyt suureen, suunnattomaan kissaan, joka oli myymäläpöydällä. Se lojui siinä arvokkaana ja majesteetillisena kuin Dalai Lama. Niin mahtavaa kissaa ei Ulla vielä eläissään ollut nähnyt. Se oli kuin joku lumotun linnan noitakissa suurine vihreine silmineen, jotka ummessakin tuntuivat seuraavan ostajan pienintäkin liikettä.

-- Mistä se on tullut noin suureksi ja lihavaksi? kysyi Ulla Manjalta. Hän hiljensi ääntään kunnioittavasti.

-- Syö rottia jauhomakasiinissa. Se on viisas kissa, ei kukaan uskalla varastaa meiltä, ei rusinanpuolikastakaan, se huomaa kaikki, selitti Manja.

Vanha valkohapsinen kauppias, Manjan isä, joka tuon tuostakin risti silmiään nurkkaan asetetun jumalankuvan edessä, oli vähintään yhtä kunnianarvoisan näköinen kuin lihava kissa. Manja loi häneen aran katseen ja meni sitten Ihra-Iivanan luo pyytämään karamelleja.

Tytöt saivat tötteröllisen kumpikin ja poistuivat puodista. Ulla niiasi syvään, kissallekin, ja tunsi helpotusta ollessaan taas tummenevan syystaivaan alla.

Maisteri Mennander asui pienessä keltamullalla sivellyssä talossa. Pihalla kasvoi punaterttuisia pihlajia ja tuuheita vanhoja haapoja. Manja saattoi Ullan portaille. -- Tuossa Tikka asuu, hän on vuokrannut huoneen kuparisepältä. Mutta varo portaita, ne ovat lahot.

Ulla koputti arasti pari kertaa. Ovi aukeni ja Tikan ystävälliset kasvot kurkistivat puolipimeään eteiseen. -- --

Kotona, valkoisessa talossa, olivat tädit jo tunnin ajan istuneet käsitöineen lampun valossa.

-- Ulla viipyy, huomautti Sofia täti.

-- Ehkä hän ei ole löytänyt maisterin asuntoa, puolusteli Agata täti.

Mutta nyt kuului nopeita askeleita portaissa, ja Ulla astui sisään säteilevän punaposkisena.

-- Voi, voi sentään, siellä on kauhean hauskaa ja -- -- --

-- Ulla, sanoi Sofia täti kärsimättömästi, joko taaskin hyökkäät sisään päällysvaatteinesi? Riisuudu ensin eteisessä ja sano sitten vasta sanottavasi.

Ulla livahti nolona takaisin eteiseen, riisui nopeasti päällystakin ja hatun yltään ja jatkoi sitten juttuaan.

-- Tikka lähetti

-- Tikka? -- -- --

-- Niin Tikka tai oikeastaan maisteri Mennander lähetti terveisiä, ja voi-voi, kuinka siellä oli hauskaa! Seinät olivat täpötäynnä hyllyjä ja hyllyillä oli kirjoja, ja Tik-maisteri Mennander soitti pianoa. Hänellä on piano ja tauluja seinällä, sellaisia vanhoja, hienoja vaskipiirroksia, jollaisia Kaunialassakin on.

-- Sellaiseen hän rahansa tuhlaa, virkkoi Johanna täti yrmeästi. Ja kärsii puutetta mitä tarpeellisimpaan tulee.

-- Me keitimme yhdessä kahvia, kertoi Ulla ja joimme sitä korvattomasta kupista, ja sokeriastiassa oli vain neljä sokeripalaa, kaksi kumpaisellekin, sanoi Tik-maisteri Mennander, mutta minä en ottanut kuin yhden. Ja kahvikorput olivat vähän homeisia ja kerma sinistä -- -- --

-- Miesparka, huokasi Agata täti.

-- Toimititko asiasi? kysyi Sofia täti.

-- Tietysti. Hän kiitti kutsusta ja lupasi tulla. Mutta sitten hän kävi hyvin huolestuneen näköiseksi ja kysyi, luulenko minä, että räätäli ennättää paikata huomiseen hänen takkinsa. Hän oli saanut reiän hihaansa, kun auttoi kuparisepän vaimoa ikkunaverhojen kiinnittämisessä.

-- Mies parka, huokaili Agata täti taaskin. Hän auttaa kaikkia ja on itse kyllä avun tarpeessa.

-- Sitten minä heitin hyvästi, ja hän saattoi minua ulos asti, sillä oli pimeä ja portaat ovat lahot. "Vie terveisiä herttaisille tädeillesi", sanoi hän.

-- Sanoiko hän todellakin niin? "Herttaisille tädeillesi." Kukapa olisi sitä luullut tuosta vanhasta huuhkajasta, virkkoi Agata täti.

-- Agata, varoitti Sofia, lapset ovat huoneessa.

-- Ja hän lainasi minulle kirjan.

-- Kirjan! puhkesi nyt Johannakin puhumaan. Näytäpäs minulle.

Ulla ojensi epäröiden kirjan tädille. Rakel loi häneen kiukkuisen katseen.

"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki Johanna täti. Hän selaili kirjaa. -- Mutta tämähän on romaani. Vie heti kirja takaisin sinne, mistä sen olet tuonutkin. Meidän talossa ei lueta romaaneja.

-- Maisteri sanoi, että se on hyvin hauska ja kaunis kirja, änkkäsi Ulla.

-- Lue Raamattua ja rukouskirjaa, siinä on sinulle kyllin lukemista.

-- Ja läksyjäsi, säesti Agata täti.

-- Minua kummastuttaa suuresti, että maisteri Mennander antaa oppilailleen romaaneja. Se on käsittämätöntä kevytmielisyyttä, toruskeli Sofia täti. Minä takavarikoin kirjan, hän vieköön sen huomenna itse takaisin.

Ullan silmät liekehtivät.

-- Se on hyödyllinen kirja, sanoi maisteri, siinä kerrotaan Martti Lutherista ja uskonpuhdistuksesta ja luostareista ja kaikenlaisesta muusta. Eikä maisteri ole kevytmielinen. Tädit ovat vain niin kauhean ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia.

Sofia viittasi ovelle.

-- Mene huoneeseesi ja pysy siellä tämä ilta.

Ulla totteli. Pää pystyssä, uhmaavana hän lähti huoneesta. Mutta kun ovi oli sulkeutunut, petti ylpeä ryhti. Hän heittäytyi vuoteelle ja puhkesi kyyneliin.

Sellainen häpeä! Mitä Tikka sanoo, kun hänen täytyy viedä kirja takaisin. Varmaankin loukkaantuu. Ulla ei mitenkään olisi tahtonut häntä loukata.

Hän muisteli vierailuaan maisterin luona. Oli ollut niin hauskaa ja sopusointuista. Pieni, vaatimaton huone -- Tikankolo -- siksi maisteri veitikkamaisesti silmää iskien sitä nimitti -- oli viihtyisä Ullan mielestä. Lattia oli kulunut ja seinäpaperit haalistuneet, sohvassa oli päällys rikkinäinen ja joustimet notkahtivat pahasti istuttaissa, mutta kun tuli paloi takassa, ja Tikka istui keinutuolissa pitkä piippu hampaissa, vanhat tohvelirähjät jalassa, tuntui olo kotoiselta. Ulla ei muistanut ujostella, arastelematta hän kertoi Pikkupappilan juttuja myhäilevälle kuulijalleen. Mutta hauskempi oli kuitenkin kuulla Tikan kertovan koulukaskuja ja nuoruudenmuistelmiaan. Hän kertoi vilkkaasti ja eloisasti ja nauraa hekotti joka jutun jälkeen niin sydämellisesti, ettei toinen voinut olla siihen yhtymättä.

Ja Tikka oli pyytänyt häntä tulemaan toistamiseen, ja hän oli luvannut.

Mutta tämän jälkeen hän ei tietenkään kehdannut enää mennä sinne.

Oi, hän häpesi silmät päästään!

Rakel tuli huoneeseen. Hän toi tarjottimella Ullan illallisen: ruisvelliä, maitolasin ja pari voileipää.

Kiukkuisesti hän viskasi tarjottimen pöydälle tiuskaisten:

-- Pöllö, tarvitsiko sinun mennä siitä kirjasta tädeille puhumaan? Olisit ollut vaiti, niin olisimme lukeneet sitä täällä, omassa huoneessamme.

Ulla näytti tyhmistyneeltä.

-- Salaako tädeiltä?

-- Salaa! Rakel pärskähti kiukkuisesti. On turha lörpötellä kaikkea tädeille, he eivät kuitenkaan ymmärrä meitä nuoria. Mutta sinä olet se vihoviimeinen lörppö, kaikki sinä lavertelet, hyvät ja pahat. Et osaa mistään olla vaiti.

Hän pyörähti äkäisenä kantapäilleen ja poistui.

Ulla niiskutti. Niin -- Rakel oli oikeassa. Lörppösuu hän oli. Ei osannut mitään salata. Yhtämittaa tädit saivat nuhtelun aihetta. Mutta Rakelia ei koskaan tarvinnut nuhdella. Rakel oli viisas, viisas ja varovainen. Hän luki yöllä kirjoja, siitä eivät tädit tienneet mitään. Hän syödä mutusteli alinomaa makeisia, mutta tädit eivät sitä huomanneet, hän kävi kaupungilla koulutoveriensa luona tätien poissa ollessa.

Ulla ravisti päätään. Ei, parempi olla lörppösuu ja saada nuhteita kuin salata ja peitellä. Sehän oli tätien pettämistä -- -- --

Myöhemmin illalla tassutteli Agata täti Sofian huoneeseen.

-- Näin, että lampussasi vielä oli tuli, ja arvelin, että mahdollisesti voisimme neuvotella tuosta maisteri Mennanderin romaanista, sanoi hän.

Sofia hätkähti toisen tullessa. Hänen pyöreille, yömyssyn kehystämille kasvoilleen levisi harmistunut ilme.

-- Ennätämme siitä huomennakin puhua.

Ja käärien peitettä tiukemmin ympärilleen hän kärttyisesti lisäsi:

-- Sulje ovi, siitä tulee vetoa.

Mutta äkkinäisestä liikkeestä suljahti peitteen alta lattialle paksu kirja.

Agata kumartui ottamaan sen.

"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki hän kannesta.

Tyhmistyneenä hän tuijotti Sofiaan.

-- Luetko sinä romaaneja?

-- No entäs sitten? Mitä siinä on töllistelemistä? Elä ole niin hermostuttavan näköinen aivan kuin eksynyt lammas. Täytyy kai minun ottaa selko siitä, minkälainen kirja on, ennenkuin nuhtelen maisteri Mennanderia.

-- Luonnollisesti, mutta minun mielestäni me toiset sisaretkin olisimme oikeutetut ottamaan selkoa siitä, millainen kirja on.

-- Voit turvallisesti luottaa minun arvostelukykyyni, julisti Sofia arvokkaasti.

Agata poistui. Sulkiessaan oven hän kääntyi sisaren puoleen ja lausui valittavalla äänellä:

-- Sinä olet perinyt isän itsevaltiaan luonteen, Sofia.

-- Loruja, mutisi Sofia, puhalsi lampun sammuksiin ja asettui mukavaan asentoon pieluksille. -- Loruja, mutisi hän uudelleen pimeässä.

Seuraavana päivänä Sofia täti sanoi päivällispöydässä.

-- Olen nyt puhunut maisteri Mennanderin kanssa kirjasta, jonka hän eilen antoi Ullalle. Hän on yhä edelleen sitä mieltä, että se on vakavahenkistä ja opettavaista lukemista. Sitäpaitsi -- pieni syrjäkatsaus kohtasi Agataa -- silmäilin sitä eilen ja huomasin sen siveäksi ja säädylliseksi kirjaksi. Ja koska Ulla on pyytänyt anteeksi sopimatonta käytöstään, unohdamme eilisen kiusallisen kohtauksen.

-- Voi, täti, saanko minä lukea sen? Jo tänään, kun on lauantai.

-- Eikö Ulla voisi lukea sitä meille ääneen? kysyi Agata täti.

Johanna täti rypisti silmäkulmiaan paheksuvasti.

-- Miksikä ei, myönsi Sofia täti.

Kuin puhaltaen Ulla ja Rakel tyhjensivät pöydän päivällisen jälkeen, ja yhtä nopeasti he pesivät astiat. Sitten ottivat tädit käsityönsä, Rakel sytytti tulen uuniin ja Ulla sai noutaa kirjan Sofia tädin huoneesta. Hän avasi, sen juhlamielin ja alkoi lukea.

Johanna täti oli mielenosoituksellisesti vetäytynyt huoneen perimmäiseen soppeen ja kehräsi huulet tiukasti yhteenpuserrettuina. Hän ei hyväksynyt sitä, että lauantai-iltoina luettiin muuta kuin Raamattua tai postillaa.

Mutta illan kuluessa rukin vauhti kävi yhä hitaammaksi, viimein sen surina ihan tyrehtyi. Johanna täti nouti sukankutimen, istui muitten piiriin ja kuunteli hartaana kuvausta Schönberg-Cotta perheen mielenkiintoisista elämänvaiheista.

Ulla ja Rakel lukivat vuoroin. Kumpikin olisi jatkanut lukua yösydämeen, mutta Agata tätiä alkoi haukotuttaa, ja silloin Sofia täti kääri kokoon työnsä sanoen:

-- Nyt on maatamenon aika. Sitä ennen laulamme iltavirren.

Ulla sulki kirjan, nouti virsikirjat kirjahyllyltä ja ojensi kullekin omansa sekä Raamatun Johanna tädille.

Täti luki siitä lyhyen luvun ja aloitti sitten kauniilla, hieman vapisevalla alttoäänellään iltavirren, johon muut yhtyivät. Tuli uunissa oli jo kauan sitten sammunut. Ulkona loisti täysikuu, ja kadulta kuului yövahdin yksitoikkoinen huuto: -- "Kello on kymmenen lyönyt." Schönberg-Cotta perheen aikakirjat luettiin loppuun neljässä viikossa. Kun Ulla lähti viemään kirjaa takaisin maisteri Mennanderille, kysyi hän tädeiltä, saisiko hän tuoda uuden kirjan. Hän oli nähnyt maisterin kirjahyllyllä erään tutun kirjan, jossa puhuttiin kristittyjen vainosta ja keisari Nerosta ja katakombeista. Liisi oli lukenut sen ja kehunut sitä kamalan kauniiksi ja opettavaksi. Sen nimi oli Helenan perhe.

Sofia täti epäröi, muta Johanna täti virkkoi nopeasti:

-- Olen aina halunnut kuulla katakombeista ja kristittyjen vainoista. Tuo sinä vain kirja tänne.

Mutta silloin sanoi Sofia täti:

-- Minun mielestäni on epäkohteliasta, että me lainaamme maisteri Mennanderin kirjoja luettavaksemme, kun ukko itse istuu yksin kotona. Jos te, Agata ja Johanna, olette samaa mieltä, niin kutsumme maisterin tänne lauantaina. Keitämme teetä ja tarjoamme sitä vähää, mitä meillä on ruokasäiliössä. Kai sinulla on jotain vieraalle sopivaa, Johanna?

-- Onhan meillä sylttyä ja kinkkua ja se palvattu lampaanreisi, jonka Ulla toi kotoa. Ja senlisäksi yhtä ja toista muutakin.

-- Mutta eikö ole sopimatonta kutsua yksinäinen mies kotiimme vierailulle? lausui Agata täti hämillään. Muistakaa, että olemme kaikki naimattomia. Ei kai maineemme voi hänen käynnistään kärsiä?

Johanna täti naurahti kuivasti.

-- Sen puolesta ei ole vaaraa. Mehän olemme vanhoja ihmisiä kaikki tyyni.

-- Olet epähieno, Johanna, huomautti Agata loukkaantuneena. Minähän olen vasta vähän yli neljänkymmenen.

-- Neljänkymmenenkahdeksan-vuotias ensikuussa, mutisi Johanna täti.

Sofia istui kädet ristissä helmassaan.

-- Arvelen, sanoi hän painokkaasti, että Agata ei tällä kertaa ole aivan väärässä. Nuorison kasvattajina emme saa antaa aihetta pienimpäänkään juorupuheeseen. Me kutsumme everstinnan ja Fransiskan tänne. Everstinna on vanha, naimisissa ollut ihminen ja soveltuu hyvin esiliinaksi.

Lauantai-iltana paloivat lamput kirkkaasti tätilän mataloissa suojissa. Everstinna saapui Fransiskan käsivarressa huohottaen, Caesar sylissään. Hän kävi aniharvoin vieraisilla, tällainen kävely pihan yli oli jo koko voimainponnistus. Maisteri oli pukeutunut parhaimpiinsa, takki oli entistään tarkemmin harjattu, saappaat kiilsivät ja musta kaularuusuke oli parsittu.

Tädit vastaanottivat vieraansa kaikella vanhanaikaisen käytöstavan vaatimalla kohteliaisuudella. Oli hupaista nähdä, miten sirosti molemminpuolin kumarrettiin, miten arvokkaasti vieraat purjehtivat saliin, jonka huonekaluista karttuunipäällykset oli illan kunniaksi poistetut, ja miten kankeasti keskustelu kävi.

Mutta everstinna Pfefferiä ei kauan voinut sitoa kankeihin muotoihin. Eikä maisteria liioin. Pian nämä kaksi olivat vilkkaassa keskustelussa, ja ensimmäisen kahvikupin tyhjennettyään säestivät toiset heitä.

Ja kun tytöt olivat pesseet kupit, tulivat he sisään, käsityöt otettiin esiin ja maisteri avasi kirjan. Hänellä oli ilmehikäs, taipuisa ääni, ja rakkaus, joka hänessä asui kaikkea kaunista kohtaan, ilmeni siinä hartaudessa ja lämmössä, jolla hän luki. Tosin oli lukeminen kärsivällisyyttä koettelevaa, sillä tuon tuostakin hänet keskeytettiin. Milloin ei everstinna kuullut oikein, milloin täytyi Sofia tädin tuoda esille inhonsa ja paheksumisensa Neron julmuuden ja Tigellinuksen kavaluuden johdosta, tai huokaili Agata tädin hellä sydän myötätunnosta kärsivää Helenaa kohtaan.

Johanna täti, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokailuhuoneen väliä, pysähtyi tuon tuostakin kuulemaan lukijan soinnukasta ääntä.

Ja maisteri luki edelleen. Hänen suuret viisaat silmänsä säteilivät hiljaista tyydytystä. Rakastaen taidetta hän iloitsi saadessaan opastaa sen taikapiiriin toisiakin. Kirja oli keskinkertainen, suuren taiteen siivet siltä puuttui, mutta saattoihan se hetkeksi ihmiset unohtamaan arkipäiväiset huolensa.

Ullan silmät säteilivät onnesta. Hän tunsi rakastavansa Tikkaa. Miksi? Sitä hän ei osannut itselleen selvittää. Kuka oli maisteri? Vanha, lapsellinen opettaja, jolle kaupungissa naurettiin hänen omituisuutensa ja liiallisen, useinkin harhaan osuvan avuliaisuutensa tähden. Epäkäytännöllinen ihmisparka, jonka purtta ohjasi vain kaksi korkealla vilkkuvaa johtotähteä: kauneudenkaipuu ja ihmisrakkaus.

Ullan siitä tietämättä saavutti maisteri Mennander tänä iltana kolme uskollista ystävää. Tädit tekivät itsekukin illan kuluessa oman johtopäätöksensä hänen suhteensa.

Sofia tädin sydämeen hän oli jo aikaisemmin päässyt homeopatiansa avulla, jonka parannuskeinot nyt olivat voittaneet tädin järkähtämättömän mielisuosion. Agata täti mieltyi hänen ilmehikkääseen ääneensä ja hyvään sydämeensä. Mutta Johanna tätiin hän vaikutti etupäässä sillä, että täti huomasi hänen olevan naisellisen avun tarpeessa. Tämä juro, ulkonaisesti niin jäykkä ja kalsea nainen omisti näet äidin lämpimän, uhrauksiin alttiin sydämen. Ja maisteri sai sittemmin useasti syytä ihmetellä salaperäistä kättä, joka korjaili ja lisäsi hänen vaillinaista vaatevarastoaan.

Lukuiltoja jatkettiin syksyn ja talven pitkään. Maisterin ilo oli suuri, kun hän Helenan perheen lopetettuaan sai tuoda naisille Dickensin David Copperfieldin. Johanna täti tosin vastusteli. Kunpa ei kirja vain olisi liian maailmallinen. Mutta hän jäi kuuntelemaan alkua nähdäkseen, minkä hengen lapsia se oli. Ja vaikka hänen mielestään kirjaa ei voinutkaan lukea hengelliseen kirjallisuuteen, hän kuitenkin istui muitten mukana saadakseen tietää, minkä rangaistuksen nuo "ihmishirviöt" veli ja sisar Murdstone saivat ja miten pikku Davy lopulta suoriutui elämässä.

Kuolematon Dickens! Sinun kynäsi piirto sai ankarat tiukat piirteet pehmenemään, se sai vapauttavan naurun raikumaan arkihuolten katkeroittamilta huulilta ja kutistuneet aivot näkemään elämän moninaisuuden. Miten sydämellisesti nauroikaan Agata täti Mr Micawberin mahtipontiselle olennolle, miten hartaasti seurasi Johanna täti Davyn ja lapsellisen Doran kohtaloita, miten katkerasti vihasi Sofia täti Uriah Heepia ja miten vuolaat olivatkaan Fransiska neidin kyyneleet Emilyn onnettomuuden johdosta, miten lämpimästi ihaili Rakel suloista Agnesta!

Mutta syvemmin kuin kukaan muu kärsi ja iloitsi Ulla. Hänelle oli David Copperfield elämys, ihmeellinen ja ihana. Eikä hän koskaan vanhemmalla iällään ottanut tätä kirjaa käsiinsä elämättä uudelleen samaa selittämätöntä tunnelmaa, joka valtasi hänen lapsenmielensä marraskuisena iltana, kun kattolamppu säästeliäästi valaisi tätien harmaita hiuksia ja vanhenevia piirteitä, maisterin lempeitä silmiä, Rakelin jännittyneitä kasvoja, everstinnan muhoilevaa olentoa ja Fransiska neidin kalpeata hymyä.

VIIDESTOISTA LUKU.

-- Aiotko mennä ulos, Mark? kysyi Joju. Mark oli tullut huoneeseen, rullaluistimet riippuivat käsivarrella, soma samettilakki oli hiukan keikailevasti tummilla kiharoilla, silmät sädehtivät.

-- Etkö voisi jäädä kotiin minua hauskuttamaan? On niin ikävää aina istua sisällä. Pelattaisiin tammea tai kuustoistapeliä.

Mark epäröi. Hän katseli Jojun kuihtuneita kasvoja ja käpristynyttä vartaloa. Katseli ulos kirkasta päivänpaistetta ja teki päätöksensä.

-- On niin kaunis ilma, tahtoisin koetella uusia luistimiani. Kun olen tullut takaisin, pelaan kanssasi. Auf Wiedersehen!

Hän heilutti hattuaan ja astui reippain askelin ovelle.

Joju katseli vihamielisesti hänen jälkeensä. Häntä ärsytti nähdä toista niin terveenä, voimakkaana.

Sellainen itsekäs poika!

-- Sinä et saa mennä, Mark, huusi hän kiivaasti. Mark käännähti nopeasti.

-- Enkö saa? Sinäkö minua komennat? Molemmat pojat mittelivät toisiaan vihan vimmoissaan. Mark oli punainen, Joju kalpea.

-- Noin koppava et ollut Harjulassa, huusi Joju, syödessäsi minun tätini armoleipää. Silloin sait kiltisti totella.

Mark heitti päätään ylimielisesti.

-- Ajat ovat muuttuneet. Silloin olit sinä rikas ja minä köyhä, nyt -- -- --.

Hän ei lopettanut lausettaan, kiivaalla käden liikkeellä hän avasi oven ja syöksyi ulos.

Samassa astui Noora nopein askelin sisään viereisestä huoneesta. Joju kääntyi sisareensa.

-- Kuulitko, Noora? huusi hän, kuulitko? Hän aikoi sanoa, "nyt sinä olet köyhä ja minä rikas." Minä olen niin suuttunut häneen että -- --

Jojun kiukku puhkesi voimattomiin kyyneliin. Nooran suun ympärillä oli ankara piirre ja silmissä synkkä palo. Hän silitti Jojun päätä.

-- Elä huoli itkeä, ystäväni. Mark on ajattelematon poikanulikka.

-- Hän on ilkeä, nyyhki Joju, aina hän minua kiusaa. Voi Noora, kuinka hauskaa me pitäisimme, ellei häntä olisi. Sinä ja minä ja pikku Gretel kolmisin vain.

-- Entä Fred? sanoi Noora nuhtelevasti.

-- Niin tietysti Fred myöskin. Mutta ei Markia. Et sinäkään hänestä pidä, sen olen kyllä huomannut.

-- Erehdyt, Joju, Mark on Fredin poika, et saa noin puhua.

Joju venytti huuliaan kuin pieni pahankurinen lapsi.

-- En usko, että hän on Fredin poika. Se on vain satua. Fred on typerä, kun uskoo sitä.

-- Sinä puhut minun miehestäni, Joju, sanoi Noora.

Hänen äänensä koetti olla ankara, mutta poika ymmärsi hyvin, että sisar ei tarkoittanut totta.